Kissan kanssa sohvalla

Tässä istun, kehräävä katti sylissäni maassa, jossa aurinko näyttää paistavan vielä iltakymmeneltäkin. Kuinka tähän päädyttiin? Palataanpa ajassa hieman taaksepäin.

Viime viikon tiistaina olimme vielä tukevasti Tokion laitamilla. Koska olimme edellisen illan iloisesti seurustelleet Norin ja Mylenen kanssa sen sijaan, että olisimme pakanneet laukkumme, pakkasimme ne sitten yöllä ja viimeistelimme projektin aamulla. Olevinaan reilun kokoiset pakaasimme riittivät vain nipin napin kätkemään sisäänsä hämmästyttävän tavaravuoremme, jonka lähettipalvelu ABC kuskasi puolestamme lentokentälle.

Ehdin vielä pikaisesti pistäytyä töissä, jossa siivosin tietokoneeni vähintäänkin huippusalaisista tutkimustuloksistani. Hyvästelin kollegani ja lupasin yrittää tulla takaisin ensi vuonna Suomi-Japani -konferenssin puitteissa.

Lounastreffit Yoen kanssa onnistuivat ruokakaapin pohjalta kaivetuilla eineksillä. Ylimääräiset tavarat ja loput ruuista lahjoitimme Norille ja Mylenelle, jotka kertoivat Annalle syöttämämme lähikaupan riisin olevan Niigatan hienoimmassa mudassa kasvanutta huippulajiketta.

Ystävällinen Mokkun kuskasi meidän sateiselle bussipysäkille ja lupasi peruuttaa myös nettiliittymämme, jonka englanninkielinen palvelunumero ei koskaan vastannut soittoihini. Näin olimmekin bussissa mukavasti matkalla kohti Naritaa, vaikka vasta ihan äsken olimme sieltä tulleet.

Perinteitä kunnioittaen yövyimme Holiday Innissä. Jostain syystä saimme varaamaamme paremman huoneen ja tietenkin matkalaukut sinne sisälle asti palvelusväen toimesta. Uni kelpasi, kun Annallakin oli oma pinnasänky.

Lentokentän proseduureista selvisimme vanhalla rutiinilla. Turvatarkastuksessa iloinen tyttäremme sai virkailijat virnistelemään, mutta tavaramme syynättiin silti kiitettävän tarkasti.

Etukäteen olimme huolestuneina pohtineet, miten saisimme yliaktiivisen pikkuviikarimme pysymään tyytyväisenä koko päivälennon ajan. Huoli oli turha, sillä japanilainen turistimummoryhmä adoptoi Annan välittömästi. Kommunikaatio onnistui vaivatta yleismaailmallisella tättättää-kielellä ja lapsemme tunnistaa nyt nimekseen Anna-chan.

Likaisella ja tympeän mutta toimivan palvelun Helsinki-Vantaalla teimme valituksen saapumatta jääneistä sateenvarjorattaistamme. Onneksi oli turvakaukalo ja kantoliina. Näillä selvisimme kunniallisesti kotiin Tampereelle, jossa anoppini oli golf-matkailun varjolla palauttanut kissamme hoidosta ja laittanut iltaruokaa.

Näin siis kului kuukausi Japanissa, nopeasti kuin kirsikan kukinta. Saimme mielenrauhan nähtyämme lähes kaiken olevan ennallaan ja ehdimme tavata tärkeimmät ystävämme. Kun töissäkin tuli tuloksia ja Annakin nautti matkailusta, ei juuri paremmin olisi voinut mennä. Kyllä tätä reissua kelpaa muistella kissaa rapsutellen vielä pitkään.

Tyypillinen vauva

Olen kuullut, että vauvoja on joskus vaikea saada syömään kiinteää ruokaa. Meidän puolivuotiasta otusta syötetään ruokalusikalla, koska teelusikalla ei saa sapuskaa tarpeeksi vikkelästi lautaselta suuhun. Eilen Anna vetäisi yhdeltä istumalta japanilaiselle aikuiselle tarkoitetun 250 gramman riisipuuroannoksen ja päälle vielä reilusti keitettyä kurpitsaa. Tämä oli siis yksi päivän 3-4 ateriasta.

Olen kuullut, että vauvat pelkäävät imureita. Siivosin juuri ja voin kertoa, että se muuttuu kuntoliikunnaksi kun imurissa roikkuu lähes kymmenkiloinen tyttö sitä toisella kädellä paukuttaen.

Olen kuullut, etteivät monet tyttövauvat innostu teknologiasta. Meillä kaikki murheet unohtuvat kun kauko-ohjattava Heli-Q lähtee lennolle. Sen perässä kontataan vaikka maailman ääriin siinä toivossa, että sen joskus saisi omaan käteensä tarkasteltavaksi.

Vapaapudotus

Kuvan esittämää "taidetta" saa aikaiseksi, kun kymmenen sekunnin itselaukaisimelle RIKEN:in isompaa lampea ympäröivän aidan päälle pistetty kamera putoaa alas yhdeksän sekunnin kohdalla. Typerä tuulenpuuska. Onneksi sain jalkani kiveyksen ja kameran väliin ja vieläpä niin, etten samalla tullut potkaisseeksi vehjettä keskelle lampea. Olisi harmittanut uusia melkein tuliterä IXUS, vaikka olenkin tuon otoksen jälkeen hieman pettynyt Canonin kuvanvakainteknologiaan.

Lammella olimme siksi, ettei lähipuistomme nurmikko auringonpaisteesta huolimatta ollut tarpeeksi kuiva suunnitellun piknikin toteuttamiseen. Kyllähän noita mansikoita voi näemmä syödä kampuksen penkilläkin.

Illalla tuli käymään Sachi, takoyakipannu kainalossaan. Deja-vu. Mustekalapalleroista tuli siis perinteinen ateria ennen Suomeen paluuta syötäväksi. Chokoyaki on sitä paitsi makoisa jälkiruoka. Ilmeni, että aiemmin mainittu ehkä söpö on Sachin lempikauppa, mutta hän ei ollut tajunnut nimen olevan suomalainen.

Ehkä söpö

Aika rientää - viimeinen viikonloppumme Japanissa on jo käsillä.

Tapasin perjantaina labrapäällikkö Kawata-sensein peräti toista kertaa vierailuni aikana. Kuultuaan, että olen jo pian poistumassa, hän ihmetteli, miksi tulin vain kahdeksi päiväksi - eihän hän ole ehtinyt edes nähdä perhettäni. Ehkäpä järjestämme aiheesta videokonferenssin maanantaina.

Kollegani Mokkun oli luvannut järjestää bileet jo labrasta poistuneiden opiskelijoiden jälleennäkemiseksi. Ajatus oli grillailla, mutta sateiseksi muuttunut ilmasto pakotti siirtymään lounastamaan sisätiloihin, Seibun ravintolakerrokseen. Vaikka paikalle pääsivät Florianin lisäksi vain Aoki-san ja Ida-san, ei se laimentanut tapaamisen iloisuutta. Sashimin, tempuran ja unagin jälkeen oli taas kuitenkin aika sanoa sayonara. Haikeaa.

Luulimme tuntevamme jo Ikebukuron hyvin, mutta niin vain Florianilta opimme, että myös aseman itäpuolelta löytyy maahantuotujen viinien erikoiskauppa Yamayan toimipiste. Sieltä saa myös kohtuuhintaan paikallista viskiä, jolla aion Tampereella motivoida nimeltä mainitsematonta tohtoriopiskelijaa entistä parempiin suorituksiin tieteen saralla.

Jos muuten joku ei vielä tiedä, niin Hokkaidolla tislattu Yoichi 20 valittiin vastikään maailman johtavien asiantuntijoiden toimesta universumin parhaaksi single malt -viskiksi. Kun vielä Lost in Translation -elokuvasta tuttu Suntory Hibiki voitti samassa sokkotestissä blended-viskien sarjan, on skotlantilaisten nöyryytys täydellinen.

Kaupungilla kävely voi joskus olla yllättävän raskasta. Sunshine Cityssä emme jaksaneetkaan mennä kahville, vaan juotimme Annan penkillä ja läksimme raahustamaan kohti uloskäyntiä. Yllättävän piristyksen tarjosi eteen osunut kauppa, joka oli ehkä söpö. Siis nimeltänsä. Sama hauska tuotemerkki löytyi myös myynnissä olleista vaatteista. Firman muut liikkeet näkyvät olevan nimiltään keittiö, olohuone ja otan tämän.

Henkilökunnan mielestä ehkä söpö oli pikemminkin Anna, ja pian olikin koko myymälä kuorolausumassa kawaii lastenrattaidemme ympärillä. Jos Annan söpöillä pikku korvilla varustettu nallepuku olisi harmaan sijasta pinkki, pyörtyisivät varmasti kaikki näköetäisyydellä olevat naiset ihastuksesta. Kuinkahan sopeudumme Suomeen, jossa kukaan ei noteeraa pikkuistamme?

Hintavertailu

Koska omakohtaisen kokemuksen ja anekdoottien perusteella Japani tuntuu monien hyödykkeiden osalta varsin halvalta shoppailupaikalta, päätin tutkijana kerätä hieman kovia faktoja mutu-tuntuman tueksi. Seuraavassa varsin satunnaisesti valittujen tuotteiden hintoja Sushirajalla sekä Suomessa.

Euro on valuuttamuunnoksissa oletettu 157 jenin arvoiseksi. Suomen hinnat ovat halvimmat Vertaa.fi-sivustolta löytyneet ja Japanin hinnat vastaavasta Kakaku.com-palvelusta. Bensan hinta on viereiseltä asemalta.

Tuote	Hinta Japanissa jeneinä	Hinta Japanissa euroina	Hinta Suomessa euroina	Ero prosentteina
Playstation 3 40 GB	36204	231	429	-46%
Canon EOS 5D runko	232000	1478	2246	-34%
Canon EF 70-200 mm F4L IS USM	113760	725	1049	-31%
MacBook Air 1.6GHz/2GB/80GB	186780	1190	1718	-31%
Perusbensiini	158	1,01	1,50	-32%
Toyota Prius, halvin malli	2268000	14445	29137	-50%
Toyota Auris, halvin malli	1620000	10318	18392	-44%

Autoista en mitään ymmärrä, joten en mene takuuseen Priuksen ja Auriksen mallien vertailukelpoisuudesta. Muiden tuotteiden osalta hintojen pitäisi olla luotettavia.

Korjaus: muutamissa Japanin-hinnoissa oli virheitä, mutta alennusprosentit olivat silti oikein.

Tokionpiirakoita

Aiemmin kerroin, että labramme optimistinen leipuripoika lupasi tehdä maanantaiksi karjalanpiirakoita. Tiesin toki, että kun japanilainen jotain lupaa, se tapahtuu, tavalla tai toisella. Olin myös antanut hyvät kuvalliset ohjeet valmistusprosessin jokaisesta vaiheesta ja varoittanut ruisjauhojen löytämisen saattavan olla hankalaa, kuorien tekemisestä ilman piirakkapulikkaa puhumattakaan.

En joutunut pettymään, sillä kaveri saapui töihin mukanaan muovikassillinen leivonnaisia, jotka olivat vallan mainioita ensimmäiseksi yritykseksi. Toki kuoret olivat jääneet liian paksuiksi eikä rypytyksen miehekäs estetiikka aivan vastannut Marttojen laatuvaatimuksia. Myöskään piirakoita ei ollut uskallettu voidella lähellekään tarpeeksi reippaalla kädellä, mutta munavoi kyllä kompensoi tätä puutetta jossain määrin. Aika surrealistinen kokemus kaiken kaikkiaan.

Toisenlaisen leipomuksen tarjosi Sachi-san, entinen aulasihteerimme, jonka vierailua olimmekin innoissamme odottaneet. Hän oli edelleen oma pirtsakka itsensä vaikka hänen elämänsä onkin muuttunut paljon RIKEN:in ajoista. Mukanaan Sachi-san toi Seibu-tavaratalon loppumattomasta kakkuvalikoimasta poimitun taidokkaasti koristellun kääretortun, joka jätti armotta varjoonsa Minnan riisinkeittimessä pyöräyttämän hotto-keekin. Vaikka torttu näyttikin sisältä kuivalta ja mauttomalta, se oli herkullisen mansikkainen - kuinkas nyt japanissa muuten voisi ollakaan.

Kaiken lisäksi Sachi-san antoi minulle tavatessamme ensimmäisen koskaan japanilaiselta naiselta saamani halauksen.

Hoidossa

Anna on ollut nyt jo kaksi kertaa hoidossa Riken Kids Wako -päiväkodissa. Molemmilla kerroilla olemme saaneet kirjallisen raportin siitä kuinka päivä on sujunut.

Ensimmäisellä kerralla raportissa sanottiin: "Nice to meet you. Welcome to Riken Kids WAKO :) (+ sydämenkuvia). She was playing first. She was crying a little in hungry and drowsiness. She has slept drinking milk a little. Next time, she will think mood good to be good when it is possible to play as for us. Thank you for today. ANNA is very lovely." Ja loppuun vielä muutama sydämenkuva lisää.

Ja tänään raportti näytti tältä: "I seemed to remember the day nursery a little. The scene where it played happily in a phonic toy and the gym was able to be seen today. It moved actively. Other friends seemed to be anxious. The milk not drunk at all was drunk little by little today the other day."

Hieman vallatonta kielenkäyttöä mutta hyvin siellä on siis mennyt. Niin, ja yksi hoitoneideistä on kertakaikkisen ihastunut Janneen.

Kopterikeikka Kawagoessa

Viikonloppu oli ja meni.

Lauantaina matkustimme Kawagoeen syystä, jonka ainakin eräs keittiössä puuhailua harrastava lukija arvaa. Piti olla sopivan lämmintä ja sateista, mutta olikin paahtavan kuumaa. Paistuimme, shoppailimme, söimme udonit. Noin 50% Kawagoen asukkaista tuntee nyt Annan ja pitää häntä söpönä. Tekisi mieli pistää tyttö kantoliinaan sekä piilovideokamera silmälasin sankaan ja tehdä kokoelmavideo ihastuneiden vastaantulijoiden ilmehdinnästä. Teoksen nimeksi tulisi "Tuhat tapaa sanoa kawaii".

Sain myös paristot Heli-Q:huni. Se pörisee sittenkin! Vekottimen kestävyys on tosin koetuksella, sillä sen ohjaimesta löytyy vain suunnat ylös ja alas, toki sentään portaattomasti. Suunta siis määräytyy vallitsevien ilmavirtojen mukaisesti. Kontrollifriikit voivat myös komentaa kopteria pyörimään myötä- tai vastapäivään, joskin liian kova pyöritys kostautuu oitis peruuttamattomana syöksykierteenä. Kunhan taidot vähän karttuvat, aion hieman viritellä härveliä ja saada sen etenemiseen vähän enemmän kontrollia, olettaen että vehje pysyy lentokelpoisena tarpeeksi kauan.

Sunnuntaina rokattiin taas. Kuten arvelinkin, tällä kertaa soittaminen oli huomattavasti helpompaa ja keinoyleisö tykkäsi meistä vastaavasti enemmän. Kivaa kivaa!