Sushiraja

Kissan kanssa sohvalla

2008-06-11T00:39:00.001+09:00

Tässä istun, kehräävä katti sylissäni maassa, jossa aurinko näyttää paistavan vielä iltakymmeneltäkin. Kuinka tähän päädyttiin? Palataanpa ajassa hieman taaksepäin.

Viime viikon tiistaina olimme vielä tukevasti Tokion laitamilla. Koska olimme edellisen illan iloisesti seurustelleet Norin ja Mylenen kanssa sen sijaan, että olisimme pakanneet laukkumme, pakkasimme ne sitten yöllä ja viimeistelimme projektin aamulla. Olevinaan reilun kokoiset pakaasimme riittivät vain nipin napin kätkemään sisäänsä hämmästyttävän tavaravuoremme, jonka lähettipalvelu ABC kuskasi puolestamme lentokentälle.

Ehdin vielä pikaisesti pistäytyä töissä, jossa siivosin tietokoneeni vähintäänkin huippusalaisista tutkimustuloksistani. Hyvästelin kollegani ja lupasin yrittää tulla takaisin ensi vuonna Suomi-Japani -konferenssin puitteissa.

Lounastreffit Yoen kanssa onnistuivat ruokakaapin pohjalta kaivetuilla eineksillä. Ylimääräiset tavarat ja loput ruuista lahjoitimme Norille ja Mylenelle, jotka kertoivat Annalle syöttämämme lähikaupan riisin olevan Niigatan hienoimmassa mudassa kasvanutta huippulajiketta.

Ystävällinen Mokkun kuskasi meidän sateiselle bussipysäkille ja lupasi peruuttaa myös nettiliittymämme, jonka englanninkielinen palvelunumero ei koskaan vastannut soittoihini. Näin olimmekin bussissa mukavasti matkalla kohti Naritaa, vaikka vasta ihan äsken olimme sieltä tulleet.

Perinteitä kunnioittaen yövyimme Holiday Innissä. Jostain syystä saimme varaamaamme paremman huoneen ja tietenkin matkalaukut sinne sisälle asti palvelusväen toimesta. Uni kelpasi, kun Annallakin oli oma pinnasänky.

Lentokentän proseduureista selvisimme vanhalla rutiinilla. Turvatarkastuksessa iloinen tyttäremme sai virkailijat virnistelemään, mutta tavaramme syynättiin silti kiitettävän tarkasti.

Etukäteen olimme huolestuneina pohtineet, miten saisimme yliaktiivisen pikkuviikarimme pysymään tyytyväisenä koko päivälennon ajan. Huoli oli turha, sillä japanilainen turistimummoryhmä adoptoi Annan välittömästi. Kommunikaatio onnistui vaivatta yleismaailmallisella tättättää-kielellä ja lapsemme tunnistaa nyt nimekseen Anna-chan.

Likaisella ja tympeän mutta toimivan palvelun Helsinki-Vantaalla teimme valituksen saapumatta jääneistä sateenvarjorattaistamme. Onneksi oli turvakaukalo ja kantoliina. Näillä selvisimme kunniallisesti kotiin Tampereelle, jossa anoppini oli golf-matkailun varjolla palauttanut kissamme hoidosta ja laittanut iltaruokaa.

Näin siis kului kuukausi Japanissa, nopeasti kuin kirsikan kukinta. Saimme mielenrauhan nähtyämme lähes kaiken olevan ennallaan ja ehdimme tavata tärkeimmät ystävämme. Kun töissäkin tuli tuloksia ja Annakin nautti matkailusta, ei juuri paremmin olisi voinut mennä. Kyllä tätä reissua kelpaa muistella kissaa rapsutellen vielä pitkään.

Tyypillinen vauva

2008-06-02T23:48:00.001+09:00

Olen kuullut, että vauvoja on joskus vaikea saada syömään kiinteää ruokaa. Meidän puolivuotiasta otusta syötetään ruokalusikalla, koska teelusikalla ei saa sapuskaa tarpeeksi vikkelästi lautaselta suuhun. Eilen Anna vetäisi yhdeltä istumalta japanilaiselle aikuiselle tarkoitetun 250 gramman riisipuuroannoksen ja päälle vielä reilusti keitettyä kurpitsaa. Tämä oli siis yksi päivän 3-4 ateriasta.

Olen kuullut, että vauvat pelkäävät imureita. Siivosin juuri ja voin kertoa, että se muuttuu kuntoliikunnaksi kun imurissa roikkuu lähes kymmenkiloinen tyttö sitä toisella kädellä paukuttaen.

Olen kuullut, etteivät monet tyttövauvat innostu teknologiasta. Meillä kaikki murheet unohtuvat kun kauko-ohjattava Heli-Q lähtee lennolle. Sen perässä kontataan vaikka maailman ääriin siinä toivossa, että sen joskus saisi omaan käteensä tarkasteltavaksi.

Vapaapudotus

2008-06-01T23:47:00.001+09:00

Kuvan esittämää "taidetta" saa aikaiseksi, kun kymmenen sekunnin itselaukaisimelle RIKEN:in isompaa lampea ympäröivän aidan päälle pistetty kamera putoaa alas yhdeksän sekunnin kohdalla. Typerä tuulenpuuska. Onneksi sain jalkani kiveyksen ja kameran väliin ja vieläpä niin, etten samalla tullut potkaisseeksi vehjettä keskelle lampea. Olisi harmittanut uusia melkein tuliterä IXUS, vaikka olenkin tuon otoksen jälkeen hieman pettynyt Canonin kuvanvakainteknologiaan.

Lammella olimme siksi, ettei lähipuistomme nurmikko auringonpaisteesta huolimatta ollut tarpeeksi kuiva suunnitellun piknikin toteuttamiseen. Kyllähän noita mansikoita voi näemmä syödä kampuksen penkilläkin.

Illalla tuli käymään Sachi, takoyakipannu kainalossaan. Deja-vu. Mustekalapalleroista tuli siis perinteinen ateria ennen Suomeen paluuta syötäväksi. Chokoyaki on sitä paitsi makoisa jälkiruoka. Ilmeni, että aiemmin mainittu ehkä söpö on Sachin lempikauppa, mutta hän ei ollut tajunnut nimen olevan suomalainen.

Ehkä söpö

2008-05-31T21:01:00.000+09:00

Aika rientää - viimeinen viikonloppumme Japanissa on jo käsillä.

Tapasin perjantaina labrapäällikkö Kawata-sensein peräti toista kertaa vierailuni aikana. Kuultuaan, että olen jo pian poistumassa, hän ihmetteli, miksi tulin vain kahdeksi päiväksi - eihän hän ole ehtinyt edes nähdä perhettäni. Ehkäpä järjestämme aiheesta videokonferenssin maanantaina.

Kollegani Mokkun oli luvannut järjestää bileet jo labrasta poistuneiden opiskelijoiden jälleennäkemiseksi. Ajatus oli grillailla, mutta sateiseksi muuttunut ilmasto pakotti siirtymään lounastamaan sisätiloihin, Seibun ravintolakerrokseen. Vaikka paikalle pääsivät Florianin lisäksi vain Aoki-san ja Ida-san, ei se laimentanut tapaamisen iloisuutta. Sashimin, tempuran ja unagin jälkeen oli taas kuitenkin aika sanoa sayonara. Haikeaa.

Luulimme tuntevamme jo Ikebukuron hyvin, mutta niin vain Florianilta opimme, että myös aseman itäpuolelta löytyy maahantuotujen viinien erikoiskauppa Yamayan toimipiste. Sieltä saa myös kohtuuhintaan paikallista viskiä, jolla aion Tampereella motivoida nimeltä mainitsematonta tohtoriopiskelijaa entistä parempiin suorituksiin tieteen saralla.

Jos muuten joku ei vielä tiedä, niin Hokkaidolla tislattu Yoichi 20 valittiin vastikään maailman johtavien asiantuntijoiden toimesta universumin parhaaksi single malt -viskiksi. Kun vielä Lost in Translation -elokuvasta tuttu Suntory Hibiki voitti samassa sokkotestissä blended-viskien sarjan, on skotlantilaisten nöyryytys täydellinen.

Kaupungilla kävely voi joskus olla yllättävän raskasta. Sunshine Cityssä emme jaksaneetkaan mennä kahville, vaan juotimme Annan penkillä ja läksimme raahustamaan kohti uloskäyntiä. Yllättävän piristyksen tarjosi eteen osunut kauppa, joka oli ehkä söpö. Siis nimeltänsä. Sama hauska tuotemerkki löytyi myös myynnissä olleista vaatteista. Firman muut liikkeet näkyvät olevan nimiltään keittiö, olohuone ja otan tämän.

Henkilökunnan mielestä ehkä söpö oli pikemminkin Anna, ja pian olikin koko myymälä kuorolausumassa kawaii lastenrattaidemme ympärillä. Jos Annan söpöillä pikku korvilla varustettu nallepuku olisi harmaan sijasta pinkki, pyörtyisivät varmasti kaikki näköetäisyydellä olevat naiset ihastuksesta. Kuinkahan sopeudumme Suomeen, jossa kukaan ei noteeraa pikkuistamme?

Hintavertailu

2008-05-28T23:34:00.008+09:00

Koska omakohtaisen kokemuksen ja anekdoottien perusteella Japani tuntuu monien hyödykkeiden osalta varsin halvalta shoppailupaikalta, päätin tutkijana kerätä hieman kovia faktoja mutu-tuntuman tueksi. Seuraavassa varsin satunnaisesti valittujen tuotteiden hintoja Sushirajalla sekä Suomessa.

Euro on valuuttamuunnoksissa oletettu 157 jenin arvoiseksi. Suomen hinnat ovat halvimmat Vertaa.fi-sivustolta löytyneet ja Japanin hinnat vastaavasta Kakaku.com-palvelusta. Bensan hinta on viereiseltä asemalta.

Tuote	Hinta Japanissa jeneinä	Hinta Japanissa euroina	Hinta Suomessa euroina	Ero prosentteina
Playstation 3 40 GB	36204	231	429	-46%
Canon EOS 5D runko	232000	1478	2246	-34%
Canon EF 70-200 mm F4L IS USM	113760	725	1049	-31%
MacBook Air 1.6GHz/2GB/80GB	186780	1190	1718	-31%
Perusbensiini	158	1,01	1,50	-32%
Toyota Prius, halvin malli	2268000	14445	29137	-50%
Toyota Auris, halvin malli	1620000	10318	18392	-44%

Autoista en mitään ymmärrä, joten en mene takuuseen Priuksen ja Auriksen mallien vertailukelpoisuudesta. Muiden tuotteiden osalta hintojen pitäisi olla luotettavia.

Korjaus: muutamissa Japanin-hinnoissa oli virheitä, mutta alennusprosentit olivat silti oikein.

Tokionpiirakoita

2008-05-28T03:59:00.000+09:00

Aiemmin kerroin, että labramme optimistinen leipuripoika lupasi tehdä maanantaiksi karjalanpiirakoita. Tiesin toki, että kun japanilainen jotain lupaa, se tapahtuu, tavalla tai toisella. Olin myös antanut hyvät kuvalliset ohjeet valmistusprosessin jokaisesta vaiheesta ja varoittanut ruisjauhojen löytämisen saattavan olla hankalaa, kuorien tekemisestä ilman piirakkapulikkaa puhumattakaan.

En joutunut pettymään, sillä kaveri saapui töihin mukanaan muovikassillinen leivonnaisia, jotka olivat vallan mainioita ensimmäiseksi yritykseksi. Toki kuoret olivat jääneet liian paksuiksi eikä rypytyksen miehekäs estetiikka aivan vastannut Marttojen laatuvaatimuksia. Myöskään piirakoita ei ollut uskallettu voidella lähellekään tarpeeksi reippaalla kädellä, mutta munavoi kyllä kompensoi tätä puutetta jossain määrin. Aika surrealistinen kokemus kaiken kaikkiaan.

Toisenlaisen leipomuksen tarjosi Sachi-san, entinen aulasihteerimme, jonka vierailua olimmekin innoissamme odottaneet. Hän oli edelleen oma pirtsakka itsensä vaikka hänen elämänsä onkin muuttunut paljon RIKEN:in ajoista. Mukanaan Sachi-san toi Seibu-tavaratalon loppumattomasta kakkuvalikoimasta poimitun taidokkaasti koristellun kääretortun, joka jätti armotta varjoonsa Minnan riisinkeittimessä pyöräyttämän hotto-keekin. Vaikka torttu näyttikin sisältä kuivalta ja mauttomalta, se oli herkullisen mansikkainen - kuinkas nyt japanissa muuten voisi ollakaan.

Kaiken lisäksi Sachi-san antoi minulle tavatessamme ensimmäisen koskaan japanilaiselta naiselta saamani halauksen.

Hoidossa

2008-05-27T21:29:00.007+09:00

Anna on ollut nyt jo kaksi kertaa hoidossa Riken Kids Wako -päiväkodissa. Molemmilla kerroilla olemme saaneet kirjallisen raportin siitä kuinka päivä on sujunut.

Ensimmäisellä kerralla raportissa sanottiin: "Nice to meet you. Welcome to Riken Kids WAKO :) (+ sydämenkuvia). She was playing first. She was crying a little in hungry and drowsiness. She has slept drinking milk a little. Next time, she will think mood good to be good when it is possible to play as for us. Thank you for today. ANNA is very lovely." Ja loppuun vielä muutama sydämenkuva lisää.

Ja tänään raportti näytti tältä: "I seemed to remember the day nursery a little. The scene where it played happily in a phonic toy and the gym was able to be seen today. It moved actively. Other friends seemed to be anxious. The milk not drunk at all was drunk little by little today the other day."

Hieman vallatonta kielenkäyttöä mutta hyvin siellä on siis mennyt. Niin, ja yksi hoitoneideistä on kertakaikkisen ihastunut Janneen.

Kopterikeikka Kawagoessa

2008-05-26T22:51:00.005+09:00

Viikonloppu oli ja meni.

Lauantaina matkustimme Kawagoeen syystä, jonka ainakin eräs keittiössä puuhailua harrastava lukija arvaa. Piti olla sopivan lämmintä ja sateista, mutta olikin paahtavan kuumaa. Paistuimme, shoppailimme, söimme udonit. Noin 50% Kawagoen asukkaista tuntee nyt Annan ja pitää häntä söpönä. Tekisi mieli pistää tyttö kantoliinaan sekä piilovideokamera silmälasin sankaan ja tehdä kokoelmavideo ihastuneiden vastaantulijoiden ilmehdinnästä. Teoksen nimeksi tulisi "Tuhat tapaa sanoa kawaii".

Sain myös paristot Heli-Q:huni. Se pörisee sittenkin! Vekottimen kestävyys on tosin koetuksella, sillä sen ohjaimesta löytyy vain suunnat ylös ja alas, toki sentään portaattomasti. Suunta siis määräytyy vallitsevien ilmavirtojen mukaisesti. Kontrollifriikit voivat myös komentaa kopteria pyörimään myötä- tai vastapäivään, joskin liian kova pyöritys kostautuu oitis peruuttamattomana syöksykierteenä. Kunhan taidot vähän karttuvat, aion hieman viritellä härveliä ja saada sen etenemiseen vähän enemmän kontrollia, olettaen että vehje pysyy lentokelpoisena tarpeeksi kauan.

Sunnuntaina rokattiin taas. Kuten arvelinkin, tällä kertaa soittaminen oli huomattavasti helpompaa ja keinoyleisö tykkäsi meistä vastaavasti enemmän. Kivaa kivaa!

Vauhdikas viikko

2008-05-23T21:52:00.007+09:00

Tällä viikolla onkin jo tapahtunut paljon.

Minna jätti Annan illaksi minun hoitooni ja kävi paikallisessa kylpylässä. Onsenin vulkaanisissa vesissä keitetty, hieronnalla pehmitetty ja sashimilla täytetty vaimo vaikuttikin oloonsa niin tyytyväiseltä, että minä otin pari japanilaista kaveria labrasta ja seurasin esimerkkiä. Huvittavaa oli, että minulla oli seurueemme ainoa kanta-asiakaskortti, eikä toinen kollegani ollut koskaan edes käynyt kyseisessä paikassa. On se vaan rentouttavaa touhua.

Labrassamme oli koko tämän viikon täydellinen reorganisaatio, jossa suunnilleen kaikki irti lähtevät huonekalut siirtyivät huoneista toisiin ja tutkijat niiden mukana. Työympäristöni oli siis lievästi sanottuna levoton. Käytinkin tilaisuutta hyväkseni ja läksin puoleksi päiväksi yksin kaupungille jättäen kylmäpäisen tietokoneeni kaaoksen keskelle simuloimaan nanofotoniikkaa.

Mitä tekee teknisesti suuntautunut mies päästyään vapaaksi Tokiossa? Menee ensiksi koluamaan yhden Ikebukuron BicCameroista kellarista ullakolle. Kaikenlaista elektroniikkaa sitä maailmassa onkin. Olin taas kerran saituri enkä ostanut kuin yhden neljän gigan muistitikun, vaikkei kahdeksangigainen olisi ollut paljonkaan kalliimpi. Harmikseni en keksinyt myöskään hyvää tekosyytä ostaa minulle täysin tarpeeton mutta ah niin tyylikäs iPod Touch.

Viereisessä peliluolassa kävin rääkkäämässä virtuaali-Corollaa vuoristoteillä. Yritin myös pyrkiytyä jonkun sotakoneen tyylikkääseen 180 asteen näytöllä varustettuun umpinaiseen ohjaamokoppiin, mutta vehje ei hyväksynyt mitään tuntemiani maksuvälineitä.

Uniqlon vaateostokset jäivät tekemättä kun en löytänyt mieleistäni teepaitaa. Kävin sitten lohdutuskeksejä sadan jenin kaupasta ja suuntasin Tokyu Handsiin. Matkan varrelta Sunshine Doorilta oli iso talo muuttunut parkkipaikaksi.

Olen aina halunnut jonkun kauko-ohjattavan kulkuvälineen, mutta ikinä en ole saiturina saanut sellaista hankittua. Enkä saanut nytkään, vaikka löysin supersöpön minihelikopterin. Onneksi vaimoni kävi myöhemmin shoppailemassa ja toi minulle oman pinkin Heli-Q:n. Nyt kun vielä olisi patterit kaukosäätimeen niin pääsisin pöristelemään ilmeisesti maailman pienimmällä kopterilla.

Minnakin on shoppaillut, ja jätti jopa tätä varten Annan kerran RIKEN:in päiväkotiin kolmeksi tunniksi. Parikymppisen näköisten mukavien hoitajatyttöjen mukaan Anna oli leikkinyt tyytyväisenä muiden lasten kanssa, kunnes tuli nälkä ja väsy. Minun pitikin herätellä pieni tihrusilmä päikkäreiltä tullessani häntä hakemaan. Kätevä ja edukas palvelu (25 euroa), joka on tosin syytä varata etukäteen.

Pääsin myös lopultakin bilettämään labralaisten kanssa, kun eräälle kaverille järjestettiin jäähyväisjuhlat. Kaisenzan on ikebukurolaisessa kellarissa sijaitseva ehkä kolmekymmentä henkeä vetävä kalastajan pitämä ravintola. Kalaherkkuja mutustellessani opin esimerkiksi, että herkullinen hamachi muuttuu vanhempana buriksi, ja nuorempana tällä rakkaalla eväkkäällä on jo ollut useampi eri nimi. Lisäksi tietenkin nimet ovat Osakan alueella erilaiset kuin Tokiossa. Selkeää.

Juhlimisen tärkein anti oli tietenkin tutustuminen uusiin labralaisiin ja vanhojen tuttujen kanssa kuulumisten vaihtaminen. Edelleen japanilaisten aivoituksiin pääsee parhaiten sisään oluttuopin äärellä. Paikallisen koulujärjestelmän toimivuudesta kertoo se havainto, että opiskelija N kertoi oppineensa erinomaisen englantinsa Oasista kuuntelemalla, eikä näin ollen koskaan saanut hyviä arvosanoja kielioppikokeissa. Sen sijaan muutamat muut opiskelijat eivät tunnu ymmärtävän tai puhuvan sanaakaan englantia, mutta varmasti ovat koulussa pärjänneet.

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu aiemmin mainitsemani leipuripoika. Ilmeni, että hänen oli valitettu yliopistossa olevan liian hiljainen myös japaniksi, joten hän alkoi kommunikoimaan naispuoleisen pomonsa kanssa leipomalla. Oppi taitonsa internetistä. Esitin hänelle huvikseni toiveen, että olisi kiva saada karjalanpiirakoita (eikä mitään hiivatin piiraita, kuten Wikipedia väittää meidän Pohjois-Karjalassa sanovan). Kyseltyään hieman ja luvattuani lähettää hänelle reseptin hän sanoi tekevänsä niitä maanantaiksi. Odotan jännityksellä lopputulosta!

Asemamestari Tama

2008-05-23T00:31:00.001+09:00

Asemamestari Tamalla on virkahattu hieman vinossa. Asento on kuitenkin rento eivätkä huolet näytä painavan. Silmissä Tamalla on valpas katse. Mikäs siinä on ollessa, kun on juuri saanut ylennyksen. Kaksi kaveriakin ylennettiin juuri vara-asemamestareiksi. Hieman ehkä mieltä kaihertaa maininta, että Kishin asema Wakayamassa on muka miehittämätön. Toisaalta, niinhän se onkin. Eihän se ole miehitetty, se on kissoitettu.

Tontun maa, osa 2

2008-05-22T09:55:00.007+09:00

Kävin eilen todella pitkästä aikaa Wakon aseman vieressä olevassa leipäkaupassa. Sain taas muovikassin, johon oli kirjoitettu "Best bread message". Se oli muuttunut hieman viimekertaisesta. Tällä kertaa siinä luki:

"We are Tomte." The Scandinavian region of northern Europe is the fabled home of gnomes called Tomte. Tomte love children. At night, when everyone is sound asleep, Tomte go about casting magical spells to ensure the next morning's freshly baked bread will be especially delicious for the children. Cherishing the spirit of the Tomte, we at "Hokuo" take highly skilled and gentle-natured approach to bread baking.

Nauratti.

Kavereilla rokataan

2008-05-19T22:58:00.000+09:00

Tämän viikonlopun osalta ei tarvinnutkaan ohjelmaa kummemmin miettiä, sillä olimme sopineet tapaavamme suomalaisia kavereitamme.

Lauantaina luoksemme saapui Jarkko, joka ystävällisesti toi meille herkullista pähkinärusinaruisleipää Tokion toiselta laidalta. Samalla saimme myös syyn käydä parhaassa tuntemistamme Wakon sushipaikoista, jossa annokset olivat tuplasti Sushiroota kalliimpia, mutta maku myös aivan toista luokkaa. Slurps.

Vieraamme myös opasti meidät paikallisen digitelkkarin salaisuuksiin - sieltä nimittäin löytyy useilta kanavilta kaikenlaisia lisäpalveluita, kuten uutisia, säätiedotuksia ja pelejä. Interaktiivisuutta ilmeisesti saisi, jos jaksaisi vetää nettipiuhan kiinni telkkariin. Jossain siis on osattu tehdä se, mitä Suomeenkin piti tulla. Toisaalta täällä digisiirtymään on vielä useampi vuosi aikaa.

Sunnuntaina suuntasimme heti aamupäivällä Ikebukuroon. Lastenrattaiden kanssa kulkeminen sujui muuten hyvin, mutta metroasemilla hissien etsimiseen pitää varata hieman aikaa. Aseman päällä olevasta jättitavaratalo-Seibusta sellainen löytyi helpoiten ja kävimmekin siellä heti tarkastamassa seitsemännen kerroksen lastenosaston antimet. Valikoima oli oudon rajoittunut, sillä ison osan vaatteista oli tehnyt joku Ralph, taisi olla Lauren sukunimeltään.

Intialainen lounas Mantrassa oli juuri niin hyvää kuin aina ennenkin. Anna vietti puolet ajasta pureskellen käsipyyhepakettia ja toisen puolen bailaten intialaisen musiikin tahtiin.

Seuraavaksi etsiydyimme pienten suunnistusponnistelujen tuloksena maailmankuuluun osoitteeseen, Ikebukuro 3-33-2. Siellä meitä viihdyttivät paitsi talonväki Yoe ja Sty itse, myös Joy ja Krabak. Vallan mukavan päivän sivistävintä antia oli Playstation 3 -pelikonsolin esittely.

Ensiksi meidät hypnotisoitiin aivan omasta söpövinksahtaneesta universumistaan peräisin olevalla LocoRoco Cocoreccholla, jonka iloisia lastenlauluja kuorossa hoilaavat barbabapat hyppelivät ympäriinsä psykedeelisessä kukkamaassa. Vain japanilaiset voivat tehdä tällaista. Annakin lumoutui pelistä niin, ettei päiväunista saatika syömisestä meinannut tulla mitään. Epäilin laulun etsautuvan pysyvästi aivolohkooni, mutta onneksi seuraava peli pyyhki sen pois.

Tanssimattopeli-Stepmanian vannoutuneina ystävinä innostumme helposti rytmipeleistä, ja Rock Band lienee sellaisten kuningas. Otetaan rumpusetti, tekokitara tai pari ja vielä mikrofoni, jonka jälkeen homma on simppeli: soitetaan ja lauletaan kaveriporukalla kuuluisia rokkibiisejä ruudulla näkyvien nuottien mukaan. Homma on vähintäänkin yhtä hauskaa kuin miltä kuulostaa ja varsinkin rumpalointi basareineen vaatii ihan oikeaa lyömäsoitinosaamista. Ensikertalaisina tosin soitimme aika lailla otsa kurtussa ja kieli keskellä suuta - ehkä ensi kerralla (toivottavasti pian, vink vink) voi jo keskittyä enemmän hauskanpitoon.

Muusta esitellystä japanilaisteknologiasta mainittakoon Sonyn näppärä sähkökirja, joka syö sisuksiinsa tarpeeksi luettavaa loppuelämäksi, ja Casion kamera, joka oppii tunnistamaan ihmiset, eikä ota kuvaa ennen kuin oikea naama on kuvassa ja vielä hymyilevä sellainen.

Maanantaina integroiduin entistä syvemmälle paikallisen kulttuurin ytimeen. Opin nimittäin lopultakin kasaamaan onigiri-riisipallon koskematta käsin riisiin. Sitä paitsi se merileväpäällyskään ei enää maistu pahalta.

Kokemuksia heti nyt

2008-05-17T10:56:00.004+09:00

Tänne tulo oli oli monella tapaa kuin kotiin saapuminen. Kun kaikki on tutusti ennallaan, tuntuu kuin ei poissa olisi ollutkaan. Tästä mukavasta illuusiosta seuraa kuitenkin ikävä ongelma.

Kun aikamme täällä on rajoitettu, pitäisi osata ottaa siitä ilo irti, ettei sitten Suomessa tarvitse katua tekemättömiä asioita. Mitään lomamatkoilta tuttua pakottavaa tarvetta hankkia uusia kokemuksia ei kuitenkaan ole - mehän olemme jo aiemmin nähneet Tokiossa yhtä sun toista ja toisaalta olemme jo onnellisia siitä, että yleensä olemme täällä ja saamme tavata ystäviä. Jotain tarttis kuitenkin tehdä. Mutta mitä?

Pitäisikö nostalgiamatkailla tutuilla paikoilla ja syödä tuttua ruokaa, vai päin vastoin nähdä ja syödä jotain uutta? Mennäkö johonkin lukemattomista museoista, vaiko kenties konsertteihin? Shoppaillako matkalaukut pullolleen vaatteita, astioita, elektroniikkaa ja Totoroita? Viettääkö rento päivä puistossa piknikillä? Käydäkö sumoturnauksessa? Pistäytyäkö työmatkalla Osakassa? Olisiko tiedekeskus Miraikan uusiutunut? Tekisivätkö dinosaurusten luurangot vaikutuksen? Entä Shinjukun pilvenpiirtäjät? Harajukun teinit? Jamaika-festivaali?

Olisiko lukijoilla ehdotuksia tämän probleeman ratkaisuksi?

Kielellistä lahjakkuutta

2008-05-16T11:23:00.007+09:00

Sain lopulta edellisessä jutussa mainitun kielitaidottoman opiskelijan puhumaan. Hän jopa teki aloitteen! Heti töihin tultuani hän kysyi sujuvasti, tulenko ensi viikolla oleviin kollegan läksiäisbileisiin. Lisätietoa udeltuani sain selville niiden olevan Ikebukurossa, hintaan 4000-5000 jeniä. Myös kala-kasvisruokaa on kuulemma tarjolla. Suostuin oitis osallistumaan.

Mistä moinen kielitaidon äkillinen räjähdys? Itse asiassa koko keskustelu käytiin japaniksi, joten minä olin meistä kahdesta se, joka joutui operoimaan surkean kielitaitonsa äärilaidoilla. Hämmästyttävää kyllä, selvisin keskustelusta kunnialla, ellen sitten sijoittanut juuri omaisuuttani WinCapitaan. Puolet sanoista kun pitää kuitenkin aina arvata.

Edelleen täällä on ihan peruskielitaidosta valtavasti hyötyä. Kaupoissa ja ravintoloissa tulee jatkuvasti tarve kysellä asioista. Labraan pölähtää välillä vieraita ollessani yksin paikalla. Paketteja ja matkalaukkuja pitää lähetellä, ja takseja tilailla. Nettisivut, kuten Google, tarjoilevat välillä tekoälykkäästi sivunsa japaniksi. Asunnolla kaikki laitteet, mukaan lukien televisio, puhuvat ainoastaan japania. Kuvassa oleva kaasulietemme sanoo: "Kun käytät grilliä, ole hyvä ja XYZ." Ehkäpä se ei ole tärkeää.

Kielitaidon piristämiseksi pelasin taas pitkästä aikaa Slime Forestia. Muutamassa päivässä palautin mieleeni ilmaisversion 200 kanjia, jossa olikin tekemistä sillä aikamoinen liuta kiinalaisia kirjoitusmerkkejä oli jo totaalisesti unohtunut. Täytynee tukea ohjelmoijaa investoimalla maksulliseen versioon.

Viimeiseksi tärkein uutinen: netti tuli! Minna guruili ja asensi sen omatoimisesti, vaikka ohjeista puuttui puolet. Nyt on optiikan tutkijalla lopultakin optinen kaapeli.

Japanilaisuuksia

2008-05-15T14:22:00.003+09:00

Eräs labrani opiskelija pesee hampaitaan kävellen ympäri käytäviä. Keskellä työpäivää, joka päivä. Ihan normaalia toimintaa täällä päin maailmaa. Tänään löysin pöytälaatikostani kuusitoista tyhjää xylitol-purukumi -purkkia. Joku on siis jauhanut vaatimattomat 2,4 kiloa purkkaa. Ilmeni, että tämä oli saman herran kokoelma, kertynyt vuosien varrella.

Tietäen japanilaisten noudattavan annettuja ohjeita pilkulleen oletan tyypin pureskelevan kaksi purukumia seitsemän kertaa päivässä. Ei kai tuota vauhtia yksi purkillinen pitkään kestäkään.

Eräs toinen opiskelijapoika taas harrastaa leivontaa. Tarjoili minulle viime viikolla työpisteeseeni asti aivan erinomaisen herkullisen palan omenapiirakkaa. Sen jälkeen olemme saaneet tylsiä itsetehtyjä ranskanperunoita ja kohtuullisia pallomaisia donitseja. Mukava harrastus.

Kahvitaukojahan täällä ei edelleenkään pidetä, eikä kymmenessä minuutissa hotkaistua lounastakaan oikein tauoksi voi laskea. Kahvit, eli vihreät teet juodaan työn ohessa. Juuri tajusin tosin yhden työhuoneeni kahdeksasta asukkaasta omistavan oman kahvimyllyn, jolla hän päivittäin jauhaa itselleen juotavaa. Erittäin epäjapanilaista.

Myös kielitaidoton opiskelija on löytynyt. Pari kertaa olen hänelle jotain kommentoinut, ja kertaakaan en ole hänen suustaan englanninkielistä sanaa kuullut. Nolostuneita ähkäisyjä lähinnä. Jatkan yrityksiä.

Työhuoneita ei vieläkään siivota, vaan siivoojat pörräävät ainoastaan käytävillä. Imuroinkin ensitöikseni puolet huoneestani varmaankin nolostuttaen kollegani kun heidän vieraansa joutui vaivautumaan moiseen. Helpotti kummasti hengittämistä. Imuroin myös tietokoneeni, jonka USB-portit olivat tukossa pölystä. Kotona tein saman peitoille, joita ei ilmeisesti ollut pesty sitten Jomon-kauden.

Kampuksen viheralueista huolehtii sama eläkeläispapparaisten jengi kuin ennenkin. Joko heidän eläkkeensä on kelvoton tai nuoriso ei vain suostu heilumaan RIKEN:in pusikoissa vesurin ja kuokan kanssa. Vaan miten vanhoja he mahtavat ollakaan kun tietää japanilaisten näyttävän huomattavasti ikäistään nuoremmilta?

Kun Genki-chan ei jaksa

2008-05-14T15:26:00.002+09:00

Siivousta pienavaruudessa

2008-05-14T11:44:00.001+09:00

Ostimme mikrokuitumopin halppiskauppa Daisosta. Sen pakkauksessa oli ystävällisesti selitykset myös englanniksi. Niissä sanottiin esimerkiksi seuraavaa:

Micro fiber make it available without detergent.

Clean the house from the narrow space to the place hard to reach.

Thousands of tiny surfaces their sizes are a hundredth of thickness hair grip and remove dust. Easy to use even small space and high place.

For keep a long time, separate the fiber from the head.

Refill cleaner is separate buying.

Kylmää mutta halpaa

2008-05-13T10:06:00.005+09:00

Kalenteria katsomalla voisi päätellä Japanissa olevan suomalaisittain katsottuna mukavan kesäinen sää. Chigaimasu. Saapumispäivänämme tosin oli nautittavat +25 astetta, mutta lähestyvä taifuuni toi tullessaan sateisen viileyden - nyt lämpötila on tuskin yli kymmenen asteen.

Tuntuu tyhmältä aina puhua Japanin hintatasosta, mutta se on ensimmäisiä asioita, joita tällä huomaa. Hinnat ovat poissaollessamme pysyneet nähtävästi ennallaan jenin kurssin pudotessa entisestään. Siis Sushiroon 105 jenin lautanen maksaa nyt alle 70 senttiä, samoin kaikki tavarat sadan jenin kaupoissa. Minna katseli Ito-Yokadoossa 20 euron kenkiä. Eilen söimme Skylark Gustossa (ruokalista): pienehkö pizza kolme euroa, tofupihvi moninaisine lisukkeineen neljä euroa, juomabaari (mehut, kahvit, teet jne) 1,30 euroa, kallein jälkiruoka hieman yli kolme euroa. Tietenkin palvelu on silti erinomaista eikä tippejä makseta. Tämä lienee suomalaisille eräs suurimpia kulttuurishokin aiheuttajia.

Lisäys: ruuasta puhueen ollen, söimme viikonloppuna lounasta Florianin ja Erican luona, joista edellinen oli onnistunut hankkimaan tämänvuotisen Michelinin Tokio-kirjan (online-versio). Siis kokonaisen kirjan lähiseutumme ravintoloista ja hotelleista, joilla on Michelin-tähtiä. Yllätys oli minullekin, että Tokiossa on tällä mittarilla mitattuna huippuravintoloita eniten maailmassa, nimittäin 150. Jos kukkarossa on liikaa rahaa, voi siis viettää melkein puoli vuotta syöden joka päivä uuden kokin valmistaman loistavan illallisen.

Nyt sitten tiedätte, miksi Michelin-mies on hieman tukeva. Hän on juuri testannut kaikki Tokion 160 000 ravintolaa...

Lakisääteinen tiederaportti

2008-05-12T03:01:00.002+09:00

Etteivät tietyt sidosryhmät luulisi veronmaksajien rahoittaman matkani päätarkoituksen olevan sushin syönti ja yleinen hauskanpito, lienee parasta raportoida kuulumisia myös tieteen maailmasta.

Suomessa olen jatkanut Japanissa aloittamaani tutkimusta – alana on siis edelleen plasmoniikka eli metallisten nanorakenteiden optiikka. Olen, vaihtelevalla menestyksellä, yrittänyt yhdistää siihen tamperelaisten erityisosaamista, nimittäin puolijohteista tehtyjä valonlähteitä sekä nanopainovalmistusta.

Samalla olen edelleen tehnyt yhteistyötä japanilaisten kanssa. Yhden julkaisun saimme jo läpi kohtuullisen arvovaltaiseen lehteen (Phys. Rev. B) ja kaksi artikkelia on tekeillä. Näiden loppuunsaattaminen onkin matkani päätehtävä. Tämä onnistuisi kyllä etätyönäkin, mutta paikan päällä pystyy paljon paremmin keskittymään itse asiaan ja kommunikaatiokin on sujuvampaa kasvotusten.

Artikkeleiden lisäksi tarkoitus on yhdistää Okamoto-sanin ja minun tekemät simulointikoodit. Vastaava paketti on minulla ollut aiemminkin käytössä, mutta osa siitä oli muiden tekemää ja siten en voinut antaa sitä japanilaisille.

Itsestään selvää on se, että etsin myös aktiivisesti uusia yhteistyöideoita laboratorioidemme välille. Tampereella pystymme valmistamaan varsin mielenkiintoisia nanorakenteita, joille hyvinkin voisi löytyä käyttöä täältä - jos ei RIKEN:istä niin Kawata-sensein toisesta labrasta Osakasta, jossa toivottavasti ehdin käymään.

RIKEN:issä olivat asiat yllättävän samalla tolalla kuin lähtiessäni. Toki opiskelijoista suurin osa on uusia, mutta tutkijoina häärivät samat tutut naamat. Henkilökuntalistalle oli jo ehditty palauttaa minun kuvani, samoin paikallaolotaululle nimeni. Kun vielä sain takaisin vanhan henkilökorttinikin, oli oloni vallan kotoisa.

Tutkimusedellytykset ovat täällä edelleen kunnossa. Olin etukäteen kysynyt, löytyisikö täältä millään minulle tietokonetta, ettei tarvitsisi raahata omaa tehokannettavaani mannertenvälisesti. Tämän tuloksena minulla on nyt paitsi vanha kannettavani, myös laskentakoneeni isolla näytöllä. Erehdyin mainitsemaan, että jälkimmäisessä on hiukan vähänlaisesti muistia ja tietenkin vastaus oli: ”Kerro vaan mitä tyyppiä se muisti on niin tilaan sitä äkkiä lisää. Paljonko tarvitset, kymmenen gigaa? Minulla itselläni on kaksitoista.”

Kuinka sitten olen käyttänyt näitä hienoja resursseja? Vietin päivän asennellen kannettavasta puuttuvia ohjelmistoja ja arpoen unohtamaani nettisähköpostin osoitetta. Laskentakoneelle asensin heti kaikki Linuxin (Fedora) päivitykset kahden vuoden ajalta – eipä käynnisty enää se kone. Onneksi siinä oli myös toinen (64-bittinen) Linux. Hyvä sentään, etteivät simulointiohjelmani toimi siinä valmistajien lupauksista huolimatta. Asensin lopulta kokonaan uuden Linuxin (64-bittinen Ubuntu), joka vaikuttaa monella tapaa miellyttävältä ja ehkä myös simulointikykyiseltä.

Koneista puheen ollen, Okamoto-san on antanut eräälle opiskelijalleen tehtäväksi muokata simulointikoodinsa sellaiseksi, että sitä voisi pyörittää kampuksen supertietokoneella. Tämä avaisi tutkimuksellemme aivan uusia mahdollisuuksia. Laskentatehoa ei nimittäin koskaan ole riittävästi.

Ensimmäiset kaksi työpäivää menivät siis lähinnä säätämiseen ja orientoitumiseen, mutta heti ensi viikon alusta päästään tositoimiin. Kuukausi on tutkimuksessa niin lyhyt aika, ettei päivääkään kannata hukata jos aikoo saada tuloksia.

Haha no hi

2008-05-11T19:57:00.003+09:00

Tarjoilija, sushissani on tikkuja

2008-05-10T22:25:00.000+09:00

Kävimme syömässä läheisessä Sushiroossa, joka on halvin (lautanen 105 jeniä) ja laaduttomin tuntemamme sushipaikka. Olipahan erinomaista. Riisikin oli herkullista. Ikävä kyllä eräälle meistä ei tarjoiltu.

Naritasta asunnolle

2008-05-10T16:20:00.003+09:00

Naritan lentoasemalla oli rauhallista, ja siellä soi mukava perinteis-japanilainen ambientti musiikki. Liukukäytävät sen sijaan varoittivat modernin japanilaisesti puhumalla loppumisestaan. Sormenjäljet kameran edessä annettuamme (ärmh) pääsimme taas kerran tullista vaivatta läpi muutamalla ystävällisellä paikalliskielen sanalla. Laukuissamme olisi kyllä ollut paljon mielenkiintoisia tuliaisia tarkastettavaksi.

Helpottaaksemme kulkemistamme päätimme antaa yhden laukuistamme Mustan Kissan (Kuroneko) huoleksi. Vähäinen kielitaitomme ei ollut aivan kokonaan kadonnut, sillä kylteistä ymmärsimme heidän toimittavan Saitamaankin saakka samana päivänä. Kymmenen euroa 20 kilon laukusta ei ole paha hinta laisinkaan. Itse otimme ensimmäistä kertaa bussin, jolla pääsee nykyisin suoraan Wako-shin asemalle. Näin säästää junanvaihdon ja näkee paljon enemmän maisemia, riisipelloista pilvenpiirtäjiin.

Perillä otimme taksin RIKEN:in länsiportille, jossa asuntomme avaimen oli määrä odotella. Ei odotellut. Virhe japanilaisessa organisaatiossa, soittakaa keisarille! Ajeltuamme sinne tänne ja soiteltuamme turhaan ympäriinsä (kaikki olivat lounaalla, ilman kännyköitä) avain löytyi kuitenkin portilta – sihteeri oli tuonut sen sinne heti käyntimme jälkeen.

Itse asunto on kalusteita ja lautasia myöten identtinen aikaisempaan verrattuna, se vain sijaitsee kaksi kerrosta ylempänä ja on varustettu uudella televisiolla. Tämä tuottaa huomattavan hämmentäviä tuntemuksia joka kerta kun astuu ovesta ulos ja havaitsee olevansa ihan väärässä paikassa. Eipähän toisaalta tarvinnut yhtään miettiä, miten puhuva vedenlämmitysjärjestelmä, kaasuliesi tai pesukone toimii.

Harmillisena miinuksena nettiliittymä pitää nyt itse ostaa vapailta markkinoilta, josta syystä saamme sen vasta ensi viikon perjantaina. Toisaalta, se on sitten 100 Mbs optinen kuitu, eikä maksa ensimmäiseltä kahdelta kuukaudelta yhtään mitään. Sen jälkeen hinta olisi luokkaa 25 euroa/kk.

Loppupäivä sitten kuluikin purkamalla tavarat ja käymällä kaupasta selviytymispakkaus, sisältäen esimerkiksi Anna-Mamma –pastakastiketta, inari-susheja, astianpesusienen, vettä, purkkitonnikalaa, mansikoita, Joy-tiskiainetta, anzu-likööriä ja Wonda Aftershot lattea. Kun vielä Morimoto-san käväisi ystävällisesti tuomassa meille lainaan lastenrattaat ja hienon pinnasängyn, oli päivä pulkassa.

Ensimmäisen yön rauhallisuutta häiritsi vain kaksi seikkaa. Ensimmäiseksi heräsi Anna, ja järkyttyi yön pikimustuudesta siinä määrin, että rauhoittui vasta kun lopulta älysimme pistää valot päälle. Parin tunnin päästä sitten herättikin maanjäristys, eikä edes ihan pieni. Ilmeisesti Japani halusi toivottaa meidät tervetulleiksi. No, eipähän tuo meitä kokeneita konkareita juuri hetkauttanut.

Aamulla heräsimme kaikki tyytyväisinä ja levänneinä, sisäiset kellot tukevasti oikealla aikavyöhykkeellä. Hämmästyttävän hieno suoritus koko perheeltä!

Kohti mennyttä elämää

2008-05-09T11:46:00.004+09:00

Kuten Minna jo kertoikin, saimme lopulta järjestymään matkan Japaniin. Huomasin päivänä eräänä, että projektini rahoituksesta jää palkkani jälkeen pikkaisen yli ja että sitä voisi käyttää ulkomailla työskentelyyn. Koska olen edelleen tehnyt RIKEN:iläisten kanssa hedelmällistä yhteistyötä, eikä sielläkään päässä vastusteltu ideaa, oli päätös tutkijavierailulle lähdöstä lopulta aika äkkiä tehty.

Ainoa epäilys koski tietenkin tytärtämme Annaa, joka on tosin sosiaalinen, utelias ja uusissa tilanteissa viihtyvä, mutta lentämisestä hänen kanssaan ei meillä ollut vielä kokemusta. Lähipiiristämme kuitenkin kuulimme, etteivät vauvat yleensä edes huomaa lentävänsä, varsinkin jos imettää nousujen ja laskujen ajan. Ilmanpaineen vaihtelut voivat silti tehdä mukavimmastakin taaperosta kirkuvan hirviön. Kerronkin siis seuraavassa hieman tarkemmin myös siitä, miten vauvan kanssa matkustaminen onnistuu.

Matka lähti liikkeelle näppärästi kun Tampereella työmatkaillut appiukkoni ystävällisesti autoili meidät suoraan ulkomaanterminaalin ovelle. Junailu kaiken sen tavaran kanssa ei olisi ollut lähellekään niin mukavaa. Nyt Anna nukkua tuhisi koko matkan, herätäkseen vasta perillä.

Lähtöselvityksessä löimme tiskiin passimme (myös Annan), heitimme hihnalle matkalaukut ja turvakaukalon sekä tarkistimme oleelliset yksityiskohdat: kasvisruuan ja vauvakorin (baby bassinet, varattava etukäteen!). Kaikki oli kunnossa. Virkailija olisi vielä Finnairin nettisivujen kertomuksista huolimatta halunnut sateenvarjorattaammekin, mutta ylipuhuimme hänet antamaan meidän kärräillä niillä lähtöportille asti lupaamalla luovuttaa ne siellä ruumaan vietäväksi heti kun mahdollista. Hyvä niin, sillä lentokentän omat rattaat näyttivät vauvalle yhtä mukavilta kuin minkkihäkki.

Turvatarkastus oli muuten aikamoinen prosessi sekin. Ilmoitin heti kärkeen hallussamme olevan kaikkea mahdollista läpivalaisua vaativaa, turha edes kysyä. Ladoimme sitten huvittuneen virkailijan eteen mm. kannettavan tietokoneen, kännykät, kameran, lastenrattaat, pari sääntöjenmukaisen läpinäkyvää pussillista nesteitä ja rasvoja sekä lapsenruuat ja tarvikkeet (omassa kassissaan). Minnan nerokkaan pakkausalgoritmin ansiosta kaikki meni kuitenkin supsikkaasti.

Syötyämme paninit marssimme portille, jonne pian haahuilemaan ilmestyneelle virkailijalle luovutimme rattaamme siististi golf-pussiin pakattuna ja siirsimme pikkumatkustajan näppärään trikookantoliinaan.

Lopulta oli aika nousta koneeseen.

Paikkamme oli turistiluokan ensimmäisessä rivissä, sillä vauvakori ripustetaan edessä olevalle seinälle. Kyseessä on aika mukava pehmustettu pesä, vähän kuin lastenvaunujen kova kantokoppa, ei ollenkaan sellainen steriili ruma rohjake kuin olimme kuvitelleet. Siinä Anna ottikin ihan kunnolliset yöunet, itkettyään tosin ensin kun ei millään olisi malttanut uuden ympäristön tarkkailulta rauhoittua (harso silmille auttaa usein). Sitä ennen hän ehti kuitenkin hurmata lentoemoista Todo-sanin, joka ei meinannut malttaa tehdä töitä ollenkaan.

Vaipanvaihto vessan hoitotasoilla onnistui helposti. Henkilökunta lämmitti purkkiruuan pyynnöstämme vesihauteessa (mikroa ei ole) ja oli muutenkin lapsiperheelle keskimääräistä ystävällisempi.

Vieressämme matkusti mallikkaasti omassa vauvakorissaan kuukauden ikäinen Sakura-chan, jolla oli enemmän tukkaa kuin Suomessa kaksivuotiaalla.

Hauskinta lentämisessä oli koneesta poistuminen, jonka aikana Anna ehti nauramalla ja hihkumalla tuoda iloa elämään noin sadalle ohikulkeneelle matkustajalle. Uusien kasvojen näkeminen on hänestä aina yhtä hauskaa. Pitää varmaan viedä tyyppi Shinjukun asemalle ruuhka-aikaan.

Mekin saimme ilmeisesti nukuttua jonkin verran, minä selälläni penkeillä ja Minna lattialla, koska perillä emme olleet laisinkaan niin kuolleita kuin yleensä. Lopullisesti tajusimme tilanteemme vasta vihreiden ruohokenttien lipuessa rullaavan koneemme ikkunoiden ohi.

Japani!

Koti!

Lähes kaksi vuotta oli elämästämme puuttunut jotain merkittävää - nyt valtasi rauha mielemme ja onnellinen virnistys kasvomme.

Back in Business

2008-05-05T02:37:00.006+09:00

Tai ainakin jotain sinne päin. Sushiraja herää pitkästä horroksestaan ollakseen elossa noin kuukauden päivät. Syynä tietenkin se, että olemme palaamassa takaisin entiseen elämäämme Japaniin, Wako-shin kaupunkiin ja RIKEN:iin.

Suomeen paluun jälkeen inspiraatio blogin kirjoittamiseen lopahti tyystin. Ei vain tuntunut siltä, että Suomesta jaksaisi kirjoittaa yhtään. Ainakin alkuun täältä vaikutti löytyvän vain juoppoja, huonotapaisia ihmisiä ja kammottavaa riisiä. Onneksi asiat ovat sen jälkeen alkaneet näyttämään huomattavasti mukavammilta.

Lähes kaksi vuotta siinä sitten vierähtikin ennen kuin saimme aikaiseksi lähteä uudestaan Japaniin. Paljon on ehtinyt tapahtua siinä ajassa. Töitä on tehty niin Joensuussa kuin Tampereellakin, opiskelut saatettu loppuun, ja yksi kappaletta lapsiakin matkan varrella onnistuttu pyöräyttämään. Tämä viimeinen saavutus luokin matkallemme hieman erilaiset odotukset ja rajoitukset. Hyvästi siis izakayassa istuskelulle, karaoke-illoille ja iloisille ryyppyjuhlille. Vastapainona meillä onkin riemusta kiljahteleva pikkuihminen, jonka kanssa voi tehdä kaikkea muuta.

Lähtö koittaa tiistaina, pakkaamisessa on laitettu iso vaihde silmään ja tuliaisostoksetkin tuli eilen tehtyä. Japanin päässä odottaa se sama mukava H-talo, jossa asuimme aikanamme. Talossa asuu edelleen ystäviä, vaikka osa entisistä tutuista onkin jo muuttanut pois. Jannen labrassa on myös tapahtunut muutoksia: suurin osa opiskelijoista on valmistunut ja jäljellä on enää muutama vakionaama. Meille on kyllä luvattu järjestää kunnon pirskeet, jonne kaikki vanhat kaverit kutsutaan.

Tässä käy kuitenkin niin, että ennen kuin ehdimme huomatakaan olemme takaisin Suomessa ihmettelemässä, minne kummaan kokonainen kuukausi hävisi. Ja että Japaniin on palattava toisenkin kerran.

Uuden elämän kynnyksellä

2006-07-31T21:47:00.000+09:00

Ihan ensimmäiseksi: kiitoksia blogaamista jatkamaan kannustavista kommenteista! Olimme vakaasti siinä uskossa, että elämämme ja kirjoituksemme olisivat kiinnostavia vain, koska tapahtumat sijoittuivat Japaniin, mutta ilmeisesti olimme väärässä ainakin joidenkin lukijoiden suhteen. Jatkamme siis tarinointia sikäli kun aikaa riittää.

Aikamoisen kiireistä on elämämme ollut. Organisoimme omaisuutemme kokoamalla tarpeellisimman moninaisista varastoimispaikoista yhteen läjään ja samalla tyhjensimme vanhan asuntomme myyntikuntoon. Välittäjän arvion mukaan kämpän arvo on viidessä vuodessa noussut kevyesti yli 50%, mutta iloa laimentaa Tampereen vieläkin kovempi hintataso. Onneksi löysimme kohtuuhintaisen, siistin ja vieläpä kissaystävällisen vuokrakämpän väliaikaiseksi pesäksemme Mansen keskustasta. Siitäpä on hyvä tutustua kaupunkiin ja etsiä sopivaa asuntoa.

Muuttomme Tampereelle ei kuitenkaan sujunut ihan mutkattomasti - ajoimme nimittäin matkalla kolarin. Tarkemmin sanottuna Pieksämäen paikkeilla eräässä risteyksessä vuokraperäkärrymme perään jysähti tarkkaamaton mieshenkilö, ei tosin kovaa, mutta riittävän vauhdikkaasti rikkoakseen kärryn perävalon lisäksi myös kiinnityssysteemin. Matkanteko tyssäsi siis siihen.

Vaan ei hätää, sillä peräänajaja oli varmasti Suomen asiallisin tyyppi. Ajettuamme tien sivuun hän ei yhtään käynyt väittelemään syyllisyydestä, vilkaisi vaan vaurioita ja totesi "vetokidan" vääntyneen, mutta että läheiseltä huoltamolta löytyisi uusi ja samalla hän ostaisi myös korjaukseen tarvittavan 17 millin avaimen ja uudet valot. Näin tehtiin ja kohta hän askarteli kärryn kimpussa kuin ammattimies. Samalla hän soitteli pyytämättä kärryn meille vuokranneelle firmalle selittääkseen tilanteen heillekin ja täytti kiltisti isältäni löytyneet kolarikaavakkeet. Kaksi tuntia säätelyyn kuitenkin meni, mutta kärry saatiin kuin saatiinkin siihen kuntoon että sillä pystyi hyvin ajamaan loppumatkan.

Matkailusta puhuen, Suomen luonto on muuten älyttömän kaunis. On loputtomien metsien lisäksi sinisiä järviä ja kullanruskeita peltoja avaran taivaan alla. Sitä paitsi metsistä saa kuka tahansa keräillä sieniä ja marjoja niin paljon kuin jaksaa. Pari vuotta betoniviidakossa opetti hyvin, miksi ulkomaalaiset aina niin innostuvat päästessään ulos kaupungeistamme.

Entäs sitten valoisat yöt? Vaikka tuntuukin tyhmältä, ettei valoisuudesta voikaan päätellä vuorokaudenaikaa, on läpi vuorokauden kestävä valo eksoottisuudessaan aivan upeaa.

Kulttuurishokkiin törmäsimme ensimmäisen kerran kunnolla Tampereen Hämeenkadulla. Jo aamupäivällä terassit olivat täynnä olutta juovia ihmisiä, jotka sitä paitsi tuijottivat ohikulkijoita ihan avoimesti. Ei toisia saa tuijottaa! Ja oikeasti, nehän vain juovat alkoholia, eivätkä syö yhtään mitään. Iski hirveä ahdistus, jota umpikänniset örisijät eivät yhtään lieventäneet.

Muuten havaintomme kulttuurieroista ovat pitkälle samoja kuin viime vuonna, joten ei niistä sen enempää. Sekä Japanista että Suomesta löytyy tietenkin hyviä ja huonoja puolia, ja hienointa olisi kun voisi yhdistää parhaat molemmista.

Varsin mukavaa on ollut katsella televisiosta Nousevan auringon kajoa, jossa Japanin peruskummallisuudet tulevat mukavasti esille. Se herättää kuitenkin kummia tunteita: eikös minun kuuluisi olla tuolla? Sehän on minun kotini ystävineen, mutta niin on Suomikin. Minna näkee jatkuvasti unia Japanista ja ikävöi sinne. Sielläkin tosin ikävöidään meitä - juuri Minnalle soittanut Sachi-san kertoi jopa talonmiehen kaipaavan meitä takaisin, ja kuulemma kyseinen mies ei ole koskaan kertonut ikävöivänsä ketään sadoista entisistä asukkaistaan.

Sushia ilman olemme olleet kohta kuukauden. Kohta unohdan, mikä siinä oli niin erinomaista. Pakko päästä pian Marusekiin.

Tampereella olemme asuneet nyt jo neljä päivää. Kaupunkihan on upea, on koskea, idyllisiä vanhoja taloja ja vielä mukavia ihmisiäkin. Naapuritkin tervehtivät. Huomenna alkaa sitten töitteni myötä taas arki ja oikeasti uusi elämä. Joensuu on lähellä, ja sitä paitsi Tampereellakin on hyviä ystäviä, jopa Tokiosta tuttuja. Ei elämä siis hullummalta näytä.

Kulttuurishokitonta laatikkoelämää

2006-07-08T05:33:00.000+09:00

Suomessa ollaan ja kaikki on hyvin!

Suunnitelmamme mukaisesti tapasimme Fekhran, joka oli edelleen oma ilahduttava itsensä matkaväsymyksestä huolimatta. Hänen ystävällisellä avustuksellaan saimme kämppämme luovutuskuntoon määräaikaan mennessä. Meidät kädestä pitäen hyvästelemään tullut talonmies tosin ei varmaan ollut tyytyväinen avattuaan roskiamme pursuvan jätekatoksen oven. Ei voi ihmisjärki käsittää kahdessa vuodessa kertyvän tarpeettoman roinan määrää. Onneksi sentään Fekhra otti mielellään vastaan melkein kaiken, mitä tarjosimme.

Kuin elokuvissa ikään teki tarinamme näin täyden ympyrän, sillä juuri Fekhra opasti meidät elämän alkuun saavuttuamme ummikkoina Rikeniin ensimmäisen kerran.

Olisimme ottaneet taksin asemalle, mutta rouva Morimoto-san oli jo lupautunut viemään meidät sinne miehensä turvakaarevalla autollaan. Itkuksi meni hänen hyvästelynsä. Pian istuimme jo junassa Wako-shin kaupungin jäädessä taaksemme viimeistä kertaa. Onneksi päivä oli siihen asti ollut niin kiireinen, ettei lähtöä tajunnut todeksi edes lentokenttähotellissa. Siellä nautimme hiljaisuuden vallitessa viimeisen illallisemme, kauniiseen kannelliseen laatikkoon riisipedille asetellun ankeriasfileen misokeitolla, pikkelssöidyillä vihanneksilla ja tähän kaikkeen yliluonnollisen täydellisesti sointuneella teekupillisella.

Palasimme huoneeseemme, töllötimme aivottomasti Independence Daytä ja kohta soikin puhelin. Sachi ja Kazuhan ne siellä, he olivat sattumalta olleet lähistöllä katsomassa baseballia ja halusivat ehdottomasti tulla samaan hotelliin yöksi päästäkseen sitten hyvästelemään meidät lentokentälle. Lahjoivat meidät vielä söpöillä Totoro-tossuilla.

Aamulla sitten kentälle, matkalaukkujen haku kuljetuspalvelusta, ihmettelyä matkatavaroiden painon suhteen (48 kiloa, minulla käsimatkatavaroita lähes 20 kiloa), onnistunut check-in. Valokuvia ystäviemme kanssa, vakuutteluja tulla käymään maassa jos toisessakin, liikutusta ja kyyneliä, lopulta hyvästit.

Maahanmuuttoviranomainen kysyi "Blaa blaa poistut blaa Japani blaa blaa et palaa blaa blaa?", vastasin "Joo, se on sayonara, ikävä kyllä." Totesi hän ystävällisesti "Sääli että joudutte poistumaan" ja takavarikoi ulkomaalaiskorttini tehden minusta taas epäilyttävän epähenkilön.

Lento sujui hyvin, ja ainoan kulttuurishokin tarjosivat Finnairin mukavat suomalaiset lentoemännät, jotka molemmat olivat kymmeniä kiloja ylipainoisia. Enpä ole ennen moista nähnyt missään päin planeettaa.

Joskus ennen Japaniin menoamme kysyin eräältä siellä asuneelta thaimaalaiselta, miltä tuntui tulla Suomeen ensimmäistä kertaa. Lentoasemalla oli likaista, hän vastasi. Pistin tämän syksyisen loskakelin aiheuttaman aistiharhan piikkiin, kunnes sitten nyt näin Helsinki-Vantaan samoilla silmillä. Likaista! Roskia lattialla! Hiekkaa sisällä! Siivotaanko siellä ollenkaan? Intermezzon tarjoama ruisleipä ystävällisellä palvelulla tosin pelasti paljon, vaikkakin tuntui hassulta kuulla myyjän suusta tuttavallinen "hei" asiallisemman irasshaimasen (tervetuloa) sijaan.

Lento Joensuuhun oli pelkkää metsää ja järveä, ja Joensuun kenttä edelleenkin olemattoman pieni. Mikko ja Sanna olivat meitä vastaanottamassa aivan kuten kaksi vuotta sitten meidät matkaan saattoivatkin, tosin perhe oli ehtinyt tänä aikana lisääntyä.

Tämän jälkeen olemme lähinnä tavanneet ystäviä ja purkaneet laatikoita, sekä postin Japanista tuomia että ympäri Joensuuta muinoin jättämiämme. Voimme kertoa, että kahdessa vuodessa maku muuttuu, eivätkä aiemmin ihan käyttökelpoisilta tuntuneet astiat tai vaatteet enää ihastusta herättäneet. Edessä oli siis uudestaan sama roskiinheitto/kierrätysrumba kuin Japanissa! Kohta sitten saammekin muuttaa laatikoinemme Tampereelle, jossa pian varmaan löydämme paremman asunnon ja muutamme taas. Elämämme on siis laatikoissa, eikä väliaikaisuuden tunne vielä pariin kuukauteen helpota. Ahdistumo!

Kesä on kuitenkin sydäntä lämmittävän kaunis, ja suomalainen ruoka herkullista. Kaupoista saa kaikkea ihmeellistä, kuten piimää tai viiliä, ruisleivästä puhumattakaan. Jättimäiset karkkihyllyt pursuavat vastustamattomia kiusauksia, ja vihreän teen sekä dieettijuomien sijasta juomahyllyt notkuvat erinäisiä sokeriliemiä. Paisumme varmaan pian palloiksi.

Mainiot abessinialaiset kissamme muistivat meidät selkeästi edelleen. Pullea Nuppu-mamma nukkuu mieluiten kainaloissamme herätäkseen aamuviideltä vaatimaan possunsuikaleita loputtomilla hellyydenosoituksilla. Pörr-pörr, tassun tassun, pöksis pöksis. Edelleenkään tarjoilu ei pelaa siihen aikaan, vaan katti poistetaan kohta sängystä. Pian sama episodi toistuu. Sutjakas Pinja taas vaatii pitkin päivää äänekkäästi ulos tai leikkiseuraa.

Odotimme pahaa kulttuurishokkia, mutta sitä ei ole kuulunutkaan. Toisaalta, jos Suomi ahdistaa parhaimpaan kesäaikaan, ei tänne kannata tullakaan. Ehkä shokki löytyy syksymmällä kun tajuamme, että tänne ollaan oikeasti jäämässä.

Sayonara

2006-06-30T21:54:00.000+09:00

Pääsimme kuin pääsimmekin eroon ylimääräisistä tavaroistamme. Suurin osa katosi rakennuksemme perheenemännille jo Minnan aulamyyjäisissä, ja loput sitten haihtuivat Rikenin kierrätysmyynnissä. Jäljelle jääneen omaisuuden on mahduttava matkalaukkuihin, sillä pistimme tänään viimeiset postipaketit menemään. Postimiestä jo vähän huvitti käydä neljättä kertaa hakemassa laatikoitamme - lähetin työkirjallisuuteni suoraan labrasta, ja eikös sama heppu tullut ne sieltäkin noutamaan.

Matkalaukkujen noutopalvelukin on tilattu. Yleensä siellä puhutaan sujuvasti englantia, mutta tällä kertaa puhelimeen ei saatukaan kielitaitoista virkailijaa. Ei hätää, Minnahan selviää mistä vaan, ja pian oli asia selvitetty japaniksi vailla ongelman häivää. Gambarimashita! Tosin juhlia kannattaa vasta kun laukut on haettu...

Eilen oli sitten labramme viralliset läksiäsbileet. Samalla tosin juhlittiin erään toisenkin kaverin läksiäisiä, ja kahden uuden tulokkaan saapujaisia. Vähemmän diskreettien uteluiden avulla oli saatu selville lempiruokani olevan sushi, ja merenelävää olikin sitten tarjolla jos jonkinlaista ilmaisen oluttarjoilun kera. Minut ja Minna lahjottiin söpöillä possumukeilla ja possukännykkäkoruilla ja minut vielä erityisesti sushimuisteilla: sushin näköisillä muistitikuilla. Mainiota!

Onnittelukortissa meitä kehuttiin kovasti ja pyydettiin pian tulemaan uudestaan Japaniin. Jostain syystä japanilaiset tuntuvat pitävän meistä aivan erityisesti, ja monesti olemme kuulleet, että ulkomaalaiset usein ovat vähän hankalia ihmisiä, mutta että meillä on kuulemma niin hienot luonteet. Höh. Tippahan sitä linssiin tulee kun tuollaista pitää kuunnella.

Tänään vielä sitten pistäydyin töissä selvittämässä pomolleni, mitä kaikkea ja miten kahdella tietokoneellani voi tehdä, toimitin imurin ja polkupyörät uusille omistajilleen sekä sanoin viimeiset sayonarat kaikille. Monet vakuuttivat ehdottomasti matkustavansa Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Koko labra tuli vielä hissille kertomaan, että ikävä tulee, ja sanomaan moi moi selvällä suomen kielellä. Snif.

Kotona onkin sitten pakkailtu ja kannettu ulos roskia ja pesty pyykkiä ja hyvästelty naapureita. Vieläpä eräs labralainen ehti pistäytyä tuomassa kehystetyn ryhmäkuvan eilisistä juhlista läksiäslahjaksi. Illalliseksi nautimme varmuuden vuoksi Sushiroon sushia, 105 jeniä lautanen. Chutoro on nannaa.

Nyt on parempi alkaa taas hommiin ja julkaista juttu, sillä nettimme menee poikki keskiyöllä. Huomenna tapaamme juuri sopivasti labraan pariksi kuukaudeksi saapuvan tunisialaisen ystävämme Fekhran ja siirrymme sitten lentokenttähotelliin. Seuraavat kuulumisemme mahdollisesti Naritasta tai viimeistään Suomesta!

Lisää biletystä

2006-06-28T23:24:00.000+09:00

Aika rientää sitä nopeammin mitä lähempänä lähtö Suomeen on.

Perjantaina oli viimeinen tilaisuus lähteä illanviettoon labrakavereiden kanssa. Izakayassa olut virtasi, ruokia syötiin ja hauskaa oli aamuyöhön asti. Miten ihmeessä ihmiset Suomessa pärjäävät ilman izakaya-ravintoloita? Menevätkö ne ravintolaan vain juomaan olutta? Ei voi käsittää.

Seuraavana päivänä kolmiulotteisten nanovalmistusmenetelmien asiantuntija Florian esitteli meille brasilianjapanilaisen kauniimman puoliskonsa mainiossa teemaravintola Elephant Cafessa ja myöhemmin illalla viinipullon äärellä asiakaskuntaansa myöten hämmentävän länsimaisella terassilla Aoyamassa. Sunnuntaina sitten vietimme Yoen ja Tommin luona jälkikäteen juhannusta grillailemalla kansainvälisessä seurassa erittäin epäjapanilaisesti heidän asuintalonsa autokatoksessa. Heidät pitikin sitten jo hyvästellä, sillä he läksivät etsimään suomalaistunnelmaa mökkeilemällä pohjois-Japanissa. Haikeus.

Maanantaina vietimme juhlimisen suhteen välipäivän. Tiistai-iltana minäkin pääsin maistamaan itsetehtyjä mustekalapullasia (takoyaki) kun Sachi ja Kazu tulivat meille käymään pannunsa kanssa. Hyviä ovat ne, söimme niitä neljästään ansiokkaat 96 kappaletta, ja syödessämme vielä onnistuimme myymään sekä uunimme amerikkalaiselle aivotutkijalle että ilmansuodattimemme labrakollegalleni. Tehokasta ajankäyttöä! Sitä paitsi juhlien jälkeen naapurimme Morimoto-san, aito japanilainen perheenemäntä, kävi meillä illallistamassa jäljelle jääneet takoyakit ja palan suklaakakkua. Integroitumisemme japanilaiseen yhteiskuntaan hipoo siis täydellisyyttä.

Tänään keskiviikkona Minna hyvästeli Rikenin Hello Club -ystävänsä shoppailemalla kimonotarvikkeita ja yukatan. Kimonomyyjämummeli oli kuulemma vaikuttunut sydänjuuriaan myöten, kun vaimolleni ei tarvinnutkaan opettaa kimonon vyön (obi) solmimistekniikkaa. Tissit tosin on kuulemma syytä latistaa oikean vaikutelman aikaansaamiseksi.

Ahkera vaimoni myös päätti erotella tavaroistamme ne, mitkä valmiiksi kalustetussa asunnossamme jo alunperin olivat niistä, mitkä me olemme tänne itse hankkineet. Talonmiehen apua tarvittiin, ja tuloksena oli odotetun muutaman kipon sijasta parin kuution vuori olohuoneen nurkassa. Siitä pitäisi päästä eroon parissa päivässä! Onneksi Rikenin virallinen kierrätysmyyjäispäivä on sattumalta sopivasti juuri perjantaina ja lisäksi Minna onnistui saamaan talonmieheltä luvan järjestää henkilökohtaiset sayonara-myyjäiset huomenna talomme aulassa.

Itse pakkasin tänään työpisteeni pakettiin. Työkirjallisuuteni täytti lopulta viisi pahvilaatikkoa. Kawata sensei tosin ehdotti, että kannattaisi jättää osa tänne, niin olisivat valmiina minua odottamassa kun tulen tänne seuraavan kerran. Senseini muuten tapaan jo elokuun lopussa Suomen Optiikan seuran kymmenvuotisjuhlissa, jossa hän on kutsuttuna puhujana ja minä hänen paikallisoppaanaan.

Lopuksi tärkeä tiedotus: kännykkämme eivät enää toimi, sillä irtisanoimme liittymämme. Lankapuhelimesta meidät tavoittaa lauantai-iltapäivään saakka, jolloin lähdemme lentokenttähotelliin. Internettimme menee poikki perjantaina, emmekä myöskään itse voi sen jälkeen soittaa puhelimellamme.

Optinen mafia

2006-06-23T00:45:00.000+09:00

Päällikköni Kawata-sensei kertoi johtavansa Japanin optista mafiaa: kun porukkaan on kerran liittynyt, ei ulos ole pääsemistä. Tällä hän viittasi siihen tosiseikkaan, että useimmat Kawatan labroissa joskus aikaa viettäneet käyvät silloin tällöin parin kuukauden visiiteillä. Toivotti hän minutkin tervetulleeksi milloin vain vapaata aikaa sattuu olemaan, ja ilmoitti rahoituksen kyllä järjestyvän. Ei siis auta kuin järjestellä yhteistyökuvioita Rikenin ja tulevan työnantajani välille, jotta on tekosyytä pistäytyä Japanissa. Toivottavasti tämä on jotenkin mahdollista!

Toinen iloinen uutinen oli se, että Tampereelta löytyy yllätykseksemme japanilainen ravintola! Eikä ihan mikä tahansa juottola vaan City-lehden lukijaäänestyksessä Mansen parhaaksi ruokaravintolaksi ja parhaan henkilökunnan omaavaksi valittu Maruseki. Näen jo itseni sieluni silmin nauttimassa siellä sushia vihreän teen kera koti-ikävän... eikun siis Japanin-kaipuun lievittämiseksi.

Puhdas piste

2006-06-21T23:57:00.000+09:00

Asioita, joista on pitänyt kirjoittaa vaan ei ole saanut aikaiseksi aiemmin.

Ensimmäiseksi. Tärkeä tiedotus anopille. Okonomiyakia voi kuin voikin tehdä kotona! Vietimme reilu viikko sitten okonomiyakipartya täällä meillä naapureiden voimalla. Kotiyaki toimii niin, että käydään ostamassa kaupasta valmista okonomiyakijauhoa, johon sekoitetaan vettä, kananmunia, kaalia, hillottua inkivääriä sekä haluttuja täyteaineita. Lämmitetään paistinpannu sopivan kuumaksi ja voila, meillä on herkullinen okonomiyaki valmiina. Päälle maun mukaan soosia, majoneesia, kuivattuja merilevä- ja tonnikalahiutaleita. Herrrkullista. Minua myös valistettiin, että jos kaupasta ei sattumalta löydy kyseistä okonomiyakijauhoa, voi sen aivan hyvin korvata tavallisella vehnäjauholla ja käyttää veden sijasta esim. kalalientä.

Toiseksi. Kun okonomiyakia oli noin helppoa valmistaa kotona, seuraava askel oli tietenkin takoyakin eli mustekalapalleroiden valmistaminen. Tämä olikin sitten sillä tavalla monimutkaisempi ruokalaji, että valmistamiseen tarvitaan se palleropaistoalunen. Toisaalta, jos palleron muoto ei ole niin välttämätön, voi kai näitäkin valmistaa paistinpannulla. Homma toimii käytännössä samalla tavalla kuin okonomiyakin teossa. Ostetaan kaupasta valmista takoyakijauhoa, sekoitetaan siihen vesi, kaadetaan kuumennetulle pannulle, tökätään mustekalan palat perässä reikiin ja kohta jo herkutellaan kypsillä palleroisilla.

Kolmanneksi. Kutsuttiinpa minut päivänä eräänä yläkertaan taasen teekupposelle. Tällä kertaa teen kanssa tarjoiltiin zensania, joka ei makunystyröitä välttämättä hivele aivan yhtä houkuttelevasti kuin yllä mainitut paistokset. Kyseessä on nimittäin punaisista azukipavuista keitetty imelän äitelä keitto, johon hyvänä päivänä lykätään mukaan mochipallosia. Yläkerran emännällä oli ollut vähän huono shoppailupäivä ja mochipalloset olivat unohtuneet kauppaan. Oiva emäntä oli sitten ratkaissut ongelman vehnäjauholla. Tsädää, tehdään vehnäjauhosta ja vedestä topakka taikina, ja keitetään pallerot puoliraaoiksi vedessä. Tarjoillaan litraisesta kulhosta yhdessä papukeitoksen kanssa ulkomaaneläväiselle, joka yrittää itku kurkussa miettiä, jotta mihinkä kukkaruukkuun tämänkin keitoksen voisi viskata. Tulevaisuudessa taidan kehittää todella pahan azukipapuallergian.

Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, täytyy mainita se seikka, että reilun kahden vuoden henkisen valmistautumisen jälkeen uskaltauduin viime viikolla aitojapanilaiseen kampaamoon. Oli kuulkaa lysti kokemus. Ensin tehtiin asiakaskortti, jonka jälkeen siirryttiin stailistin kanssa stailaustuolin luo keskustelemaan siitä, minkä mallista tukkaa sitä rouvalle oikein laitettaisiin. Kun lopulta päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että ihan oikeasti juurikasvulle ei tehdä yhtään mitään (vaikka kovasti olisivatkin halunneet) ja että tukkaa vaan vähän tasoitellaan, siirryttiin pesupaikalle.

Pesun jälkeen siirryttiin leikkaustuolille, jossa myös valkeni, miksi pesupaikkojen edessä oli samennetusta lasista tehdyt metrin korkuiset "väliseinät". Leikkaustuoleista kun olisi ollut peilin kautta suora näköyhteys pestävien asiakkaiden jalkoväliin ilman kyseistä väliseinäkettä. Kuinka diskreettiä.

Kun tukka oli lopulta saatu leikattua, siirryttiin jälleen pesupaikalle, jossa sitten sai valita shampoomenusta, minkälaisen pesun hiuksilleen haluaa ottaa. Stailisti suositteli kahta, joista sitten paremman tuoksuisen valitsin. Pesun ja päähieronnan jälkeen siirryttiin taas uuteen tuoliin, kuivaus- ja viimeistelytuoliin. Siellä kuivaneet hiukset tarkastettiin, todettiin, jotta ei ihan menny leikkaus tuosta millilleen oikein ja korjattiin erhe. Lopuksi stailisti hieroi hartiat, kädet ja pään.

Sen jälkeen vielä kysäistiin, että saisiko olla kylmää vaiko kuumaa juotavaa, ohjattiin viidenteen (!) tuoliin istumaan ja tuotiin kuppi kuumaa teetä eteen. Teenjuonnin aikana stailisti toi myös useampia hiusvärikarttoja eteen ja kyseli, eikö mikään väri miellyttänyt. Kohteliaasti yritin selittää, että ei nyt ihan oikein mikään täsmää eikä se vihreäkään oikein tunnu omalta.

Teekupposen juotuani ja maksettuani koko parin tunnin hoidosta n. 27 euroa, poistuin paikalta stailisti Matsuda-sanin käyntikortin ja alennuskuponkinivaskan kanssa. Lysti homma, vaikka tukan mallista tulikin aika hassu.

Ai niin, kampaamon nimi oli Puhdas Piste, Pure Point.

Biletystä

2006-06-21T20:19:00.000+09:00

Kuten arvattua, on lähdön lähestyminen näkynyt lisääntyneenä juhlimisena.

Järjestimme laboratoriolleni kiitokseksi kuluneista vuosista Suomi-pippalot. Ruokalistalta löytyi mm. seuraavaa:

karjalanpiirakoita munavoilla
perunasalaattia
kasvis- ja sienipiirakkaa
graavilohiruisleipää
lohivoileipäkakkua
grillattua lenkkiä
suolakurkkuja hunajasmetanalla
näkkileipää
pullapitko
salmiakkia
Jaffa-keksejä

Juomapuoli hoitui oluen lisäksi karpaloboolilla, salmiakkikossulla ja viinakaappimme muulla juomatta jääneellä sisällöllä. Musiikki oli tietenkin puhtaasti suomalaista Värttinästä Ville Valoon. Seinät koristelin luontovalokuvilla ja pöydille pistin tulostelemiani Suomi-Japani -vertailutaulukoita tutkijoiden uteliaisuuden tyydyttämiseksi.

Vaadittava shoppailu sujui mukavasti autoilevan kollegani avustuksella. Booliin ostimme jäät pakastealtaasta, ja saimme niihin vielä kassalla kuivajäätä päälle. Oluiden jäähdyttämiseksi lapioimme mukaan säkillisen jäätä marketin jääkoneesta, ilmaiseksi, tosin kävimme myöhemmin vielä täydennystä naapuritalomme kemisteiltä.

Juhlat olivat tietenkin menestys, ainoastaan salmiakki tuomittiin urheista yrityksistä huolimatta syömä- ja juomakelvottomaksi. Ainoan faninsa salmiakkikossu löysi ranskalaisen kollegani äidistä. Karjalanpiirakat olivat taas jotain aivan ihmeellistä, ja seuraava keskustelu toistui lukuisia kertoja illan aikana.

"Näissähän on perunaa, nee?"

"No itse asiassa ei, ne ovat riisipiirakoita."

"Aa, siis tämä kuori on riisiä. Mutta mitäs tämä herkullinen valkoinen sisus sitten on?"

"Ei kun se kuori on tehty ruisjauhoista, niin kuin tuo ruisleipä tuossa. Se sisus on sitä riisiä."

"Eeeee? Ei voi olla totta! Miten riisistä saa tällaista, ihmeellistä..."

Tämä siis riisin luvatussa maassa. Monista oli myös hämmästyttävää kuulla perunoita olevan monenlaisia eri lajikkeita erilaisiin ruokiin.

Useamman kerran illan aikana tultiin minulta kyselemään selvällä suomen kielellä "Hyvää iltaa. Mitä kuuluu?" Eräässä esitteessämme oli kerrottu suomen perusteet ja noheville japanilaisille oikean lausumisen oppimiseen menee noin 10 sekuntia - sama aika kuin suomalaisilta kestää omaksua aito tokiolainen aksentti.

Jossain vaiheessa iltaa meille ilmoitettiin japanilaisten alkoholikiintiön olevan täynnä ja juhlien siksi aika loppua. Pian olivatkin vieraamme ryhmävalokuvien ottamisen lisäksi pistäneet tavarat kasaan, roskat roskiin ja pöydät paikalleen sekä imuroineet lattiat ja tiskanneet astiat. Hämmentävää tehokkuutta. Onneksi telkkarista tuli sopivasti jalkapalloa, sillä ruokaa ja juomaa oli vielä jäljellä ja näin saimme osan porukasta jatkamaan juhlia television äärellä.

Ja mitenkö oheinen Mikki liittyy kaikkeen tähän? Siten, että eräs opiskelijoistamme oli viettänyt pari viime viikkoa hakemalla töitä firmasta jos toisestakin. Lopulta oli tärpännyt, ja hyväksymiskirje oli saapunut Mikki-hiiren tuomana postipaketissa. Söpöhköä.

Seuraavat juhlat olivatkin heti seuraavana päivänä - suomalainen ystävämme Joy täytti vuosia. Syystä tai toisesta paikalle kerääntyi suomalaisia aikamoinen liuta, ja nämä sivistivätkin meitä esimerkiksi tarjoamalla pirtsakkaa Hauki-juomaa.

Kaaos

2006-06-18T16:54:00.000+09:00

Kotimme oli jonkin aikaa kuin pommin jäljiltä yrittäessämme lopultakin survoa omaisuuttamme muuttolaatikkoihin. Asuntomme keveni 50 kiloa, mukaanlukien toistakymmentä kiloa oli vaimon kenkiä, mutta mistään sitä ei huomaa. Laatikot noutanut postimieskin oli sitä mieltä, että aika painavia ovat ja kalliksi tulevat, chotto takai desu nee. Tulivathan ne, 7 euroa kilo (SAL, kestää 2-3 viikkoa), eivätkä loput tavarat vieläkään tunnu mahtuvan matkalaukkuihin.

Olemme myös yrittäneet myydä muuttokelvotonta omaisuuttamme liimailemalla Sayonara Sale -ilmoituksia strategisiin kohteisiin ja suoramainostamalla työkavereilleni. Näin menetellen olemme päässeet eroon jo mm. ilmanpuhdistimesta, imurista, polkupyöristä ja sähkövatkaimesta. Tärkein vielä myymätön esine on kiertoilmamikroaaltouunimme. Japanilaiset eivät kokkauksiinsa uunia tarvitse, ja tuntemamme suomalaiset ovat jo ehtineet sellaisen aiemmin hankkia.

Siunatut saksalaiset

2006-06-11T19:25:00.000+09:00

Jalkapallon MM-kisoista on hyötyä: Seibun Lenôtre-leipäkaupassa oli niiden kunniaksi saksalaistyyppisiä leipiä, esimerkiksi juuri kaipaamaamme ruisleipää. Järjestämme nimittäin ensi viikolla Suomi-bileet labrani väelle, ja silloinhan on oltava pöydässä oikeaa leipää paikallisen pullamössöpaahtoleivän sijasta.

Samaisesta leipomosta löysin myös tyylikkäästi koristellun, umpisuklaisen ja täysikokoisen jalkapallon, joskaan kymmenien tuhansien jenien hintalappu ei aivan sopinut kukkarolleni. Tämäkin luomus tosin kalpenee Takashimaya-tavaratalon tarjouksen rinnalla - siellä voi muuttaa ylimääräisen omaisuutensa kultaiseksi jalkapalloksi, joka kolmen kilon painoisena ei ehkä ole pelikäyttöön tarkoitettu. Hinta jalusta mukaanlukien vain vaivaiset 20060000 yeniä, eli n. 150000 euroa.

Olemme myös viime aikoina hemmotelleet itseämme unohtaaksemme lähestyvän maastamuuton. Kulinaristen nautintojen kunigas on Ikebukuron Sunshine Cityn El Torriton katkarapu-fajitas. Mehukkaat ravut saapuvat pöytään höyryävällä valurautapannulla paistetun sipulin, guacamolen, raikkaan salsan ja tulisen chilikastikkeen kera. Nautinnon viimeistelee pullollinen pehmeän täyteläistä Viña Tarapacan Gran Reservaa. Kuola valuu jo pelkästä ajatuksesta. Hintaa kahdestaan syötynä hieman tyyriisti 30 euroa per henki.

Ehkä viimeistä kertaa kävimme vielä lähikylpylässämme, ja otimme kylvyn päälle hieronnat. Sen jälkeen maistui taas ruoka kylpylän ravintolassa, jossa kaikki alkuun tilaamaamme kuusi annosta tulivat pöytään alle viidessä minuutissa. Palvelun suhteen en enää hämmästy mistään.

Kyllä elämä on joskus mukavaa.

Fuji

2006-06-04T15:56:00.000+09:00

Aamuisin, hyvällä säällä, näkyy kerrostalomme ylimmästä kerroksesta horisontissa kartio nimeltään Fuji, jonne emme olleet vieläkään kiivenneet. Kapusimme lauantaina ystäviemme Sachin ja Kazun kera ansiokkaasti parissa tunnissa Fujinomiyan kiipeilyreitin viidennelle asemalle 2400 metrin korkeuteen. Tämä tosin tapahtui vaelluskenkien sijasta henkilöautolla.

Oikeasti Fuji-sanin huipulle kiipeävät eivät suinkaan aloita urakkaansa vuoren juurelta, vaan autoilevat laillamme mahdollisimman ylös. Vuorihan on sentään Japanin korkein, 3776 metriä. Näin menetellen nousuun polkua pitkin jonossa tuhannen muun ihmisen kanssa menee vain 5-7 tuntia, ja yön ponnistelujen palkaksi saa huipulla ihailla auringonnousua pilvien yläpuolelta. Tämän jälkeen on tapana ottaa kiipeilysauvaansa polttomerkki ja lähettää kavereille postikortti huipun postitoimistosta. Useimpien kiivenneiden mielestä urakka on sen arvoinen, mutta harva tekee sen toistamiseen.

Matka Fujille sujui alkuruuhkista maksulliselle pikatielle päästyämme mukavasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kurvien kaarevuussäteet merkittynä liikennemerkkeihin tyyliin "R=500 m", tosin tarvittiin fyysikon koulutus selittämään japanilaisille merkkien tarkoitus. Samoin hajimete oli minulle myös ihan oikeiden lehmien näkeminen eksoottisilla ruohoniityillä pohjois-Japanin ulkopuolella. Niityn laidalla liikennemerkki varoitti jäniksistä - asuneeko seudulla Monty Pythonin tappajapupu? Pilvisen sään takia emme kuitenkaan nähneet Fujista vilaustakaan koko matkalla.

Saadaksemme jonkinlaista tuntumaa kiipeilyyn teimme sentään tunnin retken ylös vuoren rinnettä. Pilviverhoon repesi välillä reikiä niin, että näimme itse huipun koko komeudessaan. Tämän perusteella koko Fuji on jättimäinen kasa vulkaanista soraa koristeenaan siellä täällä kuivunut ruohotupsu tai käkkyräinen pusikko. Massiivinen se silti on, ja siksi näkemisen arvoinen. Luntakin näimme. Retkellämme onnistuimme kuulusien huonojen opasteiden ansiosta eksymään niin, että tulimme alas vaaralliseksi ja kielletyksi merkittyä autotietä pitkin.

Ohut ilma teki minulle huonon olon, joten olin tyytyväinen kun lopulta kiipeilyaseman ravintolassa nuudelikeitot syötyämme lähdimme taas alas. Tämä oli kuitenkin korkein paikka, jossa olen ilman lentokonetta ollut - edellinen ennätykseni oli upealla Etnalla kahden kilometrin paikkeilla.

Matkalla seuraavaan kohteeseemme, Shirainotakiin, ohitimme hyvin sienimetsän näköisiä paikkoja, ja eikös tien vieressä ollutkin kyltti varoittamassa myrkkysienistä. Shirainotaki on nimensä mukaisesti vesiputous, ja hieno sellainen. Sitä ihaillaan alhaalta laaksosta, jonne se syöksyy vähän joka puolelta ympäröivästä metsästä. Jostain ihmeen syystä siellä myös myytiin rivoja hedelmällisyystikkareita tyyliin Kanamara-matsuri. Ostimme oitis, ja nolostutimme ystävämme. Joku paikallinen playboy halusi vielä välttämättä kuvauttaa itsensä Minnan kanssa.

Fujin ympärillä on viisi kuuluisaa laavavirtojen joesta muodostamaa järveä, joista ehdimme nähdä neljä. Kirkkaalla säällä ovat näkymät Fujille varmasti huikaisevia, ainakin tuhannen jenin seteliin ikuistetun maiseman perusteella. Ohitimme myös matkalla vähemmän ilahduttavan paikan - kylän, jossa Tokion metroon vuonna 1995 myrkkykaasuiskun tehneet lahkolaiset sariininsa tehtailivat. Päätekijät tuomittiin kuolemaan, mutta lahko toimii edelleen, tosin sekopäisen menneisyytensä tuominneena.

Viimeisellä järvellä päädyimme tappamaan aikaa ennen illallista moottoriveneilemällä vartin. Ihmeekseni ymmärsin suurimman osan matkaoppaidemme ja kuskin välisestä keskustelusta. Kuulemma paras aika nähdä Fuji järveltä käsin on talvi, silloin ilma on kirkas. Järvessä on myös kaikenlaisia kaloja, joiden suomenkielisiä nimiä en kylläkään tiedä, ja syvyyttä mitättömässä lätäkössä oli monta kymmentä metriä. Hyvää ankeriasravintolaa kysyessämme kuski suositteli sitä, jonne olimme jo opaskirjasten perusteella päättäneet muutenkin mennä.

Harmiksemme ankeroinen jäi kuitenkin syömättä ravintolan oltua yllättäen kiinni. Myös kakkosvaihtoehtomme oli selittämättömästi sulkenut ovensa. Lonely Planetin suosittelemaa ravintolakeskittymää etsiessämme päädyimme sitten pieneen izakayaan, tai juottolaan, kuten Kazu vähättelevästi asian ilmaisi. Tämä viihtyisä paikka soitti jatsia, ja komeat kokkipojat toivat pöytään toinen toistaan upeampia annoksia. Satchi julistikin oitis, että söisi siellä joka päivä jos se vain olisi lähempänä kotia - kuulemma kokkien ulkonäkö on tärkein ravintolan valintakriteeri.

Kauhistelimme vielä hetkisen viereisen Fuji-Q Highlandin jättimäisiä vuoristoratoja, paitsi tietysti Satchi, joka ilmoitti jo käyneensä niissä, ja että ne ovat omoshiroi, mielenkiintoisia. Alan ymmärtää, miksi Kazu käyttää tyttöystävästään adjektiivia kowai, pelottava...

Muotimajatalo

2006-05-29T21:37:00.000+09:00

Koska Japanissa ovat asunnot pieniä ja niissä voi asua useita sukupolvia, on varsinkin nuorilla pareilla tarvetta yksityisyyteen. Tätä markkinarakoa syntyivät takomaan muotihotellit (esim. fashion, boutique, leisure, love tai couples' hotel, rakkaalla majatalolla on monta nimeä). Ensisilmäyksellä sellainen voi näyttää tavalliselta yöpymispaikalta, mutta ulkopuolella mainostetaan yöhinnan ("stay") lisäksi kahden tunnin levon ("rest") hintaa, ja diskreetistä sisäänkäynnistä on helppo livahtaa sisään huomiota herättämättä.

Sisällä ensimmäisenä vastaan tulee seinällinen valokuvia, joista valaistut edustavat vapaita huoneita. Inspiroivan näköisen ja sopivan hintaisen huoneen nappulaa painettuaan saa asiakas ihmeteltäväkseen vastaanottoluukusta ilmestyvän, avaimen sijasta kaksikielistä lappua pitelevän käden. Emme valitettavasti voi palvella ulkomaalaisia, koska hätätilanteessa voi tulla kommunikaatio-ongelmia, sanoo lappu. Muutamalla japanin kielen sanalla (nihongo daijoobu) ja pienellä rahasummalla saa lapun muuttumaan avaimeksi, paitsi jos yrittää sisään samaa sukupuolta olevan tai liian monen partnerin kanssa.

Hämyisiä käytäviä pitkin voi rauhassa etsiytyä tilavaan huoneeseensa tarvitsematta törmätä muihin asiakkaisiin. Sieltä voi löytyä houkuttelevan sängyn lisäksi esimerkiksi iso televisio aikuisviihdekanavineen, karaoke, ohjelmoitava tunnelmavalaistus, sata musiikkikanavaa, viihtyisä kylpyhuone porealtaineen ja minibaari. Sisustus voi olla mitä vain suhteellisen normaalista fantasiateemaan kuten tropiikki, satulinna, antiikki tai vankityrmä. Nuorisoa houkutellaan esimerkiksi uusimmilla videopeleillä tai lasershowlla. Tärkeintä on siisteys ja hyvä tunnelma, jotta asiakas pääsee helposti irti arjesta.

Tällaisessa ympäristössä aika kuluu kuin siivillä, joten pientä lisämaksua vastaan voi rentoutua pidempäänkin. Hinnat eivät yleensäkään ole kalliita - levähdyksen voi saada jo parillakymmenellä eurolla ja koko yön hinnat ovat neljästä kympistä ylöspäin, per huone. Jos viihtyi niin hyvin, että aikoo tulla toistekin, kannattaa pyytää bonuskortti. En tosin tiedä, millaisen taulukon mukaan huoneessa tapahtunut suoritus muutetaan bonuspisteiksi.

Perusteellisesti rentouduttuaan, kylvettyään, juotuaan minibaarista ilmaisen mehun ja hoilattuaan Ricky Martinia ja Volarea viimeisille sekunneille asti palauttaa asiakas avaimen ruumiittomalle kädelle. Paljon kiitoksia, sanoo käsi. Ulko-ovella voi vielä televisiomonitorista tarkistaa, ettei kadulla kulje ketään tuttuja, ja sitten livahtaa taas muina miehinä ihmisvirtaan tyytyväinen virnistys kasvoillaan.

Näin siis meille on kerrottu.

Muumiopulveria

2006-05-28T22:00:00.000+09:00

Kaukana kotimaastaan asuessaan menettää helposti kosketuksensa suomalaiseen todellisuuteen. Pala siitä tuli kuitenkin käymään Tokioon Finland Music Daysin muodossa. Skippasimme suosiolla death metal -örisköt ja menimme sen sijaan Shibuyaan nauttimaan Don Johnson Big Bandistä, joka olikin odotetun mainio. Lisäbonuksena näimme meille ennalta tuntemattomat Mummypowderin ja Private Linen.

Enempää on minun turha tästä aiheesta tarinoida, sillä Yoe ehti jo kertoa kaiken oleellisen omaan tyylikkääseen tapaansa.

Kesäsumoa

2006-05-22T21:21:00.000+09:00

Sumon kesäturnaus oli yllätyksellinen, suurelta osin siksi, että yokozuna Asashoryu loukkaantui jo alussa ja joutui jättämään kisan kesken. Yritettyään liian nopeasti päästä eroon maansiirtokoneesta nimeltä Wakanosato hän havaitsi harovansa tyhjää kehän laidalla. Peräänantamattomana taistelijana hän keikkui vielä vaaka-asennossa viimeiseen asti toivoen Wakanosaton sillä aikaa hoippuvan pihalle hänen viimeisen tönäisynsä johdosta. Turhaa oli se, ja kunnianarvoisa mongolimme rojahti alas katsomoon kyynärpäälleen saaden parin kuukauden sairasloman. Lehdistölle ei kommenttia herunut - kylpyhuoneesta kuului vain katkeria kirosanoja.

Kuten odotettavissa oli, turnaus oli tämän jälkeen nuoremman mongolin, Hakuhon heiniä. Tai olisi ollut, ellei puskutraktori Miyabiyama olisi heittänyt häntä katsomoon kisan alkupuolella. Nämä kaksi saapuivatkin loppusuoralle tasapisteissä. Lisäjännitystä tarjosi kisassa yllätyskolmosena ollut Viron jättiläinen Baruto (kuva), joka kokemattomuudestaan ja teknisistä puutteistaan huolimatta viskeli vastustajiaan kuin räsynukkeja. Järjestäjät pistivät sitten hänet loppuhuipennuksena ottamaan mittaaa johtokaksikosta, mutta eipä ollut keltanokalla mitään sanomista kokeneita kehäkettuja vastaan.

Hakuho ja Miyabiyama päätyivät lopulta selvittämään paremmuutensa uusintaottelussa, jossa lempimongolimme ensin nosti 182 kiloisen vastustajansa ilmaan ja sitten talutti tämän vyöstä pihalle. Tämä oli siis Hakuhon ensimmäinen turnausvoitto ja samalla odotettu askel hänen tiellään kohti suurmestari yokozunan arvoa. Loistavaa!

Itse kävimme tietenkin taas paikan päällä katsomassa yhden päivän tapahtumat, tällä kertaa kalliilla alakerran B-katsomon paikoilla. Tässä takaperoisessa valtioissa halvalla saa mukavan tuolin ja isommalla rahalla joutuu istumaan tyynyllä, sentään lähempänä areenaa. Opetus: arkisin talo ei ole useinkaan loppuunmyyty, joten kannattaa ostaa halvimmat liput ja mennä silti kalliille paikoille, järjestäjillä ei ole mitään sitä vastaan. A-katsomoon ei tosin pääse näin, vaan teetarjoilusta ja henkilökohtaisesta palvelusta joutuu oikeasti maksamaan ekstraa.

Hiljaa siellä takarivissä

2006-05-19T22:36:00.000+09:00

Japani on tunnettu omituisista tv-ohjelmistaan, joissa julkkikset pistetään tekemään kaikenlaista. Eräässä ohjelmassa raahataan tyypit kylmiltään 10-metriseen uimahyppytorniin ja nauretaan sitten kun ne seuraavan tunnin ajan yrittävät kerätä rohkeutta hyppäämiseen. Toisessa taas heidät viedään silmät sidottuna vaikka jättimäiseen vuoristorataan laulamaan karaokea. Yleensä laulu hyytyy jo ylämäessä.

Seuraavassa pari videota ohjelmasta nimeltä Gaki no Tsukai. Sen osanottajien on pidettävä pokkansa mitä hassuimmissa tilanteissa, tai heitä kohtaa ikävä rangaistus. Ensimmäisessä videossa on meneillään englanninkielen oppitunti. Toisessa videossamme taas ennalta julkistettujen rangaistusten saajat valitaan korttipelillä.

Matsui pyysi anteeksi

2006-05-13T15:21:00.000+09:00

New York Yankees -joukkueen japanilainen pelaaja Hideki Matsui on pyytänyt julkisesti anteeksi loukkaantumistaan. Matsuilta murtui ranne muutama päivä sitten kesken ottelun.

Hemmetti! Mitä hittoa te japanilaiset menette pyytämään anteeksi kaikkea epäolennaista. Pyytäisitte mieluummin anteeksi esim. kiinalaisilta ja korealaista toisen maailmansodan aikaisia tekojanne.

Purkitettua ilmaa

2006-05-12T15:27:00.000+09:00

Sarjassamme erikoista Japanista raportoimme tänään purkitetusta ilmasta ja radikaalista naiskirjallisuudesta.

Kauppaketju 7-11 on päättänyt ryhtyä myymään purkitettua happea 3,2 litran säilykepurkeissa. Tuotteen toivotaan tuovan helpotusta väsyneille tai stressaantuneille toimistotyöntekijöille ja autoilijoille. Joten ei muuta kuin happea vaan purkista imppailemaan jos stressi painaa.

Fukuin kaupunginkirjasto on poistanut hyllyistään prektuurin viranomaisten pyynnöstä 150 "radikaalia" kirjaa. Prefektuurin hallituksen sukupuolten tasa-arvoa edistävien viranomaisten mielestä niiden sisältö oli nykyisten perherakenteiden ja -arvojen vastainen. Poistettujen kirjojen joukossa oli mm. kirja, jossa neuvottiin kuinka avioero hoidetaan ja kirja otsikoltaan "Avioliitto on uhkapeliä."

Onneksi sentään joillakuilla on järkeä päässään - kaupunginvaltuuston jäsenet tekivät valituksen heti asiasta kuultuaan.

Yokohama

2006-05-10T23:30:00.000+09:00

Sarjassamme vielä käymättömiä pakollisia nähtävyyksiä esittelemme tällä kertaa Yokohaman. Shinjukusta junalla puoli tuntia, ja miljoonakaupunki vaihtuu toiseksi. Voisi luulla, ettei eroa paljonkaan huomaa, mutta Yokohaman erottaa Tokiosta kaksi seikkaa: Japanin suurin Chinatown ja vireä satama.

Kuten arvata saattaa, ovat Chinatownin korttelit täynnään kiinalaisia ravintoloita ja putiikkeja. Autenttinen fiilis tosin karisee ympäriinsä vyöryvien japanilaismassojen ja kaupustelijoiden japaninkielisten kutsuhuutojen myötä, mutta mukava siellä on silti käyskennellä. Oppaamme Sachi ja Kazu opastivat meidät nimettömillä kaduilla epämääräisen karttansa avulla muutaman harharetken jälkeen lounaalle kiinalaisen ruuanlaiton maailmanmestaruuden voittaneen kokin ravintolaan, jonka seisovan pöydän antimet kieltämättä olivat herkullisia.

Yllättävän vähäisen shoppailun jälkeen selvisimme ulos kiinalaiskortteleista päästäksemme tutkailemaan merimaisemia satamapuistosta käsin. Yokohamahan oli yksi ensimmäisistä ulkomaankaupalle avatuista satamista Japanin eristäytymisen kauden päättyessä 1800-luvun loppupuolella, ja sittemmin kasvoi pienestä kalastajakylästä kolmen miljoonan asukkaan metropoliksi. Satamapuiston leveillä kävelykaduilla voi rentoutua nautiskellen merituulesta, katsellen performanssitaiteilijoiden esityksiä tai vaikka pistäytymällä vanhassa laivassa nimeltä Hikawamaru, kuten me teimme. Jostain syystä muuten laivojen nimien kuuluu Japanissa aina päättyä "maru". Jostain ihan toisesta syystä taas tämä 1930-luvulta alkaen maailman merillä seilannut paatti oli koristeltu myös Suomen lipuilla.

Rantakatua seuraamalla päädyimme lopulta katselemaan iltamaisemaa toistasataa metriä korkeasta maailmanpyörästä käsin. Sen alle oli onnistuttu tunkemaan kokonainen huvipuisto kummitusjunineen ja muutamine vuoristoratoineen, joista isompaan ja pinkimpään pian jonotimme. Edessämme olleen, noin kymmenen numeroa liian suurissa lenkkareissa löntystelleen tyttösen panikoitua päädyimme vastustelustamme huolimatta keulapaikalle. On mielenkiintoista, miten tiettyyn rajaan saakka voi rationalisoida kokemuksensa ja nauttia vaaran tunteesta, ja silti vaunun pudotessa syöksykierteellä kohti sysimustaa tunnelia päähän mahtuu vain yksi ajatus: "Nyt tuli noutaja!"

Tosimies tietysti löytäisi Japanista miehekkäämpiäkin vuoristoratoja, esim. Nagoyan lähistöltä Steel Dragon 2000:n, joka lähes 100 metrisen lähtöpudotuksensa jälkeen viilettää pitkin kiskojaan leppoisalla 150 kilometrin tuntinopeudella. Taidan kuitenkin jättää moiset huvit seuraavaan elämään.

Sushi-illallinen futuristisessa Minato Mirai 21 -kaupunginosassa, 296 metrisen Landmark Towerin ravintolakerroksissa, happihyppely Yokohaman asemalle, ja taas oli yksi ansiokas turismipäivä päätöksessään.

Hyviä ihmisiä

2006-05-08T21:55:00.000+09:00

Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut yllättäviltä tahoilta ihan ihmeellisiä ja samalla tavalla yhteneväisiä kommentteja: olemme hyviä ihmisiä.

Siis me! Ei pidä paikkaansa.

Viimeksi tämä hyvä ihminen -kommentti kuultiin Yoen koto-opettajalta. Syynä se, että viimekuisen koto-konsertin jälkeen jäimme hieman auttamaan tavaroiden kokoonlaittamisessa. Jostain syystä tämä peruskohteliaisuuteen kuuluva ele aiheutti sen, että meille lähetettiin liuta valokuvia ja vuolaat kehut, että ikinä koskaan kukaan ei ole niin ystävällinen ja avulias.

Hurjaksi äitynyttä kehumista valtaisista suomalaisgeneettisistä tanssitaidoistamme (tirsk) saatiin myös samaiselta taholta. Janne taas luokiteltiin sarjaat hulvattoman hauska mies, koska raukka istui viluissaan piknikillä hanskat jaloissa.

Lisäksi japanilaiset naapurimme ja Sachi ovat viime aikoina muistaneet useaan otteeseen kertoa kuinka hyvä ihminen minä olen. Tähän on riittänyt se, että on muistanut jonkun syntymäpäivän tai sitten kutsunut Sachin syömään lounasta tänne meille.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Tänks.

Pattereiden latausta

2006-05-05T16:28:00.000+09:00

Vanhempieni vierailun loppu kuluikin sitten nopeasti, ja sen jälkeen olemme ottaneet rennosti kuin viereinen Ikebukuron Sunshine Cityn pätevässä akvaariossa asustava, kaverinsa riehuntaan väsähtänyt lisko. Turistiopastelu on työlästä mutta palkitsevaa. Seuraavassa vielä muistelua vieraiden viimeisistä päivistä Tokiossa.

Edellä mainitussa akvaariossa meitä tuijotettiin lasin läpi mitä kummallisempien öttiäisten toimesta, oli jättirapuja, rannalla loikoilevia kaloja ja merihevosia. Suurimassa tankissa sukelteli tiukassa märkäpuvussaan tyttö ruokkimassa kaloja houkutellen mureenoja kivenkoloista ja haikaloja korallien kätköistä. Merisaukot olivat edelleen omia veikeitä itsejään - ne heittivät kilpaa volttia ja hyppivät kurkistelemaan ulos katonrajan tuuletusaukosta.

Iltasella juhlimme takautuvasti äitini synttäreitä ja muutamia muitakin juhlapäiviä Godivan tryffeleillä ja Seibun mansikkakakulla kuohuviinin kera.

Perjantaina lähetimme naiset shoppailemaan Asakusaan ja lähdimme isäni kanssa Odaiballe viettämään miesten päivää. Jo matkustaminen tälle Tokionlahden modernin arkkitehtuurin täyttämälle keinosaarelle kuljettajattomalla kumipyöräjunalla kaupungin kattojen päällä on kokemus.

Ohjelmassa oli ensiksi mainio tiedekeskus Miraikan ASIMO-robotteineen ja aivonäyttelyineen. Pastalounaan nautimme viereisen Venus Fort -ostoskeskuksen sisään rakennetulla italialaiskadulla keinotaivaan alla. Ihan siinä vieressä taas sijaitsee Toyotan maailman suurin autonäyttely, jossa mm. istuimme loistokkaissa Lexuksissa, ihmettelimme poikki sahattua hybridimoottoria ja näimme lukuisia Suomessa täysin tuntemattomia automalleja (Toyota Runx olisi varmasti huikea menestys).

Autonäyttelyn päällä pyörii 115 metriä korkea maailmanpyörä, jonka täysin läpinäkyvässä erikoiskorissa istui pian kaksi korkeanpaikankammoista henkilöä rennosti siemailemassa purkkikahvia auringon laskiessa Tokion pilvenpiirtäjien taakse. Ansiokkaan Toyotan design-näyttelyn jälkeen junailimme Akihabaran jättimäiseen Yodobashi-Akibaan saamaan yliannoksen huipputelevisioista, digikameroista ja miljoonista muista elektronisista härveleistä.

Sittenpä olikin aika pakata ihmeellisesti lisäntyneet matkatavarat laukkuihin ja lausua hyvästit luultavasti viimeisille vieraillemme ennen kotimaahan paluutamme.

Kioto kolmessa päivässä

2006-05-02T23:08:00.000+09:00

Koska Tokio pommitettiin tuhkaksi toisessa maailmansodassa, ei täällä juurikaan enää ole mainittavia historiallisia nähtävyyksiä. Vieraat on siis aina vietävä muualle ihmettelemään temppeleitä, esimerkiksi Nikkoon tai Kamakuraan. Hieman kallimpi vaihtoehto on hujauttaa luotijunalla (shinkansen) suoraan Kiotoon, tuohon Japanin historialliseen sydämeen.

Maanantaiaamu valkeni siinä määrin sateisena, että taksin saaminen osoittautui yllättäen mahdottomaksi. No, täpötäydellä bussilla pääsimme lähimmälle metroasemalle. Aikaa shinkansenin lähtöön piti olla reilusti, mutta vaihdettuamme metrosta toiseen alkoi tilanne näyttää hieman huolestuttavalta, sillä Marunouchi-linjan kuljettaja oli jostain syystä totaalisesti hukannut kaasupolkimen. Tokion asemalla saimmekin sitten juosta metrotunnelin syvyyksistä etsimään omaa junaamme kymmeniltä luotijunalaitureilta. Juna män justtiisa, olisi savolainen asemamestari todennut. Myöhästyimme minuutin.

Tämä harmittava takaisku oli onneksi helposti paikattavissa - valitsimme lähtötaululta 20 minuutin päästä lähtevän shinkansenin (niitä menee n. 7 minuutin välein), menimme jonottamaan sen paikkaliputtomille varattuihin ensimmäisiin vaunuihin ja istuimme pian puolityhjässä junassa matkalla kohti Kiotoa ihmettelemässä, miksi alun perinkään olimme investoineet 10 euroa paikkalippuihin.

Matka oli sitä tavallista, henkilökuntaan kuuluvat kumarsivat aina vaunuun tullessaan ja siitä poistuessaan, meno oli niin tasaista ettei vauhtia juurikaan huomannut ja maisemassa oli vehreän vuoriston ohella enemmän taloja kuin koko Suomessa yhteensä.

Kiotohan on suurelta osin moderni japanilainen miljoonakaupunki rumine betonitaloineen, mutta kuitenkin täynnä historiaa varsinkin laita-alueillaan. Ensimmäiseksi temppeliksemme olimme valinneet yhden kuuluisimmista, lehtikullalla päällystetyn Kinkakujin. Auringonpaisteessa se näyttikin huomattavasti kauniimmalta kuin viimeksi sen nähdessämme, ja temppelin puistossakin kukki vielä yksi sitkeä kirsikkapuu vanhempieni iloksi.

Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen löysimme Ryoanjin upean askeettisen kivipuutarhan. Kuvitelkaa viisitoista erilaista sammalen ympäröimää kiveä täysin tasaisella suorakulmaisella savimuurien rajaamalla sorapihalla kuin aurinkokuntamme avaruuden tyhjyydessä. Voisin tuijottaa tuota zeniläisen nerouden ilmentymää tunteja.

Käyskenneltyämme aikamme valkoisinaan kukista olleiden persikkapuiden alla suunnistimme viereiselle Ninnaji-temppelialueelle, joka yllätykseksemme sisälsi nelisenkymmentä temppeliä. Kuten niin monet Japanin historiallisista nähtävyyksistä, tämäkin sulkeutui jo neljältä pakottaen meidän poistumaan paikalta kesken kaiken. Eräs japanilaisukko kuitenkin näytti päättäneen uhmata aikarajoja leiriytymällä oluineen ja eväineen kirsikkapuun juurelle tukevassa humalatilassa.

Ruokien suhteen olimme päättäneet esitellä vieraillemme kulinaarisen spektrin mahdollisimman laajalti syömällä joka kerran erityyppisessä ravintolassa. Maanantain illallisen nautimme kansanravintola izakayassa (Za Watami), jossa istutaan iltaa ystävien tai työkavereiden kanssa tilaillaillen pieniä ruoka-annoksia oluen kyytipojaksi. Jälleen meille ihan normaalit asiat olivat vieraista kovin hämmästyttäviä.

Pöydässä ollutta painonappia käyttämällä saimme tarjoilijan ilmestymään viereemme polvistuneena poikkeuksetta alle kymmenessä sekunnissa. Ensimmäiset ruuat ilmestyivät pari minuuttia tilauksesta ystävällisen hymyn saattelemina. Laskua ei pyydetty, vaan se odotti normaaliin tapaansa pöydän vieressä valmiina. Toista tuntia moninaisia herkkuja plus jälkiruuat syötyämme ja lukuisia drinkkejä juotuamme lasku oli 20 euroa per henki.

Vaikuttuneet vanhempani ilmoittivatkin meitä odottavan Suomessa melkoisen kulttuurishokin, ikään kuin emme jo sitä tietäisi. Ilmoitankin tässä ja nyt, että aion kotimaassani lähteä tylysti kävelemään ulko-oven suuntaan, jos palvelu ei pelaa tai ellei laskua ala pöytään järkevässä ajassa kuulua.

Hotelliksemme olimme valinneet edukkaan Toyoko-innin (kahden hengen huone 60 euroa/yö), joka täytti tehtävänsä mainiosti, vaikka japanilaistyylinen aamiainen ei meille maistunutkaan. Tyylikkäämpää olisi tietenkin ollut yöpyä perinteisessä majatalossa (ryokan), mutta siitä lystistä joutuu maksamaan paljon enemmän.

Tiistaina olimme ajatelleet tehdä Lonely Planetin suositteleman kävelyretken pitkin idyllisiä katuja ohi lukuisten temppeleiden, mutta juutuimme jo ensimmäiseen kohteeseen. Kiyomizudera on vuoren rinteelle rakennettu, turistimassoistaan huolimatta vaikuttava temppeli hienoine näköaloineen, ja sen edessä oleva kauppakatu osoittautui vastustamattomaksi tuliaisostosten suhteen. Varsinkin kaikenlaista upeaa keramiikkaa oli tarjolla liiankin kanssa. Saimme myös jakaa nimikirjoituksiamme lukuisille iloisille koulutytöille, jotka välttämättä halusivat harjoitella englantia kanssamme.

Monien mielikuvissa Japani on täynnä kauniita geishatyttöjä seisoskelemassa kirsikkapuiden alla upeissa kimonoissaan. Todellisuudessa näitä eksoottisia olentoja ei täällä näe, ellei osaa niitä etsiä. Mehän toki osaamme - olimme hankkineet liput Miyako-odori -geishatansseihin. Kymmenet geishat ja geishaksi opiskelevat maikot esittivät mahtavissa lavasteissa sellaisen spektaakkelin, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaa. Lähinnä tanssi koostui sarjasta shamisen-musiikin tahtiin esitettyjä täydellisen tyylikkäitä poseerauksia. Katso myös Yoen juttu aiheesta.

Viimeiseksi päiväksi olimme säästäneet Nijo-jon linnoituksen, jossa shogunit muinoin asustivat. Hiiviskelytaitomme eivät edelleenkään riittäneet laulavilla lankkulattioilla. Isäni oli myös vaatinut päästä Chion-in -temppelille kuultuaan siellä olevasta yli 70 tonnia painavasta kellosta. En ollutkaan tarkemmin ajatellut, millainen urakka sen valaminen ja paikalleen kukkulalle kuljettaminen on muinoin ollut. Lounaan jälkeen päätimme harhailla pitkin sivukujia takaisin hotellille, ja emmekös matkalla törmänneet johonkin julkkikseen, joka oli kuvaamassa kanavan varrella saippuaoopperaa.

Lopuksi ihmettelimme taas kerran Kioton mielikuvituksekkaan futuristista juna-asemaa ennen paluutamme takaisin Tokioon väsyneinä, mutta onnellisina.

Perhe on paras

2006-04-23T22:07:00.000+09:00

Elämän pieniä iloja: pistä nukkumaan puolitoista vuorokautta putkeen valvonut neljännesmaapallon poikki lentänyt ihminen ja herätä hänet tunnin päästä iloisesti huomenta toivotellen. Tämän brutaalin kohtalon kokivat Japaniin lopultakin matkailleet vanhempani, jotka epätoivoisina koittivat anella jatkoaikaa päiväunilleen, turhaan. Kokemuksesta tiedämme, että unirytmi on kerta kaikkiaan parasta kääntää oitis kohdalleen tai muuten menee loma piloille.

Perinteiseen tapaan ensimmäisenä iltana kävimme lähikylpylässämme, josta yhtä perinteiseen tapaan vieraat tykkäsivat kovasti. Jopa sähköallas koettiin nautinnoksi - se kuulemma pehmensi tehokkaasti jumiutuneet lihakset. Illan päätteksi ladattiin massu täyteen kylpyläravintolan herkkuja ja palattiin kotiin nukkumaan.

Shokkialun jälkeen olemme muutaman päivän ajan viettäneet tehokasta turismia. Rauhallisen temppelitunnelman löysimme taas kerran Tokyo Daibutsulta (suuri Buddha), jota edes taksikuski ei tuntenut. Tokion mittakaava kävi selväksi pilvenpiirtäjään kapuamalla. Tieteen viimeisimpiin saavutuksiin perehdyimme Rikenin avoimien ovien päivänä. Shoppailimme halpoja silmälaseja (monitehot alle 200 euroa), kameran muistikortteja, edullisia vaatteita ja sekalaista tavaraa 100 jenin kaupasta. Näimme noin 10000 mitä kummallisemmin pukeutunutta teiniolentoa Harajukun sunnuntaivilinässä.

Makuhermoja olemme kutkutelleet niin sushilla, sashimilla ja itsepaistetulla okonomiyakilla kuin myös monilla aasialaisen keittiön herkuilla. Tähän mennessä vieraat ovat olleet harvinaisen helppoja tapauksia - kaikki ruoka on kelvannut, hintataso on koettu ihmeellisen halvaksi, nähtävyyksistä on tykätty, Tokion mittakaava on ahdistuksen sijasta hämmästyttänyt ja ystävällinen sekä nopea palvelu ihastuttanut.

Lähinnä oma mielenterveys on alkanut pahasti epäilyttämään - olenko ihan terve kun olen vapaaehtoisesti lähdössä pois näin loistavasta paikasta?

Ulkosuomalaismeemi

2006-04-18T15:28:00.000+09:00

No kun kaikki muut, niin kai sitten mekin.

Seuraavan meemin pisti pystyyn Kafkakoski:

Mitä suomalaisia tuotteita tuot ulkomaille mukanasi Suomesta? (Tai mitä pyydät ystäväsi tuomaan jne.)

Yllätys, yllätys, ruisleipää. Paljon, paljon ja paljon.
Näkkileipää. Ja sitäkin on syytä tuoda paljon. Nissinistä saa kyllä ruotsalaista näkkäriä riistohintaan.
Salmiakkia. Salmiakkisekoituksia, vanhoja autoja, turkinpippureita jne.
Jaffa-keksejä (nämä on nimenomaan Jannelle).
Fazerin Sinistä ja Geishaa
Silliä
Lakkahilloa ja leipäjuustoa
Kasvisliemikuutioita
Nalle puurohiutaleita
Ruisjauhoja, kunnes opittiin, että niitä löytyy täältäkin
Punaiset hiusvärit ja shampoot+hoitoaineet
Pyyheitä. Täältä vaan ei saa kunnollisia, imukykyisiä pyyhkeitä.
Peruslääkevarasto. Myönnän, olen ennakkoluuloinen, enkä suostu käyttämään japanilaisia lääkkeitä. Paitsi päänsärkypillereitä.

Huomenna vieraiden mukana saapuvat kohdissa 1, 2, 5, 6, 8 ja 9 luetellut tuotteet. Hiphei!

Tuuletuspäivä

2006-04-17T15:24:00.000+09:00

Selvää suomettumista havaittavissa japanilaisissa naapureissa.

Silmäys menneeseen

2006-04-15T22:56:00.000+09:00

Tarkkaavaiset lukijamme ovat ehkä huomanneet Sushirajan olleen viime aikoina vähän epävakainen - juttuja historian hämäristä on äkillisesti ilmestynyt pääsivullemme vain kadotakseen kohta takaisin muistojen usvaan. Tämä häiriö aika-avaruusjatkumossa johtui siitä, että olemme vähitellen siirtäneet vanhoja artikkeleita entiseltä sivustoltamme (Sushirajan Sanomat) tänne Bloggeriin saadaksemme koko arkistomme helposti selailtavaksi. Urakka oli aikamoinen, kun homma piti tehdä käsityönä. Nyt on kuitenkin projekti lopultakin saatu päätökseen ja koko tuotantomme heti Japaniin saapumisestamme alkaen on siis luettavissa näiltä sivuilta.

Lisäsin myös kaikille arkistosivuille sisällysluettelon sivupalkkiin helpottamaan selailua.

Niille, jotka ovat liittyneet seuraamme vasta äskettäin, kokosimme oheisen listan mielestämme mielenkiintoisimmista ja/tai hauskimmista jutuistamme. Jos oma lempitarinasi ei löydy listalta, pistä ihmeessä kommenttia, niin muutkin voivat siitä nauttia!

Tontun maa (elokuu 2004)
Matka Mongoliaan (syyskuu 2004)
Helvetin Kone (marraskuu 2004)
Viitan varjossa (marraskuu 2004)
TV-raportti (tammikuu 2005)
Fyysikon työpäivä (tammikuu 2005)
Yötoive (maaliskuu 2005)

Japanista yleisemmin kiinnostuneille vielä lista matkaraporteistamme:

Kioto (huhtikuu 2004)
Nikko (toukokuu 2004)
Nara (heinäkuu 2005)
Hokkaido (syyskuu 2005)
Okinawa (marraskuu 2005)
Hiroshima (huhtikuu 2006)
Miyajima (huhtikuu 2006)
Himeji (huhtikuu 2006)

Pashaa, pashaa!

2006-04-15T22:52:00.000+09:00

Joka vuosi pääsiäisen aikaan tulee eteen se samainen ongelma. Pasha. Se on vaan niin vietävän hyvää ja sitä voisi syödä ämpärikaupalla, mutta mistä hyvä resepti ja aineet?

Reseptejähän on netti pullollaan, joten jokainen varmasti löytää mieluisensa, mutta raaka-aineiden hankkiminen aiheuttaa omat hankaluutensa. Kun asuu maassa, jossa ei perinteisesti maitotaloustuotteita ole juurikaan käytetty, on myös rahkan löytäminen haasteellista. Jopa siinä määrin, ettei sitä toistaiseksi ole löytynyt. Lähimarketti myy kyllä juustohyllyssään koostumukseltaan jonkin verran rahkaa muistuttavaa tuotetta, mutta sen maku vastaa lähinnä raejuustoa.

Nohevana kotirouvana olen tämänkin ongelman ratkaissut - käytän rahkan tilalla maustamatonta jugurttia. Jugurtti vaan suodatinpussiin valumaan muutamaksi tunniksi, jonka jälkeen meillä on käytössämme lähes rahkamainen aines. Viskaamalla joukkoon vielä hieman mascarpone-juustoa ja kuohukermaa on pashan perusmassa valmis. Kun vielä muistaa lisätä muutaman rusinan, kananmunan, vähän sitruunankuorta ja sokeria, niin hyvä tulee. Tai ainakin niin hyvää, että iso annos kyseistä pashaa hävisi kuin tuhka tuuleen Jannen japanilaisten työkavereiden ansiosta.

Tänä vuonna päätin myös laajentaa tajuntaani pashojen suhteen ja kokeilin ainailonan herkkupashaa. Hyvää tuli, vaikka sulaa voita siihen laitettiinkin (on muuten ihan uusi juttu tämä sula voi pashan teossa minulle).

Pääsiäisherkuista toinen, rahkapiirakka, saa jäädä tältä vuodelta ihan unholaan, vaikka hyvää onkin. Meillä on muuten Jannen kanssa perustavaa laatua oleva erimielisyys rusinoiden käytöstä. Jannen mielestä rahkapiirakassa pitää olla paljon rusinoita, kun minä taas soisin, että niitä on mahdollisimman vähän - mielellään ei yhtään. Toisaalta, simassa on taas mielestäni oltava reilusti rusinoita, kun taas Jannesta ne ovat siinä aivan kauheita. Ei niin, että sima olisi pääsiäisherkku, mutta kun tänä vuonna pääsiäinen ja vappu sijoittuvat niin lähekkäin toisiaan, on asiallista selvittää tämäkin seikka. Ja kun kerran pääsin tässä rusina-asiassa vauhtiin, niin tunnustettakoon, että edelleen nypin tätini leipomasta rusinapullasta rusinat pois joka kerta kun sellaista tarjotaan.

Suklaamunia ei tänä vuonna tästä taloudesta löyty, vaikka ei niitä meillä koskaan ole paljon ollutkaan. Kinder-munat ovat ainoat, jotka kelpaavat minulle. Mitään Mignon-munia on ihan turha tulla tyrkyttämään. Lammastakaan ei ole, kun kerran lihaa emme syö. Mämmiä kyllä söisin ihan mielelläni vaan sitä kun täältä ei saa, eivätkä rahkeet eikä uskallus riitä kokeilemaan itse sen tekemistä.

Joten ei kun oikein munaisaa pääsiäistä vaan kaikille!

PS. Opin juuri, että pääsiäisviikon kaikille päiville on nimet: malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai ja sukkasunnuntai.

Kotoinen konsertti

2006-04-13T15:46:00.000+09:00

Meidät oli kutsuttu viime lauantaiksi koto-konserttiin, joka pidettäisiin lähipuistossamme Wako Jyurin koenissa kirsikkapuun alla päätähtenään Yoe. Jotenkin olin saanut sen käsityksen, että tarkoitus olisi vähän niin kuin leikillään esittää japanilaista kulttuurinystävää ja käydä pikkuisen rimpauttamassa kotoa muutamalle hassulle kaverille. Hämmästys oli kieltämättä ainakin vesimelonin kokoinen, kun paikalle saavuttuamme huomasimme, että kyseessä ei suinkaan ollut mikään parille kaverille tarkoitettu kymmenminuuttinen vaan paikalla hääri useampi kimonotäti ja kotojakin oli aseteltu kolmin kappalein kirsikkapuun alle. Lisäksi meille jaettiin painettu konserttiohjelma.

Kotoa lähtiessä mietitytti kovasti, että miten pukeutua - lämpimästi vai vähän vähemmän lämpimästi. Kevät on jotenkin kovin ongelmallista aikaa pukeutumisen suhteen, kun aamuisin tuppaa olemaan vielä kovin kylmä mutta päivällä samoissa vaatteissa lähestulkoon sulaa. Mielestämme viisaina laitoimme alle vähän kevyempää ja päälle lämpimämpää. Vaan olisihan se pitänyt arvata, että pieleen meni. Taivaan vetäytyessä harmaaseen pilveen luita ja ytimiä raastavassa tuulessa sinisellä muovilla istuessa tuli mieleen, että paremminkin olisi vaatetuksensa voinut valita. Kahden tunnin jälkeen olo oli kuin jääpuikolla. Siinä vaiheessa pelastava ritarimme Janne sujautti polkupyörällä lähimmälle lämmintä juomaa myyvälle automaatille.

Parin tunnin aikana kuultiin sekalainen joukko japanilaisia sävelmiä, mm. Sakura-kappale ainakin kolmesti. Lähes puolet ajasta meni säätäessä ja kotoja viritellessä sekä juostessa kiinni tuulen mukanaan viemiä nuotteja, mutta ehkä se kuului jotenkin asiaan ja sillä päästiin autenttiseen tunnelmaan.

Konsertin jälkeen koitti ylläri nro 2, kun yhtäkkiä huomasimme viettävämme hanamia kaikkien soittajien ja lopun yleisön kanssa. Millään tavalla emme olleet kyseiseen tapahtumaan valmistautuneet ja olo oli vähän nolo, kun kaikilla oli mukanaan niin syötävää kuin juotavaakin, eikä meillä ollut mitään. Syöminkien päätteeksi leikittiin ihmeellistä piirileikkiä, jossa ensin kaikille jaettiin paketti, ja jota sitten musiikin tahtiin siirrettiin aina vieressä istuvalle. Musiikin päättyessä jokainen sai pitää sen lahjan, joka oli sillä hetkellä kädessä. Me saimme paketillisen kirsikka-ankoja (vaaleanpunaiseksi värjättyä mochia, jossa täytteenä azukipavuista tehtyä tahnaa) ja ehkä mahdollisesti maailman rumimman käsilaukun.

Jostain syystä hanami päättyi siihen, että kaikki naiset tanssivat ilmeisemmin jonkin okinawalaisen perinnemusiikin tahtiin. Tämä tanssiminen on ilmeisesti se minun ja Yoen juttu, kun aina näyttää käyvän niin, että jos lähistöllä on yksikin kimonomummo, me tanssimme. Ja joka kerta, kaikki mummot ovat ihan haltioissaan ihmeellisistä tanssitaidoistamme, vaikka toistaiseksi tanssi on pyritty rajoittamaan lähinnä käsien vienoon heilutteluun.

Valkoinen haikara

2006-04-10T19:30:00.000+09:00

Olipa kerran, kauan kauan sitten prinssi Morinaga, joka määräsi Hariman provinssin hallitsija Akamatsu Norimuran rakentamaan linnoituksen Hime-vuoren juurelle. Norimura ei kuitenkaan koskaan ehtinyt rakentamaan linnoitusta vaan hänen poikansa Sadanori rakensi sen.

Vuosien kuluessa, ja hallitsijoiden vaihtuessa, linnaa rakennettiin yhä isommaksi ja isommaksi, kunnes vuonna 1618 se oli lopulta valmis.

Olipa kerran, samoihin aikoihin kuin linna valmistui, prinsessa nimeltään Sen. Hän oli Shogun Togukawa Ieyasun lapsenlapsi ja naimisissa Toyotomi Hideyorin kanssa. Kun Hideyori ja tämän äiti tekivät itsemurhan Osakan linnan kukistuttua sodassa, jäi Sen leskeksi. Leskeyttä ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä Sen löysi uuden rakkauden ja meni namisiiin Honda Tadatokin, Hime-linnan hallitsijan vanhimman ja komeimman pojan kanssa.

Prinsessa Sen ei kuitenkaan suostunut asumaan kolkossa samurailinnassa vaan hänelle rakennettiin oma palatsi, jossa hän asui miehensä kanssa. Tadatoki ja prinsessa Sen elivät onnellisina ja saivat kaksi lasta. Onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä heidän pieni poikansa, Kochiyo, kuoli vain kolmen vuoden ikäisenä. Pian tämän jälkeen myös prinsessa Senin puoliso, Tadatoki, menehtyi tuberkuloosiin. Suuressa surussaan prinsessa Sen leikkasi hiuksensa, ryhtyi buddhalaiseksi nunnaksi ja palasi takaisin Edon kaupunkiin (nykyinen Tokio).

Paljon mahtuu historiaa ja tapahtumia Himejin linnaan, jota kävimme ihastelemassa ja hämmästelemässä viime perjantaina. Linna oli kaunis kuin mikä ja kukkivat kirsikat vielä lisäsivät vaikutusta satulinnasta. Päivä vierähti kuin siivillä ja hanami linnan juurella sakurasta ja lämpimästä auringonpaisteesta nauttien kruunasi kaiken.

Jaa, että miksikö otsikkona on Valkoinen haikara? Sen takia, että Himejin linna on rakennettu kokonaan puusta, ja tulipalojen estämiseksi se on kokonaan päällystetty ulkoapäin valkoisella laastilla. Japanilaisten mielestä linna näyttää aivan lentävältä valkoiselta haikaralta.

Miyajima

2006-04-09T18:49:00.000+09:00

Hiroshiman edustalla on pieni temppelisaari, jonne rahvas tuli ennen muinoin rukoilemaan jumalia nöyrästi portin läpi purjehtien. Nykyisin tämä torii-portti on yksi Japanin tunnetuimpia turistinähtävyyksiä.

Heti lautasta noustuamme vastaamme maleksi lauma peuroja ajatuksenaan syödä Minnan ostamien peurakeksien lisäksi myös hänen housunsa ja minun onigiri-välipalani. Niistä selvittyämme kävelimme idyllistä merenrantaa pitkin ihmettelemään temppeleitä ja kuuluisaa porttia. Ranta on niin matala, että portti seisoo suuren osan aikaa epäesteettisesti mudassa, mutta olin tietenkin tämän kuultuani jo Tokiossa katsonut vuorovesikalenterista otollisen hetken. Siellä se jyhkeästi jökötti meressä.

Onnekkaasti itse temppelissä olivat häämenot juuri lopuillaan, ja saimmekin ihailla hääparia poseeraamassa kirsikankukkien alla. Paikalta he poistuivat tyylikkäästi riksha-kyydillä. Ostimme sitten vähän syötävää (paahdettua maissia ja paistettua kalmaria) ja kiipesimme temppelille nautiskelemaan hanami-piknikistä auringon lämmittäessä mukavasti.

Käväisimme myös vuorella tervehtimässä apinoita ja pällistelemässä maisemaa taifuunin repimien käkkyrämäntyjen välistä. Apinoita ja horisontissa siintänyttä Hiroshimaa lukuun ottamatta paikka oli kuin korkeampi versio Kolista, jonka rinteillä oli hotellin sijasta temppeleitä. Ennen paluuta ihailimme vielä lukuisia kirsikkapuita ja söimme herkulliset paistetut osterit. Oikein hieno reissu, suosittelemme!

Perillä Hiroshimassa oli vielä yksi oleellinen asia tekemättä. Raitiovaunuilimme Okonomimuraan, taloon, jossa on kolme kerrosta pelkkiä pieniä okonomiyaki-ravintoloita. Okonomiyakihan on se mainio japanilainen munakaspannukakkusysteemi, ja Hiroshima on kuuluisa omasta versiostaan, hiroshima-yakista. Noppaa heitettyämme valitsimme yhden lukuisista meidät ystävällisesti tervetulleiksi toivottaneista ravintoloista.

Tusinan verran asiakkaita vetävästä ravintolasta suurimman osan vei pelkkää paistolevyä ollut pöytä, jonka toisella puolella itse emäntä hääräsi. Aluksi olimme pettyneitä, ettemme saaneet Tokion tyyliin paistaa itse ruokaamme, mutta pian tajusimme hiroshima-yakin olevan ihan erilainen tekele. Stamina-yakiimme paistettiin ensin ohut lettu, siihen päälle heitettiin reilusti kaalia ja ituja, sitten kimchiä (tulinen korealainen kaalisalaatti), letuksi litistetty mochi-pala (riisigluteenia) ja lopulta litteäksi paistettu muna. Mausteeksi hiroshimalaista kastiketta ja lopulta pääsimme syömään. Oli niin hyvää, että oli pakko tilata vielä paistettuja sieniä jälkiruuaksi.

Kansanomaisen tunnelman täydensivät viereisessä ravintolassa television baseball-ottelulle (Hiroshima Carps vastaan Hanshin Tigers) hurranneet salarymanit.

Hiroshima

2006-04-08T21:18:00.000+09:00

Oli jälleen aika Awaji-konferenssin, tuon Kawata-sensein johtamien laboratorioiden tutustumistapaamisen. Awajin saarellahan oli kyseenalainen kunnia olla Koben vuoden 1995 maanjäristyksen keskipisteenä. Tuttuun tyyliin opiskelijat esittelivät labrojensa tutkimusalueet puolihumoristisesti, esimerkiksi eräät osakalaiset julistivat olevansa "epänormaaleja nanomaailman fetisistejä." Henkilökohtaisissa esittelyissä näimme Razor Ramonin, kalligrafiaa ja stand-up komiikkaa, sekä kuulimme mielenkiintoisimpien junalinjojen vertailua ja apinan ääntelyä.

Kun kerran Länsi-Japaniin olimme vaivautuneet, jatkoimme vaimoni kanssa konferenssin jälkeen turistilinjalla luotijunaillen suoraan Hiroshimaan, kerrankin ilman hotellivarauksia. Virhe oli se, sillä edukas Toyoko Inn olikin täynnä. Hämmennyimme tästä niin, että tarvitsimme turistioppaan apua löytääksemme juna-aseman turistineuvonnan, joka sitten ystävällisesti muutaman euron maksua vastaan hankki meille katon pään päälle halpishotellista (8000 jeniä/huone/yö). Ei aamiaista, ei savuttomia huoneita, mutta siisti huone, sängyt, suihku, yukatat, hammasharjat ja jääkaappi, muuta emme kaivanneetkaan.

Hiroshima on vireä miljoonakaupunki, mutta traagisen historiansa takia se on vahvasti omistautunut ydinaseiden kieltämiselle ja rauhanaatteen maailmanlaajuiselle edistämiselle. Kaupungin sydämessä sijaitsee Rauhanpuisto (Peace Memorial Park), jonne oitis suuntasimme. Eräs lähes ydinpommin räjähdyspisteen alla ollut rakennus säilyi osittain ehjänä, ja se jätettiin muistoksi jälkipolville puiston viereen (kuva).

Itse puistossa on lukuisia muistomerkkejä sekä itse Atomipommimuseo, joka valottaa tuskallisen selvästi Hiroshiman ja ydinpommin historian leikkauspistettä. Tarjolla on kaikkea kylmistä numeroista silminnäkijöiden videohaastatteluihin, eikä Japanin omia sotarikoksiakaan ole jätetty mainitsematta. Sodan mielettömyys kävi siinä määrin selväksi, että lopussa oli jo pakko ohittaa riekaleiksi räjähtäneet paidat ja niihin kuuluneet kertomukset kotiin verissään raahautuneista koulutytöistä.

Suhteellisen sanattomina tutkimme muun puiston ja palasimme hotellille. Piristykseksemme kaikui stadionilta korviimme tuttuja kannustuslauluja - Hanshin Tigers oli seurannut meitä Hiroshimaan.

Kanamara-matsuri

2006-04-03T23:09:00.000+09:00

Sunnuntai-illaksi oli säätiedotus luvannut sadetta, ja koska sellainen on myrkkyä kirsikoille, oli nyt viimeinen tilaisuus viettää viimeistä hanamia piknik-lounaasta ja hyvästä seurasta nauttien. Siispä hyppäsimme junaan, siitä toiseen, kolmanteen ja neljänteen saapuaksemme Kawasaki-Daishiin, jossa järjestettiin vuotuinen Kanamara-matsuri. Se on kuin mikä tahansa perinnejuhla, musiikki soi, kirsikkapuut kukkivat kauniisti ja kadulla transvestiitit kantavat pinkkiä jättiläispenistä rytmikkäiden huutojen säestämänä.

Tämä hedelmällisyysfestivaali sai alkunsa Edo-kaudella, kun Kawasakin prostituoidut kokivat tarvetta anoa suojausta syfilikseltä korkeammalta taholta. Nykyisin juhla vetää puoleensa lisääntymisonnea etsiviä pariskuntia, seksuaalivähemmistöjä ja hämmästyneitä turisteja. Me saavuimme paikalle hieman myöhässä, mutta juuri parahultaisesti päästäksemme seuraamaan edellämainitun kulkueen epätodellista etenemistä.

Missasimme tosin jättiläisretikoista veistetyt, no, arvaatte mitkä, mutta näimme useiden naisten ja pikkutyttöjen nautiskelevan kikkelitikkareita. Myyntikojuista suosituin oli tietenkin se, jossa näitä herkkuja käsin tehtiin. Menu oli ytimekkäästi seuraava: "Penis 600 yen, Pussy 600 yen." Yritimme ostaa Minnalle peniksen, mutta pitkä jono vei voiton.

Kuulemma paikalliset ovat ylpeitä festivaalistaan, vaikka ravintolan emäntä meillle naureskellen totesikin "chotto henna matsuri desu ne" eli vähän pervot bileethän ne ovat.

Emme myöskään olleet ainoat suomalaiset - Minna löysi vessajonosta Markus Kajon, joka kertoi tekevänsä Ylelle uutta sarjaa Japanin omituisuuksista. Sarja alkaa kesäkuussa, eli kannattaa katsoa, niin näkee tämänkin festivaalin ihan omin silmin. Ellette malta odottaa, tässä pari kuvaa: 1, 2, 3.

Elämäni Tiikerinä

2006-04-02T21:57:00.000+09:00

Lauantaina oli sää mitä parhain, aurinko paistoi kauniisti ja lämmintä piisasi. Kun vielä kirsikatkin olivat komeimmillaan, suuntasivat tokiolaiset joukolla kaupungin puistoihin viettämään hanamia, kirsikankukkien katselujuhlaa. Mikä voisikaan olla hienompi tapa viettää kevätpäivää?

Baseball.

Tiedättehän tämän huippujännittävän pesäpalloa läheisesti muistuttavan spektaakkelin, jossa syöttäjän käsi, tehden nopeimman ihmisruumiille mahdollisen liikkeen paiskaa kierteisen pallon nopeudella 150 km/h kohti lyöjää, jonka äärimmilleen treenattu vartalo tempaisee mailalla vastapalloon...

Huti.

Ja tätä toistetaan. Kolme tuntia. Silloin tällöin joku kovapalkkainen ammattimies vahingossa osuu, mutta ellei lyönti mene laittomaksi, vastapuolen kovapalkkainen ammattimies poimii kopin polttaen hänet. Ja sitten jatketaan. Syöttö. Huti. Syöttö. Huti.

Kaikesta tästä huolimatta meidät oli kutsuttu aulasihteerimme Sachi-sanin ja hänen poikaystävänsä Kazuya-sanin toimesta katsomaan tätä Japanin kansallisurheilua livenä Tokyo Yakult Swallowsin kotiareenalle. Vastassaan Pääskysillä oli legendaarinen Hanshin Tigers, jonka kannattajiksi meidän oli ympäröivän yleisömassan musertavan painostuksen alaisena muututtava. Taigaasu ei nimittäin ole legendaarinen menestyksensä johdosta, vaan fanaattisen kannattajalaumansa takia.

Kuten usein Tiikereiden vierasotteluissa käy, kotijoukkueen kannattajat jäivät 30.000-päisen yleisön joukossa vähemmistöön sekä lukumääränsä että kannustuksen volyymin suhteen. Suurimmalla osalla Tigers-faneista oli päällään lempipelaajansa virallinen pelipaita ja lähes kaikilla käsissään Tigers-mallin muoviset kannustuspalikat tai megafonit. Ilmeisesti joukkueen puolesta yleisön joukossa oli esikannustajia, jotka saivat koko yleisön laulamaan kannustuslauluja trumpettiensa tahtiin täysin samanaikaisesti. Ja laulujahan riitti.

Kotijoukkueen lyöntivuoroilla faniarmeijamme malttoi istua penkissään, mutta Tigersien sisävuoro seistiin alusta loppuun, eikä sinä aikana hiljaista hetkeä ollut. Koko ajan hoilattiin kannustuspalikoilla biisiin kuuluvaa tahtia lyöden ja niitä oikeaan suuntaan heilutellen. Omat biisinsä oli niin pesälle pääsyyn, juoksuun kuin myös kunnariinkin. Ja yleisö osasi kaikki nuotilleen ulkoa. Tietenkin kannustukseen liitettiin aina kulloinkin vuorossa olleen lyöjän nimi. Tunnelmaa ei nimittäin puuttunut!

Voisi luulla tällaisen retkueen hillitsemiseksi tarvittavan satoja järjestysmiehiä, vaan ei, näimme vain muutaman virkapukuisen kävelevän yleisön joukossa. Lisäksi tietenkin vähän väliä tuli tyttönen letku lämpöeristetystä repustaan roikkuen kyselemään, saisiko kenties olla olutta, että saadaan juhlat alkamaan. Monilla tosin oli tässäkin suhteessa omat eväät mukana. Silti kukaan ei ollut häiriöksi muille - kaikilla oli hauskaa. Eikö Suomessakin voisi homma näin toimia?

Perinteen mukaisesti seitsemännen vuoroparin alussa tiikerifanit päästivät ilmoille hauskat peräpäästään painotetut ilmapallot, jotka raketin lailla kohosivat korkealle iltataivaalle. Ja sitten taas jatkettiin.

Ai mitenkö pelissä kävi? No, Tiikerit hävisivät tasaisen taistelun jälkeen karvaasti 4-3. Pettymys oli ankara, mutta nielimme tappiomme okonomiyakin mukana ja painuimme karaokeen laulamaan Tiger Freaksiä.

PS. Sain myös ässän hihaan maanantaita varten. Kun päällikköni Okamoto-san kysyy silmät ristissä aamupalaveriin raahautuneelta allekirjoittaneelta, onko uusia tuloksia, aion vastata "Ei, mutta sen sijaan kävin Hanshin Tigersin ottelussa." Okamoto on nimittäin labran kovin Tigers-fani.

Sakura

2006-03-28T23:18:00.000+09:00

Epätavallisen lämmin sää huijasi kirsikankukat avautumaan Tokiossa viikon etuajassa. Aika runollista on se, että terälehtien varistessa maahan vaihtuu Japanissa byrokraattinen kalenterivuosi. Tämän johdosta labrastamme lähti puolentusinaa tuoretta maisteria jäähyväisbileiden saattelemina työmarkkinoille ja samalla juhlittiin kolmen uuden opiskelijan liittymistä joukkoomme iloiseen. Kovasti vaikeaa oli heille englannin puhuminen, mutta alkoholin ja ystävällisen kannustuksen avulla sekin alkoi illan mittaan onnistua.

Komea näky on kirsikan kukinta (sakura) tänäkin vuonna. Niitähän ei edes tarvitse lähteä mihinkään katsomaan kun kampuksemme pääkatuja reunustavat parissä päivässä lehdettömistä rangoista valkoisiksi prinsessaunelmiksi muuttuneet puut. Viiden minuutin työmatkani onkin tämän viikon ajan aika satumainen kokemus.

Sopivasti sakura-aikaan ajoittui myös työn etsintäni tulokseen johtaminen. Teen Simo Frangenit ja lähden Tampereelle, appiukkoni sanoin muutun nanomanselaiseksi. Tutkimusalani pysyy edelleen metallisten nanorakenteiden optiikassa, joka on juuri nyt maailmalla suosittu tutkimuskohde. Uudessa työssäni pystyn hyödyntämään sekä täällä käyttämiäni simulaatiomenetelmiä sekä Joensuussa oppimiani nanovalmistusmenetelmiä. Kun Tamperekin on vielä mukava kaupunki ja sieltä pääsee helposti kaikkialle, vaikuttaa homma kaikin puolin hyvältä.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että Sushirajan tarina loppuu apurahani myötä kesäkuun loppuun. Uskomatonta, miten äkkiä kaksi vuotta ja kolme kuukautta voi kulua.

Sumoraportti

2006-03-26T16:02:00.000+09:00

Osakan kevätturnaus (haru basho) tarjosi perinneurheilun ystäville nähtävää koko rahan edestä. Tällä kertaa ulkomaalaiset painijat olivat pääosassa.

Jalon veljeskansamme Viron kunniakkain edustaja, kaksimetrinen Baruto teki historiaa toiseksi ylimmällä sarjatasolla (juryo) voittamalla kaikki 15 otteluaan. Tähän ei ole kukaan ulkomaalainen aiemmin pystynyt, ja viimeksi tempun teki joskus 40 vuotta sitten Kitanofuji, joka sittemmin eteni lajin huipulle yokozunaksi saakka. Seuraavassa turnauksessa saammekin mitä todennäköisimmin nautiskella Baruton suorituksista korkeimmalla sarjatasolla.

Turnauksen voitosta käytiin mongolien tiukka kaksintaistelu. Yokozuna Asashoryu ja hänen turnauksensa viime kerralla pilannut nuori lupaus Hakuho voittivat vaivatta ensimmäiset kymmenen vastustajaansa, kunnes kohtasivat toisensa. Asashoryu ei ole yokozunana hävinnyt kenellekään kahdesti peräkkäin, mutta niin vain Meksikon olympialaisten hopeapainijan poika tiputti hänet hetken taidokkaan ähellyksen jälkeen turvalleen saveen.

Jännitys säilyi kuitenkin turnauksen loppun asti, sillä Hakuho meni häviämään heti seuraavan ottelunsa. Viimeisenä päivänä hän sitten koki tappion veteraani Kaiolle, joka hävitessään olisi menettänyt ozekin arvonsa ja mahdollisesti lopettanut hienon uransa. Asashoryn viimeiseksi vastustajaksi oli tietenkin säästetty niistä hankalin, edellisen turnauksen voittanut ja siten ylennystä yokozunaksi kärkkynyt ozeki Tochiazuma. Niin vain kävi, että Asashoryu joutui nöyrtymään hänelle tässäkin turnauksessa päätyen tasavoittoihin Hakuhon kanssa.

Uusintaottelussa nähtiin taas universumin parasta sumoa puolin ja toisin, kunnes Hakuho erehtyi työntämään Asashoryua liian vauhdikkaasti eteenpäin ja samalla silmänräpäyksellä havaitsi lentävänsä kaaressa ulos kehästä.

Näin siis viimeisen päivän tulos oli lopulta kaikille mieleen: ozeki Kaio sai pitää arvonsa, ozeki Tochiazuma ei päässyt yokozunaksi, mutta voi yrittää uudelleen seuraavassa turnauksessa, Hakuho sai ylennyksen ozekiksi ja Asashoryu ja yleisö saivat haluamansa uusintaottelun turnausvoitosta.

Mainittava on vielä tietenkin kärpässarjalainen mongoli Ama (113 kg), joka viimeksi nousi rankingissa sijalle kaksitoista ja pääsi näin kiusaamaan mm. kaikkia edellämainittuja huippunimiä voittaen heistä Kaion (173 kg). Voisi luulla, ettei noin kevyt kaveri voi pärjätä parhaita vastaan, mutta kukaan ei ole muistanut kertoa tätä Amalle, joka kahdeksalla ennakkoluulottomalla voitollaan ansaitsi ylennyksen kymmenen parhaan joukkoon.

Tokion torni

2006-03-24T19:44:00.000+09:00

Kaksi vuotta siihen meni, että tähänkin ihmeeseen saatiin aikaiseksi tutustua. Tiistai ei ollut ehkä se paras valinta, sillä kansallinen vapaapäivä kevätpäiväntasauksen kunniaksi oli ajanut lähes kaikki muut tokiolaiset samaiseen torniin. Ensin jonotettiin lippuja, sitten jonotettiin hissiin, ylhäällä jonotettiin taas uudestaan lippuja ylemmälle katselutasolle, jonka jälkeen taas jonotettiin hissiin. Alaspäin tultaessa ei enää huvittanut jonottaa, joten mentiin portaita pitkin. Sen verran vauhdikkaasti tultiin alas, että puolivälissä matkaa pään ja jalkojen yhteistyö ei enää toiminut ihan kympillä, ainakaan minulla.

Maisemat olivat hienot ja kauas näki, varsinkin kun sattui suhteellisen kirkas päivä. Ylhäältä käsin huomasimme, että olimme onnistuneet näkemään seudun ainoat kukkivat kirsikkapuut jo matkalla asemalta tornille päin.

Maisemien lisäksi ihailimme optista taidetta, kävimme vahamuseossa (jonka vahahahmoista suurin osa ei parhaallakaan mielikuvituksella omannut mitään yhdennäköisyyttä esikuvaansa) ja trikkitemppujen museossa, jossa oli harvinaisen hauskaa.

Thaimaa kuvina

2006-03-24T01:17:00.000+09:00

Seuraavassa kameraan tarttuneita näkymiä äskeiseltä lomamatkaltamme Thaimaan Krabista.

Elämä vesillä oli mukavaa, niin kajakissa kuin moottoriveneessäkin, eikä hiekkarannoilla loikoilukaan ollut hullumpaa.

Hedelmiä oli tarjolla tutuista herkuista tuntemattomiin kummajaisiin, ja ruoka oli taivaallista.

Maisema hotelliltamme oli hulppea, ja mangopuun alla oli hyvä nauttia elämästä uimisen lomassa.

Tapasimme retkillämme kaikenlaisia ötököitä. Harmiksemme emme onnistuneet näkemään iltaisin koomisesti uima-altaallamme kurnutelleita sammakoita.

Räätäleiltä sai halvalla asuja mittojen mukaan, ja he myös puhuivat suomea! Tai ainakin melkein...

Thaimaa

2006-03-17T00:03:00.000+09:00

Käväisimme sitten Thaimaassa, kerrankin ajatuksenamme rentoutua lomallamme oikein kunnolla, ja senpä totisesti teimme. Vietimme runsaasti aikaa nautiskellen hotellimme (Lai Thai Resort) uima-altaasta tilaillen vesimelonijuomia ja lueskellen kirjoja. Saimme olla rauhassa, sillä jostain syystä olimme koko viikon ajan hotellin käytännöllisesti katsoen ainoat asiakkaat, ja palvelu oli tietysti sitäkin parempaa.

Köllimisen lisäksi kävimme muutamalla retkellä. Ratsastimme norsulla viidakossa, jossa oli kumi- ja eukalyptyspuita sekä pelottava lehmä. Näimme jättimäisiä hämähäkkejä ja parimetrisen liskon. Meloskelimme jylhässä kanjonissa mangrovemetsikössä. Snorklailimme koralliriutoilla ja veneilimme Phi Phin saarelle. Kävimme elokuvasta The Beach kuuluisalla rannalla.

Thaimaassa pitää tietysti myös käydä thaihieronnassa, ja Minna tekikin näin lähes joka päivä. Kyseessä on nautittava kokovartalokäsittely, jonka aikana selkänikamat rusautellaan paikalleen useammallakin tavalla, ja hinta tunnin hoidolle on luokkaa 4-5 euroa. Minna myös hankki itselleen afroletin ja räätäliltä mittojen mukaan tehdyn thaisilkkisen hameen ja topin.

Hotelliemäntämme kanssa uima-altaassa keskustellessamme saimme hieman perspektiiviä tsunamin aiheuttamiin tuhoihin. Vaikka Krabi säästyikin pahimmalta tuholta, olivat sielläkin kadut peittyneet mutaan ja mädäntyneiden ruumiiden haju leijunut pitkään ilmassa. Siivoustöihin osallistunut emäntämme kertoi, ettei vieläkään pysty menemään rannalle (hotelli on 800 metriä sisämaassa).

Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja iloisia, ja ruoka herkullista. Maisemat Krabissa ovat hulppeita, sillä paikka on pystysuorien kallioiden reunustama. Kun sääkin vielä oli erinomainen, oli loma kokonaisuudessaan aivan loistava. Tahdomme heti takaisin!

Big Dan

2006-03-03T15:14:00.000+09:00

Kävin taas kampuksen parturissa. Edelleen aika varataan tunniksi, ja sen jälkeen kun vähät hiukseni on leikattu mikrometrin tarkkudella oikeaan pituuteen, hiukset pestään ja päänahka sekä hartiat hierotaan. Sitten, rentoutuessani vaaka-asennossa kasvot lämpimän pyyhkeen alla kuunnellen radiosta Sakari Oramon johtamaa orkesteria käydään koko hiusraja korvanlehtiä myöten partaveitsen kanssa läpi, ja hierotaan niska. Koska hiukset ovat käsittelyn aikana kasvaneet ulos mallistaan, niitä leikataan taas lisää ja kasvot hierotaan. Lopuksi minulta peritään anteeksipyydellen 13 euroa ja päästetään minut hoippumaan unen rajamailla takaisin työpaikalleni. Ja tämä oli tiivistetty versio tapahtumista.

Parturillani on myös mukava tapa jutella minulle kuin lemmikkieläimelle, siis siinä mielessä, että hän tietää ymmärrykseni olevan rajoitetun, eikä välttämättä odota minun vastaavan. Sitten kun satun jotain ymmärtämään, kehutaan kovasti kielitaitoani ja valitellaan, että omat vähäiset englannin opinnot ovat täysin unohtuneet. Tällä kertaa ymmärsin hänen haluavan jättävän harvat etukarvani leikkaamatta, jotta näyttäisin komealta edestäpäin.

Menestyksekkäästi käytin myös kameramme takuuhuollossa. Canon EOS Kiss N (350D) ei enää toiminut jouhevasti EF-S 17-55 mm linssin kanssa, vaan juuttui jatkuvasti kuuluisaan Error 99 -virheilmoitukseen (manuaalin mukaan se tarkoittaa "jotain on pielessä"). Mittavien testien jälkeen päättelin linssin olevan oikeasti rikki, marssin yksityiskohtaisen virheraportin kanssa BicCameraan ja jätin kameran linsseineen huollettavaksi. Onnistuin jopa saamaan huoltohenkilön ymmärtämään ongelman laadun pelkällä japanin kielellä.

Kahden viikon päästä minulle soitettiin, kävin hakemassa vehkeeni takaisin ja kas, taas homma toimii. Canonilla eivät olleet keksineet vian syytä, joten he päättivät vaihtaa koko linssin optiikan uudempaan ja parempaan. Kiinnostuneena odotin, vetoaisivatko he takuusopimuksensa pykälään, jonka mukaan he eivät korvaa Jumalan teoista (Acts of God) johtuvia vaurioita, mutta ei, ilmaiseksi sain huollon. Millähän menetelmällä he päättelevät, onko juuri kristinuskon pääpomolla ollut sormensa pelissä esimerkiksi Krishnan sijasta, tai oliko vaurion aiheuttanut maanjäristys Jumalan kosto vaiko luonnollista mannerlaattojen liikettä? Onneksi suomalaisissa lakiteksteissä ei sentään ole tuollaisia älyttömyyksiä, eihän?

Toimiva kamera oli tarpeen, koska lentää liihotamme heti huomenissa etelän lämpöön täältä kylmästä Tokiosta. Nytkin kännykkäni pelottelee sään olevan muuttumassa lumisateeksi. Kohteenamme on Krabi Thaimaassa.

Viikon iloisin uutinen: Suomeen on lopultakin saatu perustetuksi kunnollinen nettiradio! Tyyliltään kuin Last.fm, eli kuulija itse valitsee mitä haluaa kuunnella, mutta mainosrahoitteinen. Lopultakin täällä Japanissakin voi nauttia uusimmasta kotimaisesta musiikista.

Lopuksi, otsikossa mainittu Big Dan löytyi juuri äsken labramme pöydältä. Joku vieras oli käynyt läheisessä Itsepuolustusvoimien tukikohdassa, ja tuonut tietenkin sieltä omiyagea eli tuliaisia. Nämä olivat panssarivaunun ammuksen muotoon tehtyjä taikinalla ja suklaalla päällystettyjä hedelmiä. Laatikossa kerrottiin yksityiskohtaisesti panssarivaunun tekniset tiedot. Kaikkialta näemmä siis saa syötävää omiyagea.

Niin kehittyy tiede

2006-03-02T13:56:00.000+09:00

Ammattitutkijana olen huomannut maallikoille usein olevan epäselvää, miten luonnontieteellistä tietoa tuotetaan. Koska kuitenkin tieteen vaikutus ihmisten elämään kasvaa jatkuvasti, on oleellista ymmärtää menetelmän perusteet.

Periaatteessa homma on simppeli ja perustuu maalaisjärkeen: selvitetään maailmakaikkeuden salaisuuksia askel kerrallaan aina aiempaan tietoon nojautuen ja siitä eteenpäin ponnistellen.

Otetaan yksinkertaistettu esimerkki. Oletetaan että Leipomo Oy palkkaa tutkijan X selvittämään, mikä määrä hiivaa taikinassa tuottaa ilmavimman ranskanleivän. Ensiksi tutkija perehtyy aiempiin tutkimustuloksiin etsimällä ravintotieteen julkaisuista asiaan liittyviä tutkimustuloksia. Löydöksiensä pohjalta tutkija tekee olettamuksen eli hypoteesin siitä, millainen on todennäköinen vastaus. Hypoteesi voisi olla vaikka seuraava:

Ilman hiivaa leipä ei tule ilmavaksi
Pelkkää hiivaa oleva taikina ei myöskään tuottane ilmavaa tulosta (eikä varsinkaan maistu hyvälle).
Aiempien tutkimusten mukaan pullataikina kohoaa parhaiten n. 1% hiivamäärällä, joten tämä on kohtuullinen alkuarvaus ranskanleivällekin.

Seuraavaksi tutkija testaa hypoteesinsa "optimaalinen hiivamäärä on n. 1% taikinan painosta" käytännössä eli kokeellisilla mittauksilla. Ensiksi hän määrittelee halutun lopputuloksen: ilmavin leipä on se, jonka tilavuus suhteessa painoon on suurin. Hän päättää leipoa 1000 leipää, joissa hiivan määrä vaihtelee nollasta sataan prosenttiin, ja jauhon määrä pienee vastaavasti niin, että kaikkien leipien paino on sama. Näin hän arvelee saavansa selville vastauksen 0,1 prosenttiyksikön tarkkuudella.

Seuraava askel on ensiarvoisen tärkeä ja sen oppiminen vie paljon aikaa tutkijankoulutuksessa. Koska halutaan tehdä 1000 identtistä leipää, joissa vain hiivan määrä vaihtelee, on selvitettävä, mitkä muut seikat voivat tehdä leivistä erilaisia ja pidettävä nämä vakioina. Toisaalta, koska koko maailmaa ei voi pysäyttää leipomisen ajaksi, on tiedettävä, mitkä asiat eivät vaikuta leipien ilmavuuteen. Esimerkiksi muutokset auringonpilkkujen määrässä, Nokian pörssikurssissa ja vuorokaudenajassa voidaan jättää huomiotta, mutta toisaalta mm. jauhojen kosteus, uunin lämpötila ja hiivan laatu eivät saa muuttua kesken kokeiden.

Näiden pohdiskelujen jälkeen tutkija leipoo leivät ja mittaa niiden tilavuudet vaikkapa käärimällä ne muoviin, upottamalla täyteen vesisankkoon ja mittaamalla yli valuvan veden tilavuuden. Sitten hän voikin piirtää käyrän leivän ilmavuudesta hiivan määrän muuttuessa. Käyrän huippukohta kertoo siis kaivatun vastauksen ilmavimman leivän tuottavasta hiivamäärästä.

Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Seuraava asken tieteen tiellä on tulosten julkaiseminen. Tutkija kirjoittaa artikkelin, jossa kertoo yksityiskohtaisesti mm. seuraavaa:

Mitä muut tutkijat ovat aiemmin aiheeseen liittyen saaneet selville, ja missä tieteellisissä lehdissä tulokset on julkaistu?
Mitä tutkija itse teki, mikä oli tulos, ja miksi se on tärkeää?
Tarkalleen ottaen miten tutkija tulokseensa päätyi, mitkä asiat hän otti huomioon ja mitä ei?
Miten uudet tulokset sopivat yhteen aiempien tulosten kanssa?

Tutkija lähettää artikkelinsa valitsemaansa arvovaltaiseen ravitsemustieteen julkaisuun. Pian hän saa postia muutamalta nimettömältä mutta juuri tämän alan hyvin tuntemalta tutkijalta, joille lehden toimitus on lähettänyt artikkelin tarkistettavaksi. Hyvässä tapauksessa esitarkastajat ehdottavat vain pieniä tarkennuksia tekstiin, huonossa tapauksessa huomauttavat tutkimuksen olevan tehdyn aivan päin seiniä ja tulosten olevan selkeästi täyttä roskaa. Ensimmäisessä tapauksessa tutkija tekee vaadittavat korjaukset, jonka jälkeen artikkeli julkaistaan.

Nyt artikkeli on kaikkien alaa seuraavien tutkijoiden luettavissa ja näin sitä voidaan käyttää lähtökohtana seuraaville tutkimuksille (ellei sitten joku valopää mahdollisesti taas keksi, miksi tutkimus oli kuitenkin pielessä ja julkaise omaa artikkeliaan, jossa aukottomasti asian osoittaa näin olevan). Joku teoreetikko voi esimerkiksi yhdistää kasan kokeellisia tutkimuksia ja kehittää laskukaavan, josta kaikenlaisten leipien ilmavuus voidaan etukäteen ennustaa. Tästä taas voi biologi inspiroitua kehittämään leivän ilmavuuden tuplaavan superhiivan. Tämän tutkimuksen lukeva panimotietelijä tietenkin oitis käyttää superhiivaa tehdäkseen 30%:sta olutta. Pian oluen todetaan vähentävän sydäntautikuolleisuutta, ja siitä eristetään tehokas lääkeaine.

Näin siis tiede kehittyy ihan vain sillä, että ihmiset käyttävät maalaisjärkeä ja kertovat muillekin, miten ja miksi sitä käyttivät. Vaikka virheitä tuleekin, tiede korjaa itseään (virheitä löytämällä saa mainetta ja kunniaa) ja etenee vähä vähältä lähemmäksi kohti lopullista totuutta. Prosessi muistuttaa paljolti oikeudenkäyntiä - kerätään kaikki mahdolliset todisteet puolesta ja vastaan ja keksitään yksinkertaisin selitys todistusaineistolle. Lopputulos ei siis ole todistetusti lopullinen totuus (myöhemmin voidaan löytää uusia todisteita tai keksiä parempi selitys), mutta se edustaa silti ihmiskunnan parasta käsitystä asiasta sillä hetkellä.

Tämän artikkelin muuten ansiokkaasti esitarkasti Minna, eikä vaatinut kuin yhden korjauksen...

Muistoja Japanista

2006-02-25T22:54:00.000+09:00

Haastattelin viime vuoden lopussa kaksi kuukautta Japanissa viettäneitä Minnaa ja Tuomasta (ks. Sushirajan Sanomat) heidän tuntemuksistaan ja muistoistaan.

Tuomaksen mukaan Tokio on "mielipuolinen kaupunki, loistopaikka", ja maailman paras biletyspaikka. Kulttuuriltaan omalaatuinen Japani oli paljolti ollut hänen odotustensa mukainen, ikävimpänä yllätyksenä lyhytaikaisen vierailijan ulottumattomissa olevan ulkomaalaiskortin vaatiminen kuntosaleilla ja prepaid-kännykkää ostaessa. Sushilla hän ilmoittaa voivansa mielellään elää lopun elämäänsä, ja sen lisäksi hän toisi Suomeen Japanista myös käytöstavat ja kurin. Japani kaipaisi Suomesta hänen mielestään pitkät lomat ja yleensäkin vapaapäivät.

Tokion julkista liikennettä Tuomas kehuu maailman tehokkaimmaksi ja toimivimmaksi, mutta ihmettelee kaupunkisuunnittelun kaoottisuutta, joka tosin on sopusoinnussa nuorison päättömän ja villin pukeutumistyylin kanssa. Lempipaikakseen hän mainitsee Ikebukuron. Hän suosittelee Japania erityisesti ennakkoluulottomille matkailijoille.

Minnalle Japanista olivat päällimmäiseksi jääneet mieleen ystävälliset ihmiset ja terveellinen ruoka, muuta kamalanhajuisten alapään raikastinlappujen tahattoman ostamisen aiheuttama trauma ei ollut vieläkään jättänyt häntä rauhaan. Hän oli odottanut myös kallista hintatasoa ja kaikkien opaskirjojen kuvailemia irstaita junakopeloijia, mutta turhaan - shoppailu oli Suomea halvempaa, eikä kukaan kopeloinut. Myös paikallinen kylpylä teki vaikutuksen.

Minna kertoi japanilaisten olevan kohteliampia hänen koskaan tapaamiaan ihmisiä, jopa niin, että välillä sai hävetä, kun ei osannut itse vastata kohteliasuuteen riittävän kohteliaasti. Toisaalta ihmiset olivat liiankin muodollisia ja sulkeutuneita, ja saisivat oppia suomalaisilta hiukan rentoutta elämään. Ihmispaljous ei ollut ahdistanut.

Kuten jo mainittua, vähärasvainen ja täyttävä, joskin hieman kevyesti maustettu ruoka oli ollut Minnalle mieleen, vaikka raa'an kalan syöminen ei aivan hänen juttunsa ollutkaan. Ikävä yllätys oli kuitenkin ollut paikallinen tapa tunkea pekonimuruja kaikkiin ruokiin, eikä pähkinättömien annosten saaminen myöskään ollut sujunut ihan helposti. Lähikaupan appelsiini-mandariinijuoman hän julistaa maailman parhaaksi mehuksi.

Rikenin valmiiksi kalustettu asunto saa kiitosta tilavuudestaan, mutta sängyt ja sohva olivat olleet liian kovia, ja viereisestä valtatiestä johtuen pölyä kertyi nopeasti. Kostea, mutta mukavan lämmin syksyilmasto oli muuttanut Minnan hiukset silkkisiksi ja ihon kimmoisaksi.

Suomalaiset voisivat Minnan mielestä ottaa oppia Japanista toisten ihmisten kunnioituksessa ja tietenkin tehokkaassa ja kohteliaassa asiakaspalvelussa. "Hymyilkää enemmän ja pitäkää ulkonäöstänne parempaa huolta. Ei ihme, että miehet hakevat ulkomailta uudet puolisot," opastaa Minna suomalaisnaisia.

Täsmällisellä ja joka paikkaan kulkevalla (paitsi keskiyön jälkeen) julkisella liikenteellä Minna matkusti mieluiten Shinjukuun, jossa näkymä pilvenpiirtäjien huipulta oli "rauhoittavaa ja kaunista." Kaupunki-ilma oli paljon hän odotuksiaan puhtaampaa.

Ongelmia oli aiheutunut lähinnä kielitaidon puutteesta - japanin alkeiskurssi ennen matkaa olisi ollut hyvä idea. Minna suosittelee Tokiota kaikille kaupunkimatkailusta kiinnostuneille. "Japani on matkailijalle uskomaton ja addiktoiva kokemus, jonka muistat kuolemaasi saakka," hän kertoo.

Ylistys Suomen alkoholipolitiikalle

2006-02-23T14:24:00.000+09:00

Käväisimme lopultakin syömässä kohtuullisen uudessa izakaya-ravintolassa nimeltä Gazen Wako-shin aseman vastapäätä. Pieni ja siisti paikka, taustalla kevyttä jazzia ja tarjoilijat normaaliakin palvelualttiimpia tehdäkseen hyvän vaikutuksen. Tarjoilijatyttö halusi harjoitella englantia meidän avullamme, mutta eihän siitä mitään meinannut tulla, kun emme ihan periaattesta koskaan sano ravintoloissa mitään englanniksi. Saimme kuitenkin lopulta japanin pois päältä ja apetta pöytään.

Tiedättähän tofun, tuon valkoisen, vetisen ja mauttoman mössön? Tarjoilijan suositeltua heidän itsetekemäänsä tofua oli sitä tietenkin maistettava, ja sehän oli kuulkaas älyttömän hyvää ihan sellaisenaan bambukorista tarjoiltuna. Kun muukin ruoka oli erinomaista, varmaa on, että syömme tuolla toistekin. Pari vuotta täällä asuttuaan on alkanut kehittää kriittisyyttä ruokaa kohtaan - halpa sushi maistuu nykyisin halvalta (mutta syötävältä), samoin Watamin perusruoka.

Kotimatkalla otimme marketista mukaan pari punaviinipulloa ajatuksenamme nautiskella lasilliset olympialaisia katsellessamme. Pettymys oli suuri, kun molemmat viineistä osoittautuivat juomakelvottomaksi kuraksi, niin 10 euron espanjalainen Gran Reserva kuin halvempi kalifornialainen perusviinikin. Ei Suomen Alkossa vaan koskaan näin pääse käymään, vaikka tuntemattomia viinejä ostaisikin.

Tänään töihin pyöräillessäni oli talomme ja Rikenin välisellä portilla pari ukkoa ihmettelemässä toimimatonta porttia. Se menee joskus sekaisin, eikä enää tottele numerokoodia. Ukot olivat jo soittamassa korjaajia paikalle. Selvitettyäni heiltä ongelman laadun sanoin "hetkinen", nappasin lähimmän oksanpätkän maasta, tökkäsin sillä lukonkieltä ja avasin portin. Tyypit katsoivat hetken minua kuin marsilaista. Demonstroin sitten menetelmäni ja jätin heidät ihmettelemään asiaa.

Täällähän turvallisuus perustuu paljolti siihen, että jos on portti, niin siitä ei sitten ilman kulkulupaa mennä, vaikka sen saisikin auki viisivuotiaskin. Tässäkin lukossa pitäisi olla suojalevy estämässä minunlaisiani kriminaaleja pääsemästä käsiksi lukonkieleen, tai ainakin portin pitäisi avautua toiseen suuntaan, jotta avaamiseen tarvittaisiin edes koukku.

Opetus: tarkista oitis kotisi lukko, ilman suojalevyä on sama kuin lukkoa ei olisikaan.

Orinpikku testo

2006-02-20T23:42:00.000+09:00

Olympialaisia katsellessa huomaa ymmärtävänsä yllättävän paljon selostuksesta, sillä huomattava osa sanastosta on suoraa lainaa englannin kielestä. Tietenkin ne on väännetty hassusti paikallisten suuhun sopiviksi epäkielisiksi irvikuviksi, kuten nyt otsikossa mainittu "orinpikku testo" (olympic test).

Seuraavassa lukijoillemme pieni testi olympiasanaston ymmärryksessä. Oikeastihan lainasanat kirjoitetaan katakana-tavumerkeillä, mutta tällä kertaa käänsimme ne valmiiksi länsimaisille aakkosille.

Vinkkejä: u-kirjain jätetään usein lausumatta, j ja y lausutaan englantilaisittain (jeans, yellow), r=l, b=v. Sanat tulevat alkukielisten sanojen äänne-, eivät kirjoitusasuista. Vastaukset kommenteissa. Onnea matkaan!

Sutaato!
Aisuhokkee (urheilulaji, samoin seuraavat)
Kaaringu
Arupensukii
Furiisutairu
Supiidosukeeto
Kurosukantorii
Sukiijampu
Suupaashotto (jääkiekossa, samoin seuraavat)
Chiimu
Goorukiipaa
Heddokoochi
Shuuto
Toppuspiido (esim. alppilajeissa, samoin seuraavat)
Taimu
Reesu
Puressharaa (kaikessa urheilussa, samoin seuraavat)
Pafoomansu
Medaru
Beteran
Sutoreetosuteppu (taitoluistelussa, samoin seuraavat)
Rifuto
Furamenko
20 kiroriree (hiihdossa)
Beerubaru (hiihtäjä)
Finrando (osanottajamaa, samoin seuraavat)
Roshia
Suisu
Ratobia
Igirisu
Sarutoreekushitii (ei vinkkiä...)
Finisshu!

Lasketellen

2006-02-19T19:21:00.000+09:00

Labramme opiskelijat järjestivät kevään kunniaksi parin päivän lasketteluretken, epäjapanilaisesti keskellä viikkoa. Tämä ei suinkaan estänyt kaikkia kynnelle kykeneviä pakkautumaan yöbussiin Ikebukurossa, jossa samalta asemalta lähti samaan aikaan noin parikymmentä bussilastillista laskettelijoita kohti vuoristoa. Murphyn lain mukaisesti bussimme kulki tietenkin 30 metrin päästä kotiovestani. Tarkoituksellisesti maksullisia moottoriteitä vältellen saimme kulutettua kolmen tunnin matkaan yli viisi tuntia yrittäen epätoivoisesti torkkua edes vähän.

Perillä Naebassa etsimme majatalomme ja ehdimme nukkua ainakin tunnin kommuunihuoneen patjoilla ennen aamuherätystä. Majatalon isäntä kuljetti meidät ilmaiseksi välinevuokraamon kautta Naeba-vuoren (englanniksi) rinteisiin.

Koska oma laskettelukokemukseni rajoittuu kouralliseen liikuntapäiviä Kolilla kouluaikoina, tyydyin laskemaan suksilla useiden opiskelijoiden kokeillessa lumilautaa ensimmäistä kertaa. Vanhemmat tutkijat olivat selkeästi kokeneimpia ja laskivat vain vaikeimpia rinteitä. Yllättävästä nollakelistä johtuen lumi oli ikävän raskasta ja lisäksi rinteen puolivälissä roikkuneet pilvet estivät pääsyn vuoren huipulle. Kivaa oli silti päästä viettämään päivä ulkosalla raittiissa vuoristoilmassa. Lunta muuten oli virallisen lukeman mukaan 3 metriä 20 senttiä.

Illalla otimme tietenkin kuuman kylvyn hotellilla ja söimme maukkaan illallisen. Koska hintaan kuului vain yksi pieni olut, tiedustelimme tarjoilijalta mahdollisuutta saada lisää. Japanilaisen palvelualttiuden sisäistäneenä hän ehdotti halvimmaksi vaihtoehdoksi aulan olutautomaattia sen sijaan että olisi rahastanut meitä kalliilla pullo-oluellaan. Aterian jälkeen jatkoimme bileitä menestyksekkäästi huoneessamme, vaikka yllätykseksemme ikkunan ulkopuolelle jäähtymään pistämämme oluttölkit olivatkin porautuneet syvälle parimetriseen lumihankeen. Illan aikana ehdin vielä voittaa laitoksen epävirallisen pöytätennismestaruuden.

Seuraavana aamuna ryntäsimme vaihtelevan virkeinä rinteisiin heti niiden avauduttua. Melkein kaikki rinteet läpi koluttuamme palautimme välineet, rapsutimme vuokraamon koiraa, kävimme kylvyssä, ostimme tuliaiset ja hyppäsimme takaisin bussiin, joka tällä kertaa tietenkin käytti pikateitä, eikä näin suostunut viemään minua suoraan kotiovelle.

Katsaus tulevaan ja pahuuden poisto

2006-02-04T00:25:00.000+09:00

Edellisessä jutussa mainitun keskustelun johdosta tuppauduin tänään Kawata-sensein puheille heti, kun opetusministeriön korkea-arvoisat virkamiehet olivat imeneet hänestä riittävästi tietoa tajutakseen rahoittaa labraamme lisää. Asia oli kuten vähän arvelinkin, haettu budjetti oli yleistä rahoitusta tutkijoiden palkkoihin ihan riippumatta siitä, ketä täällä ensi vuonna työskentelee. Hakemukseen vain tarvittiin ihmisten nimiä. Kovasti sensei pahoitteli, ettei ollut minulle asiasta älynnyt etukäteen kertoa.

No, kysyin sitten, voisiko tätä budjettia mahdollisesti käyttää meikäläisen työsuhteen jatkamiseen apurahan loppumisen jälkeen. Kyllä voi, sanoi hän. Tämä oli erinomainen uutinen, varsinkin ottaen huomioon, ettei Joensuuhun paluu näytä tällä hetkellä työnsaannin kannalta mahdolliselta. Apurahaan verrattuna palkkani luultavasti laskisi hieman ja se olisi veronalaista tuloa, mutta käytännössä Rikenin asumistuki suunnilleen kompensoisi tämän. Myöskään urakehityksen kannalta pieni jatko arvostetussa ja hyvinrahoitetussa labrassa ei olisi huono vaihtoehto.

Tuntemukseni asian suhteen ovat varmaankin hyvin tyypillisiä ulkosuomalaisille. Toisaalta olisi tosi hienoa nauttia Japanin ja Tokion hyvistä puolista pidempään, mutta tietenkin myös kaipaa takaisin Suomeen ystävien ja sukulaisten seuraan. Aivotyötä on asian suhteen tehtävä, ja tutkailtava myös vaihtoehtoisia työpaikkoja muualta Suomesta ja maailmasta.

Tänään oli setsubun, vanhan kuukalenterin mukaan vuoden viimeinen päivä. Perinteitä seuraten vaimoni pisti minulle hirviönaamarin päähän, heitti ovesta ulos ja sinkosi perään kourallisen paahdettuja soijapapuja loitsuten "Oni wa soto! Fuku wa uchi!" eli "Paholainen ulos, hyvä onni sisään!" Otti se vielä minutkin sisään kun kävin sille kaupasta ruokaa.

Keskusteluja sihteerin kanssa, osa 2

2006-02-01T18:36:00.000+09:00

Tänään hiipi sihteeri kimppuun jonkin japaninkielisen lomakkeen kanssa. Käytiin seuraava, sihteerin kehnon englanninkielen sävyttämä keskustelu.

Sihteeri: Sumimasen, chotto.. tämmöinen juttu olisi.. Anoo, Kawata-sensei tahtoo palkata sinut ja... eetto desu nee... pitäis saada referenssiksi niinkun... nan desu ka, kuukausipalkka.. että paljonko?
Minä: Eeee?! Chotto wakaranai, otetaas uusiksi, siis kuka tahtoo mitä ja mitä siihen lomakkeeseen pitää pistää?
(Sama keskustelu toistuu muutaman kerran, kunnes tieto tihkuu kielimuurin läpi allekirjoittaneen aivolohkoon.)
Minä: Ok, siis Kawata-sensei haluaisi palkata minut. Miten pitkäksi aikaa?
Sihteeri: Anoo kolmeksi kuukaudeksi, nee.
Minä: Ahaa, siis apurahani loppumisen jälkeen heinä-, elo- ja syyskuuksi..
Sihteeri: A, sumimasen! Kolmeksi vuodeksi, tarkoitin.
Minä: Kolmeksi vuodeksi!
Sihteeri: Hai, so desu nee, ja minun pitää hakea rahoitusta tänään, ja pitäisi tietää joku arvio palkasta, ihan näin alustavasti. Ei tätä vielä päätetty ole.

Kirjoitin sitten hädissäni paperille jonkinlaisen numeron vastaten käsitystäni labran yleisestä tulotasosta. Sihteeri poistui tyytyväisenä jättäen minut suu auki tuijottamaan tietokonettani ja prosessoimaan uutta tietoa. Olen jo jonkin aikaa orientoitunut Suomeen paluuseen, ja nyt sitten sotketaan koko homma tarjoamalla töitä täältä, vaikken ole edes asiasta pomon kanssa puhunut. Ääähh...

No, eipä auta kuin jututtaa Kawataa kun sitä joskus taas seuraavan kerran näkee ja selvittää, onko se ihan oikeasti tosissaan työllistämiseni suhteen. Sitten pitääkin alkaa vakavasti harkita asiaa niin oman urakehityksen kuin vaimonkin elämän suhteen.

Ei enää kallein

2006-02-01T13:13:00.000+09:00

Johan tätä onkin osattu odottaa.

Norjan Oslo on ohittanut Japanin Tokion maailman kalleimpien kaupunkien listalla. Muutos on historiallinen, sillä Tokio piti vertailussa kärkisijaa 14 vuoden ajan, tutkimusyhtiö Economist Intelligence Unit kertoo.

Oslon nousu kalleimmaksi kaupungiksi heijastaa laajempaa elinkustannusten kohoamista eri puolilla Eurooppaa, tutkimuksessa arvioidaan.

Kolmanneksi kalleimmaksi kaupungiksi rankattiin Islannin Reykjavik ja neljänneksi Japanin Osaka, joka jakoi sijan Koben ja Pariisin kanssa. Helsinki on listalla sijalla 10, kuten viime vuonnakin.

Tutkimuksessa vertailtiin perushyödykkeiden ja -palvelujen hintatasoa yli 130 maassa, mutta huomioon ei otettu asumiskustannuksia.

Kyodo News

Vimma

2006-01-31T15:09:00.000+09:00

Ruuanlaittosellainen. Kun on ollut viimeiset neljä-viisi kuukautta laittamatta ruokaa, iski viimein vimma tehdä kaikkea. Sämpylöitä pistäis paistaa hetinyt, linssikeitto on vain keittämistä vaille valmis, porkkalettuja on tehnyt mieli jo vaikka miten pitkään ja kylmäsavulohipastaakin pitäisi tässä ehtiä tekemään.

Sunnuntaina tehtiin kokeiluruokaa: lasarooni eli makaronilasagne. Vaikka lasaroonia on vieläkin jäljellä (sitä tuli sitten vähän reilumpi annos), olis vähän niinkuin pakko jo tehdä uutta. Liotetut pavut odottavat jääkapissa linssikeittoon päätymistä ja se lähikaupan tarjouskylmäsavulohi vaan jotenkin pujahti kauppakassiin tänään. Ja niitä porkkanoitakin tuli ostettua.

Rankkaa tämä kotirouvailu...

Budjettikeskustelu

2006-01-30T11:11:00.000+09:00

Kävinpä äsken sihteerimme juttusilla pitkästä aikaa. Keskustelu eteni seuraavasti.

Sihteeri: ...joo, ja Tanaka-san hoitaa tämän jutun. Ai niin, sinun budjettisi viimeinen käyttöpäivä on sitten kahden viikon päästä.
Minä: Tosiaan, niinhän se oli viimekin vuonna. Tänä vuonna ei varmaan minulla olekaan niin paljon rahaa tuhlattavaksi, vai kuinka? Silloinhan ostin hädissäni kirjavuoren ja kavereille kalliita kemikaaleja.
Sihteeri: Ai sinä et tiedä budjettisi summaa *nauraa*. No katsotaas *näpyttää laskinta*. Näkyy olevan satatuhatta jeniä.
Minä: Satatuhatta? Tässä on kyllä kuusi nollaa!
Sihteeri: Ups, anteeksi, tarkoitin miljoona jeniä, englannin lukusanat on niin hankalia.
Minä: Siis minun tietokonetyöläisen, joka en kuluta kuin sähköä ja mustekyniä, pitäisi tuhlata 7000 euroa parissa viikossa?
Sihteeri: Joo, ja muistakin kuluttaa kaikki tai byrokratia ei tykkää.

Olen aina ollut huono tuhlaamaan rahaa. Meninpä siis kysymään, olisiko kalliita koejärjestelyitä käyttävillä kolleegoillani tarvetta ostaa jotakin. Ei ollut. Ryhmäpäällikkö Okamoto-san opasti uuden 30-tuumaisen näyttönsä takaa: "Osta iso monitori. Tai kaksi. Tai vaikka kolme!" Hmm. Näytön voisi kyllä uusia, se on aika pieni. Tosin niin on myös työpöytäni. Ehkä voisin uusia myös läppärini, sehän on sentään jo kohta kaksivuotias. Laskentatehon lisäys ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Henkilökohtaista kirjastoakin voisi vähän laajentaa.

Suuria ovat ihmisen ongelmat suuressa maailmassa.

Buzz Lightyear's AstroBlasters

2006-01-29T21:51:00.000+09:00

Olin vakaasti päättänyt olla koskaan menemättä Disneylandiin, tuohon imelän kaupallisuuden tyyssijaan. Useammankin kaverin kehuttua paikkaa näkemisen arvoiseksi oli kuitenkin lopulta taivuttava eräänä aamuna junaan heti kahdeksan jälkeen. Perverssiä, enhän edes töihin lähde noin aikaisin.

Tokyo Disney Resort sijaitsee meiltä päin katsottuna juuri Tokion toisella laidalla, tunnin junamatkan päässä. Teemapuistoja sieltä löytyy kaksi, Disneyland ja DisneySea, joista kohteemme oli siis ensinmainittu. Kylmän tammikuisen torstaipäivän valitsimme välttyäksemme puistossa normaalisti vyöryvältä ihmismassalta ja siitä johtuvalta tuntikausien jonotukselta. Valinta oli täydellinen: sää oli leuto ja aurinkoinen, ja pisin jonotusaikamme 20 minuuttia.

Jo pelkästään kävelemällä ympäriinsä voi valtavalla huvipuistoalueella huvittaa itseänsä tuntikausia. On futuristinen Tomorrowland avaruussatamineen, sarjakuvamainen Toontown Mikki Hiiren taloineen, Fantasyland Tuhkimon linnoineen, Westernland keinovuorineen ja höyryjunineen ja ties mitä muuta. Kaikki on laitettu viimeisen päälle niin, ettei illuusio rinnakkaistodellisuudesta säry missään vaiheessa.

Ja sitten on tietysti ne laitteet. On 3D-elokuvaa, vuoristorataa, kummitus- ja muita junia, viidakkoristeilyjä, kajakkimelontaa, karuselliä ja tukkijokea. Otimme sukkulan Endoriin, mutta kelvottoman robottipilotin johdosta olimme päätyä avaruusromuksi Kuolemantähden pintaan. Ammuimme pahan keisari Zurgin atomeiksi astroblastereillamme. Kutistuimme olemattomiin pieleen menneen tieteellisen demonstraation johdosta. Syöksyimme huimaa vauhtia läpi pimeän avaruuden. Kiipesimme Tikun ja Takun puuhun ja teimme pähkinävoita. Lensimme yli öisen Lontoon Peter Panin merirosvolaivalla. Tapasimme ilmielävän Mikki Hiiren. Lensimme Dumbolla ja pyörimme teekupeissa kuin Liisa ihmemaassa. Matkasimme jättimäisellä hunajapurkilla läpi Nalle Puhin metsän. Ammuimme Winchestereillämme saluunan täyteen reikiä. Jokiristeilimme läpi vaarallisen sademetsän (jossa oli lunta) pelastuen täpärästi niin virtahevoilta kuin ihmissyöjiltäkin. Katsoimme silmiin Karibian merirosvoja ja matkasimme höyryjunalla ympäri Mississippin. Näin muutamia mainitaksemme.

Kun tähän lasketaan syöminen parissakin ravintolassa ja muutaman paraatin ihmettely, olikin yksitoista tuntia äkkiä kulunut. Sen verran huvitusta saa 40 eurolla. Ehdottomasti suosittelemme kuitenkin menemään juuri nyt, sillä lämpimämmällä säällä jonotusajat oikeasti venyvät mahdottomiin. Lisäksi ehdottomasti kannattaa hyödyntää FastPass-systeemiä, sen avulla nimittäin pääsee jonoista ohi ennalta määrättynä aikana, ja voi kuluttaa jonotusajan sen sijaan jossain muussa laitteessa.

Lumisuus

2006-01-29T21:22:00.000+09:00

Näppärästi juuri Minnan syntymäpäivänä sai Tokio lopultakin lumipeitteen. Tämä talvimaiseman kaunistus tappoi yhden ja loukkasi kolmattasataa kansalaista, ja tietenkin aiheutti lukuisia lentojen ja junien peruutuksia. Parasta lumessa on lähinnä sen psykologinen vaikutus, sillä aivoni laskevat yhteen sulavan lumen ja auringonpaisteen tuottaen tulokseksi kiistämättömän johtopäätöksen: on kevät! Ja kohta on kesä! Ei se tietysti ihan noin mene täällä päin planeettaa, mutta iloiseksi tekee mielen se.

Samaisena syntymäpäivänä tarvoimme ennakkoäänestyksen jälkeen katsomaan sumoturnauksen toiseksi viimeistä päivää. Turnaus olikin jännittävämpi kuin mikään viimevuotisista. Dominaattori Asashoryu sai nimittäin sellaista kyytiä maailman toiseksi kovimmalta mongolilta Hakuholta, että reväytti kätensä, eikä enää yksikätisenä kyennyt taistelemaan turnauksen voitosta.

Keisarillisen voittopokaalin nappasi tällä kertaa japanilainen ozeki Tochiazuma tehokkaalla mutta tylsällä kilpikonnatyylillään Hakuhon jäätyä kakkoseksi tuomareiden vedettyä hieman kotiinpäin. Seuraavassa turnauksessa Tochiazuma pääsee japanilaisten riemuksi yrittämään nousua yokozunaksi Asashoryun rinnalle, ja siinä sivussa Hakuho hiipinee vaivihkaa ozekiksi.

Kun täytät 30 vuotta...

2006-01-23T15:32:00.000+09:00

... tarvitset mitä ilmeisemmin runsaasti pinssejä. Tänään tuli postin mukana vain kolme (3) kappaletta pinssejä! Onks tää joku juttu, joka on mennyt multa ihan täysin ohi, vai onko yleensäkin tapana antaa 30 täyttäville pinssejä? Joka tapauksessa, Hilma-pinssi pääsi heti koristamaan farkkutakin rintamusta.

Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut itselleni.

Epäkohtia

2006-01-20T00:00:00.000+09:00

Pohdiskelin tuossa eränäänä päivänä maailman menoa lilluessani kylvyssä uuden vieterivetoisen kylpysammakkoni kanssa. Juolahti mieleeni seuraavaa.

Miksi japanilaisten on rakennettava vessat niin, että ainakin osalle miesten kusilaareista on esteetön näkyvyys ulkopuolelta? Tätä havaitsee paitsi konserteissa ja juna-asemilla, myös esimerkiksi työpaikkani moderneissa mukavuushuoneissa. Viimeksimainittujen hienoissa länsimaalaistyyppisissä pöntöissä on myös pienoinen suunnitteluvirhe, jonka ansioista seinillä on isot kyltit varoittamassa käyttämästä liian paljon paperia kerralla. Reikä on siis liian pieni, vaikka vessoihin onkin hankittu erikoisohutta paperia. Japanilaista pidemmän ruuansulatuskanavan omaavana henkilönä vessan vetäminen onkin tästä syystä joskus tarpeettoman jännittävä toimenpide.

Myös vessasta poistuminen on mahdotonta rikkomatta hygieniaetikettiä. Koska japanilaisilla on (tai ainakin pitäisi olla) taskussaan aina kangasliina, he kuivaavat kätensä siihen. Vessoissa ei siis useinkaan ole paperia tätä varten, ja vessapaperin käyttö tähän tarkoitukseen on erikseen kielletty. Argh.

Sivuhuomautus: niille, jotka miettivät sanan "argh" oikeaa kirjoitusasua on joku ystävällinen sielu laatinut asian perin pohjin selvittävän Aargh-sivuston.

No, sentään markkinajohtaja Toto nimeää vessakalusteensa luovasti: tässä eräänä perjantai-iltana seisoskelin asioillani työtoverini kanssa Romance-merkkisen posliinisen äärellä. Kyllä siinä kuulkaas lempi leiskui olutta rakoistamme tyhjennellessämme.

Viime aikoina ylimääräistä kiusaa on myös aiheuttanut paikallinen yleisradioyhtiö ohjelmiensa hankalilla lähetysajoilla. Koska päivittäiset suorat sumolähetykset loppuvat ennen kuin tulen töistä kotiin, katson mielelläni illalla koosteen (netistä se löytyy, mutta huonompilaatuisena). Ennen se esitettiinkin mukavasti puoli yhdeltätoista, kun taas nykyisin sitä pitää odottaa yli puolen yön. Lisäkiusana heti tämän jälkeen alkaa usein yllättävän laadukas länsimainen elokuva kaksikielisenä lähetyksenä. Unirytmimme onkin viime aikoina ollut vähän tahdistimen tarpeessa.

Apurahan lopun alkaessa uhkaavasti lähestyä olen koittanut orientoida aivoni Suomeen paluuseen. Kommunikointi kotimaisten kollegoideni kanssa on kuitenkin tuottanut lähinnä ahdistusta. Minulle on muistutettu käteenjäävän palkkani putoavan aika tarkalleen 50% ja ravintoloiden hintatason olevan 100% kovempi. Säätila on tällä hetkellä Suomessa 30 astetta kylmempi, enkä uskalla edes kuvitella päivänvalon vähäisyyttä. Henkilökohtainen veroasteeni, jos täällä veroa maksaisin, muuttuu kaksinkertaiseksi asuntolainavähennyksistä huolimatta. Labrassa on raha kortilla, kun taas täällä sitä käytetään seinien lämpöeristykseen.

Pimpsa-auto

2006-01-19T22:28:00.000+09:00

.. on nyt sitten nähty täälläkin. Asiaankuuluvasti ikkunat auki, karvanopat taustapeilissä heiluen, nuori mieskuski ratissa ja kovaääninen jytämusiikki. Ou jee, beibi!

Havaitsin myöskin tänään, että kaupasta saa yksittäinpakattujen porkkanoiden lisäksi myös yksittäispakattuja kananmunia. Siellä ne nököttivät jokainen omassa pienessä muovikotelossaan. Varsin söpöä. Hinta 48 jeniä/kpl. Nyt harmittaa etten ostanut.

Sievistäytymistä

2006-01-15T20:25:00.000+09:00

Kun on kerran julistautunut julkisesti kateelliseksi ja tahtovansa sievistyä, oli tänään pakko ryhtyä toimiin. Otsatukkaa ei tullut mutta ainakin mulla on nyt hame, joka on niin sievä ja siinä on kuvioituja rusetteja ja kaikkee kivaa, vaikka yksi tyhmä sanoi heti nähdessään, että ihan kamala mummoväri. Mut tärkein oli oikeesti löytää sievääkin söpömmät kengät, vaan kuinka kävikään. Henkinen itkupotkuraivarihan siinä tuli, kun söpöjä kenkiä ei sitten löytynyt, vaikka kuinka etsi, varsinkin kun ne kengät olis saatava just-nyt-hetipaikalla-eikä-vasta-ensviikolla. Ei löytynyt edes ItoYokadosta, joka on sentään ollut aina luottopaikka. Siinä sitä sitten seisoin tyhmänä kenkäosastolla, kun ei ollut ketään, jolle kiukuta kengän puutetta ja marista siitä, että olis kuitenkin yksi pari sieviä kenkiä, mutta kokoa kääpiö.

Onneks uusi italialainen ravinteli, La Pasta, ihan Wakon keskustassa lievitti ärtymystä tarjoilemalla nam-nam hyvää pastaa ja pizzaa. Niillä on muuten ihan oikee pizzauuni.

Nälkäpäivät

2006-01-14T15:22:00.000+09:00

Voisi luulla, että tässä perheessä on vietetty nälkäpäiviä ihan olan takaa. Joulun jälkeen toin Suomesta matkalaukullisen ruis- ja näkkileipää. Ihan oikeasti kokonaisen matkalaukullisen. Eilen kannoin kaupasta vain, kröhm, viisi (5) kassillista ruokaa.

Eilisiä ostoksia voin ainakin yrittää puolustaa sillä, että nämä japanilaiset muovikassit ovat ihan onnettoman ohuita, joten eihän niihin voi laittaa kuin yhden salaatinkerän kerallaan.

Yoe pistäytyi eilen käymässä, ja kolmeen pekkaan saatiin tuhottua kattilallinen perunamuusia, kokonainen lanttulaatikko, iso kulhollinen salaattia sekä Janne lähes yksin reilun annoksen uunilohta. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun uunilohta on Japanissa tehty.

Ai niin, ja nyt minä olen ihan virallisesti kade. Minäkin tahdon otsatukan ja talvikorkokengät. Ja ihan erityisesti minäkin tahdon olla kawaii. Snif.

Maailman pienuudesta

2006-01-11T00:12:00.000+09:00

Jäähyväisbileitä-sarjassamme hyvästelimme tällä kertaa nasevasti nimetyn taiwanilaisprofessori Ding Ping Tsain. Ravintolassa kummastelimme pöydässä ollutta kolmen minuutin tiimalasia, jolla ei mitattukaan ruoka-annosten toimitusaikaa, vaan sen aikaa piti malttaa odotella ankeriasruuan kypsymistä pöydässä kannen alla. Tarjoilijan tätä kertoessa oli tutkija Simonen tietenkin jo ehtinyt avata astian.

Aterioinnin jälkeen Minna keksi ehdottaa iloiselle seurueellemme purikurailua viereisessä Segan pelitalossa. Yllätyksekseni porukka suostui tähän, ja pian poseerasimme söpöilykuvissa niin, että kuvauskoppi oli ratketa liitoksistaan. Huumorintajuinen Prof. Tsai vaimoineen kiitteli kovasti erikoisesta kokemuksesta. Professori kehui myös aamulla pitämääni esitelmää uusimmista tutkimustuloksistani, joilla sainkin aikaan mukavasti keskustelua hieman hankalasta aiheesta huolimatta. Samaan aikaan taitavat tutkijamme voittivat useammankin pehmolelun nosturiautomaateista, mutta kokeneimpien tiedemiestemme ponnisteluista huolimatta söpö possu jäi Minnalta saamatta.

Kansalaisvelvollisuuden suorittaminen seuraavana päivänä onnistui yllättävän kivuttomasti, vaikka Minna olikin usuttanut minut mukaan tiimalasin avulla käytyyn oluenjuontikisaan. Kävellessämme asemalta äänestyspaikalle suurlähetystöön törmäsimme erittäin suomalaisen näköiseen henkilöön. Esittelin itseni nano-optiikan tutkijana, ja kuinkas ollakaan, kaveri vastasi itsekin puuhailevansa ihan saman aiheen parissa. En usko Japanissa olevan tällä hetkellä meidän lisäksemme muita suomalaisia nano-optikkoja. Tapaamisen todennäköisyys ei kuitenkaan ollut ihan tähtitieteellinen, sillä äänioikeutettuja suomalaisia on täällä vain 600, ja lauantai tietenkin suosituin äänestyspäivä.

Jälleen on aika Tokion sumoturnauksen. Ilmeisesti komeasta uudesta bulgaari-ozekista (Kotooshu) johtuen ennen puolityhjät katsomot ovat olleet loppuunmyytyjä joka päivä. Jostain syystä myös ottelut ovat olleet laadukkaampia aiempien "oho, lensitkö turvallesi kun hyppäsin sivuun heti alussa"-räpellysten sijasta. Supermongoli Asashoryukin sai kokea tämän Gruusian karhu -Kokkain paiskattua hänet suvereenisti saveen jo toisena päivänä. Pettynyt yokozuna selitteli keskittymisensä häiriintyneen katsomossa olleen kuuluisan laulajan takia, mutta tunnusti muutenkin mokanneensa ottelun.

Loppuunmyytyjen katsomoiden säikäyttämänä ryntäsimme heti ensi tilassa lähikauppamme 7-11:n kopiokone-faksi-valokuvatulostin-lipunmyyntiautomaatille. Netistä katsotun P-koodin ja auttavan kielitaitomme avulla saimme liput tulostettua tuota pikaa. Kanjiopinnoista on hyötyä - olisi jäänyt vuosi sitten tekemättä moinen suoritus.

Niin loppui vuosi

2006-01-04T00:32:00.000+09:00

Vaimoni sitten otti ja hylkäsi minut jouluksi. Vähän häntä epäilytti pärjäämiseni, kunnes ilmoitin mielipiteeni: "Mene vaan - luuletko sinä että minä edes huomaisin joulua ellei siitä joku minulle kertoisi?" Ei kokenut hän sen jälkeen lähdöstään tunnontuskia, muistoksi vaimosta jäivät vain pari lanttulaatikkoa ja laatikollinen pipareita.

Aloitinkin sitten heti juhlimisen paikallisissa pikkujouluissa elikkäs bonenkaissa labramme voimin. Hankalana kalakasvissyöjänä tuotin jälleen kerran ongelmia tapahtuman järjestäneille opiskelijoille, sillä ravintolan tarjousmenun lähes jokaiseen ruokalajiin oli onnistuttu käyttämään lihaa. Lopulta päädyttiin siihen, että tilaan ruokani erikseen listalta ja saan silti rajoittamattoman juomaoikeuden kuten kaikki muutkin. Eipä jäänyt nälkä, janosta puhumattakaan.

Jouluaattoa vietin koristelemalla chilipensaamme joulupallosilla ja pinoamalla molemmat lahjat sen alle. Sen lisäksi siivosin kämpän. Joulupäivänä sitten juhlistimme joulua suomalaisseurueella. Jotenkin onnistuimme taikomaan pöytään (tai lattialle, Yoe ja Sty eivät ole kokeneet ruokapöytää tarpeelliseksi hankinnaksi) kaikki oleelliset sapuskat. Itse tekaisin kasan karjalanpiirakoita, ensimmäistä kertaa kokonaan itse. Lopputulos oli mielestäni keskinkertainen, vaikkakin johtava tiedotusväline kuvasi piirakoita "jumalaisiksi". (Vinkki: älä jätä valmiita piirakankuoria tunniksi pöydälle kuivumaan, rypyttäminen on sen jälkeen hiukan haasteellista.) Jouluillallinen oli joka tapauksessa hieno juttu!

Muuten vaimolomani sujui odotetuissa merkeissä. Pyöritin unirytmiäni villisti ympäri aika-akselia käydäkseni töissä milloin sattuu ja muuttumalla muulloin kaupungin kovimmaksi gangstaksi (GTA San Andreas -tietokonepeli). Molemmat olivat kivaa, sillä lopultakin alan töissä saada oikeasti uusia tuloksia aikaan, kiitos tutkija Tuomaksen neuvojen. Alkoi jo motivaatio olla oikeasti kadoksissa otsalohkon jysähdellessä jatkuvasti inhimillisen tiedon ulkorajaan. Nyt pystyn tuottamaan tietoa, jota kukaan tällä planeetalla ei ole koskaan nähnyt, ja tällä voi vieläpä olla paljonkin merkitystä lopullisen tavoitteemme (plasmoninen laser) saavuttamisessa. Pystyn siis viimeinkin kirjoittamaan tieteellisen artikkelin tutkimuksestani. Maine ja kunnia, täältä tullaan!

Pian saapuikin vaimoni takaisin ihmettelemään, miksi jouluchilini on kuivunut korpuksi, miksi tiskivuorelle ei voi kiivetä ilman lisähappea, miksi pipareita ja lanttulaatikkoa ei ole syöty ja miksi töihin ei ole leivottu luvattuja joulutorttuja. Iloiseltahan tuo silti vaikutti näkemisestäni, ja iloinen olin minäkin.

Vuoden alkajaisiksi kävimme katsomassa King Kongin (hyvä on se), jonka jälkeen demonstroin jättiapinaa kävelemällä epähuomiossa pimeässä kannettavan tietokoneeni päälle. Tuloksena onnekkaasti vain pieni värihäiriö ruudun keskellä.

Ulkomailla asuminen on jatkuvaa uusiin ihmisiin tututustumista ja vanhojen tuttujen hyvästelyä. Hankalaa hyvästelyissä on se, että muille mantereille muuttavia kavereitaan ei todennäköisesti enää koskaan tapaa. Tänään sitten lähti labrasta takaisin kotimaahansa siellä sen perustamisesta asti työskennellyt tunisialaiskollegani Fekhra, joka oli työkavereistani juuri se, jonka kanssa minulla parhaiten synkkasi. Haikeaa. Ja jo puolen vuoden päästä on lähtö apurahan loppuessa edessä meilläkin. Tahdon jäädä ja lähteä, viedä Japanin mukanani ja löytää kotimaani. Pitäisi varmaan alkaa etsimään töitä ja päättää, mitä haluaa tehdä isona.

Sinne ja Takaisin

2006-01-03T13:24:00.000+09:00

Suomi oli pimeä ja kylmä. Ensimmäisenä päivänä meinasi usko loppua kesken, ettei siinä maassa tule talvella ikinäkoskaan valoisaa. Eikä tullutkaan. Vaikka aurinko oli mukamas noussut, niin silti oli kumma hämärä.

Joulu tuntui sentään ihan joululta, kun ympärillä oli lunta ja ulkona pimeä. Joulusauna aidon koivuvastan kanssa oli i-ha-naa. Eikä ruokaakaan voi moittia.

Yhdeksän päivää hujahti ohi sellaista vauhtia ettei meinannut uskoa todeksi ja sen jälkeen olikin taas edessä tuskastuttavat 30 tuntia matkustusta. En suosittele.

Laukku jäi Amsterdamiin pariksi päivää ja saapui vasta eilen perille. Onneksi ruisleivät ja juustot olivat vielä kunnossa.

Uusi vuosi otettiin vastaan aika rauhallisesti - ei oikein virta riittänyt pitkän matkustamisen jälkeen mihinkään. Kouhuviiniä ja mansikoita oli tokkiinsa. Janne panosti kuohuviiniin, minä mansikoihin. Ihmeteltiin jälleen telkkarista kummaa pikkumiestä, joka viimekin uutena vuotena leikki isojen tulipallojen kanssa. Jälleen kerran iltaamme ilahdutti paljaspyllyinen mieslauma ja loppuhuipennuksena taas outo kisa, jossa lajina tällä kertaa mm. naisten sierainten venetys koukkujen ja vesipullojen avulla.

Sushirajan uusi olemus

2005-12-22T18:01:00.000+09:00

Tervetuloa Sushirajan sanomien uuteen versioon! Tilanpuutteen ahdistamana, kivikautiseen ulkoasuun kyllästyneenä ja käsinkoodaukseen väsähtäneinä päädyimme jatkamaan päiväkirjamme julkaisua valmiissa blogipalvelussa. Vaikka nimi lyhenikin Sushirajaksi, missiomme ei tästä mihinkään muutu, vaan tarkoituksemme on edelleen kirjoittaa nasevia juttuja liittyen elämäämme Japanissa.

Lukijan kannalta oleellinen ero on entiseen on se, että lopultakin juttujamme on mahdollista kommentoida suoraan, nimittäin klikkaamalla juttujen lopusta löytyvää "kommentteja"-linkkiä. Valitettavasti siitä avautuva kommentointisivu on englanninkielinen, mutta hyvin simppeli ja helppokäyttöinen.

Myös juttujen tulostuksen pitäisi onnistua entiseen malliin, helpoiten klikkaamalla halutun jutun nimeä "Uusimmat jutut"-otsikon alta sivupalkista ja sitten tulostamalla se normaalisti. Jos tulosteen ulkoasu ei miellytä, allekirjoittaneelle valittaminen saattaa korjata asian.

Kuten alapuolelta näkyy, kopioimme lisäksi muutamia aiemmista jutuistamme tälle sivustolle. Mahdollisesti lisäämme tänne vähitellen koko tuotantomme, mutta joka tapauksessa se löytyy jatkossakin alkuperäisistä Sushirajan sanomista.

Kohti joulua

2005-12-14T16:41:00.000+09:00

Itsenäisyyspäivämme meni samoissa merkeissä kuin viime vuonnakin: kavereiden kanssa suurlähetystössä ilmaisesta joulupöydästä nauttien. Juuri tapahtuneen lähettiläänvaihdoksen takia illan isäntinä toimivat varavaltiaat, mutta uusi lähettiläs kierteli omatoimisesti esittäytymässä ihmisille ja osoittautui mukavaksi hepuksi. Ruokaa ja Finlandia-vodkaa oli taas riittävästi, tosin viime vuoteen verrattuna valikoimasta puuttuivat emmentaalipalat Suomen lipuilla, sekahedelmäsoppa, marmelaadikarkit, Lapin Kulta ja tärkeimpänä joulupuuro. Kokilta epäkohtien syytä tiedustellessamme vastauksena oli, että kaikkeen on looginen selitys, mutta kuulemma sen saa kuulla vasta ensi jouluna. Eikö isänmaalla riitäkään enää rahaa ulkosuomalaisten hemmotteluun, häh?

Minnan flunssan alettua kestää kolmatta viikkoa oli otettava järeät keinot käyttöön. Pullollinen Hello Kitty Chanmeryä (makeaa pinkkiä lasten shamppanjaa) tekikin tehtävänsä, ja vaimo toipui tekemään minulle joulusapuskoita - itsehän hän matkaa pariksi viikoksi kotikonnuille nauttimaan valkeasta, kylmästä ja pimeästä joulusta. Edelleen täällä leipomukset vaativat normaalia enemmän jauhoja, johtuisiko ilmankosteudesta. Saimme kuitenkin aikaiseksi läjän pipareita ja pari lanttulaatikkoa. Lantut muuten vaativat tunnin junamatkan (Azabu-Jubanin Nissiniin) ja maksoivat lähemmäs 10 euroa kipale.

Säätila on täällä ollut keskitalvimainen, lämpötila on öisin mennyt jo nollaan eikä päivisinkään ole kovin ylös noussut. Päivät ovat sentään olleet kauniita ja kirkkaita, ja aurinko nousee edelleen varsin korkealle taivaalla laskeakseen vasta vähän ennen viittä. Länsi-Japanissa saivat Niigatan asukkaat niskaansa 85 senttiä lunta vuorokaudessa. Sellaista on asuminen vuoren juurella kylmien kiinalaisten tuulien armoilla. Onneksi itse olemme vuorten toisella puolella lumisateiden ulottumattomissa.

Kylmän sään inspiroimana kokeilimme ensimmäistä kertaa henkilökohtaisia lämpölätysköitä. Niitä käytetään seuraavasti. Otetaan paketista kämmenen kokoinen terveyssiteen näköinen läppänä, isketään se tarrapinnastaan kiinni vaikka hartioiden väliin t-paidan päälle ja odotellaan. Hetken päästä se jonkin minulle toistaiseksi tuntemattoman termokemiallisen reaktion johdosta alkaa itsestään lämmitä, ja on kohta yli 60-asteinen. Lämmitystehoa kestää puoli vuorokautta. On erinomaisen mukava keksintö, ja säästää lämmityskuluissa, kun ei viitsisi koko ajan pitää sähkölämmitystä päällä. Eikä edes maksa mitään - eurolla niitä saa jo puolentusinaa.

Lopuksi, yleisön pyynnöistä huolimatta, vielä linkki riemastuttavaan videoon, jossa edellisessä jutussa mainittu koomikko Razor Ramon HG menee nettifirma Yahoo!:n toimistolle selvittämään, miksi hänen "Fuuuuu!" huutonsa on varastettu firman nimen loppuosaksi (täällähän F lausutaan melkein kuin H). Huvittavia käänteitä seuraa, vaikkei kieltä ymmärtäisikään. Stylle kiitokset linkistä!

Miehekästä menoa

2005-12-05T18:55:00.000+09:00

Olen saavuttanut Kiina-tietouden limaisen huipun.

Kuten aiemmin mainitsin, Tuomaksen saapuminen paikalle pakotti minut taas jatkamaan Slime Forest -pelin pelaamista välttääkseni nöyryyttävän tappion kirjoitusmerkkikisassa. Rypistely oli turhaa, sillä tulin ohitetuksi jo 600 kanjimerkin jälkeen. Onnistuin kuitenkin joten kuten pysymään vauhdissa mukana (20 kanjia päivässä menee helposti, parhaimmillaan opin 90 uutta kirjoitusmerkkiä yhdellä istumalla) ja Tuomaksen päästyä 1060 kanjiin ennen palaamistaan Suomeen pelasin itse pelin loppuun seuraavana päivänä. Nyt tunnistan periaatteessa 1085 kanjimerkin perusmerkityksen, joka vastaa suunnilleen peruskoululaisten tietämystä. Tietenkään en osaa ulkomuistista piirtää noita kanjeja, enkä myöskään tiedä suurimman osan lausumistapoja. Seuraavan projektina onkin paitsi ylläpitää tietämystasoa, myös yhdistää merkit jo aiemmin oppimiini sanoihin.

Sumomaailmassa käytiin viimeinen vuoden kuudesta turnauksesta ja tällä kertaa 15 päivän läskien lätinän tuloksena jäi kaksi sankaria seisomaan. Turnauksen voitti mongolialainen Asashoryu pistäen samalla historiankirjat uusiksi. Hän voitti ensimmäisenä painijana kaikki vuoden kuusi turnausta, ja on nyt voittanut seitsemän turnausta peräkkäin (uusi ennätys sekin) häviten viimeisestä kahdestatoista turnauksesta vain yhden. Oteltuaan vuoden aikana 90 ottelua tuloksena oli ennätyksellisesti uskomattomat 84 voittoa.

Asashoryu myös dominoi otteluitaan suvereenisti voimallaan ja taidoillaan. Hän voitti painavimman vastustajansa (Miyabiyama, 178 kg) nostamalla tämän ilmaan (video), ja turnauksen keveimmän painijan (mongoli Ama, 113 kg) olemalla tätä niin paljon nopeampi että pääsi kaverin selän taakse (video). Uskomattomin suoritus nähtiin jo ensimmäisenä päivänä kieron mongoli-Hakuhon tehtyä sen, minkä sumon kirjoittamattomat herrasmiessäännöt ehdottomasti kieltävät: hän hyppäsi heti alussa sivuun pois yokozunan raivokkaan ryntäyksen alta ja yritti päästä vyöotteeseen tämän taakse. 99.9% painijoista on voimattomia tämän helpon mutta raukkamaisen tekniikan (henka) edessä, vaan ei Asashoryu, joka onnistui pysähtymään ennen kehän reunaa, heittämään piruetin ja vielä voittamaan ottelun (video). Kova jätkä on se.

Asashoryun onnistui voittamaan vain yksi vastustaja (video), komean atleettinen bulgaari Kotooshu, joka tällä suorituksella sinetöi ylennyksensä ozekiksi, eli käytännössä rankingissa viiden parhaan joukkoon. Paikalliset tiedotusvälineet tietenkin ylistivät hänen suoritustaan maasta taivaaseen, onhan hän tällä hetkellä ainoa varteenotettava haastaja Asashoryun mongoliylivallalle. Kieltämättä hänen nousunsa tälle tasolle oli ennätysnopea (19 turnausta), mutta silti voisi hieman enemmän kunnioitusta suoda yokozunan saavutuksille, oli hän sitten vinosilmäinen tai ei.

Sumosta kiinnostuneille vielä pari linkkiä. Sumotalk analysoi yksityiskohtaisesti jokaisen turnauspäivän tapahtumat ja Banzukesta löytyy videona melkein jokainen ottelu vuodesta 2000 alkaen. Goo Sumo on tietenkin se virallinen sumotietouden lähde, jonka kautta voi esim. seurata turnauksia reaaliaikaisena videona.

Kun nyt tosimiehistä puhutaan, kuvitelkaapa mielessänne Village Peoplesta karannut treenattu mieshenkilö pukeutuneena tiukkoihin mustiin nahkashortseihin, -liiviin ja -koppalakkiin, silmillään mustat lasit. Visualisoikaa hänen stereotyyppihomomainen tapansa liikkua. Nähkää hänet sielunne silmin ystävällisesti auttamassa mummoja kadun yli tai kiskomassa metrin mittaisia retikoita pellosta koululaisten kanssa. Jokaista onnistunutta suoritustaan hän maustaa ottamalla poseerausasennon ja huutamalla feminiinisti "Fuuuuuu!", ja vähintään kerran minuutissa hänet näkee pumppaamassa lantioillaan ilmaa kuin kiimainen gorilla, riippumatta siitä, onko hänen yleisönsä juuri suojatien ylittänyt mummo vai ala-asteikäinen lapsilauma.

Ellei kuvauksesta käynyt selville, tällaista tyyppiä ei voi olla olemassa, eikä sellaista ainakaan kukaan voi haluta nähdä. Paitsi Japanissa, jossa hän on tämän hetken suosituin tv-julkkis, taitelijanimeltään Razor Ramon HG. Kirjaimien HG merkitykseksi hän ilmoittaa Haado Gei, jonka taas voi kääntää joko Rankka Homo tai Kovaa Taidetta. Ei päivää ilman HG:tä televisiossa taustanaan Ricky Martinin "Livin' La Vida Loca". Tyyppi käyttää kännykästäänkin nimeä Geitai (oikeasti keitai). Selvää on tietysti se, että noin rankkaa hahmoa joko inhotaan tai rakastetaan. Selvää on myös se, mitä mieltä me asiasta olemme.

Ostimme juuri Razor Ramon HG:n virallisen fanikirjan. Fuuuuuuuuuu!

Syksy

2005-11-30T00:37:00.000+09:00

Pakko kai se on myöntää, että syksy tuli tännekin, ja samalla syysflunssat. Joka kolmas viikko podettu flunssa ei ole kiva asia. Ketuttaa. Punaiset vaahteranlehdet sen sijaan on kiva asia. Ginko–puun lehdet ovat kauniin keltaiset ja niitä on paljon. Harmi vain, että sen pähkinät haisee ihan oksennukselle.

T&M lensivät eilen takaisin Suomeen. Kivaa kun kävitte ja harmi, että ette viipyneet pidempään.

Okinawa

2005-11-21T19:04:00.000+09:00

Tuomas oli ilmaissut halunsa päästä Okinawalle, kun nyt kerran oli jo päässyt näin lähelle. Suomesta käsin tälle Japanin eteläisimpiin kuuluvalle saarelle ei ihan suoralla lennolla matkustetakaan. Tapahtui siis niinä päiviä, että Minna järjesti meille neljälle valmispakettilomamatkan pois Japanin pääsaaren kylmästä syyssäästä.

Okinawan lentokentällä sekoilimme hetken lippujemme kanssa. Jo Hanedassa meille oli tietenkin lykätty käteen paketillinen lippuja, mutta meille ei kerrottu niiden joukosta löytyvän myös voucherit hotellia ja vuokra-autoa varten. Niinpä yritimme saada kyseisiä lappuja Okinawalla pakettimatkatiskiltä, ja lopulta pistimme virkailijan soittamaan matkanjärjestäjällemme Tokioon. Tämä tietenkin ilmoitti lippujen jo olevan kädessämme, ja noloina jouduimme toteamaan asian olevan juuri näin.

Seuraava ongelma koettiin autovuokraamossa. Homma sujui helposti, mutta lopulta kaveri iski käteemme englanninkielisen lapun, jonka mukaan meidän oli selkeästi vielä maksettava joko pieni tai isompi vakuutusmaksu, vaikka kaikkien kustannukset piti jo kuulua matkan hintaan. Muristen maksoimme pienemmän maksun. Jälkikäteen matkanjärjestäjällemme valitettuamme kuulimme, että maksu olikin ollut vapaaehtoinen. Argh.

Autossa oli väärällä puolella (siis oikealla) sijainneen ratin lisäksi muutama erikoisuus. Ensinnäkin automaattivaihdekeppi olikin keskikonsolin sijasta ratissa, ja käsijarru sijaitsi puuttuvan kytkinpolkimen paikalla (jalkakäsijarru?). Lisäksi odotustemme mukaisesti kojetaulua koristi GPS-sateliittipaikannin, joka japaninkielisestä käyttöliittymästään huolimatta osoittautui ehdottomaksi apuneuvoksi. Helpoin tapa käyttää sitä oli antaa sille määränpäänsä puhelinnumero, jonka jälkeen se opasti oikean suunnan sekä karttanäytön avulla että puhumalla tulevista risteyksistä kertomalla. Vain kerran päädyimme umpikujaan yllättävän tietyön takia ja sieltäkin löysimme heti avuliaan paikallisen neuvomaan meidät oikealle tielle.

Royal Garden Resort Hotel sijaitsee mäen laella aika lailla Okinawan pääsaaren keskellä. Niinpä parvekkeeltamme olikin hieno maisema sekä Tyynelle valtamerelle että Etelä-Kiinan merelle. Huoneemme kokolattiamatto oli kuitenkin tahrainen, televisio toimi miten sattui surkeista kaapeleista johtuen ja luvattu uima-allaskin oli suljettu. Argh II. No, lomallahan hotelli on vain nukkumista varten, joten ongelma ei ollut suurempi, paitsi vaimolleni, joka nimen omaan innolla oli odottanut uimaan pääsemistä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei tuulinen ja sateinen sää kyllä juurikaan uimaan houkutellut.

Aina avulias Lonely Planetimme kertoo aika selkeästi Okinawan parhaiden nähtävyyksien olevan pääsaaren ulkopuolella. Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa lähteä merta edemmäs matkailemaan, vaan hyödynsimme tehokkaasti autoamme nähdäksemme pääsaareen päästä päähän. Aloitimme ekskursiomme pohjoiskärjestä, Cape Hedon jylhän jyrkistä rannoista. Maisemat olivat kieltämättä upeita, eikä turisteistakaan ollut enää näin marraskuussa vaivaa. Pari kilometria etelään ajettuamme pääsimme hienoille kävelyreiteille pitkin vuoren rinnettä. Ihmetystä aiheutti puu, joka kasvatti leveille oksilleen tukipuut itse ja käytti niitä sitten juurinaan. Kämmenen kokoinen hämähäkki verkossaan sen sijaan on niitä asioita, joita en Suomeen palattuani enää jää Japanista kaipaamaan.

Paluumatkalla ajelimme pitkin turkoosinsinisen meren rantaa harmitellen jättäneemme uimavarusteemme hotellille, sillä vesi oli vieläkin lämmintä. Illallisen nautimme matkan varrella ihan tavallisen oloisessa italialaisessa, mutta oli muuten parasta Japanissa saamaani pizzaa!

Sunnuntaina autoilimme Churaumi Aquariumiin, erääseen maailman suurimmista akvaarioista. Iso se olikin. Aloitimme vaatimattomasti rapsuttelemalla meritähtien sakaroita ja puristelemalla merimakkaroita. Kaikenlaisten trooppisten pikkukalojen jälkeen katsoimme lyhytelokuvan Okinawan merien eläimistä mukaanlukien valashaista. Elokuvan jälkeen valkokangas nousi ja sen takaa paljastui valtava allas sisältäen useammankin yksilön näitä maailman suurimpia kaloja! Meinasi silmät pudota päästä kun katseli kuusimetristen jättiläisten lipuvan vierestä ohi. Kuulemma ne voivat kasvaa 14 metrisiksi...

Lounaan nautimmekin sitten nenät aivan altaan lasissa kiinni ihmetellen valashaiden lisäksi muita haita, upeita rauskuja, tonnikaloja ja ties mitä. Aivan uskomaton kokemus, vaikka altaan rumin mölliäinen parkkeerasikin tuijottamaan meitä mulkosilmillään. Lopulta oli kuitenkin jatkettava eteenpäin haiosastolle, jossa omin käsin sai testailla erilaisten haiden purukalustoja. Pelottavaa, ne on oikeasti neulanteräviä. Pääsimme myös sen valtavan valashaialtaan alle ihmettelemään jättiläisten lentävän päidemme päällä. Surrealistista.

Ulkosalla ehdimme nähdä delfiinien viimeiset hyppelyt ennen sadekuuroa, joka ajoi meidä kilpikonnataloon. Viimeisinä vuorossa olivat manaatit, jotka märehtivät porkkanoita tylsännäköisissä altaissaan. Ihme lehmiä olivat ne.

Akvaarion lähistöllä oli myös paljon muuta nähtävää, mutta valashait olivat jo vieneet liikaa aikaamme. Syötyämme illallisen izakayassa saimme opastuksen seuraavaan kohteeseen (ravintolan isäntä soitti numerotiedusteluun omaan laskuunsa). Koska toisen maailmansodan tuloksena 20% Okinawan pinta-alasta kuuluu 50000 amerikkalaissotilaalle, on siellä myös paikoin aika yhdysvaltalaista, eikä missään enempää kuin shoppailukeskus Mihamassa. Laajoja parkkikenttiä, kaduilla äänekkäitä ja itsetietoisia jenkkejä, Starbucksissa kahvia venti-kokoisissa sankoissa, ravintoloissa valtavia jälkiruokia. Ahdistuimme.

Viimeisenä päivänä ajelimme etelään päästäksemme Japanin toiseksi suurinpaan tippukiviluolastoon Gyokusendoon. Hieno oli se, melkein kilometrin mittainen ja täynnään jos jonkinlaista itsestään kasvanutta kiveä. Löysimme myös maanalaisista puroista ankeriaita ja rapuja. Osa luolista oli valaistu mauttomilla jouluvaloilla ja lepakkomieskyltillä, mutta sentään ne tekivät valokuvaamisen hämärässä vähän helpommaksi. Tuomaksen ja Minnan kuvautettua itsensä myrkyllinen habukäärme kaulassaan ajoimme takaisin pääkaupunki Nahaan, palautimme automme ja lennähdimme takaisin kotiin Tokioon, jälleen yksi onnistunut reissu takanamme.

Kesän loppu

2005-11-17T00:51:00.000+09:00

Konferenssi- ja muiden vieraiden lähdettyä elämämme rauhoittui taas normaaleihin uomiinsa. Jäljelle jäivät toki vielä toistaiseksi Tuomas ja Minna. Tuomaksen isä ja täti seikkailivat täällä vielä muutaman päivän ehtien mm. eksyä Ikebukuron asemakompleksiin, ajaa niin kauas maalle kuin yhdellä junalla pääsee (kaupunkia oli edelleen) ja ihastella Shinjukun laajaa puistoaluetta. Kuulemma Tokio oli hyvinkin kokemisen arvoinen, ja täällä elämisestä selvisi vähemmällä rahalla kuin kotona Lieksassa. Mainittavaa on myös heidän majoituksensa - hyvätasoinen kahden hengen huone aivan Wako-shin aseman vastapäätä Toyoko-Inn -hotellissa maksoi naurettavat alle 30 euroa per henki.

En ole vielä Japanissa autoa ajanut, mutta koska matkasuunnitelmamme Okinawalla (seuraava artikkeli) käsittää auton vuokraamisen, oli minun hankittava ajokortti. Suomesta lähtiessä hankittu kansainvälinen ajokorttini oli nimittäin voimassa vain vuoden, ja sitä ei voi uusia. Siispä hankin suurlähetystöstä virallisen käännöksen suomalaisesta kortistani ja matkailin sen kanssa Hevon Kuusessa sijaitsevaan Saitaman Ajokorttikeskukseen (Saitama-ken Unten Menkyo Center, Konosu). Ansiokkaasti osasin ottaa asemalta oikean bussinkin, vaikken ollut muistanut selvittää viraston japaninkielistä kirjoitusasua. Perillä lätkäisin pöytään suomalaisen korttini, kortin käännöksen, passini, ulkomaalaiskorttini ja pari passikuvaa, ja aloitin seikkailuni byrokratian rattaistossa.

Yksityiskohtia en jaksa nyt kertoa, mutta kolme tuntia vietin kulkien luukulta toiselle, täyttäen japaninkielisia lomakkeita ja kuunnellen luentoja ilmeisesti liikennekäyttäytymiseen liittyen. Homma ei ollut vaikea, vain aikaa vievä. Lopulta poistuin talosta kädessäni uunituore ja aito paikallinen ajokortti ja seuranani hauska korealainen heppu, joka paremman kielitaitonsa avulla opasti minut prosessin läpi. Mies ei tosin puhunut juurikaan englantia, mutta niin vain silti onnistuimme kommunikoimaan. Ahdistavan vähän sitä silti itse japania osaa.

Viikonloppuna sään ollessa mitä parhain katsoimme aiheelliseksi viettää vuoden luultavasti viimeinen piknik Shinjuku Gyoenissa. Teepaidoissamme auringosta ja eväistä nauttien kerroimme toisillemme kauhujuttuja Suomen marraskuun säästä. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä heti viikonlopun jälkeen säätiedotuksiin ilmeistyi kauhistuttava sininen samurai hyökäten tänne Kiinasta käsin ja tuoden tullessaan järkyttävän kolean sään. Huomisaamuksi luvattiin uskomattomat kaksi lämpöastetta! Sehän on täällä keskitalven sää! Onneksi pääsemme pakoon koleutta Okinawan lämpöön heti huomenna.

Suomalaisvilskettä, osa 2

2005-11-06T00:54:00.000+09:00

Konferenssi jatkui, ja ohjelman mukaisesti tiistaina oli posterisessio. Pintaplasmonin magneettikenttän y-komponenttia metallihilan pinnalla taustakuvanaan käyttänyt julisteeni oli konferenssin värikkäimpiä, ja jopa tieteellinen sisältö sai kohtuullisesti huomiota. Keskeneräisestä projektista raportoiminen on kuitenkin aina jotenkin turhauttavaa: "Tavoitteemme on rakentaa plasmoninen laseri; yritimme suunnitelmaa X, mutta se ei toiminut, sitten paransimme sitä tavalla Y, tuloksetta. Tämän jälkeen ideoimme nerokkaasti seikat Z, W ja Å mutta vieläkään laseri ei toimi. Hakattuamme tuloksettomasti päätämme seinän kohtaan C3 yritämme seuraavaksi optimistista oivallusta Q." Tällaista on perustutkimus.

Tutkija Tuomaksen viisaudenhammas ei kestänyt konferenssin valtavaa tietomäärää vaan pakotti miehen hammaslääkärille. Konferenssin organisoijat opastivat hänet äkkiä yksityiselle tohtorille, ja eräs japanilainen tutkija lähti tulkiksi. Tohtorisetä otti purukalustosta 3D-röntgenkuvan, tökkäsi ikeneen neljä antibioottipiikkiä, antoi mukaan purkin pillereitä tulehduksen taltuttamiseksi ja käski tulla seuraavana päivänä uudestaan. Hintaa tälle kaikelle kertyi peräti 20 euroa. Tarkistuskäynnin jälkeen lääkäri julisti tutkijamme parantuneeksi ja ilmoitti Tuomaksen lopulliseksi hämmästykseksi jo veloittaneensa riittävästi rahaa edellisenä päivänä. Kuulemma valtio tukee lääkäreitä sen verran, että he eivät enää ilkeä velottaa enempää toimenpiteistä. Yoella oli myös taannoin samanlaisia kokemuksia. Harkitsen vakavasti itsekin meneväni tarkistuttamaan purukalustoni, varsinkin kun välineistökin on täällä ilmeisestikin paljon Suomea modernimpaa.

Illalla vein suomalaisporukan Ikebukuroon viisikerroksiseen Yoronotaki-izakayaan, jossa viime vuoden kesällä joimme silloisten konferenssivieraiden kanssa pöydällisen japanilaisia pöytänsä alle. Tai olisin vienyt, ellei ravintolan sisältäneen talon paikalla olisi ollut ammottava reikä kaupunkikuvassa. Piti katsoa karttaa kerran jos toisenkin uskoakseen, että Tokiossa tosiaan voi talo hävitä tuosta vain tehdäkseen tilaa uudelle ja paremmalle. No, siirryimme sitten viettämään iltaa Tengun punanenäisen logon suojiin.

Viimeisen konferenssipäivän iltana kuulimme Mikro-orkesterin perinteisen ammattitaitoisen mutta tylsän klassisen Mikrokonsertin ja nautimme hyviä sapuskoita ainaisen kehnon ranskalaisen viinin kera. Illan kohokohtana kolleega Henna palkittiin yhtenä kolmesta konferenssin parhaasta esitelmöitsijästä tuntuvalla rahasummalla, joka tosin ystävällisesti kehotettiin tuhlaamaan jo Japanissa. Jossain välissä vielä muutama professori vetäisi ansiokkaasti pari jazz-standardia pianolla ja bassolla tutkijoiden iloksi.

Torstaina oli virallinen vapaapäivä, Kulttuuripäivä, joten saatoin hyvällä omallatunnolla lähteä vierademme oppaaksi. Vein siis miehet Akihabaran elektroniikkataivaaseen naisten jäädessä shoppailemaan vaatteita ja muuta epämiehekästä. Kuulemma kameroiden hinnat ovat jonkin verran Suomea halvempia, ja tietokoneiden näytöt valovuosia kotimaata edellä. Kahvilaa etsiessämme löysimme suurehkon kaupan, joka myi lähinnä oskilloskooppeja ja muita sähköteknisiä mittareita. Käväisimme myös Yodobashi-Akibassa, Japanin suurimmassa vasta-avatussa elektroniikkakaupassa.

On se iso - 9 kerrosta.

Nimittäin aivan valtava - 33000 neliömetriä.

Niin jättimäinen, että ensimmäisen kuukauden aikana siellä kävi yli 3,5 miljoonaa asiakasta!

Tätä voi vaikka verrata Tokyo Disneylandin keskimääräiseen kahteen miljoonaan kävijään per kuukausi. Arvata saattaa, että moisesta hirviökaupasta löytyy ihan kaikkea ja paljon muuta. Kameraosastollakin on sellaisia ammattilaishärveleitä, etten ole koskaan nähnytkään. Elektroniikan lisäksi kaupasta löytyy leluosasto sisältäen esim. vaikuttavat rivit airsoft-aseita rynnäkkökivääreistä sinkoihin (!?), kahdeksas kerros on pelkkiä ravintoloita ja ylimmässä kerroksessa saa testailla golfmailoja, enkä tarkoita pelkästään puttereita.

Illallaksi menimme taas Harajukuun, jossa Samuli edelleen ihastutti japanilaistyttöjä. Pitkään tuijotteluun ja hihitykseen syytä mietittyämme saimme lopulta selville hänen näyttävän paikallisten mielestä Matt Dillonilta. Kehuivat miestä komeaksi. Olisi pitänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tienata illallisrahat pistämällä Dillonimme jakamaan nimmareita maksua vastaan.

Villen valiteltua, ettei tarpeeksi tulista ruokaa tahdo saada mistään, esittelimme hänelle maailman tulisimmista habanerochileistä valmistetun After Death -kastikkeen. Kuulemma riittää muutama pisara ruoka-annokseen, jos haluaa säilyttää henkensä. Kuten Tero aikoinaan, myös Ville vei herkkua kotiin pullokaupalla. Tuomaksen Minna sen sijaan yritti ostaa pikkuhousunsuojia, vain saadakseen wunderbaumin hajuisia mitään imemättömiä lätysköitä. Ilmeisesti jotkut japanilaisnaiset kokevat tarpeelliseksi karkoittaa miehet lähistöltään kaikin keinoin.

Perjantaina esittelin kollegoille labramme tutkimusta. Tarkemmin sanottuna paikalliset kollegani hoitivat esittelyt, sillä enhän minä meidän labrojemme toimintaa tunne kun istun itse kaiket päivät nenä kiinni tietokoneessa. Kuulemma 3D-valmistusmenetelmät ja -muistit sekä lähikenttämikroskopia olivat hyvinkin näkemisen arvoisia. Kaverit pystyvät valmistamaan vaikka tusinan Mannerheimin ratsastajapatsaita hiuksenlevyiselle alueelle, tai tallettamaan kovalevyllisen tietoa sokeripalan kokoiseen kuutioon.

Välipalaksi tarjosimme asunnollamme Maailman Parasta Maustamatonta Jugurttia (Koiwai kullanvärisessä purkissa, slurps) mennäksemme sitten rentoutumaan lähikylpyläämme. Tämäkin perijapanilainen kokemus upposi hyvin vieraisiimme, varsinkin naiset olisivat keittäneet itseään loputtomiin. Lähdettävä kuinkin oli, sillä meillä oli pöytävaraus Shibuyan Christon Cafeeseen. Satchin soittaessa varausta puolestamme olivat kuulemma sanoneet "Ai Simonen-sama, hänhän käykin täällä usein, kertokaa hänelle paljon terveisiä!".

Koska seuraamme olivat liittyneet myös vasta Japaniin saapuneet Tuomaksen isä ja täti, seurueemme oli peräti 12-henkinen, ja näin saimme suuren pöydän aivan ravintolan pääalttarin edestä. Ruoka Christon Cafessa on hyvää iankaikkisesti, aamen, ja tarjoilijakin tuli henkilökohtaisesti ja erittäin kohteliaasti esittäytymään kanta-asiakkailleen. Alkoholiakin oli riittävästi, kun Tuomas onnistui tilaamaan sakea kahden lasillisen sijasta kaksi kannullista.

Saatuamme näin konferenssivieraamme Tokion iltaelämän sydämeen perjantai-iltana, ei karaokeen menoa voitu enää protesteista huolimatta välttää. Helpotuksekseen fyysikot havaitsivat, että Suomesta poiketen täällä joikataan omassa äänieristetyssä (joskaan ei pehmustetussa) kopissa, mutta järkyttyneitä olivat ilmeet silti. Alkuun pääsemiseksi vetäisimme heti Minnan kanssa Barbie Girlin saaden yleisömme nauramaan vedet silmissä. Ilta jatkui kaikenlaisilla klassikoilla, ja osa vieraistammekin liittyi mukaan hoilotukseen. Hauskaa oli siis tämäkin.

Lauantaina nukuimme hyvin ansaitusti pitkälle aamupäivään tavataksemme vieraamme puolelta päivin Asakusan temppelialueella, jossa olikin sattumalta menossa 7-5-3-juhla (shichi-go-san) lapsille. Harhailtuamme Kappabashi-doorin tukkukauppa-alueelle söimme lounaaksi itse pöydässä paistamaamme herkullista okonomiyakia, teppanyakia, yakisobaa ja monjaa (ei siis mönjää). Herrasmartat tosin katsoivat saavuttavansa parhaan tuloksen antamalla tarjoilijan paistaa ruuat okonomiyakia lukuunottamatta, sillä arvelin osaavani sitä aiemminkin syöneenä sen tehdä. Vieruspöydän nainen katseli toimintaamme aikansa ja tuli sitten kyselemään, tarvitsemmeko ehkä kuitenkin apua. Vakuutin homman olevan hanskassa, mutta parin minuutin tarkkailun jälkeen nainen totesi ulkomaalaisten joutuvan kohta nauttimaan syömäkelvotonta kökköä, ja tuli paistamaan pannukakun puolestamme. Myönnettävä on, että ainakin maustaminen olisi kyllä jäänyt puolitiehen.

Illalla päädyimme Ikebukuroon ihailemaan upeita riisipapereita paperikaupassa, ihmettelemään aitoa F1-autoa Toyotan autonäyttelyssä sekä shoppaamaan halpoja fleece-vaatteita Uniqlosta, tuliaisia 100 jenin kaupasta ja ylisöpöjä imellyksiä Hello Kitty -liikkeestä. Lopulta El Toriton tex-mex -herkkujen äärellä meidät lahjottiin turistiopastuksestamme hienolla taululla. Sitten olikin jäähyväisten aika. Siinä määrin onnistuneeksi vieraat matkansa kokivat, että muutamakin heistä tahtoo ehdottomasti tulla tänne pidemmäksi aikaa, ja kivaa oli meilläkin.

Seuraavana päivänä nukuimme iltapäivään ja vältimme visusti tekemästä yhtään mitään.

Suomalaisvilskettä

2005-10-31T23:30:00.000+09:00

Paljon on vettä virrannut Arakawa-joessa sitten viime tarinoinnin, eikä ihme, sen verran täyteen ohjelmoituja ovat päivämme olleet. Valaiskaamme asiaa.

Ensiksi juhlistimme allekirjoittaneen hiusten harvenemista nauttimalla illallista yllättävästi Christon Cafen pornonpunaisessa loosissa. Ruoka oli yhtä erinomaista kuin aina, ja onnistuimme vielä löytämään listalta uuden sapuskan upealta nimeltään "God-hand-made humburger doria". Mikä kävisikään paremmin yhteen ortodoksicocktailin kanssa? T&M lahjoivat minut esihistoriallisen luolamiehen parralla ja hiuspehkolla, juuri sellaisella, johon sonnustautuneena saisi roppakaupalla lisää auktoriteettiä tieteellisessä konferenssissa. Vaimolta sain mainion kravaatin koristeinaan veikeä animekissa Jiji, ja myöhemmin jälkiruuaksi sacherkakun. Lisäksi vielä posti toi pari pakettia kotimaasta. Ei ole aivan tyhmää tämä vanheneminen.

Siellä missä on pari suomalaista, on kohta paljon enemmän. Näin ainakin täällä Japanissa. Ilmiön esiasteena ilmestyivät joensuulaiset fyysikot Ville sekä Oili tänne parin viikon lomalle, ja niinpä meitä susirajalaisia olikin yht'äkkiä asumassa samassa kerrostalossa kuusi kappaletta. Samalla myös ruis- ja näkkileivän, samoin kuin salmiakin määrä talossamme lisääntyi räjähdysmäisesti. Paljon mahtuu apetta pariin matkalaukkuun.

Minna käväisi aulasihteerimme Satchi-sanin seurana katsomassa Heinähatun ja Vilttitossun. Elokuvan julkaisu Japanissahan aiheutti paljon kohua Suomessa, kun oikeuksien omistajat eivät ymmärtäneet mainonnan kohdistamista lasten sijasta kolmekymppisille naisille, eivätkä myöskään antaneet lupaa oheistuotteiden myymiseen. Jälkimmäinen voi olla sopimuksen vastaista, mutta Japani on oheiskrääsän luvattu maa, ja siksi sen tarjoaminen yleisölle on ehdottomasti oikein. Lisäksi oikea kohdeyleisö on, aivan niin, kolmekymppiset naiset, jotka myös olivat katsomon vallannet lapsien loistaessa poissaolollaan. Ei kannattaisi kitistä kun ei ymmärrä mitään japanilaisten mielenlaadusta. Joka tapauksessa itse elokuva oli vaimon mielestä keskinkertainen, joskin Satchi-san tykkäsi ja ilmeisesti samoin myös muu yleisö. Satchi-san myös oppi oleellisen suomenkielen sanan: vankila.

Vaimo oli spontaanisti ostanut meille liput taikorumpukonserttiin. Ennalta käsin moinen ei kuulosta kovin inspiroivalta: tyypit hakkaavat pari tuntia puupalikoilla isoa rumpua. Kulttuurikokemuksena tämäkin oli kuitenkin nähtävä ja kuultava, eikä kaduta yhtään. Esiintyjinä oli puolentusinaa ilmeisen tunnettua rumpuryhmää, mukaan lukien yllätykseksemme Helsingin kisojen avajaisissa esiintynyt näyttävä naisporukka, joka taikoikin rummuistaan sellaiset shamaanirytmit, että kuka tahansa dj olisi kalvennut kateudesta. Auraalisen kokemuksen lisäksi rumpalointi on visuaalisesti upean näköistä. Illan loppupuolella kaksi perinteisiin string-pöksyihin sonnustautunutta äijänkäppyrää hakkasi pienen yksiön kokoista rumpuaan apinan raivolla lähemmäs puoli tuntia, kunnes lopulta malttoivat lopettaa yleisön hurratessa kavereiden taidoille ja kestävyydelle. Eipä siinä mitään, seuraavan ryhmän tultua lavalle tyypit vaihtoivat rummut pienempiin ja liittyivät bileisiin. Suosittelemme!

Seuraava askel kielitaitomme hyödyntämisessä puhelimitse oli pöydän varaaminen ravintolasta, ja tämähän onnistui Minnalta helposti. Sen seurauksena löysimme itsemme Ebisun Monsoon Cafesta nauttimassa vihreätä thai-curryä ja muita Aasian herkkuja.

Sitten olikin vuorossa labramme Syyskoulu. Matkasimme pari tuntia pohjoiseen hieman Nikkon ohitse saapuaksemme Kinugawan kylpyläkaupunkiin. Paikan nimi on japanilaistenkin mielestä outo, ja tarkoittaa paholaisen raivon jokea. Kylve siinä sitten rauhassa kun saa pelätä itse pirun käyvän kimppuun vulkaanisten vesien syövereistä. No, hotellissamme oli tasan kaksi kylpyallasta, joihin ehdimme alle tunniksi vietettyämme ensin iltapäivän kuunnellen opiskeilijoiden luentoja tutkimuksistaan, rynnätäksemme sitten tyylikkäälle japanilaisillalliselle. Jossain välissä opiskelijat olivat ehtineet hankkia siinä määrin alkoholia ja naposteltavaa, että pystyivät pääsymaksua vastaan järjestämään jatkot aamuyöhön asti hotellihuoneessaan.

Muutaman tunnin yöunen jälkeen piti sitten herätä aamiaiselle epäinhimillisesti puoli kahdeksaksi. Perinteisesti aamiainen ei juurikaan eronnut illallisesta, onneksi sitä sentään oli vähemmän. Koska junan lähtöön oli vielä pari tuntia, päätimme Tuomaksen kanssa saada paremman näkymän hienosta kanjonijoesta seuraamalla käytöstä poistettua tietä vähän matkaa ylös vuorenrinnettä. Pian olimmekin umpipusikossa kallionlohkareiden keskellä, ja lopulta löysimme kaipaamamme maiseman parisataa metriä kaupungin yläpuolelta. Kaukana horisontissa näkyi myös juna-asema, ja kellon mukaan aikaa paluuseen oli tunti. Ihme kyllä ehdimme sinne ajoissa, joskin lahkeet täynnä ihmeellisiä takiaispiikkejä.

Tällä välin vaimoni oli tehnyt sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, nimittäin maanjäristyspakkauksen. Tämä siis siltä varalta, että iso järistys tuhoaa infrastruktuurin ja pitää selvitä pari päivää omillaan apua odotellessa. Pakkauksemme sisältää seuraavaa: vettä, ruokaa, taskulamppu, lääkkeitä, vaatteita, kynttilöitä ja tulitikkuja. Toivon mukaan sen toimintaa ei tarvitse testata tositilanteessa.

Ja sitten, suomalaisinvaasio.

Siellä missä on mikro-optiikan konferenssi, on myös joensuulaisia fyysikoita. Tällä kertaa MOC'05 houkutteli heitä paikalle iloksemme viisi, ja muutama muu tuli Tokioon muut bisnekset mielessään. Pidimme heidät sunnuntai-illan hereillä Harajukun teinikatujen hengästyttävässä vilskeessä, kunnes kerroimme unisille vieraillemme metroaseman olevan kilometri vasempaan ja jätimme heidät selviytymään hotellille itse.

Satchi-sanin harrastuksena on laulaa bändissä, ja hän oli antanut meille pari vapaalippua esitykseensä. Odotimme iltaa hieman hermostuneina, sillä Satchin lempiartisti on Yuki, joka kuulostaa lähinnä 13-vuotiaalta teinitytöltä. Hämmästykseksemme Satchi lauloi itse paremmin kuin idolinsa, eivätkä cover-versiot Yukin biiseistä olleet yhtään hullumpia. Huvitimme Satchia käyttämällä nenäliinanpalasia korvatulppina - eiväthän japanilaiset sellaisia itse koskaan käytä.

Maanantaina vieraamme valittivat, että heidän hotellinsa ympäristö (Nagatacho keskellä Tokiota) on ihan kuollutta seutua eikä luvattuja neonvalojakaan ole missään. Molemmat asia korjaantuivat illalla Shinjukun melskeessä, ja pilvenpiirtäjätkin tulivat samalla tutuiksi. Eräässä pelitalossa tytöt vielä hauskuuttivat itseään söpöilykuvat (purikura) ottamalla, ja minä yllätyksekseni voitin Minnan rumpupelissä 3-0. En olekaan täysin rytmitajuton.

Tuomas ja Minna

2005-10-20T23:37:00.000+09:00

Saimme taas piristystä arkeemme pariksi kuukaudeksi, kun kollegani Tuomas ja tyttöystävänsä Minna (kuinkas muuten) Joensuusta päättivät tulla tänne tutkimaan ja kotirouvailemaan. Seuraavassa kerron, kuinka heidät on orientoitu elämään Japanissa.

Tietoliikenneyhteyksien avaamiseksi piti heti ensimmäiseksi hankkia liitin, jolla suomalainen pistoke saatiin mahtumaan japanilaiseen pistorasiaan. Sähköhän on täällä myös erilaista, mutta nykyisille kannettaville tietokoneille kelpaa onneksi millainen sähkö tahansa. Samoin tein ostimme myös suodattimen suihkuun sekä juomavettä varten suodatinkannun, sillä paikallisvesi oli tulokkaidenkin mielestä epämiellyttävän tuoksuista ja makuista. Viimeset matkapölyt huuhtoutuivat lähikylpylämme virkistäviin vesiin.

Seuraavaksi oli vuorossa juna- ja metroverkon käyttökoulutus, eli ei muuta kuin kavereille linjakartat ja ladattavat Suica-kortit kouraan ja menoksi. Oleelliset shoppailupaikat kuten 100 jenin kaupat, halpa vaatekauppa Uniqlo, kansainväliset ruoka- ja kirjakaupat (Kinokuniya) ja elektroniikkataivas BicCamera löytyivät äkkiä kun on hyvät oppaat. "Luovan elämän kaupan" eli Tokyu Handsin kiertäminen kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin, ja tällä kertaa eniten huvitusta aiheuttanut löytö upeiden Halloween-asujen lisäksi oli puhelinkoppiakin pienempi puurakenteinen yhden hengen sauna (3000 euroa, kuva T&M). Parhaaksi kaupaksi T&M kuitenkin valitsivat perustavaratalomme Ito-Yokadon, sillä sen kenkäosastolta he molemmat löysivät elämänsä parhaita kenkiä pilkkahintaan. Allekirjoittanut kuitenkin osti kenkänsä kesälomalla Suomesta monta kertaa kalliimmalla, sillä tarpeeksi isoja lapikkaita ei täältä kääpiöiden maasta löydy.

Hengissäpysymiskoulutukseen kuului tietysti tärkeimpien ravintoloiden esittely. Lähiravintola Gusto ja vakio-izakayamme Watami saivat hyväksynnän, samoin useampikin testaamamme intialainen aidoissa tandooriuuneissa tehtyine tulisine ruokineen. Meillekin uusi kokemus oli paikallinen Rosson vastine Fracasso. Ruokien hinnat ovat puolet Rossosta laadun kärsimättä, palvelu japanilaisen hyvää, mutta 180 jenin (1,30 euroa) hintainen rajoittamaton juomaoikeus (mehu, virvoitusjuomat sekä 7 lajia kahvia, teetä ja erinomaista kaakaota) oli tulokkaiden mielestä kaikkein käsittämättömintä. Itse söin mustekalan musteella mustattua pastaa mustekalan mustien lonkeroiden kera, hintaan 4 euroa. Jos Tokio on maailman kallein paikka asua, mikä Suomi sitten on?

Prepaid-kännykän hankkiminen oli osoittautua ylivoimaiseksi. Sellaista ei nimittäin nykykäytännön mukaan ulkomaalainen noin vain saakaan, vaan vaaditaan ulkomaalaiskortti, jota ei taas saa ilman viisumia, jollaista Tuomaksella apurahatutkijan statuksensa takia ole. Pitkällisten vaiheiden jälkeen kysyin apua Tommilta, joka opasti minua ystävällisesti: "Osta hyvä mies se kännykkä omissa nimissäsi ja anna se sitten vieraittesi käyttöön." Vaaditaan neljä yliopistokoulutettua henkilöä olemaan älyämättä näin simppeli seikka itse. Teimme siis työtä neuvottua ja pian oli hallussamme Vodafonen englantia puhuva prepaid-härveli vailla ongelman häivää.

Luonnonilmiöiden suhteen näytti hyvältä, kun eräs taifuuni näytti aikansa jahkailtuaan suuntaavan suoraan kohti Tokiota. Viime hetkellä se kuitenkin kurvasi itään, kuten taifuunit usein tekevät, joten kunnon myrsky jäi nyt näkemättä. Sen sijaan se toi mukanaan tervetulleet siniset taivaat, sillä siihen asti olikin satanut pari viikkoa putkeen. Myös pari kertaa on maa järissyt, mutta ensimmäisen missasimme pällistellessämme Shinjukun pilvenpiirtäjiä (kävellessä ei pieniä järistyksiä huomaa) ja toisen huomasivat vain Minnat meidän miesten huhkiessa kuntosalilla. Television pääuutislähetys ilmoitti jälkimmäisen järistyksen jälkeen, ettei kuolonuhreja ole, vain eräs 80-vuotias mummo oli pudonnut sängystä ja saanut nenäverenvuodon.

Kuntoilupaikan löytäminen intohimoiselle urheilija-Tuomakselle olikin hankala juttu. Kuten kännykkää tai pankkitiliä, ei myöskään kuntosalijäsenyyttä saa ilman ulkomaalaiskorttia. Hermostuneen Tuomaksen jo tuomittua koko Japanin kansan rasisti-idiooteiksi sai hämmästynyt tutkija Tanaka-san kuulla ongelmasta. Hän lupasikin selvittää asian oitis. No, tunnin saleja läpi soiteltuaan ja turhaan kyseltyään syytä tähän älyttömään sääntöön ("se nyt on vähän vaikea asia..." oli vakiovastaus) hän lopulta savun jo alkaessa nousta hänen korvistaan onnistui löytämään Wako-shin kaupungin ylläpitämän salin, jonne myös epäilyttävät ulkomaalaishiipparit ovat tervetulleita.

Lähdin Tuomaksen mukaan tulkiksi, ja puolen tunnin pyörämatkan päästä keskeltä teollisuuskomplekseja ja jätteenkäsittelylaitoksia löytyikin pieni ja viihtyisä kuntosali. Tiskillä ollut tyyppi puhui vieläpä englantia ja salilla oli tavallisten härveleiden ja painojen lisäksi myös ilmainen ohjaaja. Koska olen kuntosalien suhteen aika kokematon, seurasin Tuomaksen ohjelmaa, joskin huomattavin helpotuksin tyyliin "taitaa olla tuo 45 asteen kulma sulla tässä vatsalihasliikkeessä vähän liikaa, pistetääs penkki vaaka-asentoon." Oivallisen treenin jälkeen totesimme siisteissä suihkutiloissa olevan myös kylpyammeita, ja kaiken huipuksi löysimme aidon suomalaisen saunan kivikiukaineen kaikkineen! Pois lähtiessä kysyimme, pitäisikö tästä jotain maksaakin ja saimme kuulla ensimmäisen kerran olevan meille ilmaisen ja seuraavien kertojen maksavan meille Rikenin työntekijöinä hulppeat 300 jeniä (2 euroa).

Omalta osaltani kuukauden saavutukseksi on luettava pizzan tilaaminen kotiin puhelimitse. Yoe on monesti kehunut, miten helppoa se on, ei tarvitse kuin ihan vähän osata japania. Tämän innoittamana päätin tilata sitten syötävää meille kaikille Pizza-la -nimisestä paikasta (nimihän on selvää suomea kuten sikala ja juottola). Pizzapoika kyseli tietenkin ensin nimen, osoitteen ja puhelinnumeron, ja sitten vain kerroin tahtomieni pizzojen nimet (menu englanniksi). Pieniä vaikeuksia tuotti vain yllättävä tarjous ilmaisesta juomasta, mutta pienellä säädöllä tästäkin selvittiin. Hämmästyttävää, miten vähäiselläkin kielitaidolla voi saada kaikenlaista aikaan. Pizza oli hyvää, joskin vähän kalliinpuoleista.

Jos ei halua tuntea oloaan lukutaidottomaksi lapseksi, on vähänkin pidempään Japanissa asuvien syytä opetella edes kirjoitusjärjestelmän perusteet. Siispä käskin T&M:n viipymättä asentaa koneillensa Slime Forest -pelin ja kuten arvelinkin, muisti-ihme Tuomas ilmoitti alkuahdistuksesta päästyään ("nää näyttää kaikki ihan samalta!") parin päivän jälkeen osaavansa ulkoa kaikki 100 tavumerkkiä, ja on tällä hetkellä menossa jossain 300 kanjimerkin paikkeilla. Tämä inspiroi minunkin aloittamaan pelaamisen uudelleen, sillä tuota vauhtia 500 merkin osaamisellani ei voi pitkään kehuskella. Kuulemma on jo ollut paljon apua varsinkin katakanojen osaamisesta, niillähän voi ravintolassakin lukea suuren osan ruokalistaa osaamatta kieltä ollenkaan.

Kulttuuripuolella merkittävin kokemuksemme on ollut Kawagoe-matsuri, lähikaupungissa järjestettävä vuotuinen perinnejuhla. Tapahtuman kohokohta ovat kaduilla seilaavat toistakymmentä upean koristeellista pientä teatteria (englanniksi "float"), jotka toisensa kohdatessaan käyvät näytelmällisen taistelun toisiaan vastaan. Olivat varsinkin iltapimeässä lukuisine paperilyhtyineen vaikuttavia ilmestyksiä. Myös kohtuulliseen 1000 jenin (7 euroa) hintaan käytettyjä silkkikimonoita myynyt liike herätti ihastusta. Suurimman vaikutuksen tosin taisi tehdä jo monesti vierailemamme veitsikauppa partaveistäkin terävimpine kokin työkaluineen. Mikään ei ole vaikuttavampaa kuin leikata pienellä käsintaotulla veitsellä juuresta kuin ilmaa vain työntämällä veistä eteenpäin, ja sitten kuulla itse kauppiaan sanovan: "jos ostat sen, minä teroitan sen kunnolla - se on vielä vähän keskentekoinen."

On myös osoittautunut, ettei Suomesta noin vain eroon pääse. Ikebukuron Sunshine Streetin peliluolista raikaa pihalle Children of Bodomin kitarasoolo, ja kuntosalilla soi imatralainen Twilightning. Harajukun hyperteatraalisessa Takenoko-vaatekaupassa näkyy joskus shoppailleen Mike Monroe. Wako-shin aseman seinällä on Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvan juliste. Suomen suurlähetystössä pomppaa jostain teknologialehtisestä esiin joensuulaisen fysiikan opiskelijattaren kuva. Törmäsimme myös spontaanisti Shinjukun kaduilla Yoehen ja Tommiin. Näin on maailma pieni.

Hokkaido

2005-09-30T21:45:00.000+09:00

Kielipoliisi vahtii vieressä mut nyt ei jaksa välittää. Vahtikoon.

Käytiin tutustumassa Japanin pohjoisosiin, Sapporoon ja Otaruun pääasiassa. Janne istui pari päivää konferenssissa – ja ensimmäistä kertaa tutkijanuransa aikana piti esitelmän kutsuttuna puhujana. Paljon oli suomalaisia paikalla, ihan tuttuja naamoja.

Pari päivää oli aikaa kierrellä itsekseen Sapporossa – kummallinen kaupunki. Oli ruutukaava-aluetta kokonaan ja eksyminen tehty ihan mahdottomaksi. Kadut oli leveitä – siis suomileveitä ja ihmisiä ihan vain kourallinen. Kaikkialle pääsi kävellen, eikä tullut mieleenkään käyttää metroa. Perunoista näyttivät sapporolaiset tykkäävän kovasti, samoin maissista. Perunapystejä, joista sai ostaa uuniperunoita ja maissia, oli vähän joka nurkalla.

Kävin myös ihan itsekseni oikeassa japanilaisessa teeseremoniassa. Seremoniatäti oli oikein mukava rouva, joka puhui englantia. Vaan siltikin juteltiin puolet ajasta japania – palautui aika mukavasti mieleen kaikki Suomessa unohtunut kielitaito. Seremonia oli hieno ja jouduin itse tekemään kupillisen teetä. Vispaus ei ihan sujunut yhtä sutjakkaasti kuin teetädiltä. Oikeaoppinen vispaus onkin ihan taitolaji. Vaikeaa selittää. M-kirjain pitäisi saada syntymään.

Yksi päivä vietettiin valmiiksi järjestetyllä retkellä. Maisemat olivat komeita, ja tällä kertaa aikaa oli jätetty enemmän per käyntikohde kuin taannoisella Kamakuran reissulla, jossa aikaa oli varattu keskimäärin 10 minuuttia jokaista pysähdystä kohden. Bento-tyylinen lounas oli, niinkusta aina, tylsä ja mauton.

Retkeiltiin vuoren huipulle köysiradalla, ei tarvinnut paljon vaivautua itse kävelemään. Ihmeteltiin, kun matkatäti kertoi vehnäpellolle kasvaneesta tulivuoresta. Oli siellä vuori vaan ei enää vehnäpeltoa. Vähän oli tylsä paikka kun ei ollutkaan kunnolla laavaa, vaan enimmäkseen kukkasia ja vihreää.

Osattiin seuraavana päivänä junailla itsemme hienosti Otaruun, joka oli ihan minipieni kaupunki. Käytiin Tengu-vuorella rapsuttelemassa Tengu-peikon nenää, kun se kuulemma tuopi onnea, tai jotain. Oli tietysti kirjalliset ohjeet, että mistä kannattaa rapsutella. Olimme kapinallisia, ja teimme ihan päinvastoin.

Illalla sushia (ol hyvää) ja kävelyä romanssialueella. Ryokania kohti kävellessä löytyi hyvä jazzklubi ja sieltä ensimmäinen lyhtytukkainen japanilainen nainen. Olis voinu jäädä sinne vaikka loppuyöksi mut kun oli tullut luvattua majataloon, että tullaan sitten hyvissä ajoin.

Seuraavana päivänä ei jaksanu kaupunki kiinnostaa. Mentiin ihmettelemään meriotuksia akvaarioon, ja nähtiin pingviineit, saukkoi, hylkeit ja hirmu isoja merimursuja tai mitä lie -leijonia. Ja tietty delfiineitä. Ja pakko oli mennä ostamaan oikein kitsch pallokalatuulikello, joka roikkuu nyt olohuoneen lampusta.

Mitäs vielä kertois. Joo, pohjois-Japanissa osataan näemmä tehdä hyvää suklaata ja juustoa. Nam. Ja JAL:illa oli hyvä palvelu. Oli kerrankin riittävästi jalkatilaa eikä muutenkaan puristanut mistään. Lentoneiti katsoi Simosta kerran check-in tiskillä ja totesi: ”Te olette muuten aika pitkä. Haluaisitte varmaan paljon jalkatilaa”. Ei ryhdytty väittämään vastaan.

Sumoa ja juhlimista

2005-09-24T23:40:00.000+09:00

Koska vaimoni potee pientä tätä seuraavan artikkelin kuvaamien seikkailujen tuoksinassa saatua flunssanpoikasta, raportoin minä jälleen elämämme kiemuroista.

Minna keksi lopultakin ainakin yhden selityksen täkäläisten ihmisten nuorekkaalle iholle käytyään Suomessa pari kertaa kosmetologilla. Heti hänen Japanista kotimaahan saavuttuaan kosmetologi oli kovasti kehunut hänen ihonsa kuntoa, mutta toista kuukautta Suomessa vietettyään sama kauneudenhoitaja oli päivitellyt kasvoille ilmestyneitä lukuisia ryppyjä, vaikka vaimoni olikin rasvannut kasvojaan säännöllisesti. Japaniin saavuttuaan hän on taas nuorentunut useita vuosia ihan vain olemalla täällä Tokion kosteassa ilmastossa. Ei siis muuta kuin kaikki tänne Japaniin kauneuslomalle!

Turvallisuuttamme parannettiin taas. Se meidän viime vuonna pois päältä kytkemämme ovihälytin on muuten vieläkin sammutettuna - ei ole kukaan sen melua kaivannut. Nyt joku paperinpyörittäjä oli oivaltanut, että talomme portti on ainoa vartioimaton ja lukitsematon sellainen koko RIKENissä, eli kuka tahansa hiippari voi vapaasti tulla sitä kautta sotkemaan tutkijoiden elämää. Nyt on sitten talomme ja muun kampuksen välissä numerolukittu portti. Toisin kuin kampuksen toisessa päässä olevaa samanlaista porttia, tätä ei yllä avaamaan kurkottamalla kädellään portin yli, vaan on turvauduttava kädellisten perinteiseen oksatyökaluun ja tyrkättävä sillä lukonkieli auki. Tämä siis jos ei jaksa näpytellä koodia. Kyllä nyt on paljon turvallisempi olo.

Sumoturnaus tuli taas Tokioon, eikä mikään voinut meitä estää sinne menemästä. Pyysin aulasihteeriämme Satchi-sania varaaman liput puhelimitse ja kävin ne sitten itse hakemassa lähikauppamme kopiokone-faksi-lippuautomaatista. Ensi kerralla yritän ostaa liput suoraan koneelta kun se näyttäisi olevan mahdollista ilman ennakkovarausta, ja japaninkielinen käyttöliittymäkään ei ole enää ylitsepääsemätön ongelma.

Sumo oli hauskaa, niin kuin aina, vaikka lukuisat loukkaantumiset laskivatkin turnauksen tasoa. Yokozuna Asashoryu metsästi kuudetta peräkkäistä turnausvoittoaan päästäkseen tasoihin legendaarisen Taihon ennätyksen kanssa. Bulgarialainen nuori lupaus Kotooshu (204 cm, 143 kg) oli kuitenkin aiheuttaa suuryllätyksen voittamalla esimmäiset 12 otteluaan samalla kun Asashoryu (185 cm, 143 kg) meni häviämään kahdesti. Sitten kaverukset pääsivätkin ottamaan mittaa toisistaan. Värikkäässä ottelussa Kotooshu onnistui pääsemään Asashoryun taakse ja nappasi vielä vyöotteenkin. Normaalipainijan tapauksessa on peli tässä tilanteessa selvä, mutta niin vaan yokozuna pyöräytti salamana piruetin ja dumppasi haastajan tylysti turvalleen.

Viimeisinä päivinä Asashoryu kiri tasoihin (13-2) ja uusintaottelussa Kotooshulla meni selvästi löysät housuun Asashoryun tappajankatseen edessä, hän kompasteli jo alkurituaaleissa puhumattakaan itse ottelusta. Seuraavassa turnauksessa supermongoli yrittää ensimmäisenä painijana voittaa kaikki kuusi turnausta samana vuonna - viimeisestä 12 turnauksesta hän onkin vaatimattomasti voittanut vain 11. Tästä huolimatta japanilaiset tiedotusvälineet ovat hehkuttaneet Kotooshua maasta taivaaseen, onhan hän sentään valkoihoinen, ja tällä hetkellä ainoa varteenotettava haastaja mongolivallalle. Kovaa vauhtia kohti huippua on tosin kohoamassa virolainen jätti Baruto (197 cm, 164 kg), joka teki selvää jälkeä vastustajistaan alemmassa divisioonassa (juryo). Ensi vuonna saatamme siis päästä kannattamaan veljeskansamme edustajaa!

Kotimatkallamme saimme ihailla täysikuuta, olihan nyt syksyn virallinen kuunkatseluaika (o-tsukimi).

Juhliakin olemme viime aikoina ehtineet. Kampuksemme ainoat muut suomalaiset Y&T kyllästyivät asumaan maaseudulla ja vuokrasivat omakotitalon Ikebukurosta. Vuokra on luokkaa tuplasti meidän maksamamme, mutta sillä saa pienen, kolmikerroksisen ja viihtyisän lukaalin rauhalliselta alueelta ihan Tokion sykkeen tuntumasta. Jos aikoisimme itse asua Tokiossa pidempään, juuri noin haluaisimme asua. Perinteiseen tapaan Y&T järjestivät mainiot tuparit isänmaallisen sinisine booleineen ja grilliruokineen (autokatos=grillikatos). Me tekaisimme läjän karjalanpiirakoita (Minna leipoi, minä rypytin), jotka muuten olivat aivan älyttömän hyviä, vaikka itse sanonkin. Myös paikalliset tykkäsivät, vaikkeivät millään ymmärtäneet, että riisistä voi tehdä sellaista täytettä. Eihän täällä riisipuuroa ikinä syödä. Tietysti jotkut välttämättä halusivat syödä piirakat puikoilla. Myös Turkinpippureista tekemämme salmiakkivotka hävisi jonnekin, luultavasti pääosin paikalla olleiden seitsämän suomalaisen suihin.

Jos muuten kiinnostaa tarkemmin tietää miten asunto Japanissa vuokrataan, kannattaa lukea Yoen kiehtova selostus aiheesta. Sisältää myös kuvan talosta.

Myös Katariina ja Tero muuttivat yllättäen, ikävä kyllä työn perässä takaisin Suomeen. Tätä perin harmillista tapahtumaa juhlittiin pariinkin otteeseen, heillä kotona, karaokessa ja vielä Christon Cafessa. Saimme heiltä perinnöksi chilipensaita, ja osan tavaroistamme heidän mukanaan muuttokontissa Suomeen.

Tämän jutun ensimmäinen ja viimeinen kuva ovat Kitchijojissa näkemästämme juhlasta (matsuri), jossa perinteiseen tyyliin kanniskeltiin porukalla alttareita (mikoshi), paukuteltiin taikorumpuja ja pidettiin hauskaa.

Myrskyisää

2005-09-10T23:42:00.000+09:00

Viime aikoina on globaali sää ollut myrskyisää. Hurrikaani Katrina lähes tuhosi New Orleansin, ja täällä meillä päin taifuuni Nabi (voimakkuus 3/5) jyräytti yli koko Japanin etelästä pohjoiseen. Viranomaiset varautuivat tähän vuoden neljänteentoista taifuuniin evakuoimalla 100000 kansalaista, mutta silti 25 ihmistä kuoli tulvissa ja mutavyöryissä. Lähes kaikkialla satoi vähintään parisataa millimetriä (kolmasosa Suomen vuotuisesta sademäärästä) - jossain päin Kyushua vettä tuli yli 1300 milliä vuorokaudessa. Ei naurata laakson asukasta kun sellainen vesimäärä vyöryy sisään takaovesta.

Meillä päin taifuunin etureuna tuotti hienon ukkosmyrskyn ja myöhemmin saimme tavalliseen tapaan paljon tuulta ja sadetta, ei mitään sen ihmeellisempää. Osa tutkijoistamme tosin joutui jättämään konferenssimatkansa Shikokulle väliin, kun lennot oli peruttu eivätkä bussit suostuneet tuulessa ajamaan yli saarelle johtavan sillan.

Paljolti tästä riippumatta pitkäaikainen ja erinomaisen pidetty sihteerimme Sato-san lähti viikon varoitusajalla uusiin hommiin, unelmatyöhönsä kirjastonhoitajaksi. Kawata-sensei kyllä lupasi ostaa labraan paljon kirjoja hänelle hoidettavaksi jos hän ei lähtisi, mutta ei auttanut se. Vietimme siis perjantaina haikeat jäähyväiset erinomaisessa vietnamilaisravintolassa Roppongissa. Onneksi uusi ja pätevä sihteeri Kajita-san löytyi yhden päivän haastattelujen jälkeen.

Ikään kuin tässä kaikessa ei olisi ollut tarpeeksi katastrofia, palasi vielä vaimo Suomesta lomaltaan. No, onneksi sillä oli tuliaisia mukanaan...

Huumoria

2005-09-01T23:43:00.000+09:00

Todistaakseni, että japanilaisilla on huumorintajua, seuraavassa muutama mielestäni hauskaa linkkiä aiheesta. Osa vaatii englanninkielen taitoa.

Chindogu eli omalaatuiset epäkäyttökelvottomat japanilaiset keksinnöt on maailmanlaajuisesti tunnettu ilmiö. Keksijän haastattelu selventää asiaa. Aiheesta on tietenkin julkaistu kirja.
Video, jossa piilokamera saa selville sushin salaisuuden (tekstitys englanniksi).
Engrish on jo aiemminkin mainittu kaikkialta löytyvä mainosmiesten koristemielessä käyttämä riemastuttavan ärsyttävä epäversio englanninkielestä.
Japanilaiset bisnesmiehet tekevät töitä, kunnes eivät pysy hereillä. Sitten käy näin (paljon kuvia).
Kun on tehnyt töitä niska limassa, pitää niskan yöllä rentoutua. Se onnistuu näillä tyynyillä (naisille on oma versio).

Lopuksi kerron joku päivä sitten näkemästäni tv-ohjelmasta. Studiossa oli seinä, jossa selän korkeudella kaksi A3:n kokoista reikää. Näistä näkyi kaksi naisen selkää ja niillä päällänsä olevien bikinien yläosan nauhat. Miespuolinen joukkue sai sitten valita mielestään paremman näköisen selän ja avata siltä nauhat. Seinä käännettiin ja sieltä paljastui myrtsin näköinen äijä, joka läväytti kilpailijoita avokämmenellä turpaan. Onnekkaammat löysivät tietenkin seinänsä takaa seksikkään pimun kädet rintojensa peittona.

No, sama toistettiin, ja taas eräille tuli huono valinta vaikka kuinka oli selkää hipelletty valinnan varmistamiseksi. Tällä kertaa äijällä oli ruoska kädessään. Koska kilpailijat eivät suostuneet ruoskittavaksi, pisti äijä heidät alushoususillaan riviin selälleen, rasvasi oman ja heidän rintamuksensa, otti pienen vauhdin ja liukui tyylikkäästi vatsallaan nöyryytettyjen kilpailijoiden yli.

Harajuku tanssii ja soi

2005-08-31T22:42:00.000+09:00

Japani, kuten Suomikin, on kesämaa siinä mielessä, että kesäisin on jatkuvasti joka kylällä jotain hassuja festivaaleja (matsuri) ja muita iloisia joukkotapahtumia. Olin päättänyt lauantaina lähteä katsomaan niistä jotakin, ja itse asiassa optimistina aioin nähdä kaksi juhlaa samana päivänä. Hyvien unenlahjojeni takia oli kuitenkin sambakarnevaalit jätettävä väliin ja tyydyttävä näkemään vain Super Yosakoi 2005, tai viralliselta nimeltään Harajuku Omotesando Genki Matsuri Super Yosakoi.

Festivaali oli malliesimerkki siitä, miten saadaan nuoriso ja vanhempi väestö ottamaan innolla osaa samaan perinnetanssijuhlaan. Ratkaiseva seikka oli sääntöjen vähyys: 30-120 -jäsenisen tanssijoukkueen jäsenillä kuuluu olla kädessä Naruko-kastanjetit, ja heidän taustamusiikissaan pitää käyttää pieni pätkä alkuperäisestä perinnemelodiasta. Juhlaperinne alkoi sodan jälkeen Kochi-prefektuurissa, jonka murteessa yosakoi tarkoittaa "ole hyvä ja tule yöllä". Nykyään näitä juhlia järjestetään jo yli 200 paikkakunnalla ja tanssijoitakin on yli 10000. Harajukussakin heitä paikalla oli tuhansia.

Vaikka minulle lähes 35 asteen helteessä tuli hiki jo katsellessa, jaksoivat tanssijat iloisena vetää parin kymmenen minuutin mittaiset esityksensä lävitse. Varsinkin nuoriso bailasi ankarasti itse sävellettyjen taustanauhojensa tahtiin musiikkityylien vaihdellessa trendikkäistä diskobiiseistä raskaaseen metalliin (olen varma että se biisi kertoi moottorisahasta). Esityksiä oli selvästi treenattu, ja esiintymisasut olivat todella näyttäviä. Niinpä minullakin oli hauskaa, varsinkin kun tanssijat olivat otollisia valokuvauskohteita.

Sitten pieni huomio elektroneista. Täällähän elektronit kulkevat suurimmaksi osaksi maanpäällisiä sähköjohtoja pitkin, ja olemme Minnan kanssa kovasti ihmetelleet, miten puut saavat kasvaa ihan kiinni johdoissa, kun Suomessa sellainen on ehdottomasti paha juttu. No, talomme nurkalla joku elektroni hermostui tilanteesta ja sytytti johtonsa palamaan. Palokunta tuli toki nopeasti paikalle sammuttamaan johdon, ja sähkömiehet korjattua sen he suorittivat vähän karsintaa sen ympäristössä. Asuntoihin jaetussa lapussa pyydettiin ymmärrystä myös sille, että puistotyöläiset tulevat karsimaan muitakin pihamme puita (esim. kamferi, magnolia, kirsikka ja kiinankeltis, siinä sanottiin).

Tiitiäisen tuutulaulu

2005-08-26T21:31:00.000+09:00

Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen,
posket on tehty puolukasta
tukka naavantuppurasta
silmät on siniset tähdet

Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen
keinu kuusen kainalossa
tuutu tuulen kartanossa
sammuta siniset tähdet!

Tuulen tuomana 26.8.2005 syntyi pieni peikkotyttö, tytöntylleröinen, isälle iloksi, äidille onneksi, ja tädille hoidettavaksi.

Animoitua poikamieselämää

2005-08-25T22:50:00.000+09:00

Tosi rankkaa on ollut tämä poikamieselämä. Ainakin kahdesti olen käynyt kavereiden kanssa ravintolassa syömässä, kerran parilla olusella ja muutaman kerran elokuvissa. Lähinnä olen kääntänyt unirytmini väärinpäin ja ollut sitten iltamyöhään töissä. Olin ajatellut taas aloittaa pingiksen peluun, mutta ei sekään 30 asteen lämmössä ole kivaa.

Viina ei siis ole virrannut, eikä naisista ole ollut tietoakaan. Ei ole minusta poikamieheksi. Sain sentään Fekhralta tunisialaisia pikkuleipiä, kai se lasketaan menestykseksi naisrintamalla?

Ainoa japanilainen saavutukseni on yleissivistykseni aukkojen paikkaaminen katsomalla animeklassikoita. Videovuokraamosta kotimaisia piirrettyjä löytyy tietenkin hyllytolkulla, mutta vain kansainvälisesti menestyneimmät ovat saatavana englanniksi tekstitettynä. Kolme ennen näkemätöntä tärkeää teosta kuitenkin vielä löysin.

Akira (1988). Alansa ehdoton klassikko, 2000 sivuiseen sarjakuvaan (manga) perustuva kertomus kolmannen maailmansodan jälkeisestä Neo-Tokiosta, jossa moottoripyöräjengiläiset sotkeutuvat armeijan salaiseen telepaattiprojektiin. Kovasti väkivaltaista toimintaa, kiinnostava juoni ja muutamia tehokkaita kohtauksia, mutta ei näin vanhana pysty enää samaistumaan teinipoikiin. Akira oli joka tapauksessa aikoinaan monessa mielessä kova juttu - sillä on ollut suuri vaikutus myöhempään animeen ja jopa länsimaisiin toimintaelokuviin. Näkemisen arvoinen siis.

Ghost in the Shell (1995). Toinen ehdoton klassikko. Taas mangaan perustuva tulevaisuuteen sijoittuva poliittisten juonittelujen sävyttämän poliisitarinan muotoon puettu pohdiskelu ihmisen sielun olemuksesta tai olemattomuudesta. Päähenkilönä seksikäs kyborgipoliisi, jonka koko ruumis aivoja lukuunottamatta on korvattu alkuperäistä huomattavasti paremmilla keinotekoisilla osilla. Tutkimuksissa vastaan tulee itseään tietoiseksi olennoksi väittävä tietokonevirus. Upeaa animaatiota, pitkiä tunnelmallisia jaksoja pelkkiä kaupunkikuvia, tyylikkäitä tietokone-efektejä, syvällinen juoni. Ihan ok, mutta ei mangan jo luettuani tehnyt niin suurta vaikutusta kuin olin toivonut. Katson vielä joskus uudestaan, samoin äskettäin ilmestyneen jatko-osan.

Jin-Ro (tai Jin-Roh) (1998). Saksa voitti toisen maailmansodan, nyky-Japanissa on asiat pielessä ja kansa nousemassa kapinaan. Vastarintaliike käyttää pikku-Punahilkkoja, nuoria tyttöjä pomminkantajinaan. Poliisin erikoisjoukot päähenkilö joukoissaan yrittävät pitää hommaa hanskassa vaihtelevalla menestyksellä. Erään punahilkan pidätysoperaatio leviää seinille ja päähenkilö traumatisoituu loppuelokuvan ajaksi. Osa erikoisjoukoistakin toimii toisten selän takana. Tarinaa on hankala selittää, mutta piirrostyyli ja juonen kuljetus on niin realistista, että unohtaa katsovansa käsin piirrettyä animaatiota. Kuka meistä on punahilkka ja kuka onkaan susi? Tykkäsin kovasti elokuvan rujosta ihmisluonteen kuvauksesta ja myös tyyliin sopivasta loppuratkaisusta. Ihmettelin vain nettiarvostelujen mainintaa siitä, että juonen punaisena lankana kulkeva punahilkkasatu on se lapsilta kielletty versio, jossa susi syö punahilkan. Onko siitä toinenkin versio? Tuo minulle lapsena kerrottiin. Pitäisikö minun huolestua vanhempieni kasvatusmetodeista?

Kaikesta huolimatta animesuosikkini, johon Minna yhtyy, on edelleen mahdottoman söpö ja sympaattinen Näkymätön ystävä (Tonari no Totoro). Kunpa minunkin naapurissani asuisi sellainen.

Suomi, osa 2

2005-08-14T22:53:00.000+09:00

Ettei Japani olisi aivan täysin päästämme unohtunut, saapui meille muutamaksi päiväksi Suomeen vieraaksi Taeko-san, ystävämme Tokiosta. Kaupunkilaisnainen pidettiin tyytyväisenä esimerkiksi seuraavilla luonnonmukaisilla menetelmillä:

Tarjoamalla aitoja karjalanpiirakoita Marttojen leipomana Joensuun torilla. Myös muikut perunamuusilla maistuivat.
Menemällä metsään keräämään sieniä ja mustikoita. Taeko olisi halunnut jäädä metsään asumaan. Teimme sitten sienistä kastikkeen takapihalta kaivettujen uusien perunoiden seuraksi, ja jälkiruuaksi söimme mustikkamaitoa itsepoimittujen vattujen kanssa.
Istumalla keskiyöhön asti järven rannalla saunoen vastan kanssa, uiden, muurinpohjalettuja syöden ja nuotiolla makkaraa paistaen. Keskiyön valoisuus herätti kovasti ihmetystä vielä elokuussakin.
Laskemalla Ruunaan kosket kumiveneellä, nauttimalla lounaaksi loimulohta keskellä metsää ja laskemalla sitten pari koskea lisää. Hieno reissu!
Käymällä Paaterissa ihailemassa Eeva Ryynäsen puuveistoksia ja erityisesti upeaa honkakirkkoa.

Ehdin myös lopultakin nähdä elävän todisteen enoudestani: siskollani on todellakin vauva. Hämmentävää. Sitä paitsi seuraavan kerran kun näen sitä vuoden päästä, se juoksee jo ympäriinsä omin jaloin.

Yhteenvetona kerrottakoon Suomen olevan sen verran mukavan oloinen paikka, että kyllä sinne voisi vielä hyvinkin palata. Tietenkin näin kesällä näkee Suomesta juuri sen parhaan puolen, varsinkin kun sää Joensuussa oli juuri päinvastainen kuin Helsingin MM-kisoissa...

Lopulta oli pakko poistua taas Japaniin, vaikka mielelläni olisin voinut Suomeen jäädäkin. Minna jäi vielä jatkamaan lomaansa melkein kuukaudeksi, joten seuraavaksi on odotettavissa raportteja poikamieselämästä Idän Ihmemaassa.

Suomi, osa 1

2005-07-31T22:57:00.000+09:00

Kuten otsikosta näkyy, kävimme lopultakin ensimmäistä kertaa Japaniin tulomme jälkeen Suomessa. Aeroflop vei meidät sinne halvalla ja epämukavasti - sillipurkissakin olisi ollut enemmän jalkatilaa. Onneksi Finnair lensi välin Moskova-Helsinki. Minnaa tosin alkoi hysteerisesti hihityttää suomenkielinen kuulutus, ja minustakin kieli kuulosti noin julkisesti kuultuna ihan hassulta. Helsingissä olimme ihan ihmeissämme eksotiikasta, joka puolella kasvoi koivuja ja horsmia, eikä missään ollut ketään. Hotellissa olimme jo lähdössä etsimään juoma-automaattia, kunnes nolostukseksemme älysimme pesuhuoneen hanaveden olevan täysin juomakelpoista.

Pari ensimmäistä päivää Joensuussa tuntuivat tosi kummallisilta. Toisaalta oli hienoa nähdä ihmisiä ja paikkoja ja saada suomalaista ruokaa, mutta kuitenkin kaikki oli jollain ahdistavalla tavalla pielessä. Pian aivot onneksi orientoituivat ympäristön muutokseen emmekä olisi pois halunneet lähteäkään, vaikka Joensuu olikin muuttunut rakennustyömaaksi.

Sen sijaan, että kertoisin lomamme tapahtumista normaaliin tyyliin, raportoin seuraavassa uusin silmin Japanin ja Suomen eroista.

Suomessa	Japanissa (Tokiossa)
Vettä voi juoda suoraan hanasta. Aaaahh...	Hanavettä kannattaa juoda vasta filtteroituna, tai ostaa pullovettä
Kaupassa ostokset siirretään kärrystä hihnalle itse. Mikä vaiva!	Ostoskorit nostetaan kassatiskille, ja myyjä antaa tavarat toisessa korissa takaisin, joskus valmiiksi pussitettuna
Kaupassa muovipussi maksaa rahaa	Myyjä antaa tarpeellisen määrän pusseja mukaan ilmaiseksi
Kaupassa myyjää voi tervehtiä	Kaupassa myyjä tervehtii, mutta häntä ei pidä tervehtiä
Alkoholia ei saa kaupoista klo 9 jälkeen	Esim. 7-11 -kauppaketju on aina auki ja myy myös alkoholia
Viiniä ja viinoja saa vain Alkosta	Kaupat myyvät kaikkia viinoja, ja apteekista saa reseptivapaasti 100%:sta etanolia
Palvelu kehnoa, esim. ravintolassa tarjoilijat eivät välttämättä edes tervehdi! Argh!	Palvelu loistavaa, kaikkialla toivotetaan heti tervetulleeksi. Asiakas on kuningas.
Yöllä ei kesällä tule pimeää, joka on loistavaa! Talvella päivä on olematon	Kesälläkin tulee heti seitsemän jälkeen pimeää - tämä ahdistaisi, ellei aurinko paistaisi niin kuumasti. Talvella ei päivä tunnu montaa tuntia lyhemmältä
Juoma-automaatit ovat harvassa	Juoma-automaatteja on ihan kaikkialla. Kesällä ei ilman niitä selviä
Vessat juna-asemilla ovat maksullisia!	Vessat asemilla ovat tietenkin ilmaisia
Osa henkilöautoista on ikivanhoja rotiskoja	Vanhat rotiskot viedään Kiinaan ja Venäjälle, kaikilla tyäällä on uudet autot
Ravintolat hyvillä paikoilla, esim. nähtävyyksien lähellä, ovat tavallista kalliimpia	Ruuan hinta ei yleensä riipu ravintolan sijainnista, olisihan todella epäkohteliasta rahastaa ihmisiä sillä tavoin
Pankkikortti käy kaikkialla	Pankkikortti käy harvoissa paikoissa, Japani pyörii käteisellä
Suomessa asuu kourallinen ihmisiä, eikä niitäkään näe missään	Japanissa asuu 127 miljoonaa ihmistä ja suurimman osan niistä tapaa aamujunassa Shinjukuun
Ihmiset ovat isoja ja lihavia	Ihmiset ovat pieniä ja siroja
Blondeja vilistää kaikkialla	Kaikki ovat mustapäitä, elleivät värjäydy ruskeaksi
Miehet ovat miehiä	Miehet ovat epämaskuliinisia androgyynejä olentoja
Naisilla on muodot	Kaupoista ei saa rintaliivejä ilman toppauksia (olen yrittänyt), ja naisten lantiot ovat poikamaiset
Ilma on kuivaa, huulet rohtuivat heti Helsinki-Vantaalla	Ilmasta voi keittää kahvit eikä kosteusvoiteita tarvita
Oikeanpuoleinen liikenne tuotti ongelmia, kävelimmekin jatkuvasti vasemmalla	Vasemmanpuoleinen liikenne
Telkusta tulee animen merkkiteos Neon Genesis Evangelion suomeksi tekstitettynä	Telkusta tulee paljon animea, mutta eihän niitä japaniksi ymmärrä
Kaupasta saa jos jonkinlaista leipää	Kaupasta saa pullamössöpaahtoleipää eri paksuisina viipaleina ja eri tehtaiden tekemänä
Joensuulaiset pukeutuvat kuin navettaan olisivat menossa	Tokiolaiset pukeutuvat siististi ja huolitellusti

Lähdössä

2005-07-16T21:35:00.000+09:00

Matkalaukut pakattu ja lähetetty lentokentälle. Suurin kaaos asunnosta siivottu, tuliaiset ostettu - täytyy muistaa ottaa wasabi jääkaapista aamulla. Levoton olo, jalat kantavat ympäri asuntoa; eikö voitaisi jo lähteä.

Matkalaukku tuntui jotenkin väärin pakatulta, tuliko kaikki tarpeellinen mukaan? Ei tiedä mitä tarvitsee. Reppuun ilmestyy tunti tunnin jälkeen aina jotain uutta.

Ajatukset tekevät kummallisia hyppyjä: onko kaikki tarpeellinen mukana, mitenkähän ne siellä kanji-tunnilla opiskelevat tiistaina, miltä tuntuu nurmikko varpaiden alla, tarvitaanko nenäliinoja jos itkettää. Tahtoo lähteä ja tahtoo jäädä. Kuusi viikkoa poissa Japanista on lyhyt aika mutta silti pitkä. Ikävä tulee. Kukaan ei sano Suomessa kawaii.