Tapahtunut tähän mennessä
Lauantaina 3. huhtikuuta jätimme Joensuun taaksemme. Helsinki-Vantaalla vielä ehdimme nauttia suomalaiset pannupizzat suomalaisilla olusilla ennen astumistamme Finnairin MD-11 koneen sisuksiin. Suora lento Tokioon kesti 9,5 tuntia, ja sujui yllättävän mukavasti ja nopeasti. Jopa toimittaja Hyvärinen viihtyi koneessa kuin kotonaan, eikä Tacis-muovipussia tarvittu. Nukkuminen tosin jäi aika vähälle, vaikka yritystä siihen suuntaan kyllä oli.
Naritan lentokentällä (n. 70 km Tokiosta itään) tullimuodollisuudet sujuivat kivuttomasti. Koska metromatkailu ei matkalaukkujen kanssa ole kovin käytännöllistä, jätimme laukut kuljetuspalvelun ongelmaksi. Narita Expressin liput ostettuamme etsiydyimme asemalaiturille, jossa onnistuimme ostamaan juoma-automaatista omituista mutta kummallista kylmää ohrateetä (?!). Pommipoliisin tarkastettua junan pääsimme moderniin ja siistiin lattialämmityksellä varustettuun vaunuosastoon. Vaikka väsymys silmiämme painoikin, onnistuimme tarkkailemaan ympäröiviä maisemia. Yleisilme oli kohtuullisen ruma, kuten radanvarret yleensä, tosin välillä silmiimme osui kauniita kirsikkapuita, asuintaloja ja temppeleitä.
Puolentoista tunnin junamatkan jälkeen saavuimme ensimmäisen suuren haasteen eteen: Ikebukuron asema. Kyseessä on maailman suurimman kaupungin lähes suurin asema, jonka läpi kulkee päivittäin yli miljoona ihmistä. Koska olimme henkisesti valmistautuneet hurjiin ihmismassoihin, jouduimme kokemaan karvaan pettymyksen, sillä asema tuntui puolityhjältä. Ilmeisesti japanilaisetkaan eivät viitsi liikkua vilkkaasti sunnuntaisin! Pienen harhailun ja epätietoisen pyöriskelyn jälkeen löysimme kotipysäkillemme, Wako-shin asemalle, menevän junalinjan (Toobu Toojoo) lippuautomaatin, ostimme liput, kävelimme laiturille ja hyppäsimme junaan. 12 minuutin kuluttua olimmekin jo kotipysäkillämme.
Astuessamme ulos Wako-shin asemalta huomasimme, että Japanin kevät ei ehkä sittenkään ole aivan niin ihana ja kaunis kuin olimme kuvitelleet. Ulkona satoi vettä ja lämpötila ei paljon yli viiden asteen kivunnut. Kurjaa! Missä olivat ne paljon puhutut upeat kirsikankukat (sakura) ja auringonpaiste?! Päätimme siis ottaa taksin, sillä kävelymatka asemalta RIKENin tutkimuskeskukseen kestää n. 15-20 minuuttia eikä meillä kummallakaan ollut selvää käsitystä siitä, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä. Englantia tai mitään muutakaan vierasta kieltä taitamaton taksikuskimme vei meidät kuitenkin onnistuneesti oikealle portille, josta saimme asuntomme avaimen. Lopuksi taksikuski kuljetti meidät kampusalueen toisessa päässä sijaitsevan asuntomme ovelle.
Ensivaikutelma asunnostamme oli muuten positiivinen mutta huoneiston lämpötila ei vastannut aivan odotuksia. Sisällä asunnossa oli vain 16 astetta lämmintä. Kun siihen päälle lisätään matkaväsymys, nälkä, yllättäen iskenyt koti-ikävä, lopputuloksena oli itku (toimittaja Simonen haluaa tässä vaiheessa huomauttaa, että itku tuli vain toimittaja Hyväriseltä). Onneksi saimme pian puhelinyhteyden toimittaja Simosen kolleegaan, tutkija Fekhra H´Dhiliin (Tunisiasta), joka ystävällisesti lähti oppaaksemme läheiseen ruokakauppaan. Ostettuamme valmislounaan, bentoo (suorakulmaiseen moniosaiseen muovilaatikkoon aseteltu ateriakokonaisuus, joka syödään kylmänä), sekä muutamia muita peruselintarvikkeita, palasimme takaisin asunnollemme. Syötyämme yhdistetyn lounaan/illallisen päätimme mennä nukkumaan kello viisi iltapäivällä.
Heräsimme molemmat yhtä aikaa pirteinä uuteen päivään - täsmälleen keskiyöllä! Onnistuimme kuitenkin vielä nukkumaan useamman tunnin ennen aamua. Levänneemmin silmin Japani näyttikin jo paljon valoisammalta paikalta, jopa aurinko oli ilmestynyt taivaalle. Asuntomme lämpötilakin alkoi jo riittää normaaliin oleskeluun.
Huoneistomme on 53 neliön kolmio sisältäen seuraavaa: makuuhuone, työhuone (hyvä vierashuone), olohuone, keittiö ja kolmiosainen kylpyhuone (vessa, pesuhuone kylpyammeella ja yhdistetty kodinhoito-, meikkaus- ja hammashuoltohuone). Keittiössä on kaasuhella ja kirpun kokoinen kalangrillausuuni, riisinkeitin, vesitermoskeitin ja leivänpaahdinuuni, eli uuniruokien tekeminen ei onnistu (Kerpele! toim. H:n huom.). Ylähyllyjen korkeus on juuri sopiva ammattilaiskoripalloilijoille, muuten keittiö on ihan toimiva.
Asuntomme on hyvin länsimaalaistyylinen, lukuunottamatta muutamaa yksityiskohtaa. Jokaisessa huoneessa on tehokas automaattinen ohjelmoitava kauko-ohjattava ilmastointi/lämmityshärveli, jonka käytön hinta on meille täysi arvoitus ensimmäisen laskun saapumiseen saakka. Käyttövesi lämmitetään kaasulla käyttäen puhuvaa ja ohjelmoitavaa ohjauspaneelia. Vessanpöntön säiliöön tulevalla huuhteluvedellä voi pestä kätensä, sillä se tulee säiliön yläpuolella olevasta vesihanasta valuen säiliöön siinä olevasta reiästä (ks. kuva). Luonnollisestikin kaikkien laitteiden, myös pesukoneen ja kuivausrummun kaikki säätimet ovat täysin japaninkielisiä.
Matkalaukkumme saapuivat kotiovellemme heti maanantaiaamuna, tunnin etuajassa. Emme kuitenkaan heti purkaneet niitä, sillä ohjelmassa oli käynti toimittaja Simosen uudella työpaikalla, Nanophotonics Laboratoryssä. Työkaverit vaikuttivat rennoilta ja mukavilta, ja sihteeri Sato-san auttoi meidät läpi kiireellisimmistä byrokraattisista kiemuroista. Oikeisiin töihin ei toimittaja Simonen kuitenkaan pääse ennen ensi tiistaita, jolloin Kawata-sensei tulee käymään paikalla organisoimassa asioita. Siihen asti on aikaa järjestellä uutta kotia ja elämää yleensäkin, ja valita, minkälaisen tietokoneen Simonen-san työpaikalleen tahtoo (vapaa valinta, sanoi Sato-san!). Kävimme myös tutkimusryhmän kanssa lounaalla yhdessä kampuksen ravintoloista. Hyvää japanilaista ruokaa halpaan hintaan, huomattavasti alle kampuksen ulkopuolisen hintatason! Siellä tulee varmasti käytyä useinkin. Loppupäivä kuluikin laukkuja purkaen ja kotia organisoiden. Kävimme myös kaupungin suurimmassa tavaratalossa, Ito-Yokadossa, ja hankimme kotiimme nettiyhteyden pyytämällä verkkokaapelin asuintalomme toimistosta. Koska suomalainen pistoke ei mahdu japanilaiseen pistorasiaan, emmekä tarvittavaa liitintä Wako-shistä löytäneet, jäi tämän päiväkirjan kirjoittaminen vielä odottamaan parempia aikoja.
Tiistaina marssimme rohkeasti kaupungintalolle hakemaan ulkomaalaiskorttia, jonka hankinta on pakollinen yli 90 päivää Japanissa asustaville muukalaisille (gaijin). Se helpottaa huomattavasti esim. pankkitilin ja kännykän hankintaa, mutta kuten myöhemmin opimme, ei ehkä kuitenkaan ole pakollinen näihin tarkoituksiin. Toimitusaika kyseisellä läpyskällä on kuitenkin kuukausi.
Byrokratiasta päästyämme suuntasimme kohti Wako-shin rautatieasemaa, jossa tapasimme Japanissa reilut kolme vuotta asuneen thaimaalaisen ystävämme Yon. Yon ystävällisen ja asiantuntevan opastuksen avulla löysimme muutamia 100 jenin kauppoja Ikebukurosta, kävimme syömässä erinomaisessa kaiten-zushissa (liukuhihnalla kulkevia sushilautasia, joista voi valita mieleisensä. Hinta määräytyy lautasten määrän ja värin mukaan) ja ihmettelimme Tokion ihmisvilinää ja vilskettä. Saimme myös tietokoneisiin ja digikameraan tarvittavia sähkövempeleitä. Takaisin palasimme junalla ruuhka-aikaan, joka oli edelleen jonkin asteinen pettymys. Emme rutistuneet rusinoiksi eli ihmisiä oli edelleen liian vähän! Loppuilta meni ostoksia purkaessa ja Yolta saamiemme tavaroiden ihmettelyssä. Ostimme Yon suosituksesta myös vedensuodattimen, vaikka meille oli vakuuteltu paikallisen hanaveden olevan juomakelpoista. Juomavesi muuttui täysin, siis se ei ollut enää pahanmakuista. Suosittelemme kaikille tokiolaisille ja vähän muillekin!
Tämän jälkeen olemme mm. ehtineet ilmoittautua japanin kielikurssille, kokea 4,9 Richterin maanjäristyksen (juuri ja juuri huomasimme) ja juoda paikallista Sapporo Draft One (Dorafuto-wan) -olutta (hyvää on :).
Naritan lentokentällä (n. 70 km Tokiosta itään) tullimuodollisuudet sujuivat kivuttomasti. Koska metromatkailu ei matkalaukkujen kanssa ole kovin käytännöllistä, jätimme laukut kuljetuspalvelun ongelmaksi. Narita Expressin liput ostettuamme etsiydyimme asemalaiturille, jossa onnistuimme ostamaan juoma-automaatista omituista mutta kummallista kylmää ohrateetä (?!). Pommipoliisin tarkastettua junan pääsimme moderniin ja siistiin lattialämmityksellä varustettuun vaunuosastoon. Vaikka väsymys silmiämme painoikin, onnistuimme tarkkailemaan ympäröiviä maisemia. Yleisilme oli kohtuullisen ruma, kuten radanvarret yleensä, tosin välillä silmiimme osui kauniita kirsikkapuita, asuintaloja ja temppeleitä.
Puolentoista tunnin junamatkan jälkeen saavuimme ensimmäisen suuren haasteen eteen: Ikebukuron asema. Kyseessä on maailman suurimman kaupungin lähes suurin asema, jonka läpi kulkee päivittäin yli miljoona ihmistä. Koska olimme henkisesti valmistautuneet hurjiin ihmismassoihin, jouduimme kokemaan karvaan pettymyksen, sillä asema tuntui puolityhjältä. Ilmeisesti japanilaisetkaan eivät viitsi liikkua vilkkaasti sunnuntaisin! Pienen harhailun ja epätietoisen pyöriskelyn jälkeen löysimme kotipysäkillemme, Wako-shin asemalle, menevän junalinjan (Toobu Toojoo) lippuautomaatin, ostimme liput, kävelimme laiturille ja hyppäsimme junaan. 12 minuutin kuluttua olimmekin jo kotipysäkillämme.
Astuessamme ulos Wako-shin asemalta huomasimme, että Japanin kevät ei ehkä sittenkään ole aivan niin ihana ja kaunis kuin olimme kuvitelleet. Ulkona satoi vettä ja lämpötila ei paljon yli viiden asteen kivunnut. Kurjaa! Missä olivat ne paljon puhutut upeat kirsikankukat (sakura) ja auringonpaiste?! Päätimme siis ottaa taksin, sillä kävelymatka asemalta RIKENin tutkimuskeskukseen kestää n. 15-20 minuuttia eikä meillä kummallakaan ollut selvää käsitystä siitä, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä. Englantia tai mitään muutakaan vierasta kieltä taitamaton taksikuskimme vei meidät kuitenkin onnistuneesti oikealle portille, josta saimme asuntomme avaimen. Lopuksi taksikuski kuljetti meidät kampusalueen toisessa päässä sijaitsevan asuntomme ovelle.
Ensivaikutelma asunnostamme oli muuten positiivinen mutta huoneiston lämpötila ei vastannut aivan odotuksia. Sisällä asunnossa oli vain 16 astetta lämmintä. Kun siihen päälle lisätään matkaväsymys, nälkä, yllättäen iskenyt koti-ikävä, lopputuloksena oli itku (toimittaja Simonen haluaa tässä vaiheessa huomauttaa, että itku tuli vain toimittaja Hyväriseltä). Onneksi saimme pian puhelinyhteyden toimittaja Simosen kolleegaan, tutkija Fekhra H´Dhiliin (Tunisiasta), joka ystävällisesti lähti oppaaksemme läheiseen ruokakauppaan. Ostettuamme valmislounaan, bentoo (suorakulmaiseen moniosaiseen muovilaatikkoon aseteltu ateriakokonaisuus, joka syödään kylmänä), sekä muutamia muita peruselintarvikkeita, palasimme takaisin asunnollemme. Syötyämme yhdistetyn lounaan/illallisen päätimme mennä nukkumaan kello viisi iltapäivällä.
Heräsimme molemmat yhtä aikaa pirteinä uuteen päivään - täsmälleen keskiyöllä! Onnistuimme kuitenkin vielä nukkumaan useamman tunnin ennen aamua. Levänneemmin silmin Japani näyttikin jo paljon valoisammalta paikalta, jopa aurinko oli ilmestynyt taivaalle. Asuntomme lämpötilakin alkoi jo riittää normaaliin oleskeluun.
Huoneistomme on 53 neliön kolmio sisältäen seuraavaa: makuuhuone, työhuone (hyvä vierashuone), olohuone, keittiö ja kolmiosainen kylpyhuone (vessa, pesuhuone kylpyammeella ja yhdistetty kodinhoito-, meikkaus- ja hammashuoltohuone). Keittiössä on kaasuhella ja kirpun kokoinen kalangrillausuuni, riisinkeitin, vesitermoskeitin ja leivänpaahdinuuni, eli uuniruokien tekeminen ei onnistu (Kerpele! toim. H:n huom.). Ylähyllyjen korkeus on juuri sopiva ammattilaiskoripalloilijoille, muuten keittiö on ihan toimiva.
Asuntomme on hyvin länsimaalaistyylinen, lukuunottamatta muutamaa yksityiskohtaa. Jokaisessa huoneessa on tehokas automaattinen ohjelmoitava kauko-ohjattava ilmastointi/lämmityshärveli, jonka käytön hinta on meille täysi arvoitus ensimmäisen laskun saapumiseen saakka. Käyttövesi lämmitetään kaasulla käyttäen puhuvaa ja ohjelmoitavaa ohjauspaneelia. Vessanpöntön säiliöön tulevalla huuhteluvedellä voi pestä kätensä, sillä se tulee säiliön yläpuolella olevasta vesihanasta valuen säiliöön siinä olevasta reiästä (ks. kuva). Luonnollisestikin kaikkien laitteiden, myös pesukoneen ja kuivausrummun kaikki säätimet ovat täysin japaninkielisiä.
Matkalaukkumme saapuivat kotiovellemme heti maanantaiaamuna, tunnin etuajassa. Emme kuitenkaan heti purkaneet niitä, sillä ohjelmassa oli käynti toimittaja Simosen uudella työpaikalla, Nanophotonics Laboratoryssä. Työkaverit vaikuttivat rennoilta ja mukavilta, ja sihteeri Sato-san auttoi meidät läpi kiireellisimmistä byrokraattisista kiemuroista. Oikeisiin töihin ei toimittaja Simonen kuitenkaan pääse ennen ensi tiistaita, jolloin Kawata-sensei tulee käymään paikalla organisoimassa asioita. Siihen asti on aikaa järjestellä uutta kotia ja elämää yleensäkin, ja valita, minkälaisen tietokoneen Simonen-san työpaikalleen tahtoo (vapaa valinta, sanoi Sato-san!). Kävimme myös tutkimusryhmän kanssa lounaalla yhdessä kampuksen ravintoloista. Hyvää japanilaista ruokaa halpaan hintaan, huomattavasti alle kampuksen ulkopuolisen hintatason! Siellä tulee varmasti käytyä useinkin. Loppupäivä kuluikin laukkuja purkaen ja kotia organisoiden. Kävimme myös kaupungin suurimmassa tavaratalossa, Ito-Yokadossa, ja hankimme kotiimme nettiyhteyden pyytämällä verkkokaapelin asuintalomme toimistosta. Koska suomalainen pistoke ei mahdu japanilaiseen pistorasiaan, emmekä tarvittavaa liitintä Wako-shistä löytäneet, jäi tämän päiväkirjan kirjoittaminen vielä odottamaan parempia aikoja.
Tiistaina marssimme rohkeasti kaupungintalolle hakemaan ulkomaalaiskorttia, jonka hankinta on pakollinen yli 90 päivää Japanissa asustaville muukalaisille (gaijin). Se helpottaa huomattavasti esim. pankkitilin ja kännykän hankintaa, mutta kuten myöhemmin opimme, ei ehkä kuitenkaan ole pakollinen näihin tarkoituksiin. Toimitusaika kyseisellä läpyskällä on kuitenkin kuukausi.
Byrokratiasta päästyämme suuntasimme kohti Wako-shin rautatieasemaa, jossa tapasimme Japanissa reilut kolme vuotta asuneen thaimaalaisen ystävämme Yon. Yon ystävällisen ja asiantuntevan opastuksen avulla löysimme muutamia 100 jenin kauppoja Ikebukurosta, kävimme syömässä erinomaisessa kaiten-zushissa (liukuhihnalla kulkevia sushilautasia, joista voi valita mieleisensä. Hinta määräytyy lautasten määrän ja värin mukaan) ja ihmettelimme Tokion ihmisvilinää ja vilskettä. Saimme myös tietokoneisiin ja digikameraan tarvittavia sähkövempeleitä. Takaisin palasimme junalla ruuhka-aikaan, joka oli edelleen jonkin asteinen pettymys. Emme rutistuneet rusinoiksi eli ihmisiä oli edelleen liian vähän! Loppuilta meni ostoksia purkaessa ja Yolta saamiemme tavaroiden ihmettelyssä. Ostimme Yon suosituksesta myös vedensuodattimen, vaikka meille oli vakuuteltu paikallisen hanaveden olevan juomakelpoista. Juomavesi muuttui täysin, siis se ei ollut enää pahanmakuista. Suosittelemme kaikille tokiolaisille ja vähän muillekin!
Tämän jälkeen olemme mm. ehtineet ilmoittautua japanin kielikurssille, kokea 4,9 Richterin maanjäristyksen (juuri ja juuri huomasimme) ja juoda paikallista Sapporo Draft One (Dorafuto-wan) -olutta (hyvää on :).
0 Kommentteja
Lähetä kommentti
<< Home