The Rasmus

Jotta edellisen artikkelin kommentilta ”Sushirajan sanomista luettuna voi toimittajien elämä näyttää pelkältä ravintoloissa syömiseltä, matkailulta ja hauskoilta kulttuurikokemuksilta. Näin ei tietenkään ole, vaan elämämme on suurimmalta osin hyvin arkipäiväistä” saadaan mahdollisimman hyvin vedettyä pohja pois, kerronpa vähän eilisestä illasta.

Ei ollut kotona nyhväämisestä, dvd-leffojen katselusta tai artikkelien kirjoittamisesta tietoakaan. Herrasväki Hyvärinen&Simonen junailivat itsensä T&Y:n kanssa Ebisuun kuuntelemaan The Rasmusta (Za Rasumasu)! Kyllä, juuri sitä suomalaista Rasmusta.

Tyypillisen rockväen tapaan kävimme ensin leipäostoksilla Ebisun asemalla ja tutkailemassa tätimäisiä timantteja ja helmikoruja ennen keikkapaikalle siirtymistä. T ehti sitä paitsi nauttia matkalla jäätelönkin.

Okei, tyypillinen rocknuoriso EI käy leipäostoksilla ja tutkailemassa timangeja ennen keikkaa, mutta kun tälle kaikelle on hyvä selitys. Ensiksikin, jos Japanissa sattuu löytämään hyvää leipää, sitä pitää heti ostaa. Toisekseen, LiquidRoom osoittautui yllättävän vaikeaksi paikaksi löytää, varsinkin kun sitä etsittiin ihan väärältä puolen asemaa...

Y:n kanssa lähdimme lopulta kyselemään tietä keikkapaikalle koruliikkeen henkilökunnalta. Seurauksena tästä: M&Y päätyivät katselemaan kymmeniä tuhansia euroja maksavia tätimäisiä helmikoruja, ja T&J värjöttelivät ulkona pihalla. Lopulta kartta LiquidRoomille löytyi. Keikkapaikalle saavuimme taksilla sopivasti viisi minuuttia ennen keikan alkua.

En usko, että Suomessa olisin ollut yhtä innostunut Rasmuksen keikasta, mutta täällä näköjään löysin itsestäni uudestaan teini-Minnan, joka sitten hyppi ja riekkui kuin pieni apina koko keikan ajan. Lievää kulttuurishokkia aiheutti se, että perinteisesti niin pidättyväiset japanilaiset bailasivat kuin viimeistä päivää. Kulttuuri-ihmetystä myös aiheutti se, että paikalliset eivät ilmeisesti koe korviensa suojaamista tarpeelliseksi. Omat kuulolärpäkkeemme tukimme liiallisen melun välttämiseksi vanhoilla kunnon eareilla.

Toinen hauska kulttuuriin liittyvä ominaisuus oli ns. kättelyjono - keikan jälkeen kaikki halukkaat pääsivät kättelemään bändin jäsenet. Siis kättelemään, ei nimmareita hakemaan. Niinpä mekin Y:n kanssa kävimme kulttuurikokemuksen täydellistämiseksi antamassa tassua bändin pojille. Siistii!

Kolmannen, ja ehkä kaikkein suurimman, kulttuurielämyksen aiheutti japanilainen parikymppinen Suomea vähän puhuva nuori mies, joka osoittautui Japanin The Rasmus fan-clubin puheenjohtajaksi. Kyseinen nuori mies puhui vielä kaiken lisäksi englantia! Hän tiesi suomalaisista bändeistä Sonata Arctican ja Pikku G:n. Heh.

Ilta kruunattiin izakayassa käynnillä. Herkkää valkosipulipizzaa ja sushia. Nam.