Audienssi keisarin kanssa

Sunnuntai-aamuna Minna ja Hessu katosivat johonkin mentyäni suihkuun. Ilmeni, että talonmiehemme oli kutsunut heidät syömään mochia, jota he olivat juuri tekemässä. Valmistus tapahtui pihalla hakkaamalla isolla puunuijalla puukaukaloon pistettyä höyrytettyä riisiä, kunnes se muuttui sitkeäksi taikinaksi. Tämä herkku nautittiin sitten makeiden azukipapujen kera. Muiden naapureiden lisäksi myös joulupukki tuli kuulemma syömään tätä aika tylsän makuista, mutta hyvin tyypillistä sapuskaa.

Mochia masussa olikin hyvä lähteä kohti Tokiota. Meillä oli nimittäin audienssi itse keisarin kanssa! Kahtena päivänä vuodessa on rivikansalaisella mahdollisuus nähdä tämä suoraan auringonjumalatar Amaterasusta polveutuva Japanin henkinen hallitsija vilkuttamassa palatsinsa parvekkeelta parin minuutin ajan. Ensimmäinen mahdollisuus on keisarin syntymäpäivä 23. joulukuuta, ja toinen esiintyminen tapahtuu uuden vuoden kunniaksi 2. tammikuuta.

Kymmenien poliisien suorittaman hämmästyttävän tarkan turvatarkastuksen jälkeen pääsimme portilla meille jaetut japaninliput kourassamme palatsin pihamaalle. Heti kohta törmäsimme yllätykseksemme Katariinaan ja Teroon. Tokio on pieni!

Itse palatsi osoittautui modernin ja vanhan arkkitehtuurin huonoimpien puolien yhdistelmäksi. Ruma kuin mikä. Pääsimme kuitenkin alle sadan metrin päähän panssarilasitetusta parvekkeesta, jolle keisariperhe piakkoin ilmeistyi vilkuttamaan tuhansien ihmisten iloksi. Keisarin pidettyä pienen uudenvuodenpuheen tilaisuus olikin ohi. Päivän aikana järjestettyjä seitsemää esiintymistä kävi katsomassa yhteensä 75000 vierasta.

Illaksi olimme varanneet liput jazzklubille nimeltä Shinjuku Pit Inn, jossa ohjelmana piti olla "Japanese all-stars jazz". Ensin etsimme klubia parin korttelin verran väärästä suunnasta ja päädyimme epämääräisille homokaduille. Kaikenlaisen eroottisen toiminnan lisäksi löysimme kaupan, joka näytti myyvän kannabista ihan avoimesti. Kaiketi se on täällä laillista.

Klubi oli pieni, intiimi ja savuinen, kuten jazzklubin kuuluukin. Itse musiikista emme ikävä kyllä innostuneet. Soittajat olivat kyllä ehdottoman ammattitaitoisia ja luultavasti Japanin parhaimmistoa, mutta kaikki kappaleet olivat liian samanlaisia. Ensin koko bändi esitteli teeman, sitten jokainen sooloili yksi kerrallaan, kunnes kappale parin kymmenen minuutin jammailun jälkeen lopetettiin yhdessä. Yleisö kuitenkin eli täysillä mukana.