Chinggis-kaanin jalanjäljillä, osa 1
RIKENissä on jokaisen työntekijän velvollisuus pitää viikko kesälomaa. Aivan oikein, yksi viikko. Lomakohteikseen japanilaiset valitsevat usein Tyynenmeren paratiisisaaren, tai sitten pohjois-Japanin, sillä Tokiossa on kesällä lämmintä liikaakin. Ankaran pohdinnan jälkeen valitsimme rentoutumispaikaksemme maan nimeltä Mongolia.
Koska lukijakuntamme leukojen loksahduksen ääni oli kuultavissa Sushirajan toimitukseen asti, lienee paikallaan perustella valintaamme hiukan. Erinäisistä, ihmisjärjen ulottumattomissa olevista syistä johtuen toimittaja Hyvärisen äiti työskentelee tällä hetkellä Mongolian pääkaupungissa Ulaanbaatarissa EU:n palkkaamana yrityshautomokonsulttina. Häneltä ja monelta muultakin olimme kuulleet Mongolian maisemien olevan vertaansa vailla. Lisäksi tietenkin on syytä mainita historialliset syyt - 1200-luvulla mongolit valtasivat lähes koko tunnetun maailman luoden suurimman valtakunnan, minkä planeettamme on koskaan nähnyt. Kublai-kaani hallitsi kansoja Koreasta ja Vietnamista Unkariin saakka, ja silkkitie kuljetti rikkauksia ja Marco Polon Euroopasta Pekingiin saakka. Japani muuten selviytyi kahdesta mongolien hyökkäyksestä oikea-aikaisten taifuunien ansiosta: jälkimmäisessä hyökkäyksessä 140000 mongolisoturia hukkui japanilaisten jumalten tuuleksi (kamikaze) ristimässä myrskyssä.
Täysin loogisista syistä johtuen kiipesimme siis vapaaehtoisesti lauantaina Naritan lentokentällä Mongolian Airlinesin koneeseen. Yllätykseksemme kone ei ollutkaan venäläinen Putolev, vaan turvallisen tuntuinen eurooppalainen Airbus, ja lisäksi palvelu ja jopa kasvisruoka tyydyttivät. Kentällä muutimme n. 50 dollaria paikalliseksi viisumiksi, ja astuimme toiseen maailmaan. Ulaanbaatar oli ennakkoaavistusten mukaisesti ruma rähjäinen neuvostotyylinen kaupunki, joskin uusiakin rakennuksia näkyi nousevan siellä täällä. Sähkönsä asukkaat tuottavat näppärästi kaupungin keskelle sijoitetuilla neljällä hiilivoimalalla, jotka talvisin kuulemma muuttavat huomattavan osan polttoaineensa lämpöenergiasta paksun mustan savun muotoon. Hotellia emme tarvinneet, vaan majoituimme mukavasti Leenan asuntoon aivan kaupungin keskustassa.
Koska saavuimme illalla, tyydyimme vain purkamaan matkatavaramme ja vastaanottamaan Suomesta Leenan mukana lähetetyt tuliaiset (kovasti kiitoksia asianosaisille!). Kävimme toki syömässä ravintolassa, muttemme mongolialaisessa, sillä paikallisten ruokavalio koostuu pääasiassa lihasta, kun taas me syömme täsmälleen vain kaikkea muuta. Matkamme aikana ehdimmekin testata etnisiä ravintoloita korealaisesta ja thaimaalaisesta intialaiseen ja amerikkalaiseen.
Nukuimme hyvin, joskin allekirjoittanut, Suomessa talvisinkin ikkuna auki nukkuva karpaasi meinasi vilustua makuuhuoneen lämpötilan laskettua muutaman asteen alle kahdenkymmenen.
Aamulla tapasimme meidät lentokentältä noutaneen paikallisoppaamme Dakan ja suuntasimme kohti Ulaanbaatarin nähtävyyksiä. Koska Mongolia on tunnettu sinisestä taivaastaan, satoi tietenkin vettä ja oli kylmä. Siis +15 astetta. Ei muuta kuin subtrooppiseen Tokioon tottuneet hipiät pipon alle piiloon ja ulos paikallisia huvittamaan. Ensimmäiseksi pistäydyimme tutustumassa Mongolian suurimpaan ja tärkeimpään luostariin, Gandantegchinlen Khiidiin. Kommunistien vuonna 1937 suorittamissa etnisissä puhdistuksissa lähes kaikki maan luostarit tuhottiin, mutta tämä jätettiin hämmästyttämään turisteja. Sateessa Japanin lukuisten temppeleiden turruttamat mielemme eivät Gandanista suuresti vaikuttuneet, mutta päärakennuksen sisällä seisova 25-metrinen kullattu buddha sai kuitenkin leuat hieman loksahtamaan.
Paikallisia autoilijoita takseinamme käyttäen vaihdoimme teeman uskonnosta historiaan. Luonnonhistorian museo on kuuluisa kahdesta kokonaisesta dinosauruksen luurangosta, jotka tietenkin oli pakko nähdä. Kyseiset sauriaiset käyskentelivät planeetallamme 70 miljoonaa vuotta sitten, ja nykyisin todisteita tästä voi henkilökohtaisesti löytää pienellä vaivalla tonkimalla Gobin autiomaan hiekkaa etelä-Mongoliassa. Tarbosauruksen (T-Rex) 15 metrisen luurangon eteen käveltyäni ja sen purukalustoa vilkaistuani oli housupyykki lähellä, sillä hirmulisko näytti täsmälleen yhtä pelottavalta kuin elokuvissa. Joutaakin olla sukupuuttoon kuollut, mokoma hirvitys!
Illalla pistäydyimme ostoksilla lähikaupassa, josta löytyi iloksemme Fazerin suklaata! Koska tätä herkkua ei Tokiosta tunnu millään löytyvän, ryntäsimme oitis kassalle pari levyä mukanamme. Tympeä myyjä nappasi levyt, pyyhkäisi niitä viivakoodinlukijalla, ja... kieltäytyi myymästä niitä meille selittäen jotain mongoliaksi. Hämmentyneinä päätimme pohtia tilannetta yön yli ja yrittää myöhemmin uudestaan.
Seuraavana päivänä vaihdoimme opasta autoillaksemme lähimmän vuoren kääntöpuolelle Manzshir Khiidin luostariin, tai tarkemmin sanottuna luostarin raunioilla sijaitsevaan pieneen museoon. Heti n. 800000 asukkaan Ulaanbaatarista päästyämme asutus loppui kuin seinään, vain siellä täällä näkyi muutamia jurttia (mongoliaksi ger) ja karjalaumoja. Mongolialaiset ovat perinteisti olleet paimentolaisia, ja puolet heistä asuu edelleen näissä pyöreissä siirrettävissä asumuksissa. Koska jurtan voi purkaa ja koota parissa tunnissa, se on talviasuttava ja siihen mahtuu koko perhe, on se erittäin järkevä asumismuoto paimentolaisille.
Museo oli lyhyt ja asiallinen katsaus luostarin historiaan, mutta vierailun arvoiseksi paikan tekivät maisemat. Kiipesimme luostarin yläpuolisille kallioille, josta eteemme avautui huikaiseva näkymä yli pienten purojen ja metsien täyttämän laakson. Sinitaivaalla kaartelivat haukat eikä mistään kuulunut ihmisten ääniä. Tämä oli Tokion melskeen jälkeen sen verran rentouttavaa, että olisimme voineet jäädä sinne istumaan vaikka koko yöksi. Lomailuaikataulumme kuitenkin vaati meitä kapuamaan alas autolle ystävällisen luostarikoiran meitä uskollisesti seuraten.
Paluumatkalla oppaamme (nimeltänsä "Otro") kysyi, tahtoisimmeko vierailla jurtassa. Vastasimme tietenkin kyllä, ja pian olimmekin erään paikallismummon olohuoneessa nauttimassa hänen itse tekemäänsä jugurttia. Mongoliassa ei kotirauhaa tunneta, vaan milloin tahansa voi kuka tahansa pistäytyä käymään, ja aina ollaan vieraanvaraisia. Jurtan oven koputtamisen sijasta on kuitenkin syytä hieman kauempaa huudella "Onko koira kiinni?", ellei sitten halua kotiaan puolustavaa petoa pureskelemaan sääriluutaan.
Takaisin kaupunkiin päästyämme kävimme katsastamassa Gobin tehtaanmyymälän. Nimensä vastaisesti kyseessä ei ole hiekkatehdas, vaan sen sijaan sieltä voi ostaa erinomaisia kashmir-tuotteita muodikkaista puseroista kalsareihin. Länsimaissa nämä kashmir-vuohen villasta tehtävät mukavat ja lämpimät asusteet ovat suhteellisen kalliita, mutta alhaisesta elintasosta johtuen ne ovat turisteille kohtuuhintaisia Mongoliassa. Päätimme palata paikalle myöhemmin isomman rahanipun kanssa. Rahaniput ovat Mongoliassa väkisinkin suuria, sillä kolikoita ei tunneta, ja 1000 tögrögiä on arvoltaan noin yksi dollari.
Illalla näimme paikallisen musiikki- ja tanssiesityksen. Mongolien perinnemusiikki muistuttaa paljolti kiinalaista, mutta yksi erityispiirre erottaa sen kaikesta muusta: kurkkulaulu. Elävänä kuultuna se on vielä paljon kummallisempaa kuin levyltä. Ideana on se, että ääni muodostetaan jossain syvällä kehon uumenissa, ja lopputuloksena on haluttaessa kaksi ääntä yhtä aikaa, toinen matala murmatus ja toinen korkea vihellys. Hämmästyttävää! Samoin oli hämmästyttävää selkärangattomalta vaikuttanut nuori tyttö, joka väänteli itseään epäinhimillisiin mutta esteettisiin asentoihin. Tämäkin sirkuksissa usein nähtävä taiteenlaji on perinteistä Mongoliassa.
Lopuksi kävimme suklaaostoksilla lähikaupassamme. Yritykseksi jäi Fazerin hankinta tälläkin kertaa, kassakone kieltäytyi edelleen tunnistamasta viivakoodia.
Tiistaina kapusimme oppaamme kanssa Ulaanbaatarin eteläpuolisille vuorille saadaksemme paremman kokonaiskuvan maisemista. Matkan varrella tutustuimme venäläisten tuntemattomille sotilaille ja sankareille pystyttämään Zaisan-muistomerkkiin. Kaupunki kieltämättä näytti paljon paremmalta kaukaa ja korkealta katsottuna. Alas tultuamme tapasimme joen rannassa muutaman puun lehtiä rouskuttavan jakkilehmän (jakin ja lehmän risteytys). Illalla kävimme jälleen testaamassa kassakoneen suklaamyönteisyyttä, tuloksetta.
Koska lukijakuntamme leukojen loksahduksen ääni oli kuultavissa Sushirajan toimitukseen asti, lienee paikallaan perustella valintaamme hiukan. Erinäisistä, ihmisjärjen ulottumattomissa olevista syistä johtuen toimittaja Hyvärisen äiti työskentelee tällä hetkellä Mongolian pääkaupungissa Ulaanbaatarissa EU:n palkkaamana yrityshautomokonsulttina. Häneltä ja monelta muultakin olimme kuulleet Mongolian maisemien olevan vertaansa vailla. Lisäksi tietenkin on syytä mainita historialliset syyt - 1200-luvulla mongolit valtasivat lähes koko tunnetun maailman luoden suurimman valtakunnan, minkä planeettamme on koskaan nähnyt. Kublai-kaani hallitsi kansoja Koreasta ja Vietnamista Unkariin saakka, ja silkkitie kuljetti rikkauksia ja Marco Polon Euroopasta Pekingiin saakka. Japani muuten selviytyi kahdesta mongolien hyökkäyksestä oikea-aikaisten taifuunien ansiosta: jälkimmäisessä hyökkäyksessä 140000 mongolisoturia hukkui japanilaisten jumalten tuuleksi (kamikaze) ristimässä myrskyssä.
Täysin loogisista syistä johtuen kiipesimme siis vapaaehtoisesti lauantaina Naritan lentokentällä Mongolian Airlinesin koneeseen. Yllätykseksemme kone ei ollutkaan venäläinen Putolev, vaan turvallisen tuntuinen eurooppalainen Airbus, ja lisäksi palvelu ja jopa kasvisruoka tyydyttivät. Kentällä muutimme n. 50 dollaria paikalliseksi viisumiksi, ja astuimme toiseen maailmaan. Ulaanbaatar oli ennakkoaavistusten mukaisesti ruma rähjäinen neuvostotyylinen kaupunki, joskin uusiakin rakennuksia näkyi nousevan siellä täällä. Sähkönsä asukkaat tuottavat näppärästi kaupungin keskelle sijoitetuilla neljällä hiilivoimalalla, jotka talvisin kuulemma muuttavat huomattavan osan polttoaineensa lämpöenergiasta paksun mustan savun muotoon. Hotellia emme tarvinneet, vaan majoituimme mukavasti Leenan asuntoon aivan kaupungin keskustassa.
Koska saavuimme illalla, tyydyimme vain purkamaan matkatavaramme ja vastaanottamaan Suomesta Leenan mukana lähetetyt tuliaiset (kovasti kiitoksia asianosaisille!). Kävimme toki syömässä ravintolassa, muttemme mongolialaisessa, sillä paikallisten ruokavalio koostuu pääasiassa lihasta, kun taas me syömme täsmälleen vain kaikkea muuta. Matkamme aikana ehdimmekin testata etnisiä ravintoloita korealaisesta ja thaimaalaisesta intialaiseen ja amerikkalaiseen.
Nukuimme hyvin, joskin allekirjoittanut, Suomessa talvisinkin ikkuna auki nukkuva karpaasi meinasi vilustua makuuhuoneen lämpötilan laskettua muutaman asteen alle kahdenkymmenen.
Aamulla tapasimme meidät lentokentältä noutaneen paikallisoppaamme Dakan ja suuntasimme kohti Ulaanbaatarin nähtävyyksiä. Koska Mongolia on tunnettu sinisestä taivaastaan, satoi tietenkin vettä ja oli kylmä. Siis +15 astetta. Ei muuta kuin subtrooppiseen Tokioon tottuneet hipiät pipon alle piiloon ja ulos paikallisia huvittamaan. Ensimmäiseksi pistäydyimme tutustumassa Mongolian suurimpaan ja tärkeimpään luostariin, Gandantegchinlen Khiidiin. Kommunistien vuonna 1937 suorittamissa etnisissä puhdistuksissa lähes kaikki maan luostarit tuhottiin, mutta tämä jätettiin hämmästyttämään turisteja. Sateessa Japanin lukuisten temppeleiden turruttamat mielemme eivät Gandanista suuresti vaikuttuneet, mutta päärakennuksen sisällä seisova 25-metrinen kullattu buddha sai kuitenkin leuat hieman loksahtamaan.
Paikallisia autoilijoita takseinamme käyttäen vaihdoimme teeman uskonnosta historiaan. Luonnonhistorian museo on kuuluisa kahdesta kokonaisesta dinosauruksen luurangosta, jotka tietenkin oli pakko nähdä. Kyseiset sauriaiset käyskentelivät planeetallamme 70 miljoonaa vuotta sitten, ja nykyisin todisteita tästä voi henkilökohtaisesti löytää pienellä vaivalla tonkimalla Gobin autiomaan hiekkaa etelä-Mongoliassa. Tarbosauruksen (T-Rex) 15 metrisen luurangon eteen käveltyäni ja sen purukalustoa vilkaistuani oli housupyykki lähellä, sillä hirmulisko näytti täsmälleen yhtä pelottavalta kuin elokuvissa. Joutaakin olla sukupuuttoon kuollut, mokoma hirvitys!
Illalla pistäydyimme ostoksilla lähikaupassa, josta löytyi iloksemme Fazerin suklaata! Koska tätä herkkua ei Tokiosta tunnu millään löytyvän, ryntäsimme oitis kassalle pari levyä mukanamme. Tympeä myyjä nappasi levyt, pyyhkäisi niitä viivakoodinlukijalla, ja... kieltäytyi myymästä niitä meille selittäen jotain mongoliaksi. Hämmentyneinä päätimme pohtia tilannetta yön yli ja yrittää myöhemmin uudestaan.
Seuraavana päivänä vaihdoimme opasta autoillaksemme lähimmän vuoren kääntöpuolelle Manzshir Khiidin luostariin, tai tarkemmin sanottuna luostarin raunioilla sijaitsevaan pieneen museoon. Heti n. 800000 asukkaan Ulaanbaatarista päästyämme asutus loppui kuin seinään, vain siellä täällä näkyi muutamia jurttia (mongoliaksi ger) ja karjalaumoja. Mongolialaiset ovat perinteisti olleet paimentolaisia, ja puolet heistä asuu edelleen näissä pyöreissä siirrettävissä asumuksissa. Koska jurtan voi purkaa ja koota parissa tunnissa, se on talviasuttava ja siihen mahtuu koko perhe, on se erittäin järkevä asumismuoto paimentolaisille.
Museo oli lyhyt ja asiallinen katsaus luostarin historiaan, mutta vierailun arvoiseksi paikan tekivät maisemat. Kiipesimme luostarin yläpuolisille kallioille, josta eteemme avautui huikaiseva näkymä yli pienten purojen ja metsien täyttämän laakson. Sinitaivaalla kaartelivat haukat eikä mistään kuulunut ihmisten ääniä. Tämä oli Tokion melskeen jälkeen sen verran rentouttavaa, että olisimme voineet jäädä sinne istumaan vaikka koko yöksi. Lomailuaikataulumme kuitenkin vaati meitä kapuamaan alas autolle ystävällisen luostarikoiran meitä uskollisesti seuraten.
Paluumatkalla oppaamme (nimeltänsä "Otro") kysyi, tahtoisimmeko vierailla jurtassa. Vastasimme tietenkin kyllä, ja pian olimmekin erään paikallismummon olohuoneessa nauttimassa hänen itse tekemäänsä jugurttia. Mongoliassa ei kotirauhaa tunneta, vaan milloin tahansa voi kuka tahansa pistäytyä käymään, ja aina ollaan vieraanvaraisia. Jurtan oven koputtamisen sijasta on kuitenkin syytä hieman kauempaa huudella "Onko koira kiinni?", ellei sitten halua kotiaan puolustavaa petoa pureskelemaan sääriluutaan.
Takaisin kaupunkiin päästyämme kävimme katsastamassa Gobin tehtaanmyymälän. Nimensä vastaisesti kyseessä ei ole hiekkatehdas, vaan sen sijaan sieltä voi ostaa erinomaisia kashmir-tuotteita muodikkaista puseroista kalsareihin. Länsimaissa nämä kashmir-vuohen villasta tehtävät mukavat ja lämpimät asusteet ovat suhteellisen kalliita, mutta alhaisesta elintasosta johtuen ne ovat turisteille kohtuuhintaisia Mongoliassa. Päätimme palata paikalle myöhemmin isomman rahanipun kanssa. Rahaniput ovat Mongoliassa väkisinkin suuria, sillä kolikoita ei tunneta, ja 1000 tögrögiä on arvoltaan noin yksi dollari.
Illalla näimme paikallisen musiikki- ja tanssiesityksen. Mongolien perinnemusiikki muistuttaa paljolti kiinalaista, mutta yksi erityispiirre erottaa sen kaikesta muusta: kurkkulaulu. Elävänä kuultuna se on vielä paljon kummallisempaa kuin levyltä. Ideana on se, että ääni muodostetaan jossain syvällä kehon uumenissa, ja lopputuloksena on haluttaessa kaksi ääntä yhtä aikaa, toinen matala murmatus ja toinen korkea vihellys. Hämmästyttävää! Samoin oli hämmästyttävää selkärangattomalta vaikuttanut nuori tyttö, joka väänteli itseään epäinhimillisiin mutta esteettisiin asentoihin. Tämäkin sirkuksissa usein nähtävä taiteenlaji on perinteistä Mongoliassa.
Lopuksi kävimme suklaaostoksilla lähikaupassamme. Yritykseksi jäi Fazerin hankinta tälläkin kertaa, kassakone kieltäytyi edelleen tunnistamasta viivakoodia.
Tiistaina kapusimme oppaamme kanssa Ulaanbaatarin eteläpuolisille vuorille saadaksemme paremman kokonaiskuvan maisemista. Matkan varrella tutustuimme venäläisten tuntemattomille sotilaille ja sankareille pystyttämään Zaisan-muistomerkkiin. Kaupunki kieltämättä näytti paljon paremmalta kaukaa ja korkealta katsottuna. Alas tultuamme tapasimme joen rannassa muutaman puun lehtiä rouskuttavan jakkilehmän (jakin ja lehmän risteytys). Illalla kävimme jälleen testaamassa kassakoneen suklaamyönteisyyttä, tuloksetta.
0 Kommentteja
Lähetä kommentti
<< Home