Chinggis-kaanin jalanjäljillä, osa 2

Keskiviikkoaamu koitti aurinkoisena, viileänä ja pölyisenä, kuten olimmekin jo osanneet odottaa. Poikkeuksen tähän aamuun teki se, että nyt alkaisi meidän todellinen Mongolia-seikkailumme: edessä odottivat muinainen Karakorum, hiekkadyynit, Miljoonan tähden hotelli ja Przewalskin (Takhi) hevoset. Alkuperäisenä ideana oli lähteä etsimään dinosauruksen luita Gobin autiomaasta, mutta erinäisistä syistä johtuen päädyimme toteuttamaan edellä mainitun ohjelman.

Ei siis muuta kuin kolmen päivän ruoka- ja juomavarastot jeeppiin, ja matkamme kohti suurta seikkailua saattoi alkaa. Autonkuljettajanamme ja oppaanamme toimi Amar, ulkomailla tietojärjestelmien maisteriksi opiskellut mukava nuori mies.

Heti ensimmäinen matkapäivä osoittautui yhdeksi suureksi seikkailuksi: Amar oli päättänyt viedä meidän kohteeseemme hieman eri reittiä kuin mitä Leena oli mielessään ajatellut. Asia ei sinällään haitannut meitä, sillä matkan varrella oli vaikka kuinka paljon mielenkiintoista nähtävää: uskomattoman upeita maisemia, maaoravia, kameleita, huikea määrä haukkoja, lehmiä, vuohia, lampaita jne. Piknik-lounaan nautimme vähän matkan päässä kahdesta isosta hevoslaumasta.

Alkuillan koettaessa alkoi silmiemme edessä vähitellen hahmottua paikka, johon olimme suuntaamassa - Khugnu Khan –vuori ja siellä pieni Erdene Khamban luostari. Vuorten välissä oleva laaksoon luostarin alapuolelle oli rakennettu vieraille muutamia jurttia yöpymistä varten.

Pitkän, kuuman ja töyssyisen ajomatkan jälkeen kenenkään voimat eivät enää riittäneet isompiin urheilusuorituksiin, joten päädyimme vain kiipeämään rinteillä sijaitsevan luostarin pienen pienelle pihalle. Mutta mitkä näkymät sieltä olikaan. Edessä aukeni huikaisevan kaunis maisema, jonka kuvailemiseen sanat eivät oikein riitä (ks. siis kuva). Tärkeintä oli tunne. Ja kuten Leena myöhemmin eräässä yhteydessä sanoi: ”Pelkkä täällä oleminen on kuin olisi rukouksessa.” Ja kuin kruunatakseen iltamme, vai pitäisikö sanoa minun iltani, jalkoihimme pölähti yhtäkkiä n. 5 kuukautta vanha kissanpentu, joka oli heti valmis silitettäväksi ja paijattavaksi.




Illan alkaessa pimetä, aloimme odottaa kuuluisaa tähtitaivasta, josta olimme kuulleet Hessulta (allekirjoittaneen isä). Hän oli nimennyt paikan aiemmin keväällä ”Miljoonan tähden hotelliksi”, ja tämä nimi oli myös jäänyt elämään paikallisten ihmisten keskuudessa. Auringon laskiessa ja illan pimetessä taivaalle alkoi yksi toisensa jälkeen ilmestyä tähtiä, kunnes lopulta taivas oli miljoonien tähtien peittämä. Olo oli kuin suoraan tieteisfilmistä, linnunrata kaartui ylitsemme paksuna valkoisena mattona, jota ympäröi säkenöivä ”timanttien välke”. Ympäröivillä vuorilla ulvoivat sudet, eikä valoa tullut muualta kuin jurttamme kamiinasta ja kaukana loistavasta nuotiosta.

Seuraava aamu valkeni tuulisena, koleana ja sateisena. Aamiaisen jälkeen otimme suunnan suoraan kohti hiekkadyynejä, jotka eivät aivan tainneet vetää vertoja Gobin valtaville, jopa yli kilometrin korkeuteen ulottuville hiekkadyyneille. Mutta hiekkadyynejä ne olivat joka tapauksessa. Ei muuta kuin muovipussit mukaan ja kipuamaan rinnettä ylös, joka oli kaiken kaikkiaan yllättävän raskasta touhua. Ylhäällä muovipussi takapuolen alle, ja menoksi. Tai sitten ei. Joko elopainoa oli kertynyt mäenlaskijoille liikaa tai sitten hiekka oli liian pehmeää, koska takapuoli upposi siihen enemmän kuin tehokkaasti. Uusi tekniikka, pää edellä rinnettä alas ei toiminut sen paremmin. Lopulta tehokkaimmaksi ja nopeimmaksi tavaksi tulla rinnettä alas osoittautui kieriminen. Valitettavasti muut kiipeilijämme eivät osoittaneet oivaa urheilijahenkeä vaan kävelivät rinteen alas! Toisaalta, heillä ei varmaankaan ole takintaskut vieläkin hiekkaa täynnä…

Hiekkadyynit koettuamme suunnistimme suoraan kohti muinaista Karakorumia. Itse Karakorumista ei ollut jäljellä kuin yksi suuri kilpikonnapatsas, mutta oli hienoa ajatella, että paikalla oli muinoin yksi historiamme tunnetuimmista kaupungeista. Paikalla oli 1500-luvulla rakennettu Erdene-Zuun luostari, johon kävimme tutustumassa.

Paluumatka sujui leppoisasti, vaikkakin ulkona tihkutti koko ajan vettä. Vesisade onnistui pilaamaan sen verran suunnitelmiamme, että ”vuorikiipeily” luostarin luona sai jäädä tältäkin iltaa. Mutta toisaalta sade palkitsi meidät toisella tavalla. Päästyämme takaisin luostarille, aurinko pääsi pilkottamaan sopivasta pilvenraosta luoden taivaalle kaksoissateenkaaret ja värjäten vuorten huiput kultaiseksi. Näky oli henkeäsalpaavan kaunis. Minun iltani oli täydellinen, sillä edellisenä iltana paikalle saapunut kissanpentu ilmestyi jälleen luoksemme.

Perjantaiaamu valkeni jälleen harmaana, mutta muuten sitäkin miellyttävämpänä. Kissaystävämme oli ottanut meidät uudeksi perheekseen ja viettänyt puolet yötä jurtassamme. Sillä näytti olevan oma sisäänkäynti jurttaan aivan oman ovemme vieressä. Yhdessä söimme aamiaisen ja pikkuotus näytti nauttivan suuresti juustonpaloista, savulihasta ja tonnikalasta.

Pian olikin aika jatkaa matkaa kohti Khustain kansallispuistoa, mutta sitä ennen ehdimme kuitenkin sanoa hyvästit isännillemme, ja jatkaa Hessun aloittamaa perinnettä antamalla omalle jurtallemme lisänimi ”Onnellisen kissan jurtta”. Lähtiessä saimme vielä emännältämme Altaalta lahjoiksi pyhät siniset huivit, suitsuketta ja 300 vuotta vanhat buddha-amuletit.

Khustaihin menimme nähdäksemme Mongolian villihevosia, takheja. Takhit oli metsästetty lähes sukupuuttoon 1970-luvulle tultaessa. Tuohon aikaan hevosia oli elossa vain vaivaiset 12 kappaletta koko maailmassa. Nykyisin takheja on yhteensä n. 1500, joista n. 250 Hustai National Parkissa.

Hevosia ei tarvinnut pitkään etsiä, sillä mukaamme tuli puiston opas, joka vei meidät suoraan hevosten luokse. Tai pikemminkin paikkaan, josta kiikareiden avulla saatoimme tarkkailla niitä. Pieninä, vantterina ja kauniina ne paistattelivat päivää rinteessä osan syödessä ruohoa. Alempana rinteessä murmelit hauskuuttivat meitä omilla toimillaan. Murmelit näyttivät isoilta, lihavilta oravilta, jotka pienimmänkin vaaran uhatessa livahtivat salamannopeasti onkaloihinsa. Hassuja otuksia olivat ne.

Pian oli aika jatkaa matkaa takaisin UB:ta ja suihkua kohti. Matkalla oli mielenkiintoista seurata paikallista liikennekulttuuria, mm. sitä, miten tasoristeyksessä kahdensuuntainen tie muuttuu yllättäen yksisuuntaiseksi ja kaksikaistainen tie viisikaistaiseksi, ja kuinka tämä kaikki palaa normaaliksi, kun puomit nostetaan.