MTT – maanjäristys, taifuuni ja tanssi

Lokakuu Japanissa alkoi lämpimästi ja epävakaasti. 6.10. keskiviikon ja torstain välisenä yönä koimme ensimmäisen kunnon maanjäristyksen. Sen voimakkuudeksi mitattiin 5,8 Richterin asteikolla, ja järistyksen keskus sijaitsi n. 50-70 km päässä meistä koilliseen. Myönnän, että ensimmäistä kertaa juolahti mieleen ajatus siitä, että olisiko pöydän alla mahdollisesti turvallisempaa kuin sängyssä. Tuntui siltä, kuin iso koura olisi ottanut talon alta kiinni ja ryhtynyt hetkeksi ravistelemaan.

Heti järistyksen jälkeen kaikki tv-kanavat muuttuivat ”hätätilakanaviksi” kertoen koko ajan yksityiskohtaista tietoa järistyksen voimakkuudesta, mahdollisista tsunami-varoituksista (hyökyaalto) jne. Seuraavan päivän kuuma puheenaihe ulkomaalaisten keskuudessa oli, yllätys yllätys, ”missä olit, kun järistys tapahtui”. Järistys ei onneksi aiheuttanut mitään vahinkoa omaisuudelle tai ihmisille – paitsi joillekin missiehdokkaille henkistä hätää. Tällaisen kuvan sai ainakin erään suomalaisen iltapäivälehden tekemästä haastattelusta, jossa ”Missi-Henna kertoo maanjäristyskokemuksestaan”. Japanilaiset eivät tietenkään asiasta hätkähtäneet, järistyksethän ovat täällä arkipäivää.

Keskiviikkona päivällä olimme käyneet jonottamassa pari tuntia Kiinan suurlähetystössä viisumihakemusten kanssa. Mielenkiintoinen kokemus. Meidän ollessamme sisällä jonottamassa, oli lähetystön ulkopuolelle ilmaantunut hiljainen mielenosoitus, jossa vaadittiin Falun Gong –järjestön jäsenten vainoamisen lopettamista.

Torstai ja perjantai olivatkin taas tavallisen tapahtumaköyhiä päiviä. Lauantaina ja sunnuntaina sen sijaan ehti tapahtua vähän enemmän. En tiedä minkä asteen mielenhäiriö minuun oli iskenyt pari kuukautta aiemmin, kun olin lupautunut perinteiseen japanilaiseen tanssiesitykseen. Onneksi kyseistä elämystä ei tarvinnut kokea täysin yksin, vaan onnistuin ylipuhumaan Yoen mukaan tanssiesitykseen.

Lauantai koitti ja me urheat suomalaiset naiset suuntasimme kohti paikallista kulttuuritaloa. Evästyksenä matkaan meille oli annettua vain tietoa siitä, missä harjoitukset ovat, ja että yukatat (kesäkimono) sekä valkoiset sukat pitää olla mukana. Paikan päällä meidät ohjattiin pukuhuoneeseen, joka oli täynnä kikattavia lapsia ja muutama aikuinen. Sen enempää meitä ohjeistamatta kaikki häipyivät paikalta ja jättivät meidät kaksistaan huoneeseen, lievästi sanoen hysteerisinä, hihittelemään.

Jonkun ajan kuluttua paikalle ilmestyi täti, joka sitten elekielellä ja japaniksi onnistui selittämään meille, että nyt tytöt kimonot päälle ja menoksi. Siinä nöyrästi heitettiin pöksyä pois ja pari tätiä pääsi kiristämään ja oikomaan yukatoita meidän päälle. Sen jälkeen painuimme suoraan lavalle tanssimaan eli matkimaan muita. Meitä tanssijoita ohjasi todella tiukka übermummo, joka teki selväksi, että seuraavana päivänä esityksen aikana ei sormuksia, kaula- tai korvakoruja sää näkyä. Meille gaijin-tytöille (ulkomaalaisille) kävi myös käsky laittaa huulipunaa seuraavaksi päiväksi.

Harjoituksen päätyttyä meille kummallekaan ei ollut selvinnyt, mistä kyseissä tanssi-/laulunäytelmässä oli oikein kyse. Meidän osuutemmehan oli suhteellisen lyhyt, mutta pääsimmepähän kuitenkin esiintymään ns. loppuhuipennukseen. Ilmeisesti meidän oli tarkoitus esittää kyläläisiä, jotka opettavat kylään tullutta ulkomaalaista henkilöä tanssimaan perinteistä japanilaista yamato-tanssia.

Lauantai-ilta vietettiin melkoisen tiiviisti sisätiloissa lähestyvän taifuunin takia. Paikallisen ilmatieteenlaitoksen mukaan lähestyvä taifuuni oli kovin Tokioon iskeneistä taifuuneista kymmeneen vuoteen. En tiedä voiko näin sanoa, mutta itse taifuuni oli pettymys. Sitä tuskin huomasikaan sisällä istuessa. Välillä piti käydä ulkona ihan varmuuden vuoksi tarkistamassa, että onko siellä ihan oikeasti muka taifuuni. Olihan siellä. Vettä tuli vaakatasossa ja tuuli nosti kaiken maahan sataneen veden takaisin ilmaan. Rannikolla oli uutisten mukaan tuulta parhaimmillaan 67 metriä sekunnissa ja aallot kymmenmetrisiä. Erittäin epäterveellistä siis. Loppujen lopuksi ihmisiä kuoli kourallinen lähinnä maanvyörymien ja tulvien takia.

Sunnuntaina taifuuni oli jo ohitse, ja me Yoen kanssa henkisesti valmistautuneita suureen koitokseen (tai sitten ei). Huulipunakin oli pakattu valmiiksi reppuun. Joukko kimonomummoja odottikin jo innokkaasti meidän pukemistamme. Tällä kertaa kiristettiin ja väännettiin vieläkin tiukempaan ja tarkemmin kuin edellisenä päivänä. Pari kertaa käytiin vielä harjoittelemassa ja ihmettelemässä askelkuvioita ja oikea-aikaisia taputuksia, kunnes lopulta palattiin odottelemaan näytelmän alkua.

Kimonomummoilta meinasivat pöksyt kastua ihan kokonaan, kun lopulta pääsivät laittamaan meille lavameikkiä. Huvittavinta asiassa oli se, että tuskin oli meikkivoidetta edes ehditty sipaista naamaan, kun joka puolelta alkoi kuulua ihastunutta voihkintaa ja huokailua. Tätä jatkui sitten koko loppupäivän, kun yhdessä ja erikseen aina jaksoivat ihastella meitä kerran niin rumia mutta nyt niin kauniita gaijin-tyttöjä. Erityisen tärkeää oli myös varmistaa viiden minuutin välein, että ovathan meidän miehet sitten kovasti yllättyneitä ja iloisia, kun näkevät meidät.

Esitys meni miten meni, onneksi eivät lipsukat lentäneet jaloista eikä muutenkaan mitään grande catastrofia päässyt syntymään. Tärkeintä oli ilmeisesti saada tanssijajoukkoon pari ulkomaalaista ja samalla päästä näyttämään, miten internationaaleja tässä kylässä ollaan. Näytelmän lopuksi, perijapanilaiseen tyyliin, me kaikki näytelmässä esiintyneet henkilöt muodostimme salin ovien ulkopuolelle ns. kunniakujat ja kiitimme yleisöä sen poistuessa kumartamalla. Kimonomummot kävivät ihan kiihkeinä, kun Janne ja Tommi lopulta tulivat salista pois. Koko ajan kyseltiin, että ovatko miehet nyt kovin onnellisia ja yllättyneitä, kun on niiiiiiin kauniit naiset. Ja loppuhuipennuksena tälle voi kai pitää sitä, että meidät varattiin esiintymään uudestaan ensi vuonna.