Hokkaido

Kielipoliisi vahtii vieressä mut nyt ei jaksa välittää. Vahtikoon.

Käytiin tutustumassa Japanin pohjoisosiin, Sapporoon ja Otaruun pääasiassa. Janne istui pari päivää konferenssissa – ja ensimmäistä kertaa tutkijanuransa aikana piti esitelmän kutsuttuna puhujana. Paljon oli suomalaisia paikalla, ihan tuttuja naamoja.

Pari päivää oli aikaa kierrellä itsekseen Sapporossa – kummallinen kaupunki. Oli ruutukaava-aluetta kokonaan ja eksyminen tehty ihan mahdottomaksi. Kadut oli leveitä – siis suomileveitä ja ihmisiä ihan vain kourallinen. Kaikkialle pääsi kävellen, eikä tullut mieleenkään käyttää metroa. Perunoista näyttivät sapporolaiset tykkäävän kovasti, samoin maissista. Perunapystejä, joista sai ostaa uuniperunoita ja maissia, oli vähän joka nurkalla.

Kävin myös ihan itsekseni oikeassa japanilaisessa teeseremoniassa. Seremoniatäti oli oikein mukava rouva, joka puhui englantia. Vaan siltikin juteltiin puolet ajasta japania – palautui aika mukavasti mieleen kaikki Suomessa unohtunut kielitaito. Seremonia oli hieno ja jouduin itse tekemään kupillisen teetä. Vispaus ei ihan sujunut yhtä sutjakkaasti kuin teetädiltä. Oikeaoppinen vispaus onkin ihan taitolaji. Vaikeaa selittää. M-kirjain pitäisi saada syntymään.

Yksi päivä vietettiin valmiiksi järjestetyllä retkellä. Maisemat olivat komeita, ja tällä kertaa aikaa oli jätetty enemmän per käyntikohde kuin taannoisella Kamakuran reissulla, jossa aikaa oli varattu keskimäärin 10 minuuttia jokaista pysähdystä kohden. Bento-tyylinen lounas oli, niinkusta aina, tylsä ja mauton.

Retkeiltiin vuoren huipulle köysiradalla, ei tarvinnut paljon vaivautua itse kävelemään. Ihmeteltiin, kun matkatäti kertoi vehnäpellolle kasvaneesta tulivuoresta. Oli siellä vuori vaan ei enää vehnäpeltoa. Vähän oli tylsä paikka kun ei ollutkaan kunnolla laavaa, vaan enimmäkseen kukkasia ja vihreää.

Osattiin seuraavana päivänä junailla itsemme hienosti Otaruun, joka oli ihan minipieni kaupunki. Käytiin Tengu-vuorella rapsuttelemassa Tengu-peikon nenää, kun se kuulemma tuopi onnea, tai jotain. Oli tietysti kirjalliset ohjeet, että mistä kannattaa rapsutella. Olimme kapinallisia, ja teimme ihan päinvastoin.

Illalla sushia (ol hyvää) ja kävelyä romanssialueella. Ryokania kohti kävellessä löytyi hyvä jazzklubi ja sieltä ensimmäinen lyhtytukkainen japanilainen nainen. Olis voinu jäädä sinne vaikka loppuyöksi mut kun oli tullut luvattua majataloon, että tullaan sitten hyvissä ajoin.

Seuraavana päivänä ei jaksanu kaupunki kiinnostaa. Mentiin ihmettelemään meriotuksia akvaarioon, ja nähtiin pingviineit, saukkoi, hylkeit ja hirmu isoja merimursuja tai mitä lie -leijonia. Ja tietty delfiineitä. Ja pakko oli mennä ostamaan oikein kitsch pallokalatuulikello, joka roikkuu nyt olohuoneen lampusta.

Mitäs vielä kertois. Joo, pohjois-Japanissa osataan näemmä tehdä hyvää suklaata ja juustoa. Nam. Ja JAL:illa oli hyvä palvelu. Oli kerrankin riittävästi jalkatilaa eikä muutenkaan puristanut mistään. Lentoneiti katsoi Simosta kerran check-in tiskillä ja totesi: ”Te olette muuten aika pitkä. Haluaisitte varmaan paljon jalkatilaa”. Ei ryhdytty väittämään vastaan.