Animoitua poikamieselämää

Tosi rankkaa on ollut tämä poikamieselämä. Ainakin kahdesti olen käynyt kavereiden kanssa ravintolassa syömässä, kerran parilla olusella ja muutaman kerran elokuvissa. Lähinnä olen kääntänyt unirytmini väärinpäin ja ollut sitten iltamyöhään töissä. Olin ajatellut taas aloittaa pingiksen peluun, mutta ei sekään 30 asteen lämmössä ole kivaa.

Viina ei siis ole virrannut, eikä naisista ole ollut tietoakaan. Ei ole minusta poikamieheksi. Sain sentään Fekhralta tunisialaisia pikkuleipiä, kai se lasketaan menestykseksi naisrintamalla?

Ainoa japanilainen saavutukseni on yleissivistykseni aukkojen paikkaaminen katsomalla animeklassikoita. Videovuokraamosta kotimaisia piirrettyjä löytyy tietenkin hyllytolkulla, mutta vain kansainvälisesti menestyneimmät ovat saatavana englanniksi tekstitettynä. Kolme ennen näkemätöntä tärkeää teosta kuitenkin vielä löysin.

Akira (1988). Alansa ehdoton klassikko, 2000 sivuiseen sarjakuvaan (manga) perustuva kertomus kolmannen maailmansodan jälkeisestä Neo-Tokiosta, jossa moottoripyöräjengiläiset sotkeutuvat armeijan salaiseen telepaattiprojektiin. Kovasti väkivaltaista toimintaa, kiinnostava juoni ja muutamia tehokkaita kohtauksia, mutta ei näin vanhana pysty enää samaistumaan teinipoikiin. Akira oli joka tapauksessa aikoinaan monessa mielessä kova juttu - sillä on ollut suuri vaikutus myöhempään animeen ja jopa länsimaisiin toimintaelokuviin. Näkemisen arvoinen siis.

Ghost in the Shell (1995). Toinen ehdoton klassikko. Taas mangaan perustuva tulevaisuuteen sijoittuva poliittisten juonittelujen sävyttämän poliisitarinan muotoon puettu pohdiskelu ihmisen sielun olemuksesta tai olemattomuudesta. Päähenkilönä seksikäs kyborgipoliisi, jonka koko ruumis aivoja lukuunottamatta on korvattu alkuperäistä huomattavasti paremmilla keinotekoisilla osilla. Tutkimuksissa vastaan tulee itseään tietoiseksi olennoksi väittävä tietokonevirus. Upeaa animaatiota, pitkiä tunnelmallisia jaksoja pelkkiä kaupunkikuvia, tyylikkäitä tietokone-efektejä, syvällinen juoni. Ihan ok, mutta ei mangan jo luettuani tehnyt niin suurta vaikutusta kuin olin toivonut. Katson vielä joskus uudestaan, samoin äskettäin ilmestyneen jatko-osan.

Jin-Ro (tai Jin-Roh) (1998). Saksa voitti toisen maailmansodan, nyky-Japanissa on asiat pielessä ja kansa nousemassa kapinaan. Vastarintaliike käyttää pikku-Punahilkkoja, nuoria tyttöjä pomminkantajinaan. Poliisin erikoisjoukot päähenkilö joukoissaan yrittävät pitää hommaa hanskassa vaihtelevalla menestyksellä. Erään punahilkan pidätysoperaatio leviää seinille ja päähenkilö traumatisoituu loppuelokuvan ajaksi. Osa erikoisjoukoistakin toimii toisten selän takana. Tarinaa on hankala selittää, mutta piirrostyyli ja juonen kuljetus on niin realistista, että unohtaa katsovansa käsin piirrettyä animaatiota. Kuka meistä on punahilkka ja kuka onkaan susi? Tykkäsin kovasti elokuvan rujosta ihmisluonteen kuvauksesta ja myös tyyliin sopivasta loppuratkaisusta. Ihmettelin vain nettiarvostelujen mainintaa siitä, että juonen punaisena lankana kulkeva punahilkkasatu on se lapsilta kielletty versio, jossa susi syö punahilkan. Onko siitä toinenkin versio? Tuo minulle lapsena kerrottiin. Pitäisikö minun huolestua vanhempieni kasvatusmetodeista?

Kaikesta huolimatta animesuosikkini, johon Minna yhtyy, on edelleen mahdottoman söpö ja sympaattinen Näkymätön ystävä (Tonari no Totoro). Kunpa minunkin naapurissani asuisi sellainen.