Viitan varjossa
Shinjukun asema oli vilkas kuin häiritty muurahaispesä saapuessamme sinne alkuillasta. Koska oli lauantai, eivät aseman loputtomissa tunneleissa hallinneet aina niin kiireiset salarimanit vaan tavalliset vapaapäiväänsä viettävät tokiolaiset. Seinien kanjimerkkejä verijälkien lailla seuraten löysimme pian perille sovittuun tapaamispaikkaan itäpuolen pääportille, riittävästi etuajassa, sillä Kreiviä ei vielä näkynyt.
Varmistuttuamme alueen olevan turvallinen jätin puolisoni vartioimaan porttia ja menin itse kioskille. Kreiville ei syntymäpäivänä kelpaisi kuin paras mahdollinen. Onneksi löysin tiskin nurkasta mitä hienoimman lahjan, paketillisen mansikkaleivoksia. Meille yön kulkijoille mansikoissa on vahvaa symboliikkaa, muistuttavathan ne muodoltaan ja väriltään erehdyttävästi sydäntä, tuota pyhää elämän lähdettä.
Palattuani portille seuraamme liittyi kaksi nuorta japanilaisnaista, joista toisen muistin nähneeni aiemmin Kreivin seurassa. Hymyillen muistin Kreivin maininneen mieltymyksestään paikalliseen ravintoon, ja suuni kostui ajatuksesta päästä itsekin maistamaan noita hauraita olentoja.
Lopulta, reilusti myöhässä, ilmeistyi Kreivin tumma hahmo tunnelin päähän. Juhlan kunniaksi hänkin oli pukeutunut tummaan pukuun normaalin viittansa sijasta, ja Kreivittären muotoja verhosivat verenpunainen paita ja yönmusta hame. Huomattuaan olevansa pahasti alipukeutuneita japanilaiset valahtivat kalpeiksi ja alkoivat hätääntyneinä kumarella syvään ja pyydellä nöyrästi anteeksi töykeyttään. Kreivitär hyväksyi anteeksipyynnöt ja vähätteli tapahtuneen vakavuutta. Normaalisti tuollaisesta menettäisi tietenkin päänsä, mutta onko merkitystä sillä, miten jälkiruoka on pukeutunut, kunhan se vaan on tuoretta.
Kävely neuroottisesti vilkkuvien neonvalojen loisteessa toi mieleeni muistoja. Kuinka kauan olikaan siitä kun vasta maahan saapuneena olimme kääntyneet juuri tuolle rauhalliselta näyttäneelle sivukadulle ja astuneet toiseen elämään mustan viitan peitettyä taivaan? Seitsemän kuukautta? Se tuntui ikuisuudelta, ja ikuinen oli myös elämä edessämme, viitan varjossa.
Tavallisten ravintoloiden ja muun liiketoiminnan kyllästämän kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa olimme perillä Christon Cafessa. Kreivi murahti tarjoilijalle japaniksi sanat: "Pöytävaraus. Nimi on Kristo." Väri katosi naisen kasvoilta ja hän ohjasi meidät välittömästi suureen hämärään saliin ilmoittaen saapumisestamme kahdella kädentaputuksella. Ääni hukkui kuitenkin musiikin pauhuun, joka sopi meille, sillä Kreivi Kristo ei pitänyt huomiosta. Meidän asemassamme se voi johtaa nopeasti yakuzan salamurhaajien hopealuodin tielle.
Vilkaistuani ympärilleni tajusin, miksi tämä oli shinjukulaisten vampyyrien kantapaikka. Ravintolan sisustus oli kuin suoraan keskiaikaisesta luostarista kiviseinineen ja leveine puupöytineen. Yksi seinistä oli pelkkää alttaritaulua, uskonnollisia patsaita ja kynttilöitä, ja päidemme päällä roikkuvia valtavia kattokruunuja tuijottivat pylväisiin veistetyt muinaishirviöt. Yksityisyyttä kaipaaville oli tarjolla silkkiverhoin eristettyjä täysin punaiseen verhoiltuja pieniä huoneita, tai nurkkauksia takorautaisten kaiteiden reunustamien portaiden päästä löytyvältä parvelta. Tarjoilijat olivat pukeutuneet omituiseen nuorisomuotiin, mutta kuulemma shibuyalaisessa kellarissa sijaitsevassa vanhemmassa Christon Cafessa he verhoutuvat asiallisesti mustiin kaapuihin.
Istuimme pöytäämme keskelle salia ja tilasimme juotavaa. Pullo shampanjaa, naisille punaviiniä ja miehille parin litran kannu olutta pahimpaan janoon. Toki listalla oli kallista tuontiverta Euroopasta, mutta meillähän oli tuoretta tavaraa mukanamme. Ruokalistalta löytyi sydäntä niin keitettynä, paistettuna, kuin sashiminakin. Annosten tultua pöytään ne paljastuivat herkullisiksi, ja aterian jälkeen henkilökunta toi paikalle vielä kynttilöin varustetun täytekakunkin. Lopulta emme tietenkään voineet hillitä itseämme, vaan johdatimme japanilaisneitosemme karaoken varjolla pieneen punaiseen huoneeseen ja vapautimme heidät nautinnollisesti elämän tuskasta.
Aivan liian pian oli ilta jo ohi ja yö kietonut Shinjukun synkät pilvenpiirtäjät kylmään syleilyynsä. Normaalisti elämämäämme rajoittaa auringon nousu ja sen tappavat säteet, mutta Tokiossa pahinta on viimeisen junan kulkeminen jo heti puolen yön jälkeen. Tuskin on ehtinyt nousta arkustaan ja päästä kaupungille etsimään syötävää, kun on jo lähdettävä takaisin. Näillä tuloilla on kuitenkin pakko tyytyä maaseutuvampiirin elämään.
Varmistuttuamme alueen olevan turvallinen jätin puolisoni vartioimaan porttia ja menin itse kioskille. Kreiville ei syntymäpäivänä kelpaisi kuin paras mahdollinen. Onneksi löysin tiskin nurkasta mitä hienoimman lahjan, paketillisen mansikkaleivoksia. Meille yön kulkijoille mansikoissa on vahvaa symboliikkaa, muistuttavathan ne muodoltaan ja väriltään erehdyttävästi sydäntä, tuota pyhää elämän lähdettä.
Palattuani portille seuraamme liittyi kaksi nuorta japanilaisnaista, joista toisen muistin nähneeni aiemmin Kreivin seurassa. Hymyillen muistin Kreivin maininneen mieltymyksestään paikalliseen ravintoon, ja suuni kostui ajatuksesta päästä itsekin maistamaan noita hauraita olentoja.
Lopulta, reilusti myöhässä, ilmeistyi Kreivin tumma hahmo tunnelin päähän. Juhlan kunniaksi hänkin oli pukeutunut tummaan pukuun normaalin viittansa sijasta, ja Kreivittären muotoja verhosivat verenpunainen paita ja yönmusta hame. Huomattuaan olevansa pahasti alipukeutuneita japanilaiset valahtivat kalpeiksi ja alkoivat hätääntyneinä kumarella syvään ja pyydellä nöyrästi anteeksi töykeyttään. Kreivitär hyväksyi anteeksipyynnöt ja vähätteli tapahtuneen vakavuutta. Normaalisti tuollaisesta menettäisi tietenkin päänsä, mutta onko merkitystä sillä, miten jälkiruoka on pukeutunut, kunhan se vaan on tuoretta.
Kävely neuroottisesti vilkkuvien neonvalojen loisteessa toi mieleeni muistoja. Kuinka kauan olikaan siitä kun vasta maahan saapuneena olimme kääntyneet juuri tuolle rauhalliselta näyttäneelle sivukadulle ja astuneet toiseen elämään mustan viitan peitettyä taivaan? Seitsemän kuukautta? Se tuntui ikuisuudelta, ja ikuinen oli myös elämä edessämme, viitan varjossa.
Tavallisten ravintoloiden ja muun liiketoiminnan kyllästämän kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa olimme perillä Christon Cafessa. Kreivi murahti tarjoilijalle japaniksi sanat: "Pöytävaraus. Nimi on Kristo." Väri katosi naisen kasvoilta ja hän ohjasi meidät välittömästi suureen hämärään saliin ilmoittaen saapumisestamme kahdella kädentaputuksella. Ääni hukkui kuitenkin musiikin pauhuun, joka sopi meille, sillä Kreivi Kristo ei pitänyt huomiosta. Meidän asemassamme se voi johtaa nopeasti yakuzan salamurhaajien hopealuodin tielle.
Vilkaistuani ympärilleni tajusin, miksi tämä oli shinjukulaisten vampyyrien kantapaikka. Ravintolan sisustus oli kuin suoraan keskiaikaisesta luostarista kiviseinineen ja leveine puupöytineen. Yksi seinistä oli pelkkää alttaritaulua, uskonnollisia patsaita ja kynttilöitä, ja päidemme päällä roikkuvia valtavia kattokruunuja tuijottivat pylväisiin veistetyt muinaishirviöt. Yksityisyyttä kaipaaville oli tarjolla silkkiverhoin eristettyjä täysin punaiseen verhoiltuja pieniä huoneita, tai nurkkauksia takorautaisten kaiteiden reunustamien portaiden päästä löytyvältä parvelta. Tarjoilijat olivat pukeutuneet omituiseen nuorisomuotiin, mutta kuulemma shibuyalaisessa kellarissa sijaitsevassa vanhemmassa Christon Cafessa he verhoutuvat asiallisesti mustiin kaapuihin.Istuimme pöytäämme keskelle salia ja tilasimme juotavaa. Pullo shampanjaa, naisille punaviiniä ja miehille parin litran kannu olutta pahimpaan janoon. Toki listalla oli kallista tuontiverta Euroopasta, mutta meillähän oli tuoretta tavaraa mukanamme. Ruokalistalta löytyi sydäntä niin keitettynä, paistettuna, kuin sashiminakin. Annosten tultua pöytään ne paljastuivat herkullisiksi, ja aterian jälkeen henkilökunta toi paikalle vielä kynttilöin varustetun täytekakunkin. Lopulta emme tietenkään voineet hillitä itseämme, vaan johdatimme japanilaisneitosemme karaoken varjolla pieneen punaiseen huoneeseen ja vapautimme heidät nautinnollisesti elämän tuskasta.
Aivan liian pian oli ilta jo ohi ja yö kietonut Shinjukun synkät pilvenpiirtäjät kylmään syleilyynsä. Normaalisti elämämäämme rajoittaa auringon nousu ja sen tappavat säteet, mutta Tokiossa pahinta on viimeisen junan kulkeminen jo heti puolen yön jälkeen. Tuskin on ehtinyt nousta arkustaan ja päästä kaupungille etsimään syötävää, kun on jo lähdettävä takaisin. Näillä tuloilla on kuitenkin pakko tyytyä maaseutuvampiirin elämään.
kirjoittaja: Janne, 8:20 ip.
0 Kommentteja
Lähetä kommentti
<< Home