S&M, osa 1

Sunnuntaiaamu, sängyssä köllimisen autuas ihanuus. Vaimokaan ei yrittänyt repiä minua sängystä, sillä hän oli hypännyt junaan jo aikaisin aamulla ehtiäkseen ajoissa aurinkoiselle Naritan lentokentälle vieraita vastaan. Pitkään innolla odotetut lankomies Mikko ja vaimonsa Sanna pääsivät siis Minnan asiantuntevalla paikallisopastuksella perille Sushirajan majataloon alkuiltapäivästä, johon mennessä ehdin jo käydä testailemassa uutta kameraa ulkosalla.

Tuliaset ovat minulle ongelma - on kyllä erinomaisen hienoa saada kotimaan herkkuja tänne Rajattoman Riisikupin Valtakuntaan, mutta ikinä en ilkeä ihmisiä juuri mitään pyytää tuomaan tai lähettämään. Onneksi Minnalla ei ole tällaisia rajoituksia, ainakaan tuliaismatkalaukun (!) sisällöstä päätellen. Pakaasista purkautui järkyttävä vuori tavaraa: suklaata, salmiakkia, mämmiä, leipäjuustoa&lakkahilloa, ruisleipää, Aura-juustoa, sillejä, HK:n Sinistä ja Turun sinappia (lihansyöjäkavereille), kylmäsavulohta ja ties mitä muuta. Suurkiitokset!

Ensimmäisen päivän turistiohjelma jätettiin tarkoituksella rennoksi matkaväsymyksen häivyttämiseksi. Ensiksi kävelimme ympäri kampustamme, joka kuulemma ei ole kokonaisuutena ollenkaan niin siisti ja vehreä kuin jutuistamme ja kuvistamme voisi päätellä. Totta on se. En vieläkään ole oppinut valokuvaamaan epäsiisteyttä ja rumia rakennuksia, mutta lupaan pyrkiä jatkossa kehittämään epäesteettisyyden tajuani.

Ulkomaisista vieraista on tuliasten lisäksi kaksi ilmeistä etua: he näkevät meille ihan normaalit asiat uusin silmin, ja heidän kanssaan tulee käytyä uusissa paikoissa. Vuodessa on itse ehtinyt jo turtua Japanin omituisuuksille, esimerkiksi kummallisille sushiannoksille, joita päädyimme syömään lähimmälle ja halvimmalle sushiradalle käveltyämme pienen lenkin kampuksen ympäristössä. Mitä kummaa on siinä, että liukuhihnaa pitkin pöydän vieressä kulkee riisipallojen päällä otuksia, joista osa näyttää toukilta, osa irtojäseniltä, ja osa tuijottaa takaisin? Onneksi suurin osa sentään näyttää ja maistuu herkullisilta kalaviipaleilta.

Sateisena maanantaina minä pyöräilin silmät ristissä aamupalaveriin (joka olikin peruutettu kenenkään kertomatta siitä minulle), ja Minna jatkoi turistioppaan uraansa viemällä S&M:n Ikebukuroon tutustumaan valtaviin Tobun ja Seibun tavarataloihin. Loputtomia ruokaosastoja koluttuaan he päätyivät vauvanvaateosastolle, jossa Mikon mukanaolo herätti jostain syystä myyjissä loputonta huvitusta. Tässä maassa vauvat ovat mitä ilmeisimmin naisten juttu. Lounas nautittiin tietenkin sushiravintolassa.

Illalla ohjelmassa oli rentoutuminen Wako-shin erinomaisessa Gokurakuyu-kylpylässä. Tämän kertaisen visiitin kohokohta oli uuden altaan huomaaminen. Ihmeissäni siitä, että ihan suihkujen vieressä voi olla allas, jota en ollut aiemmin noteerannut, menin tavaamaan sen nimikyltin kanjimerkkejä. Sähkö-tuuli-jotakin, mitä ihmettä? Altaassa oli pari istumapaikkaa hieman veden alla, ja jo veden koskettaminen sormenpäällä niiden kohdalta selvitti äkkiä nimen tarkoituksen: vedessä kulki sähkövirta! Ennakkoluulottomasti päätin istahtaa sähkötuoliin, olinhan vasta nähnyt parin japanilaisen siitä elävänä nousevan.

Lantiossa alkoi heti tuntua kummaa kihelmöintiä. Ei mitenkään erityisen miellyttävää. Päätin sitten nostaa jalkanikin penkille, kuten japanilaiset olivat tehneet. Kihelmöinti paheni, ja pian toinen pohkeeni kramppasi sähkövirran voimasta. Poistuin samoin tein altaasta ihmetellen, miten paikalliset voivat siinä istua tyynesti minuuttikaupalla. Mikon testi-istunto jäi vielä lyhyemmäksi, kuulemma hän alkoi voida pahoin sähköstä. No, olipahan tämä ensimmäinen epämiellyttävä kylpyläkokemus minulle Japanissa! Muuten kylpylöinti oli jälleen hyvin nautittavaa.

Rentoina kuin laiskiaiset otimme taksin ravintolaan, siis sen jälkeen kun olin saanut kassatytön ymmärtämään, etten suinkaan tarvitse taksifirman puhelinnumeroa vaan haluan hänen soittavan taksin, sillä en vielä osaa sitä tehdä japaniksi. Suosikki-izakayassamme Watamissa söimme itsemme palloiksi kohtuuhintaan, ja tulimme kokeilleeksi uusiakin ruokia, kuten herkulliset pöydässä itse paistetut rauskunevät.

Ilta loppui mukavasti T&Y:n visiittiin. Heille vieraamme antoivat tuliaisina paitsi kasan suklaata myös aiemmin mainitun HK:n Sinisen lenkin sinapilla, josta olikin myöhemmin iloa suurelle monikansalliselle joukolle kirsikankukkajuhlissa.

Tiistain turistimatka suuntautui Kawagoeen minun jäädessä ihmettelemään pintaplasmonien dispersiokuvaajia. Pakollisten nähtävyyksien (kuten Edon linna, kellotorni ja makeiskatu) jälkeen sekä Minna että Mikko ostivat itselleen aidon japanilaisen käsintehdyn kokinveitsen. Kuulemma myyjät olivat olleet mielissään Mikon asiantuntevasta tavasta testailla heidän tuotteitaan (hän on kokki), ja Mikko taas oli ihmeissään veitsien yliluonnollisesta terävyydestä. Kieltämättä noilla veitsillä voisi hyvin ajaa partansa, jos uskaltaisi.

Keskiviikkona otin vapaapäivän töistä, sillä olimme jo ennakkoon ostaneet hääpäivämme kunniaksi liput Ghibli-museoon. Liput pitää tosiaan ostaa ennakkoon, paikan päältä niitä ei saa. Kaikki japanilaisen animaatioelokuvan (anime) ystävät tuntevat Studio Ghiblin upeista ja mielikuvituksekkaista elokuvistaan, ja kuuleman mukaan museokin olisi hieno nähtävyys. Ensiksi oli kuitenkin päästävä paikalle Mitakaan.

Kuten mainittua, emme ole osanneet soittaa taksia. Minna oli kuitenkin pyytänyt tähän ohjeet Satchi-sanilta, ja tarttui rohkeasti luuriin. Kymmenen minuutin päästä pihassamme olikin kuski valmiina viemään meidät juna-asemalle. Mahtavaa! Tästä lähtien juhlimmekin hääpäiväämme päivänä, jolloin Minna taksin soitti, ja tästä innostuneena soittelimmekin molemmat vieraillemme takseja harva se päivä.

Ghibli-museo oli loistopaikka. Varta vasten tarkoitukseen rakennetussa sadunomaisessa rakennuksessa oli esillä paitsi paljon animaatioiden tekemiseen littyvää esineistöä, myös hienoja optisia illuusioita ja kaikenlaista muuta elokuvien maailmaan liittyvää tavaraa. Lapsia näytti kovasti ilahduttavan täysikokoinen kissabussi (nekobasu), katolla tilannetta tarkkaili jättirobotti Laputasta ja museon kaupasta lähti meille mukaan pieni pehmo-Totoro Minnalle petikaveriksi.. Osan talosta oli vallannut amerikkalaisen Pixarin näyttely Monstereineen ja Incredibeleineen. Suosittelemme! (Salavalokuva: Sanna).

Museon vieressä olevassa puistossa olivat jo ensimmäiset kirsikankukkapiknikkien (hanami) viettäjät leiriytyneet kirsikoiden (sakura) alle, vaikka kukat eivät vielä olleetkaan parhaimmillaan. Kävelimme puiston läpi Kichijojiin, jossa yhdytimme Katariinan kivassa Ghibli-kaupassa aseman vieressä. Seuraava suunnitelmamme, antiikkiliikkeiden tutkiskelu Nishi-Okikubossa meni mönkään, sillä jostain syystä suurin osa putiikeista oli suljettu. Päädyimmekin sen sijaan lepuuttamaan jalkojamme Katariinan ja Teron asunnolle ennen illan rientoja.

Oleellinen osa Tokio-kokemusta on kavuta pilvenpiirtäjään, joten matkasimme Shinjukun pilvenpiirtäjäalueelle katsomaan auringonlaskua Tokyo Metropolitan Government Officen kaksoistorneista. Koska olimme etuajassa, jouduimme kuuntelemaan turistirihkamakaupassa hirvittävää renkutusta laulellutta pikkulintua mielenterveyden rajamaille asti, mutta lopulta odotus palkittiin - punainen pallo putosi vauhdikkaasti vuorten taakse iltavalaistuksen verhotessa urbaanin maiseman sähköiseen syleilyynsä.

Illalliselle menimme Shibuyan Christon Cafeeseen ohi Hachiko-koirapatsaan ja läpi Tokion kuuluisimman risteyksen. Aiemminhan olimme testanneet ja hyväksi havainneet saman ketjun ravintolan Shinjukussa. Harmiksemme vastoin ennakkotietoja tarjoilijat eivät olleetkaan pukeutuneet goottisisustusta vastaavasti munkinkaapuihin, mutta länsimaailman tyylinen ruoka oli siitä huolimatta aivan erinomaista ja kohtuuhintaista. Hyvää kontrastia synkkään sisustukseen toivat pirteät vessanpöntön kannet, joita koristivat muovikukkien lisäksi naisten pikkumustat.

Torstaina vieraamme tyhjensivät Wako-shin sadan jenin kaupan ostaen tuliaisia ilmeisesti koko Joensuulle, hintaan 70 senttiä kappale.