Kultainen viikko

Tällä viikolla olemme harrastaneet ahkerasti turismia. Syy tähän on kolme virallista vapaapäivää sisältävä Kultainen viikko. Koska sitä edeltävä perjantaikin oli vapaapäivä, ottamalla kaksi päivää lomaa pääsi töistä eroon kymmeneksi päiväksi. Lomailun suunnittelussa ongelmia tuotti se, että minne tahansa menetkin, on siellä miljoona muutakin japanilaista lomalla. Muutama miljoona heitä tosin lensi ulkomaille, mutta eihän sitä mistään huomaa.

Loogisen ajattelun saloihin vihkiytyneinä päätimme harrastaa viikon ajan kaupunkiturismia siinä toivossa, että edes osa paikallisista viettäisi vapaansa poissa Tokiosta. Sunnuntaina tyydyimme tuulettamaan vappuhumut aivoistamme tekemällä kävelyretken hautausmaalle, jota vuosi sitten kuvasimme viehättäväksi, ja sellainenhan se edelleen on. Temppeliä vartioi kuvan esittämä kaveri, joka lienee peräisin läheiseltä satuolentoihin erikoistuneelta kiviveistämöltä.

Maanantaina tyydytimme kulttuurinnälkäämme Roppongi Hillsissä. Heti Mori Buildingin pihalla meitä tervehti 127 karhupatsasta: United Buddy Bears. Jokainen karhu oli erimaalainen, ja kotimaansa taitelijan maalaama. Suomen juhannuskarhukin löytyi lopulta, pelottavan jättihämähäkkiveistoksen alta. Veikeiden otusten tarkoitus oli ilmeisesti symboloida maailmanrauhaa ja muuta positiivista kivaa.

Tähtäimemme oli kuitenkin korkeammalla, viidennessäkymmenennessäkolmannessa kerroksessa sijaitseva Mori Art Museum Itä-Aasialaisen taiteen näyttelyineen. (Suomen kielen lukusanat ovat muuten järkyttäviä! Japaniksi 53. kerros on ytimekkäästi "gojuusan-gai"). Ensiksi löysimme itsemme yllättäen Giorgio Armanin muotinäyttelystä. Alun karmeat arkirievut ohitettuamme pääsimme vähitellen tyylikkäämpiin iltapukumaisiin teoksiin ja lopulta julkkisosastolle, jossa jokaisen asun kohdalla luki, oliko sitä pitänyt päällään Richard Gere, Leonardo di Caprio vai kenties Julia Roberts. Seinillä oli tietenkin myös kuvat julkkiksista puvut päällään. Onnistuimme olemaan nolamatta itseämme kuolaamalla tai nuuskimalla lempinäyttelijöidemme pukuja piloille.

Feng shuin hatustavedettyjen periaatteiden mukaisesti esille pantu Itä-Aasialainen taide oli näkemisen arvoista. Zeniläistä hiljaisuuden ja tyhjyyden tunnelmaa oli monessa työssä tarjolla, ja sellaisesta aina pidän. Eräs erilaista tunnelmaa edustanut työ oli suuri valkokaakelinen kylpyhuone, jonne yleisö pääsi sisään suurennuslasien kanssa etsimään pienen pieniä taideteoksia. Huomattavasti hauskempaa oli kuitenkin katsella toimintaa huoneen ikkunasta. Kuvitelkaa nyt lauma säntillisiä ja siistejä japanilaisia koluamassa kylpyhuoneen joka nurkkaa kuin basilleja etsivät puhtausintoilijat. Nerokasta!

Toinen näyttely, The World is a Stage, edusti yleismaailmallisempaa nykytaidetta. Sponsoreiden listalta löytyi suomalainen AVEK, ja ehkä tästä johtuen jonkun Eija-Liisa Ahtilan videotaidetta oli myös esillä. Nähtyämme riittävästi vilkaisimme kaupunkimaisemaa näköalakerroksesta. Siellä näimme myös lopultakin ensimmäistä kertaa elävänä Hondan Asimo-robotin, joka harmiksemme oli vain lepäilemässä tukikohdassaan, eikä edes harjoitellut uusia temppuja.

Lopuksi kävimme katsomassa 1:1000 pienoismalleja Tokiosta, New Yorkista ja Shanghaista. Se olikin valaiseva kokemus - siinä missä New York on siististi ruutukaavaan rakennettu kompakti kerrostalokaupunki, on Tokio rönsyilevä kaoottinen sokkelo, jonne pilvenpiirtäjät ja omakotitalot on viskottu melkein miten sattuu. Shanghain tieteiselokuvamainen arkkitehtuuri sen sijaan näytti kovin viihtyisältä, mutta ottaen huomioon sen olevan meluisa ja saasteinen kiinalaiskaupunki, totuus lienee toisenlainen.

Seuraavana päivänä emme sitten lähteneetkään yhtään mihinkään, vaan pakkasimme reppuumme evästä ja kasan lukemista, ja vietimme päivämme köllötellen puistossa kirsikkapuun alla nauttien auringonpaisteesta ja kesäisestä lämpötilasta.

Keskiviikkona käväisimme Heiwajiman antiikkimarkkinoilla, jossa Minna oli jo aiemminkin käynyt. Jos antiikki kiinnostaa, sieltä löytyy vaikka mitä: nukkeja, naamioita, miekkoja, vaatteita, veistoksia, huonekaluja, kameroita ja sen sellaista. Itse olen aina pitänyt enemmän uusista kuin vanhoista esineistä, mutta markkinat olivat silti näkemisen arvoiset.

Paluumatkalla yritimme ostaa sumolippuja seuraavaan turnaukseen, tuloksetta. Minna oli huomannut netistä, että JR (paikallinen Valtion rautatiet) myy lippuja palvelupisteissään. Ensimmäisellä luukulla oltiin aivan yllättyneitä kysymyksestämme, ja lähdettiin kyselemään kollegoilta apua. Ei ollut heillä lippuja. Seuraavalla asemalla, Yurakuchossa, meinattiin hetken ihmettelyn jälkeen jo liput meille myydä, mutta sitten ilmeni niiden jo loppuneen heiltä.

Pettyneenä kävimme sitten pyörähtämässä junaradan alla, jonne on majoittunut lukuisa määrä pieniä ravintoloita. Yllättävän mukava alue, toi jossain määrin mieleen Blade Runner -elokuvan synkät ja vilkkaat ravintolakorttelit.

Torstain matkaohjelma hahmottui etsiessämme epätoivoissamme kartaltamme nähtävyyttä, jonne ei tarvitsisi matkustaa tuntia junalla. Naapurikylältä Akatsukasta silmiimme sattui Tokyo Daibutsu, eli Tokion suuri Buddha. Tarkempi tutkimus osoitti tämän suhteellisen tuntemattoman nähtävyyden olevan Japanin kolmanneksi suurin Buddha-patsas, joten ei kun polkupyörän selkään ja menoksi. Patsas olikin vaikuttava 13 metrinen pronssijättiläinen, vain metrin Kamakurassa näkemäämme matalampi. Buddha istui meditoimassa hienon temppelin pihamaalla, ympärillään tyylikäs japanilaistyylinen puisto karppilampineen. Tapasimme myös temppelikissan, -kukon ja kummallisen kanalintuotuksen. Oikein rauhoittava paikka ja erinomainen turistinähtävyys!

Buddhan vierestä, hautausmaan takaa löytyi kohtuullisen suuri kasvitietellinen puutarha lukemattomine puu- ja kukkalajeineen. Japanilaisista kylteistä emme viisastuneet, eikä meidän rehuntuntemuksellamme eroteta heiniä toisistaan. Ainoa ahaa-elämys olivat löytämämme bambunversot, jotka parimetrisinä ja käsivarren paksuisina olivat hieman suurempia kuin olimme arvanneet. Niitähän saa täällä toki kaupastakin, mutta paljon pienempinä, sillä ne ovat parhaimmillaan ennen pääsemistään maanpinnan yläpuolelle.

Paluumatkalla pistäydyimme Narimasun talonäyttelyssä. Poikien päivän kunniaksi siellä jaettiin ihmisille kaikenlaista tavaraa, itse saimme muutamassa talossa pistäydyttyämme mm. pullollisen viiniä, saippuaa, kylpysuolaa ja ruukkukukan. Sitä paitsi taloesittelijät ovat hauskaa väkeä, osa puhui jopa jonkin verran englantia ja muittenkin kanssa tulimme melko hyvin juttuun. Maanjäristysten takia rakennustekniikka poikkeaa hieman suomalaisesta, talojen rungot on tehty tarkkaan suunnitelluista teräspalkkeista ja perustukset kelluvat niin, että järistyksen sattuessa talo vain luistelee paikallaan maan heiluessa sen alla. Ruotsalaistalon esittelijä kertoi ylpeänä ikkunoiden olevan kolmikerroksiset ja lattioiden koivua. Tuntui hyvin kotoisalta! Häneltä saimme myös Ruotsin lipun näköisen käsipyyhkeen. Sitä voimmekin liehutella jääkiekkoa katsellessamme...

Perjantaina hyvä sää lopultakin hylkäsi meidät ja alkoi sataa. Vuokrasimme siis kasan videoita, kävimme postilaatikostamme Sunnuntai-Hesarin ja Suomen Kuvalehden, ja hylkäsimme tyystin ajatukset turismista. Mukavaa on elämä näinkin.