Suomalaisvilskettä

Paljon on vettä virrannut Arakawa-joessa sitten viime tarinoinnin, eikä ihme, sen verran täyteen ohjelmoituja ovat päivämme olleet. Valaiskaamme asiaa.

Ensiksi juhlistimme allekirjoittaneen hiusten harvenemista nauttimalla illallista yllättävästi Christon Cafen pornonpunaisessa loosissa. Ruoka oli yhtä erinomaista kuin aina, ja onnistuimme vielä löytämään listalta uuden sapuskan upealta nimeltään "God-hand-made humburger doria". Mikä kävisikään paremmin yhteen ortodoksicocktailin kanssa? T&M lahjoivat minut esihistoriallisen luolamiehen parralla ja hiuspehkolla, juuri sellaisella, johon sonnustautuneena saisi roppakaupalla lisää auktoriteettiä tieteellisessä konferenssissa. Vaimolta sain mainion kravaatin koristeinaan veikeä animekissa Jiji, ja myöhemmin jälkiruuaksi sacherkakun. Lisäksi vielä posti toi pari pakettia kotimaasta. Ei ole aivan tyhmää tämä vanheneminen.

Siellä missä on pari suomalaista, on kohta paljon enemmän. Näin ainakin täällä Japanissa. Ilmiön esiasteena ilmestyivät joensuulaiset fyysikot Ville sekä Oili tänne parin viikon lomalle, ja niinpä meitä susirajalaisia olikin yht'äkkiä asumassa samassa kerrostalossa kuusi kappaletta. Samalla myös ruis- ja näkkileivän, samoin kuin salmiakin määrä talossamme lisääntyi räjähdysmäisesti. Paljon mahtuu apetta pariin matkalaukkuun.

Minna käväisi aulasihteerimme Satchi-sanin seurana katsomassa Heinähatun ja Vilttitossun. Elokuvan julkaisu Japanissahan aiheutti paljon kohua Suomessa, kun oikeuksien omistajat eivät ymmärtäneet mainonnan kohdistamista lasten sijasta kolmekymppisille naisille, eivätkä myöskään antaneet lupaa oheistuotteiden myymiseen. Jälkimmäinen voi olla sopimuksen vastaista, mutta Japani on oheiskrääsän luvattu maa, ja siksi sen tarjoaminen yleisölle on ehdottomasti oikein. Lisäksi oikea kohdeyleisö on, aivan niin, kolmekymppiset naiset, jotka myös olivat katsomon vallannet lapsien loistaessa poissaolollaan. Ei kannattaisi kitistä kun ei ymmärrä mitään japanilaisten mielenlaadusta. Joka tapauksessa itse elokuva oli vaimon mielestä keskinkertainen, joskin Satchi-san tykkäsi ja ilmeisesti samoin myös muu yleisö. Satchi-san myös oppi oleellisen suomenkielen sanan: vankila.

Vaimo oli spontaanisti ostanut meille liput taikorumpukonserttiin. Ennalta käsin moinen ei kuulosta kovin inspiroivalta: tyypit hakkaavat pari tuntia puupalikoilla isoa rumpua. Kulttuurikokemuksena tämäkin oli kuitenkin nähtävä ja kuultava, eikä kaduta yhtään. Esiintyjinä oli puolentusinaa ilmeisen tunnettua rumpuryhmää, mukaan lukien yllätykseksemme Helsingin kisojen avajaisissa esiintynyt näyttävä naisporukka, joka taikoikin rummuistaan sellaiset shamaanirytmit, että kuka tahansa dj olisi kalvennut kateudesta. Auraalisen kokemuksen lisäksi rumpalointi on visuaalisesti upean näköistä. Illan loppupuolella kaksi perinteisiin string-pöksyihin sonnustautunutta äijänkäppyrää hakkasi pienen yksiön kokoista rumpuaan apinan raivolla lähemmäs puoli tuntia, kunnes lopulta malttoivat lopettaa yleisön hurratessa kavereiden taidoille ja kestävyydelle. Eipä siinä mitään, seuraavan ryhmän tultua lavalle tyypit vaihtoivat rummut pienempiin ja liittyivät bileisiin. Suosittelemme!

Seuraava askel kielitaitomme hyödyntämisessä puhelimitse oli pöydän varaaminen ravintolasta, ja tämähän onnistui Minnalta helposti. Sen seurauksena löysimme itsemme Ebisun Monsoon Cafesta nauttimassa vihreätä thai-curryä ja muita Aasian herkkuja.

Sitten olikin vuorossa labramme Syyskoulu. Matkasimme pari tuntia pohjoiseen hieman Nikkon ohitse saapuaksemme Kinugawan kylpyläkaupunkiin. Paikan nimi on japanilaistenkin mielestä outo, ja tarkoittaa paholaisen raivon jokea. Kylve siinä sitten rauhassa kun saa pelätä itse pirun käyvän kimppuun vulkaanisten vesien syövereistä. No, hotellissamme oli tasan kaksi kylpyallasta, joihin ehdimme alle tunniksi vietettyämme ensin iltapäivän kuunnellen opiskeilijoiden luentoja tutkimuksistaan, rynnätäksemme sitten tyylikkäälle japanilaisillalliselle. Jossain välissä opiskelijat olivat ehtineet hankkia siinä määrin alkoholia ja naposteltavaa, että pystyivät pääsymaksua vastaan järjestämään jatkot aamuyöhön asti hotellihuoneessaan.

Muutaman tunnin yöunen jälkeen piti sitten herätä aamiaiselle epäinhimillisesti puoli kahdeksaksi. Perinteisesti aamiainen ei juurikaan eronnut illallisesta, onneksi sitä sentään oli vähemmän. Koska junan lähtöön oli vielä pari tuntia, päätimme Tuomaksen kanssa saada paremman näkymän hienosta kanjonijoesta seuraamalla käytöstä poistettua tietä vähän matkaa ylös vuorenrinnettä. Pian olimmekin umpipusikossa kallionlohkareiden keskellä, ja lopulta löysimme kaipaamamme maiseman parisataa metriä kaupungin yläpuolelta. Kaukana horisontissa näkyi myös juna-asema, ja kellon mukaan aikaa paluuseen oli tunti. Ihme kyllä ehdimme sinne ajoissa, joskin lahkeet täynnä ihmeellisiä takiaispiikkejä.

Tällä välin vaimoni oli tehnyt sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, nimittäin maanjäristyspakkauksen. Tämä siis siltä varalta, että iso järistys tuhoaa infrastruktuurin ja pitää selvitä pari päivää omillaan apua odotellessa. Pakkauksemme sisältää seuraavaa: vettä, ruokaa, taskulamppu, lääkkeitä, vaatteita, kynttilöitä ja tulitikkuja. Toivon mukaan sen toimintaa ei tarvitse testata tositilanteessa.

Ja sitten, suomalaisinvaasio.

Siellä missä on mikro-optiikan konferenssi, on myös joensuulaisia fyysikoita. Tällä kertaa MOC'05 houkutteli heitä paikalle iloksemme viisi, ja muutama muu tuli Tokioon muut bisnekset mielessään. Pidimme heidät sunnuntai-illan hereillä Harajukun teinikatujen hengästyttävässä vilskeessä, kunnes kerroimme unisille vieraillemme metroaseman olevan kilometri vasempaan ja jätimme heidät selviytymään hotellille itse.

Satchi-sanin harrastuksena on laulaa bändissä, ja hän oli antanut meille pari vapaalippua esitykseensä. Odotimme iltaa hieman hermostuneina, sillä Satchin lempiartisti on Yuki, joka kuulostaa lähinnä 13-vuotiaalta teinitytöltä. Hämmästykseksemme Satchi lauloi itse paremmin kuin idolinsa, eivätkä cover-versiot Yukin biiseistä olleet yhtään hullumpia. Huvitimme Satchia käyttämällä nenäliinanpalasia korvatulppina - eiväthän japanilaiset sellaisia itse koskaan käytä.

Maanantaina vieraamme valittivat, että heidän hotellinsa ympäristö (Nagatacho keskellä Tokiota) on ihan kuollutta seutua eikä luvattuja neonvalojakaan ole missään. Molemmat asia korjaantuivat illalla Shinjukun melskeessä, ja pilvenpiirtäjätkin tulivat samalla tutuiksi. Eräässä pelitalossa tytöt vielä hauskuuttivat itseään söpöilykuvat (purikura) ottamalla, ja minä yllätyksekseni voitin Minnan rumpupelissä 3-0. En olekaan täysin rytmitajuton.