Suomalaisvilskettä, osa 2

Konferenssi jatkui, ja ohjelman mukaisesti tiistaina oli posterisessio. Pintaplasmonin magneettikenttän y-komponenttia metallihilan pinnalla taustakuvanaan käyttänyt julisteeni oli konferenssin värikkäimpiä, ja jopa tieteellinen sisältö sai kohtuullisesti huomiota. Keskeneräisestä projektista raportoiminen on kuitenkin aina jotenkin turhauttavaa: "Tavoitteemme on rakentaa plasmoninen laseri; yritimme suunnitelmaa X, mutta se ei toiminut, sitten paransimme sitä tavalla Y, tuloksetta. Tämän jälkeen ideoimme nerokkaasti seikat Z, W ja Å mutta vieläkään laseri ei toimi. Hakattuamme tuloksettomasti päätämme seinän kohtaan C3 yritämme seuraavaksi optimistista oivallusta Q." Tällaista on perustutkimus.

Tutkija Tuomaksen viisaudenhammas ei kestänyt konferenssin valtavaa tietomäärää vaan pakotti miehen hammaslääkärille. Konferenssin organisoijat opastivat hänet äkkiä yksityiselle tohtorille, ja eräs japanilainen tutkija lähti tulkiksi. Tohtorisetä otti purukalustosta 3D-röntgenkuvan, tökkäsi ikeneen neljä antibioottipiikkiä, antoi mukaan purkin pillereitä tulehduksen taltuttamiseksi ja käski tulla seuraavana päivänä uudestaan. Hintaa tälle kaikelle kertyi peräti 20 euroa. Tarkistuskäynnin jälkeen lääkäri julisti tutkijamme parantuneeksi ja ilmoitti Tuomaksen lopulliseksi hämmästykseksi jo veloittaneensa riittävästi rahaa edellisenä päivänä. Kuulemma valtio tukee lääkäreitä sen verran, että he eivät enää ilkeä velottaa enempää toimenpiteistä. Yoella oli myös taannoin samanlaisia kokemuksia. Harkitsen vakavasti itsekin meneväni tarkistuttamaan purukalustoni, varsinkin kun välineistökin on täällä ilmeisestikin paljon Suomea modernimpaa.

Illalla vein suomalaisporukan Ikebukuroon viisikerroksiseen Yoronotaki-izakayaan, jossa viime vuoden kesällä joimme silloisten konferenssivieraiden kanssa pöydällisen japanilaisia pöytänsä alle. Tai olisin vienyt, ellei ravintolan sisältäneen talon paikalla olisi ollut ammottava reikä kaupunkikuvassa. Piti katsoa karttaa kerran jos toisenkin uskoakseen, että Tokiossa tosiaan voi talo hävitä tuosta vain tehdäkseen tilaa uudelle ja paremmalle. No, siirryimme sitten viettämään iltaa Tengun punanenäisen logon suojiin.

Viimeisen konferenssipäivän iltana kuulimme Mikro-orkesterin perinteisen ammattitaitoisen mutta tylsän klassisen Mikrokonsertin ja nautimme hyviä sapuskoita ainaisen kehnon ranskalaisen viinin kera. Illan kohokohtana kolleega Henna palkittiin yhtenä kolmesta konferenssin parhaasta esitelmöitsijästä tuntuvalla rahasummalla, joka tosin ystävällisesti kehotettiin tuhlaamaan jo Japanissa. Jossain välissä vielä muutama professori vetäisi ansiokkaasti pari jazz-standardia pianolla ja bassolla tutkijoiden iloksi.

Torstaina oli virallinen vapaapäivä, Kulttuuripäivä, joten saatoin hyvällä omallatunnolla lähteä vierademme oppaaksi. Vein siis miehet Akihabaran elektroniikkataivaaseen naisten jäädessä shoppailemaan vaatteita ja muuta epämiehekästä. Kuulemma kameroiden hinnat ovat jonkin verran Suomea halvempia, ja tietokoneiden näytöt valovuosia kotimaata edellä. Kahvilaa etsiessämme löysimme suurehkon kaupan, joka myi lähinnä oskilloskooppeja ja muita sähköteknisiä mittareita. Käväisimme myös Yodobashi-Akibassa, Japanin suurimmassa vasta-avatussa elektroniikkakaupassa.

On se iso - 9 kerrosta.

Nimittäin aivan valtava - 33000 neliömetriä.

Niin jättimäinen, että ensimmäisen kuukauden aikana siellä kävi yli 3,5 miljoonaa asiakasta!

Tätä voi vaikka verrata Tokyo Disneylandin keskimääräiseen kahteen miljoonaan kävijään per kuukausi. Arvata saattaa, että moisesta hirviökaupasta löytyy ihan kaikkea ja paljon muuta. Kameraosastollakin on sellaisia ammattilaishärveleitä, etten ole koskaan nähnytkään. Elektroniikan lisäksi kaupasta löytyy leluosasto sisältäen esim. vaikuttavat rivit airsoft-aseita rynnäkkökivääreistä sinkoihin (!?), kahdeksas kerros on pelkkiä ravintoloita ja ylimmässä kerroksessa saa testailla golfmailoja, enkä tarkoita pelkästään puttereita.

Illallaksi menimme taas Harajukuun, jossa Samuli edelleen ihastutti japanilaistyttöjä. Pitkään tuijotteluun ja hihitykseen syytä mietittyämme saimme lopulta selville hänen näyttävän paikallisten mielestä Matt Dillonilta. Kehuivat miestä komeaksi. Olisi pitänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tienata illallisrahat pistämällä Dillonimme jakamaan nimmareita maksua vastaan.

Villen valiteltua, ettei tarpeeksi tulista ruokaa tahdo saada mistään, esittelimme hänelle maailman tulisimmista habanerochileistä valmistetun After Death -kastikkeen. Kuulemma riittää muutama pisara ruoka-annokseen, jos haluaa säilyttää henkensä. Kuten Tero aikoinaan, myös Ville vei herkkua kotiin pullokaupalla. Tuomaksen Minna sen sijaan yritti ostaa pikkuhousunsuojia, vain saadakseen wunderbaumin hajuisia mitään imemättömiä lätysköitä. Ilmeisesti jotkut japanilaisnaiset kokevat tarpeelliseksi karkoittaa miehet lähistöltään kaikin keinoin.

Perjantaina esittelin kollegoille labramme tutkimusta. Tarkemmin sanottuna paikalliset kollegani hoitivat esittelyt, sillä enhän minä meidän labrojemme toimintaa tunne kun istun itse kaiket päivät nenä kiinni tietokoneessa. Kuulemma 3D-valmistusmenetelmät ja -muistit sekä lähikenttämikroskopia olivat hyvinkin näkemisen arvoisia. Kaverit pystyvät valmistamaan vaikka tusinan Mannerheimin ratsastajapatsaita hiuksenlevyiselle alueelle, tai tallettamaan kovalevyllisen tietoa sokeripalan kokoiseen kuutioon.

Välipalaksi tarjosimme asunnollamme Maailman Parasta Maustamatonta Jugurttia (Koiwai kullanvärisessä purkissa, slurps) mennäksemme sitten rentoutumaan lähikylpyläämme. Tämäkin perijapanilainen kokemus upposi hyvin vieraisiimme, varsinkin naiset olisivat keittäneet itseään loputtomiin. Lähdettävä kuinkin oli, sillä meillä oli pöytävaraus Shibuyan Christon Cafeeseen. Satchin soittaessa varausta puolestamme olivat kuulemma sanoneet "Ai Simonen-sama, hänhän käykin täällä usein, kertokaa hänelle paljon terveisiä!".

Koska seuraamme olivat liittyneet myös vasta Japaniin saapuneet Tuomaksen isä ja täti, seurueemme oli peräti 12-henkinen, ja näin saimme suuren pöydän aivan ravintolan pääalttarin edestä. Ruoka Christon Cafessa on hyvää iankaikkisesti, aamen, ja tarjoilijakin tuli henkilökohtaisesti ja erittäin kohteliaasti esittäytymään kanta-asiakkailleen. Alkoholiakin oli riittävästi, kun Tuomas onnistui tilaamaan sakea kahden lasillisen sijasta kaksi kannullista.

Saatuamme näin konferenssivieraamme Tokion iltaelämän sydämeen perjantai-iltana, ei karaokeen menoa voitu enää protesteista huolimatta välttää. Helpotuksekseen fyysikot havaitsivat, että Suomesta poiketen täällä joikataan omassa äänieristetyssä (joskaan ei pehmustetussa) kopissa, mutta järkyttyneitä olivat ilmeet silti. Alkuun pääsemiseksi vetäisimme heti Minnan kanssa Barbie Girlin saaden yleisömme nauramaan vedet silmissä. Ilta jatkui kaikenlaisilla klassikoilla, ja osa vieraistammekin liittyi mukaan hoilotukseen. Hauskaa oli siis tämäkin.

Lauantaina nukuimme hyvin ansaitusti pitkälle aamupäivään tavataksemme vieraamme puolelta päivin Asakusan temppelialueella, jossa olikin sattumalta menossa 7-5-3-juhla (shichi-go-san) lapsille. Harhailtuamme Kappabashi-doorin tukkukauppa-alueelle söimme lounaaksi itse pöydässä paistamaamme herkullista okonomiyakia, teppanyakia, yakisobaa ja monjaa (ei siis mönjää). Herrasmartat tosin katsoivat saavuttavansa parhaan tuloksen antamalla tarjoilijan paistaa ruuat okonomiyakia lukuunottamatta, sillä arvelin osaavani sitä aiemminkin syöneenä sen tehdä. Vieruspöydän nainen katseli toimintaamme aikansa ja tuli sitten kyselemään, tarvitsemmeko ehkä kuitenkin apua. Vakuutin homman olevan hanskassa, mutta parin minuutin tarkkailun jälkeen nainen totesi ulkomaalaisten joutuvan kohta nauttimaan syömäkelvotonta kökköä, ja tuli paistamaan pannukakun puolestamme. Myönnettävä on, että ainakin maustaminen olisi kyllä jäänyt puolitiehen.

Illalla päädyimme Ikebukuroon ihailemaan upeita riisipapereita paperikaupassa, ihmettelemään aitoa F1-autoa Toyotan autonäyttelyssä sekä shoppaamaan halpoja fleece-vaatteita Uniqlosta, tuliaisia 100 jenin kaupasta ja ylisöpöjä imellyksiä Hello Kitty -liikkeestä. Lopulta El Toriton tex-mex -herkkujen äärellä meidät lahjottiin turistiopastuksestamme hienolla taululla. Sitten olikin jäähyväisten aika. Siinä määrin onnistuneeksi vieraat matkansa kokivat, että muutamakin heistä tahtoo ehdottomasti tulla tänne pidemmäksi aikaa, ja kivaa oli meilläkin.

Seuraavana päivänä nukuimme iltapäivään ja vältimme visusti tekemästä yhtään mitään.