Fuji

Aamuisin, hyvällä säällä, näkyy kerrostalomme ylimmästä kerroksesta horisontissa kartio nimeltään Fuji, jonne emme olleet vieläkään kiivenneet. Kapusimme lauantaina ystäviemme Sachin ja Kazun kera ansiokkaasti parissa tunnissa Fujinomiyan kiipeilyreitin viidennelle asemalle 2400 metrin korkeuteen. Tämä tosin tapahtui vaelluskenkien sijasta henkilöautolla.

Oikeasti Fuji-sanin huipulle kiipeävät eivät suinkaan aloita urakkaansa vuoren juurelta, vaan autoilevat laillamme mahdollisimman ylös. Vuorihan on sentään Japanin korkein, 3776 metriä. Näin menetellen nousuun polkua pitkin jonossa tuhannen muun ihmisen kanssa menee vain 5-7 tuntia, ja yön ponnistelujen palkaksi saa huipulla ihailla auringonnousua pilvien yläpuolelta. Tämän jälkeen on tapana ottaa kiipeilysauvaansa polttomerkki ja lähettää kavereille postikortti huipun postitoimistosta. Useimpien kiivenneiden mielestä urakka on sen arvoinen, mutta harva tekee sen toistamiseen.

Matka Fujille sujui alkuruuhkista maksulliselle pikatielle päästyämme mukavasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kurvien kaarevuussäteet merkittynä liikennemerkkeihin tyyliin "R=500 m", tosin tarvittiin fyysikon koulutus selittämään japanilaisille merkkien tarkoitus. Samoin hajimete oli minulle myös ihan oikeiden lehmien näkeminen eksoottisilla ruohoniityillä pohjois-Japanin ulkopuolella. Niityn laidalla liikennemerkki varoitti jäniksistä - asuneeko seudulla Monty Pythonin tappajapupu? Pilvisen sään takia emme kuitenkaan nähneet Fujista vilaustakaan koko matkalla.

Saadaksemme jonkinlaista tuntumaa kiipeilyyn teimme sentään tunnin retken ylös vuoren rinnettä. Pilviverhoon repesi välillä reikiä niin, että näimme itse huipun koko komeudessaan. Tämän perusteella koko Fuji on jättimäinen kasa vulkaanista soraa koristeenaan siellä täällä kuivunut ruohotupsu tai käkkyräinen pusikko. Massiivinen se silti on, ja siksi näkemisen arvoinen. Luntakin näimme. Retkellämme onnistuimme kuulusien huonojen opasteiden ansiosta eksymään niin, että tulimme alas vaaralliseksi ja kielletyksi merkittyä autotietä pitkin.

Ohut ilma teki minulle huonon olon, joten olin tyytyväinen kun lopulta kiipeilyaseman ravintolassa nuudelikeitot syötyämme lähdimme taas alas. Tämä oli kuitenkin korkein paikka, jossa olen ilman lentokonetta ollut - edellinen ennätykseni oli upealla Etnalla kahden kilometrin paikkeilla.

Matkalla seuraavaan kohteeseemme, Shirainotakiin, ohitimme hyvin sienimetsän näköisiä paikkoja, ja eikös tien vieressä ollutkin kyltti varoittamassa myrkkysienistä. Shirainotaki on nimensä mukaisesti vesiputous, ja hieno sellainen. Sitä ihaillaan alhaalta laaksosta, jonne se syöksyy vähän joka puolelta ympäröivästä metsästä. Jostain ihmeen syystä siellä myös myytiin rivoja hedelmällisyystikkareita tyyliin Kanamara-matsuri. Ostimme oitis, ja nolostutimme ystävämme. Joku paikallinen playboy halusi vielä välttämättä kuvauttaa itsensä Minnan kanssa.

Fujin ympärillä on viisi kuuluisaa laavavirtojen joesta muodostamaa järveä, joista ehdimme nähdä neljä. Kirkkaalla säällä ovat näkymät Fujille varmasti huikaisevia, ainakin tuhannen jenin seteliin ikuistetun maiseman perusteella. Ohitimme myös matkalla vähemmän ilahduttavan paikan - kylän, jossa Tokion metroon vuonna 1995 myrkkykaasuiskun tehneet lahkolaiset sariininsa tehtailivat. Päätekijät tuomittiin kuolemaan, mutta lahko toimii edelleen, tosin sekopäisen menneisyytensä tuominneena.

Viimeisellä järvellä päädyimme tappamaan aikaa ennen illallista moottoriveneilemällä vartin. Ihmeekseni ymmärsin suurimman osan matkaoppaidemme ja kuskin välisestä keskustelusta. Kuulemma paras aika nähdä Fuji järveltä käsin on talvi, silloin ilma on kirkas. Järvessä on myös kaikenlaisia kaloja, joiden suomenkielisiä nimiä en kylläkään tiedä, ja syvyyttä mitättömässä lätäkössä oli monta kymmentä metriä. Hyvää ankeriasravintolaa kysyessämme kuski suositteli sitä, jonne olimme jo opaskirjasten perusteella päättäneet muutenkin mennä.

Harmiksemme ankeroinen jäi kuitenkin syömättä ravintolan oltua yllättäen kiinni. Myös kakkosvaihtoehtomme oli selittämättömästi sulkenut ovensa. Lonely Planetin suosittelemaa ravintolakeskittymää etsiessämme päädyimme sitten pieneen izakayaan, tai juottolaan, kuten Kazu vähättelevästi asian ilmaisi. Tämä viihtyisä paikka soitti jatsia, ja komeat kokkipojat toivat pöytään toinen toistaan upeampia annoksia. Satchi julistikin oitis, että söisi siellä joka päivä jos se vain olisi lähempänä kotia - kuulemma kokkien ulkonäkö on tärkein ravintolan valintakriteeri.

Kauhistelimme vielä hetkisen viereisen Fuji-Q Highlandin jättimäisiä vuoristoratoja, paitsi tietysti Satchi, joka ilmoitti jo käyneensä niissä, ja että ne ovat omoshiroi, mielenkiintoisia. Alan ymmärtää, miksi Kazu käyttää tyttöystävästään adjektiivia kowai, pelottava...