Kioto kolmessa päivässä
Koska Tokio pommitettiin tuhkaksi toisessa maailmansodassa, ei täällä juurikaan enää ole mainittavia historiallisia nähtävyyksiä. Vieraat on siis aina vietävä muualle ihmettelemään temppeleitä, esimerkiksi Nikkoon tai Kamakuraan. Hieman kallimpi vaihtoehto on hujauttaa luotijunalla (shinkansen) suoraan Kiotoon, tuohon Japanin historialliseen sydämeen.
Maanantaiaamu valkeni siinä määrin sateisena, että taksin saaminen osoittautui yllättäen mahdottomaksi. No, täpötäydellä bussilla pääsimme lähimmälle metroasemalle. Aikaa shinkansenin lähtöön piti olla reilusti, mutta vaihdettuamme metrosta toiseen alkoi tilanne näyttää hieman huolestuttavalta, sillä Marunouchi-linjan kuljettaja oli jostain syystä totaalisesti hukannut kaasupolkimen. Tokion asemalla saimmekin sitten juosta metrotunnelin syvyyksistä etsimään omaa junaamme kymmeniltä luotijunalaitureilta. Juna män justtiisa, olisi savolainen asemamestari todennut. Myöhästyimme minuutin.
Tämä harmittava takaisku oli onneksi helposti paikattavissa - valitsimme lähtötaululta 20 minuutin päästä lähtevän shinkansenin (niitä menee n. 7 minuutin välein), menimme jonottamaan sen paikkaliputtomille varattuihin ensimmäisiin vaunuihin ja istuimme pian puolityhjässä junassa matkalla kohti Kiotoa ihmettelemässä, miksi alun perinkään olimme investoineet 10 euroa paikkalippuihin.
Matka oli sitä tavallista, henkilökuntaan kuuluvat kumarsivat aina vaunuun tullessaan ja siitä poistuessaan, meno oli niin tasaista ettei vauhtia juurikaan huomannut ja maisemassa oli vehreän vuoriston ohella enemmän taloja kuin koko Suomessa yhteensä.
Kiotohan on suurelta osin moderni japanilainen miljoonakaupunki rumine betonitaloineen, mutta kuitenkin täynnä historiaa varsinkin laita-alueillaan. Ensimmäiseksi temppeliksemme olimme valinneet yhden kuuluisimmista, lehtikullalla päällystetyn Kinkakujin. Auringonpaisteessa se näyttikin huomattavasti kauniimmalta kuin viimeksi sen nähdessämme, ja temppelin puistossakin kukki vielä yksi sitkeä kirsikkapuu vanhempieni iloksi.
Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen löysimme Ryoanjin upean askeettisen kivipuutarhan. Kuvitelkaa viisitoista erilaista sammalen ympäröimää kiveä täysin tasaisella suorakulmaisella savimuurien rajaamalla sorapihalla kuin aurinkokuntamme avaruuden tyhjyydessä. Voisin tuijottaa tuota zeniläisen nerouden ilmentymää tunteja.
Käyskenneltyämme aikamme valkoisinaan kukista olleiden persikkapuiden alla suunnistimme viereiselle Ninnaji-temppelialueelle, joka yllätykseksemme sisälsi nelisenkymmentä temppeliä. Kuten niin monet Japanin historiallisista nähtävyyksistä, tämäkin sulkeutui jo neljältä pakottaen meidän poistumaan paikalta kesken kaiken. Eräs japanilaisukko kuitenkin näytti päättäneen uhmata aikarajoja leiriytymällä oluineen ja eväineen kirsikkapuun juurelle tukevassa humalatilassa.
Ruokien suhteen olimme päättäneet esitellä vieraillemme kulinaarisen spektrin mahdollisimman laajalti syömällä joka kerran erityyppisessä ravintolassa. Maanantain illallisen nautimme kansanravintola izakayassa (Za Watami), jossa istutaan iltaa ystävien tai työkavereiden kanssa tilaillaillen pieniä ruoka-annoksia oluen kyytipojaksi. Jälleen meille ihan normaalit asiat olivat vieraista kovin hämmästyttäviä.
Pöydässä ollutta painonappia käyttämällä saimme tarjoilijan ilmestymään viereemme polvistuneena poikkeuksetta alle kymmenessä sekunnissa. Ensimmäiset ruuat ilmestyivät pari minuuttia tilauksesta ystävällisen hymyn saattelemina. Laskua ei pyydetty, vaan se odotti normaaliin tapaansa pöydän vieressä valmiina. Toista tuntia moninaisia herkkuja plus jälkiruuat syötyämme ja lukuisia drinkkejä juotuamme lasku oli 20 euroa per henki.
Vaikuttuneet vanhempani ilmoittivatkin meitä odottavan Suomessa melkoisen kulttuurishokin, ikään kuin emme jo sitä tietäisi. Ilmoitankin tässä ja nyt, että aion kotimaassani lähteä tylysti kävelemään ulko-oven suuntaan, jos palvelu ei pelaa tai ellei laskua ala pöytään järkevässä ajassa kuulua.
Hotelliksemme olimme valinneet edukkaan Toyoko-innin (kahden hengen huone 60 euroa/yö), joka täytti tehtävänsä mainiosti, vaikka japanilaistyylinen aamiainen ei meille maistunutkaan. Tyylikkäämpää olisi tietenkin ollut yöpyä perinteisessä majatalossa (ryokan), mutta siitä lystistä joutuu maksamaan paljon enemmän.
Tiistaina olimme ajatelleet tehdä Lonely Planetin suositteleman kävelyretken pitkin idyllisiä katuja ohi lukuisten temppeleiden, mutta juutuimme jo ensimmäiseen kohteeseen. Kiyomizudera on vuoren rinteelle rakennettu, turistimassoistaan huolimatta vaikuttava temppeli hienoine näköaloineen, ja sen edessä oleva kauppakatu osoittautui vastustamattomaksi tuliaisostosten suhteen. Varsinkin kaikenlaista upeaa keramiikkaa oli tarjolla liiankin kanssa. Saimme myös jakaa nimikirjoituksiamme lukuisille iloisille koulutytöille, jotka välttämättä halusivat harjoitella englantia kanssamme.
Monien mielikuvissa Japani on täynnä kauniita geishatyttöjä seisoskelemassa kirsikkapuiden alla upeissa kimonoissaan. Todellisuudessa näitä eksoottisia olentoja ei täällä näe, ellei osaa niitä etsiä. Mehän toki osaamme - olimme hankkineet liput Miyako-odori -geishatansseihin. Kymmenet geishat ja geishaksi opiskelevat maikot esittivät mahtavissa lavasteissa sellaisen spektaakkelin, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaa. Lähinnä tanssi koostui sarjasta shamisen-musiikin tahtiin esitettyjä täydellisen tyylikkäitä poseerauksia. Katso myös Yoen juttu aiheesta.
Viimeiseksi päiväksi olimme säästäneet Nijo-jon linnoituksen, jossa shogunit muinoin asustivat. Hiiviskelytaitomme eivät edelleenkään riittäneet laulavilla lankkulattioilla. Isäni oli myös vaatinut päästä Chion-in -temppelille kuultuaan siellä olevasta yli 70 tonnia painavasta kellosta. En ollutkaan tarkemmin ajatellut, millainen urakka sen valaminen ja paikalleen kukkulalle kuljettaminen on muinoin ollut. Lounaan jälkeen päätimme harhailla pitkin sivukujia takaisin hotellille, ja emmekös matkalla törmänneet johonkin julkkikseen, joka oli kuvaamassa kanavan varrella saippuaoopperaa.
Lopuksi ihmettelimme taas kerran Kioton mielikuvituksekkaan futuristista juna-asemaa ennen paluutamme takaisin Tokioon väsyneinä, mutta onnellisina.
Maanantaiaamu valkeni siinä määrin sateisena, että taksin saaminen osoittautui yllättäen mahdottomaksi. No, täpötäydellä bussilla pääsimme lähimmälle metroasemalle. Aikaa shinkansenin lähtöön piti olla reilusti, mutta vaihdettuamme metrosta toiseen alkoi tilanne näyttää hieman huolestuttavalta, sillä Marunouchi-linjan kuljettaja oli jostain syystä totaalisesti hukannut kaasupolkimen. Tokion asemalla saimmekin sitten juosta metrotunnelin syvyyksistä etsimään omaa junaamme kymmeniltä luotijunalaitureilta. Juna män justtiisa, olisi savolainen asemamestari todennut. Myöhästyimme minuutin.
Tämä harmittava takaisku oli onneksi helposti paikattavissa - valitsimme lähtötaululta 20 minuutin päästä lähtevän shinkansenin (niitä menee n. 7 minuutin välein), menimme jonottamaan sen paikkaliputtomille varattuihin ensimmäisiin vaunuihin ja istuimme pian puolityhjässä junassa matkalla kohti Kiotoa ihmettelemässä, miksi alun perinkään olimme investoineet 10 euroa paikkalippuihin.
Matka oli sitä tavallista, henkilökuntaan kuuluvat kumarsivat aina vaunuun tullessaan ja siitä poistuessaan, meno oli niin tasaista ettei vauhtia juurikaan huomannut ja maisemassa oli vehreän vuoriston ohella enemmän taloja kuin koko Suomessa yhteensä.
Kiotohan on suurelta osin moderni japanilainen miljoonakaupunki rumine betonitaloineen, mutta kuitenkin täynnä historiaa varsinkin laita-alueillaan. Ensimmäiseksi temppeliksemme olimme valinneet yhden kuuluisimmista, lehtikullalla päällystetyn Kinkakujin. Auringonpaisteessa se näyttikin huomattavasti kauniimmalta kuin viimeksi sen nähdessämme, ja temppelin puistossakin kukki vielä yksi sitkeä kirsikkapuu vanhempieni iloksi.
Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen löysimme Ryoanjin upean askeettisen kivipuutarhan. Kuvitelkaa viisitoista erilaista sammalen ympäröimää kiveä täysin tasaisella suorakulmaisella savimuurien rajaamalla sorapihalla kuin aurinkokuntamme avaruuden tyhjyydessä. Voisin tuijottaa tuota zeniläisen nerouden ilmentymää tunteja.
Käyskenneltyämme aikamme valkoisinaan kukista olleiden persikkapuiden alla suunnistimme viereiselle Ninnaji-temppelialueelle, joka yllätykseksemme sisälsi nelisenkymmentä temppeliä. Kuten niin monet Japanin historiallisista nähtävyyksistä, tämäkin sulkeutui jo neljältä pakottaen meidän poistumaan paikalta kesken kaiken. Eräs japanilaisukko kuitenkin näytti päättäneen uhmata aikarajoja leiriytymällä oluineen ja eväineen kirsikkapuun juurelle tukevassa humalatilassa.
Ruokien suhteen olimme päättäneet esitellä vieraillemme kulinaarisen spektrin mahdollisimman laajalti syömällä joka kerran erityyppisessä ravintolassa. Maanantain illallisen nautimme kansanravintola izakayassa (Za Watami), jossa istutaan iltaa ystävien tai työkavereiden kanssa tilaillaillen pieniä ruoka-annoksia oluen kyytipojaksi. Jälleen meille ihan normaalit asiat olivat vieraista kovin hämmästyttäviä.
Pöydässä ollutta painonappia käyttämällä saimme tarjoilijan ilmestymään viereemme polvistuneena poikkeuksetta alle kymmenessä sekunnissa. Ensimmäiset ruuat ilmestyivät pari minuuttia tilauksesta ystävällisen hymyn saattelemina. Laskua ei pyydetty, vaan se odotti normaaliin tapaansa pöydän vieressä valmiina. Toista tuntia moninaisia herkkuja plus jälkiruuat syötyämme ja lukuisia drinkkejä juotuamme lasku oli 20 euroa per henki.
Vaikuttuneet vanhempani ilmoittivatkin meitä odottavan Suomessa melkoisen kulttuurishokin, ikään kuin emme jo sitä tietäisi. Ilmoitankin tässä ja nyt, että aion kotimaassani lähteä tylysti kävelemään ulko-oven suuntaan, jos palvelu ei pelaa tai ellei laskua ala pöytään järkevässä ajassa kuulua.
Hotelliksemme olimme valinneet edukkaan Toyoko-innin (kahden hengen huone 60 euroa/yö), joka täytti tehtävänsä mainiosti, vaikka japanilaistyylinen aamiainen ei meille maistunutkaan. Tyylikkäämpää olisi tietenkin ollut yöpyä perinteisessä majatalossa (ryokan), mutta siitä lystistä joutuu maksamaan paljon enemmän.
Tiistaina olimme ajatelleet tehdä Lonely Planetin suositteleman kävelyretken pitkin idyllisiä katuja ohi lukuisten temppeleiden, mutta juutuimme jo ensimmäiseen kohteeseen. Kiyomizudera on vuoren rinteelle rakennettu, turistimassoistaan huolimatta vaikuttava temppeli hienoine näköaloineen, ja sen edessä oleva kauppakatu osoittautui vastustamattomaksi tuliaisostosten suhteen. Varsinkin kaikenlaista upeaa keramiikkaa oli tarjolla liiankin kanssa. Saimme myös jakaa nimikirjoituksiamme lukuisille iloisille koulutytöille, jotka välttämättä halusivat harjoitella englantia kanssamme.
Monien mielikuvissa Japani on täynnä kauniita geishatyttöjä seisoskelemassa kirsikkapuiden alla upeissa kimonoissaan. Todellisuudessa näitä eksoottisia olentoja ei täällä näe, ellei osaa niitä etsiä. Mehän toki osaamme - olimme hankkineet liput Miyako-odori -geishatansseihin. Kymmenet geishat ja geishaksi opiskelevat maikot esittivät mahtavissa lavasteissa sellaisen spektaakkelin, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaa. Lähinnä tanssi koostui sarjasta shamisen-musiikin tahtiin esitettyjä täydellisen tyylikkäitä poseerauksia. Katso myös Yoen juttu aiheesta.
Viimeiseksi päiväksi olimme säästäneet Nijo-jon linnoituksen, jossa shogunit muinoin asustivat. Hiiviskelytaitomme eivät edelleenkään riittäneet laulavilla lankkulattioilla. Isäni oli myös vaatinut päästä Chion-in -temppelille kuultuaan siellä olevasta yli 70 tonnia painavasta kellosta. En ollutkaan tarkemmin ajatellut, millainen urakka sen valaminen ja paikalleen kukkulalle kuljettaminen on muinoin ollut. Lounaan jälkeen päätimme harhailla pitkin sivukujia takaisin hotellille, ja emmekös matkalla törmänneet johonkin julkkikseen, joka oli kuvaamassa kanavan varrella saippuaoopperaa.
Lopuksi ihmettelimme taas kerran Kioton mielikuvituksekkaan futuristista juna-asemaa ennen paluutamme takaisin Tokioon väsyneinä, mutta onnellisina.
0 Kommentteja
Lähetä kommentti
<< Home