Kavereilla rokataan

Tämän viikonlopun osalta ei tarvinnutkaan ohjelmaa kummemmin miettiä, sillä olimme sopineet tapaavamme suomalaisia kavereitamme.

Lauantaina luoksemme saapui Jarkko, joka ystävällisesti toi meille herkullista pähkinärusinaruisleipää Tokion toiselta laidalta. Samalla saimme myös syyn käydä parhaassa tuntemistamme Wakon sushipaikoista, jossa annokset olivat tuplasti Sushiroota kalliimpia, mutta maku myös aivan toista luokkaa. Slurps.

Vieraamme myös opasti meidät paikallisen digitelkkarin salaisuuksiin - sieltä nimittäin löytyy useilta kanavilta kaikenlaisia lisäpalveluita, kuten uutisia, säätiedotuksia ja pelejä. Interaktiivisuutta ilmeisesti saisi, jos jaksaisi vetää nettipiuhan kiinni telkkariin. Jossain siis on osattu tehdä se, mitä Suomeenkin piti tulla. Toisaalta täällä digisiirtymään on vielä useampi vuosi aikaa.

Sunnuntaina suuntasimme heti aamupäivällä Ikebukuroon. Lastenrattaiden kanssa kulkeminen sujui muuten hyvin, mutta metroasemilla hissien etsimiseen pitää varata hieman aikaa. Aseman päällä olevasta jättitavaratalo-Seibusta sellainen löytyi helpoiten ja kävimmekin siellä heti tarkastamassa seitsemännen kerroksen lastenosaston antimet. Valikoima oli oudon rajoittunut, sillä ison osan vaatteista oli tehnyt joku Ralph, taisi olla Lauren sukunimeltään.

Intialainen lounas Mantrassa oli juuri niin hyvää kuin aina ennenkin. Anna vietti puolet ajasta pureskellen käsipyyhepakettia ja toisen puolen bailaten intialaisen musiikin tahtiin.

Seuraavaksi etsiydyimme pienten suunnistusponnistelujen tuloksena maailmankuuluun osoitteeseen, Ikebukuro 3-33-2. Siellä meitä viihdyttivät paitsi talonväki Yoe ja Sty itse, myös Joy ja Krabak. Vallan mukavan päivän sivistävintä antia oli Playstation 3 -pelikonsolin esittely.

Ensiksi meidät hypnotisoitiin aivan omasta söpövinksahtaneesta universumistaan peräisin olevalla LocoRoco Cocoreccholla, jonka iloisia lastenlauluja kuorossa hoilaavat barbabapat hyppelivät ympäriinsä psykedeelisessä kukkamaassa. Vain japanilaiset voivat tehdä tällaista. Annakin lumoutui pelistä niin, ettei päiväunista saatika syömisestä meinannut tulla mitään. Epäilin laulun etsautuvan pysyvästi aivolohkooni, mutta onneksi seuraava peli pyyhki sen pois.

Tanssimattopeli-Stepmanian vannoutuneina ystävinä innostumme helposti rytmipeleistä, ja Rock Band lienee sellaisten kuningas. Otetaan rumpusetti, tekokitara tai pari ja vielä mikrofoni, jonka jälkeen homma on simppeli: soitetaan ja lauletaan kaveriporukalla kuuluisia rokkibiisejä ruudulla näkyvien nuottien mukaan. Homma on vähintäänkin yhtä hauskaa kuin miltä kuulostaa ja varsinkin rumpalointi basareineen vaatii ihan oikeaa lyömäsoitinosaamista. Ensikertalaisina tosin soitimme aika lailla otsa kurtussa ja kieli keskellä suuta - ehkä ensi kerralla (toivottavasti pian, vink vink) voi jo keskittyä enemmän hauskanpitoon.

Muusta esitellystä japanilaisteknologiasta mainittakoon Sonyn näppärä sähkökirja, joka syö sisuksiinsa tarpeeksi luettavaa loppuelämäksi, ja Casion kamera, joka oppii tunnistamaan ihmiset, eikä ota kuvaa ennen kuin oikea naama on kuvassa ja vielä hymyilevä sellainen.

Maanantaina integroiduin entistä syvemmälle paikallisen kulttuurin ytimeen. Opin nimittäin lopultakin kasaamaan onigiri-riisipallon koskematta käsin riisiin. Sitä paitsi se merileväpäällyskään ei enää maistu pahalta.