Kissan kanssa sohvalla

Tässä istun, kehräävä katti sylissäni maassa, jossa aurinko näyttää paistavan vielä iltakymmeneltäkin. Kuinka tähän päädyttiin? Palataanpa ajassa hieman taaksepäin.

Viime viikon tiistaina olimme vielä tukevasti Tokion laitamilla. Koska olimme edellisen illan iloisesti seurustelleet Norin ja Mylenen kanssa sen sijaan, että olisimme pakanneet laukkumme, pakkasimme ne sitten yöllä ja viimeistelimme projektin aamulla. Olevinaan reilun kokoiset pakaasimme riittivät vain nipin napin kätkemään sisäänsä hämmästyttävän tavaravuoremme, jonka lähettipalvelu ABC kuskasi puolestamme lentokentälle.

Ehdin vielä pikaisesti pistäytyä töissä, jossa siivosin tietokoneeni vähintäänkin huippusalaisista tutkimustuloksistani. Hyvästelin kollegani ja lupasin yrittää tulla takaisin ensi vuonna Suomi-Japani -konferenssin puitteissa.

Lounastreffit Yoen kanssa onnistuivat ruokakaapin pohjalta kaivetuilla eineksillä. Ylimääräiset tavarat ja loput ruuista lahjoitimme Norille ja Mylenelle, jotka kertoivat Annalle syöttämämme lähikaupan riisin olevan Niigatan hienoimmassa mudassa kasvanutta huippulajiketta.

Ystävällinen Mokkun kuskasi meidän sateiselle bussipysäkille ja lupasi peruuttaa myös nettiliittymämme, jonka englanninkielinen palvelunumero ei koskaan vastannut soittoihini. Näin olimmekin bussissa mukavasti matkalla kohti Naritaa, vaikka vasta ihan äsken olimme sieltä tulleet.

Perinteitä kunnioittaen yövyimme Holiday Innissä. Jostain syystä saimme varaamaamme paremman huoneen ja tietenkin matkalaukut sinne sisälle asti palvelusväen toimesta. Uni kelpasi, kun Annallakin oli oma pinnasänky.

Lentokentän proseduureista selvisimme vanhalla rutiinilla. Turvatarkastuksessa iloinen tyttäremme sai virkailijat virnistelemään, mutta tavaramme syynättiin silti kiitettävän tarkasti.

Etukäteen olimme huolestuneina pohtineet, miten saisimme yliaktiivisen pikkuviikarimme pysymään tyytyväisenä koko päivälennon ajan. Huoli oli turha, sillä japanilainen turistimummoryhmä adoptoi Annan välittömästi. Kommunikaatio onnistui vaivatta yleismaailmallisella tättättää-kielellä ja lapsemme tunnistaa nyt nimekseen Anna-chan.

Likaisella ja tympeän mutta toimivan palvelun Helsinki-Vantaalla teimme valituksen saapumatta jääneistä sateenvarjorattaistamme. Onneksi oli turvakaukalo ja kantoliina. Näillä selvisimme kunniallisesti kotiin Tampereelle, jossa anoppini oli golf-matkailun varjolla palauttanut kissamme hoidosta ja laittanut iltaruokaa.

Näin siis kului kuukausi Japanissa, nopeasti kuin kirsikan kukinta. Saimme mielenrauhan nähtyämme lähes kaiken olevan ennallaan ja ehdimme tavata tärkeimmät ystävämme. Kun töissäkin tuli tuloksia ja Annakin nautti matkailusta, ei juuri paremmin olisi voinut mennä. Kyllä tätä reissua kelpaa muistella kissaa rapsutellen vielä pitkään.