Sunnuntaina koitti kauan odottamamme hetki – seurue joensuulaisia fyysikoita ja ystäviämme saapui viikoksi Tokioon optiikan alan konferenssin varjolla. Ryntäsimme siis heti heidän hotellilleen Ikebukuroon, jossa huoneen ovesta vastaamme vyöryi järkyttävä kasa Suomesta tilaamiamme tuliaisia. Kohokohtina mainittakoon ruisleivät ja arkijuusto (aah, Edamia!), hapankorput, salmiakit, Fazerin suklaat, silliä ja Nightwishin uusin levy. Kiitoksia kovasti kaikille osallisille!
Koska ystävämme olivat aikaerosta väsyneitä, päätimme varmistaa heidän nukahtamisensa illalla raahaamalla heidät siltä istumalta Harajukuun teinikadulle (Takeshita Doori) ja turistikauppa Oriental Bazaariin, sekä Shinjukun pilvenpiirtäjiin. Kulttuurishokin täydellistämiseksi söimme illalliseksi izakayassa mm. raakoja lonkeroeläimiä ja merisiilejä, jotka tietenkin huuhdottiin alas oluella, sakella ja chu-hi -siiderijuomalla. Kuulemma uni maittoi, ja aamulla koehenkilömme olivatkin huomattavasti paremmin sopeutuneita Japanin aikavyöhykkeelle.
Maanantaina oli edessä konferenssiviikon aloittaminen. Siispä hyppäsimme metroon, vaihdoimme junaan ja vähän toista tuntia matkustettuamme olimme perillä konferenssikaupunki Makuharissa. Paikka on Odaiban tyyliin modernin steriili uutuuttaan hohtavia rakennuksia sisältävä ja mukavan avara kaupunkikeskus sopivasti Tokion ja Naritan lentokentän puolessa välissä.
Muutama sana tieteellisistä konferensseista lienee paikallaan niille, joille tämä ihmiskunnan globaalia sivistystasoa ratkaisevasti kohottava toiminta ei ole vielä tullut tutuksi. Idea on yksinkertainen: houkutellaan iso joukko tutkijoita kammioistaan ympäri planeettaa samaan taloon kertomaan toisilleen uusimmista tutkimustuloksistaan, tapaamaan vanhoja tuttuja ja solmimaan uusia kontakteja. Näin tutkija pääsee matkustelemaan yliopistonsa laskuun mielenkiintoisiin paikkoihin, tapaa kerrankin ihmisiä, joita hänen omituiset horinansa oikeasti kiinnostavat ja saa vielä kaupan päälle uusia virikkeitä työhönsä.
Konferenssi oli oikein onnistunut ja osittain kiinnostava, ja tylsien esitelmien aikana pysyi livahtamaan talon toiseen päähän jättikokoiseen optiikan alan yritysten näyttelyyn, jonka ehdoton kohokohta oli videoesittely konenäköä hyödyntävistä roboteista. Niiden taitoihin kuuluivat esim. baseballin lyöminen lennosta ja putoavan pallon pyydystäminen kaksisormisella robottikädellä, puhumattakaan terminaattorista, joka silmänräpäyksessä nappasi sen lähelle tuodun pallon ja seurasi sitä kuin kobra, vaikka sitä kuinka nopeasti sen edessä heiluteltiin. Pelottavaa.
Iltaisin jäi hieman tehokasta peliaikaa Tokioon tutustumiseen. Kävimme siis pelailemassa videopelejä Ikebukuron huvittelukomplekseissa, shoppailemassa vaatteita alennusmyynneistä ja elektroniikkaa maailmankuulusta Akihabarasta, syömässä useammassakin izakayassa ja ehdimmepä pitää tuparitkin vieraillemme.
Perjantaina olikin jo konferenssi ohi, joten pääsimme rauhassa katselemaan kaupunkia mennäksemme vielä illalla tutustumaan Tokion yliopiston optiikan laboratorioihin. Lopuksi päädyimme, yllätys yllätys, izakayaan, jossa itämaisilla herkuilla nautiskelun ohessa joimme pöydän alle japanilaisen ukkoporukan ja puhuimme kieltä jos toistakin.
Lauantaina päätimme kaiken modernin ja ihmisvilinän vastapainoksi tutustua vanhempaan Tokioon Yanakassa. Löysimmekin tunnelmallisia temppeleitä, rauhallisen hautausmaan ja mukavan tavallisia asuinalueita, joskin edellisen illan aikaansaama väsymys ja järkyttävä helleaalto olivat viedä voiton seurueestamme. Onneksi kahvilat ovat ilmastoituja, ja jäävesi tulee ilmaiseksi pöytään heti ensimmäiseksi, pyytämättä.
Sitten olikin, ihan liian pian, aika hyvästellä ystävämme ja alkaa potea koti-ikävää. Elämähän täällä on oikein mukavaa kaikin puolin, mutta tuttuja ihmisiä tietenkin kaipaa aina ympärilleen.
Sunnuntaina toivuttiin vaativasta viikosta ja maata röllötettiin kotona koko päivä DVD-leffoja katsellen ja netissä surffaillen. Sitten vielä huomasimme, että maanantai on joku outo vapaapäivä (Marine Day), joten ei muuta kuin tietokone laskemaan lisää tieteellisiä tuloksia ja kaupungille ostamaan ehdottoman mainioita, helteellä hikoillessakin kuivana pysyviä teepaitoja, 7 euroa kappale.
Opimme myös, että DVD-leffoja vuokrattaessa kannattaa selvittää elokuvan alkukielinen nimi: katastrofitoimintajännäriksi luulemamme End of the World olikin draama nimeltä On the Beach (hyvä), ja Alien X oli Alien-sarjan huomaamattamme ilmestyneen jatko-osan sijasta toimintaraina Creature, jonka juonen puutteesta päätellen oli käsikirjoittanut joukko kolmevuotiaita simpansseja takomalla kilpaa tietokoneen näppäimistöä banaaneilla.
Loppujen lopuksi viikko oli siis erittäin onnistunut. Suurkiitos vielä vieraillemme, kun jaksoitte raahautua tänne asti! Toivottavasti teilläkin oli yhtä hauskaa ja antoisaa täällä maailman suurimmassa metropolissa.
Viikonloppuna kävimme maaseutumatkailemassa Jannen työkaverin isän kotona Ibarakin prefektuurissa. Lauantaina hyppäsimme Motohashi-sanin Volvoon ja suuntasimme ulos Tokiosta pitkin kaupungin päälle rakennettua maksullista moottoritietä. Matka sujui vauhdikkaasti, ja loppumatka olikin yllättäen riisipeltoa toisen jälkeen. Muutaman tunnin matkan jälkeen kohosi vihreiden peltojen keskeltä määränpäämme, 100 vuotta vanha japanilainen talo. Itse isäntä osoittautui oikein mukavaksi mieheksi, ja rahaakin tuntui yritystoiminta tuottaneen – autotallista löytyi Porschen rinnalta Harley Davidson, eikä talon koossakaan ollut valittamista.
Illallisen nautimme paikallisessa pienessä izakayassa: itse paistettuja tonnikalapihvejä, sashimia, ehdottomasti parasta tofua, mitä olemme koskaan syöneet, lonkero-otuksen lonkeroaivomuhennosta (Jannen mielestä herkullista), sakea bambukupeista ja muuta kivaa. Nukkumaan pääsimme hyvissä ajoin ihanille futoneille viihtyisään ja ilmastoituun tatamihuoneeseen. Sitä ennen talon isäntä esitteli meille mielettömän makean 200–300 vuotta vanhan katanan (samuraimiekka). Ottaen vielä huomioon, etteivät japanilaiset yleensä edes kutsu ihmisiä kotiinsa käymään, olimme erittäin otettuja kaikesta tästä.
Lopuksi autosta napattu kuva, joka näyttää kuuluisalta Himejin samurailinnalta, mutta onkin ibarakilaisen pikkukaupungin kaupungintalo keskellä riisipeltoja. Kuulemma kaupunkilaiset olisivat parempaakin käyttöä verojeneilleen keksineet.
