Liisa ja Matti

Kesäisen vähätapahtumaisen arkemme katkaisivat ansiokkaasti Suomesta tänne tipahtaneet Liisa ja Matti, toimittaja Hyvärisen täti sekä aviomiehensä, joka sattumalta työskentelee samaisella Fysiikan laitoksella, josta allekirjoittanut aikanaan tutkijaksi valmistui. Heidän mukanaan saapuneen tuliaisvuoren syöminen ennen kesälomaamme voi vaatia muutaman sumopainijan kutsumista illalliselle, mutta hyvä niin, eipähän lopu sapuskat kesken.

Säätiedotukset olivat luvanneet oikein kunnollista sadekautta koko viikoksi, vaan kerranpas japanilainenkin meteorologi erehtyy - sää olikin hienon kesäinen viikon puoliväliin saakka, ja senkin jälkeen sade oli varsin kevyttä. Myös meille niin arkiset lämpimät illat herättivät vieraissamme ihastusta, yleensähän suomalaiset kokevat sellaisia vain Välimeren lomakohteissa.

Koska Finnairin lennot saapuvat Tokioon aamuisin, on aikaeroon tottumiseksi välttämättä valvottava ensimmäinen päivä vaikka väkisin matkaväsymyksestä huolimatta. Raahasimme siis vieraitamme lyhyiden päiväunien jälkeen ympäri kampusaluettamme ja Wako-shin keskustaa. Illalla tietenkin virkistäydyimme lähikylpylämme saunoissa, kuumissa ja kylmissä kylvyissä ja erilaisissa hierovissa tuoleissa ja muissa härveleissä. Erikoissuosikiksi muodoistuivat lämpimän veden huuhtomat makoilukivet, joilla vartin rauhallista koto-musiikkia kuunneltuaan rentoutuu niin tehokkaasti, että on viisainta nousta ylös ennen valumistaan viemäriin veden mukana. Vieressä kuorsailikin antaumuksellisesti pari japanilaista.

Erinomaisesti nukutun yön jälkeen minä poistuin töihin maanantain aamupalaveriin esittelemään edellisen viikon tuloksiani Okamoto-sanille. Minna otti sen sijaan lomaa kielikoulustaan ja ryhtyi täysipäiväiseksi turistioppaaksi. Ensimmäinen kohde oli aiemmin näkemämme Tokion Suuri Buddha (Tokyo Daibutsu) temppeleineen, ja sen viereinen kasvitieteellinen puutarha. Oheinen kuva esittää kaikista temppeleistä vakiovarusteena löytyvä huonojen ennustusten hylkäyspaikkaa. Paluumatkalla vieraamme pistäytyivät Narimasun asuntoesittelyalueella, jossa ihmetystä aiheutti se, että useimmat talot on suunniteltu kahdelle sukupolvelle: isovanhemmathan asuvat usein saman katon alla, ja heille on omat keittiöt ja pesuhuoneet.

Illallinen nautittiin tietenkin vakioizakayassamme Watamissa, jossa mm. olut ja itsegrillatut rauskunevät todettiin herkullisiksi. Lopuksi ostimme vielä Ginza Cozy Cornerin silmiähivelevästä kakkuvalikoimasta Matille nimellä varustetun synttärisuklaakakun.

Tiistaina sain kuulla Shinjukun puutarhan (Shinjuku Gyoen) olevan oikein viehättävä ja rauhallinen paikka keskellä päivää nähtynä. Kuulemma siellä oli maisemamaalareiden ja muutaman turistin lisäksi lähinnä lounastaan nauttivia ofisu-leidejä ja salarii-maneja. Luonnonrauhan vastapainoksi vieraamme näkivät tietenkin Shinjukussa myös maailman vilkkaimman juna-aseman ja tähystivät maisemia pilvenpiirtäjästä käsin. Illaksi liityin heidän seuraansa intialaiselle illalliselle, jossa tapahtui ihme: kerrankin emme tilanneet liikaa ja joutuneet pyörimään pallona pois Raj Mahalin loputtomien herkkujen ääreltä.

Auringon laskettua olikin sitten hyvä ihmetellä iltavilinää neonvalojen loisteessa. Pistäydyimme myös eräässä alueen lukemattomista pelitaloista kummastelemassa toimivia laukkaratojen pienoismalleja (vedonlyöntipeli), söpöstelyvalokuva-automaatteja ja muovirynnäkkökivääreillä vihollisarmeijoita niittäviä paikallisia. Hämmästyttävin näky oli kuitenkin rumpusettipeliä (kyllä, täysi setti basareineen) pelannut heppu, joka paukutti menemään kuin Remu Aaltonen ikään, eikä suinkaan mitään perushumppakomppia, vaan progerokkia ja jazzia.

Keskiviikkona naiset ottivat lepo- ja minä vapaapäivän lähteäkseni esittelemään Matille Japanin tiedettä ja teknologiaa. Pitkäaikainen haaveeni nähdä elävänä Hondan Asimo-robotti toteutui Odaiban Miraikan-tiedekeskuksessa, jossa Asimo esiintyy päivittäin muiden robottikansalaisten ohella. Kaveri käyttäytyi valtavan lapsilauman ja muun yleisön edessä kuin muoviasuun pukeutunut pienikokoinen ihminen ikään: toivotti hyvää päivää, kertoili itsestään ja välillä demonstroi kykyjään, kuten kävelyä lyhyin ja pitkin askelin sekä hitaasti että nopeasti, ja kapusi portaat ylös ja alas kuin ei mitään.

Tiedekeskus itsessään oli hieno paikka. Vaikuttavin näky oli kaapeleilla kattoon ripustettu 6,5-metrinen maapallo, jonka pintaan upotetut miljoona lediä saivat sen satelliittidatan avulla näyttämään aidolta pyörivältä kotiplaneetaltamme. Tahdon heti sellaisen.

Muita kohokohtia: täysin tasaisella reunattomalla radalla sujuvasti ylä ja alamäkeen ilmassa leijuen edennyt maglev-junan pienoismalli, 6500 metrin syvyyteen sukeltanut miehitetty sukellusvene, 311 km/h kulkeva 8-pyöräinen (ja -moottorinen!) sähköauto KAZ, pätkä valtavan Super-Kamiokande -neutriinodetektorin seinää, kansainvälisen avaruusasema ISS:n asuntomodulin täysikokoinen malli ja metallikuulia bitteinä käyttänyt internetin pienoismalli reitittimineen. Paljon nähtävää jäi vielä silti seuraavaankin kertaan, esimerkiksi viiden miljoonan tähden planetaario ja virtuaalimaanjäristin.

Tiedekaupasta löysin iloiseksi yllätyksekseni aiemmin netissä nähneeni heittolelun nimeltä X-zyLo. Se näyttää lähinä isosta muovipullosta leikatulta n. 7 senttiä leveältä renkaalta, jonka ei ikinä uskoisi lentävän mihinkään. Kun maailmanennätys kuitenkin on lähes 200 metriä, oli se pakko saada kokeilla itsekin. Viime päivien testien perusteella 50 metriä on realistinen tavoite, sen ylittäminen vaatii uutta heittotekniikkaa, jonka juuri netistä hoksasin. Hauska vehje!

Tekniikan päivä täydellistyi illalla Akihabarassa, jossa kiinnostavat pikkuputiikit olivat tosin ehtineet sulkeutua, mutta Laoxin seitsemästä kerroksesta löytyi silti riittävästi elektronista ihmeteltävää.

Torstaina kävimme lopultakin Ikebukuron Sunshine Cityn Aquariumissa. Kaikenlaisia vesieläviä sitä maailmassa onkin, ja niitä ihmettelemässä tietenkin laumoittain pikkukoululaisia. Mukavan reissun hauskin hetki oli se, kun merisaukko onnistui kähveltämään ruokkijaltaan tyhjän kalasankon. Sen kanssa se sitten pelleili ympäri allastaan kaverinsa kanssa kuin paraskin koomikko, välillä sukelleltiin sankko päässä, sitten hakattiin sitä mahaa vasten kuin simpukkaa kivellä rikkoen ja lopulta kaadettiin sankollinen vettä omaan päähän. Pitkällisen yrittämisen jälkeen ruokkija onnistui lopulta harhauttamaan ovelat saukot kalanpalasella ja saamaan sankon takaisin itselleen.

Akvaarioiden lisäksi samasta paikasta löytyi myös pieni eläintarha, jonka apinatalon pitkähäntäisistä asukeista osa oli ihan vapaana ihmisten joukossa. Ulkosalla näimme myös parven pieniä pingviinejä ja kourallisen veikeitä pelikaaneja, jotka eivät jostain syystä halunneet lentää pois aitauksestaan.

Poistuttuamme sushibaarin kautta Sunshine Citystä pistäydyimme ihmekauppa Tokyu Handsissä, josta oikeasti tuntuu löytyvän mitä vaan sirkkeleistä naamiaisasuihin. Leluosastolla tuijotimme vakiotaikurin taidokasta rengasrutiinia nenä kiinni renkaissa, mutta ei niissä mitään saumaa missään näkynyt. Kaveri lupasi neuvoa salaisuutensa, jos ostaisimme paketillisen renkaita - käyttöohjeet ovat nimittäin vain japaniksi.

Kahvilaan mennessämme vieraita ihmetytti sateenvarjon pussitusautomaatti. Täällähän saa kauppojen ovella aina pussin sateenvarjolleen, ettei sillä sisällä kastele itseään ja kauppatavaroita. Joissain kaupoissa työnnät vain sateenvarjon simppeliin koneeseen, joka pussittaa sen sinulle automaattisesti. Helppoa, yksinkertaista ja näppärää.

Päivän viimeinen turistiriento oli pakollinen tutustuminen Seibun ja Tobun ruokaosastoihin. Oikeastaan ehdimme koluta vain pienen osan Seibun tarjonnasta, mutta siinäkin oli jo tarpeeksi. Valikoima on oikeasti järkyttävän suuri, vaikka kunnon ruisleipää ei löydykään.

Perjantaina poistuin taas töihin vieraidemme kolutessa Wako-shia ja 100 jenin halpiskaupan, josta löytyikin runsaasti kotiinvietävää. Matti bongasi kadulla kävellessään myös lukuisten sähkömoottoroitujen polkupyörien lisäksi pyörän, jossa oli ketjujen sijasta kardaaniakseli! Kaikkea sitä ihminen voikin keksiä. Tästä hämmentyneenä vieraamme eksyivät paukuttamaan rumpupelejä Sega-Worldiin ja otattivat itsestään vielä sarjan söpöilykuvia (purikura, eli print club).

Illalla nautiskelimme taas elämästämme kylpylässä, jossa tällä kertaa älysimme, että siellä voi nauttia myös illallisen viivakoodirannekettaan maksuvälineenä käyttäen. Mikä olisikaan parempaa kylvyn jälkeen kuin kylmä olut ja hyvä ruoka. Ja taas uni maistui.

Näin oli vieraamme saatu läpi tiivistetystä turistiohjelmasta temppeleineen, susheineen, pilvenpiirtäjineen ja moderneine teknologioineen. Ilmeisen tyytyväisinä he poistuivat maasta kohti uusia seikkailuja Koreassa. Mitä tekivätkään ahkerat turistioppaamme lauantaina? Viettivät ansaitun lepopäivän? Ehei, luvassa oli jotain aivan muuta, mutta siitä enemmän ensi kerralla.