Harajuku tanssii ja soi

Japani, kuten Suomikin, on kesämaa siinä mielessä, että kesäisin on jatkuvasti joka kylällä jotain hassuja festivaaleja (matsuri) ja muita iloisia joukkotapahtumia. Olin päättänyt lauantaina lähteä katsomaan niistä jotakin, ja itse asiassa optimistina aioin nähdä kaksi juhlaa samana päivänä. Hyvien unenlahjojeni takia oli kuitenkin sambakarnevaalit jätettävä väliin ja tyydyttävä näkemään vain Super Yosakoi 2005, tai viralliselta nimeltään Harajuku Omotesando Genki Matsuri Super Yosakoi.

Festivaali oli malliesimerkki siitä, miten saadaan nuoriso ja vanhempi väestö ottamaan innolla osaa samaan perinnetanssijuhlaan. Ratkaiseva seikka oli sääntöjen vähyys: 30-120 -jäsenisen tanssijoukkueen jäsenillä kuuluu olla kädessä Naruko-kastanjetit, ja heidän taustamusiikissaan pitää käyttää pieni pätkä alkuperäisestä perinnemelodiasta. Juhlaperinne alkoi sodan jälkeen Kochi-prefektuurissa, jonka murteessa yosakoi tarkoittaa "ole hyvä ja tule yöllä". Nykyään näitä juhlia järjestetään jo yli 200 paikkakunnalla ja tanssijoitakin on yli 10000. Harajukussakin heitä paikalla oli tuhansia.

Vaikka minulle lähes 35 asteen helteessä tuli hiki jo katsellessa, jaksoivat tanssijat iloisena vetää parin kymmenen minuutin mittaiset esityksensä lävitse. Varsinkin nuoriso bailasi ankarasti itse sävellettyjen taustanauhojensa tahtiin musiikkityylien vaihdellessa trendikkäistä diskobiiseistä raskaaseen metalliin (olen varma että se biisi kertoi moottorisahasta). Esityksiä oli selvästi treenattu, ja esiintymisasut olivat todella näyttäviä. Niinpä minullakin oli hauskaa, varsinkin kun tanssijat olivat otollisia valokuvauskohteita.

Sitten pieni huomio elektroneista. Täällähän elektronit kulkevat suurimmaksi osaksi maanpäällisiä sähköjohtoja pitkin, ja olemme Minnan kanssa kovasti ihmetelleet, miten puut saavat kasvaa ihan kiinni johdoissa, kun Suomessa sellainen on ehdottomasti paha juttu. No, talomme nurkalla joku elektroni hermostui tilanteesta ja sytytti johtonsa palamaan. Palokunta tuli toki nopeasti paikalle sammuttamaan johdon, ja sähkömiehet korjattua sen he suorittivat vähän karsintaa sen ympäristössä. Asuntoihin jaetussa lapussa pyydettiin ymmärrystä myös sille, että puistotyöläiset tulevat karsimaan muitakin pihamme puita (esim. kamferi, magnolia, kirsikka ja kiinankeltis, siinä sanottiin).

Tiitiäisen tuutulaulu

Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen,
posket on tehty puolukasta
tukka naavantuppurasta
silmät on siniset tähdet

Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen
keinu kuusen kainalossa
tuutu tuulen kartanossa
sammuta siniset tähdet!

Tuulen tuomana 26.8.2005 syntyi pieni peikkotyttö, tytöntylleröinen, isälle iloksi, äidille onneksi, ja tädille hoidettavaksi.

Animoitua poikamieselämää

Tosi rankkaa on ollut tämä poikamieselämä. Ainakin kahdesti olen käynyt kavereiden kanssa ravintolassa syömässä, kerran parilla olusella ja muutaman kerran elokuvissa. Lähinnä olen kääntänyt unirytmini väärinpäin ja ollut sitten iltamyöhään töissä. Olin ajatellut taas aloittaa pingiksen peluun, mutta ei sekään 30 asteen lämmössä ole kivaa.

Viina ei siis ole virrannut, eikä naisista ole ollut tietoakaan. Ei ole minusta poikamieheksi. Sain sentään Fekhralta tunisialaisia pikkuleipiä, kai se lasketaan menestykseksi naisrintamalla?

Ainoa japanilainen saavutukseni on yleissivistykseni aukkojen paikkaaminen katsomalla animeklassikoita. Videovuokraamosta kotimaisia piirrettyjä löytyy tietenkin hyllytolkulla, mutta vain kansainvälisesti menestyneimmät ovat saatavana englanniksi tekstitettynä. Kolme ennen näkemätöntä tärkeää teosta kuitenkin vielä löysin.

Akira (1988). Alansa ehdoton klassikko, 2000 sivuiseen sarjakuvaan (manga) perustuva kertomus kolmannen maailmansodan jälkeisestä Neo-Tokiosta, jossa moottoripyöräjengiläiset sotkeutuvat armeijan salaiseen telepaattiprojektiin. Kovasti väkivaltaista toimintaa, kiinnostava juoni ja muutamia tehokkaita kohtauksia, mutta ei näin vanhana pysty enää samaistumaan teinipoikiin. Akira oli joka tapauksessa aikoinaan monessa mielessä kova juttu - sillä on ollut suuri vaikutus myöhempään animeen ja jopa länsimaisiin toimintaelokuviin. Näkemisen arvoinen siis.

Ghost in the Shell (1995). Toinen ehdoton klassikko. Taas mangaan perustuva tulevaisuuteen sijoittuva poliittisten juonittelujen sävyttämän poliisitarinan muotoon puettu pohdiskelu ihmisen sielun olemuksesta tai olemattomuudesta. Päähenkilönä seksikäs kyborgipoliisi, jonka koko ruumis aivoja lukuunottamatta on korvattu alkuperäistä huomattavasti paremmilla keinotekoisilla osilla. Tutkimuksissa vastaan tulee itseään tietoiseksi olennoksi väittävä tietokonevirus. Upeaa animaatiota, pitkiä tunnelmallisia jaksoja pelkkiä kaupunkikuvia, tyylikkäitä tietokone-efektejä, syvällinen juoni. Ihan ok, mutta ei mangan jo luettuani tehnyt niin suurta vaikutusta kuin olin toivonut. Katson vielä joskus uudestaan, samoin äskettäin ilmestyneen jatko-osan.

Jin-Ro (tai Jin-Roh) (1998). Saksa voitti toisen maailmansodan, nyky-Japanissa on asiat pielessä ja kansa nousemassa kapinaan. Vastarintaliike käyttää pikku-Punahilkkoja, nuoria tyttöjä pomminkantajinaan. Poliisin erikoisjoukot päähenkilö joukoissaan yrittävät pitää hommaa hanskassa vaihtelevalla menestyksellä. Erään punahilkan pidätysoperaatio leviää seinille ja päähenkilö traumatisoituu loppuelokuvan ajaksi. Osa erikoisjoukoistakin toimii toisten selän takana. Tarinaa on hankala selittää, mutta piirrostyyli ja juonen kuljetus on niin realistista, että unohtaa katsovansa käsin piirrettyä animaatiota. Kuka meistä on punahilkka ja kuka onkaan susi? Tykkäsin kovasti elokuvan rujosta ihmisluonteen kuvauksesta ja myös tyyliin sopivasta loppuratkaisusta. Ihmettelin vain nettiarvostelujen mainintaa siitä, että juonen punaisena lankana kulkeva punahilkkasatu on se lapsilta kielletty versio, jossa susi syö punahilkan. Onko siitä toinenkin versio? Tuo minulle lapsena kerrottiin. Pitäisikö minun huolestua vanhempieni kasvatusmetodeista?

Kaikesta huolimatta animesuosikkini, johon Minna yhtyy, on edelleen mahdottoman söpö ja sympaattinen Näkymätön ystävä (Tonari no Totoro). Kunpa minunkin naapurissani asuisi sellainen.

Suomi, osa 2

Ettei Japani olisi aivan täysin päästämme unohtunut, saapui meille muutamaksi päiväksi Suomeen vieraaksi Taeko-san, ystävämme Tokiosta. Kaupunkilaisnainen pidettiin tyytyväisenä esimerkiksi seuraavilla luonnonmukaisilla menetelmillä:

1. Tarjoamalla aitoja karjalanpiirakoita Marttojen leipomana Joensuun torilla. Myös muikut perunamuusilla maistuivat.
2. Menemällä metsään keräämään sieniä ja mustikoita. Taeko olisi halunnut jäädä metsään asumaan. Teimme sitten sienistä kastikkeen takapihalta kaivettujen uusien perunoiden seuraksi, ja jälkiruuaksi söimme mustikkamaitoa itsepoimittujen vattujen kanssa.
3. Istumalla keskiyöhön asti järven rannalla saunoen vastan kanssa, uiden, muurinpohjalettuja syöden ja nuotiolla makkaraa paistaen. Keskiyön valoisuus herätti kovasti ihmetystä vielä elokuussakin.
4. Laskemalla Ruunaan kosket kumiveneellä, nauttimalla lounaaksi loimulohta keskellä metsää ja laskemalla sitten pari koskea lisää. Hieno reissu!
5. Käymällä Paaterissa ihailemassa Eeva Ryynäsen puuveistoksia ja erityisesti upeaa honkakirkkoa.

Ehdin myös lopultakin nähdä elävän todisteen enoudestani: siskollani on todellakin vauva. Hämmentävää. Sitä paitsi seuraavan kerran kun näen sitä vuoden päästä, se juoksee jo ympäriinsä omin jaloin.

Yhteenvetona kerrottakoon Suomen olevan sen verran mukavan oloinen paikka, että kyllä sinne voisi vielä hyvinkin palata. Tietenkin näin kesällä näkee Suomesta juuri sen parhaan puolen, varsinkin kun sää Joensuussa oli juuri päinvastainen kuin Helsingin MM-kisoissa...

Lopulta oli pakko poistua taas Japaniin, vaikka mielelläni olisin voinut Suomeen jäädäkin. Minna jäi vielä jatkamaan lomaansa melkein kuukaudeksi, joten seuraavaksi on odotettavissa raportteja poikamieselämästä Idän Ihmemaassa.