Suomalaisvilskettä

Paljon on vettä virrannut Arakawa-joessa sitten viime tarinoinnin, eikä ihme, sen verran täyteen ohjelmoituja ovat päivämme olleet. Valaiskaamme asiaa.

Ensiksi juhlistimme allekirjoittaneen hiusten harvenemista nauttimalla illallista yllättävästi Christon Cafen pornonpunaisessa loosissa. Ruoka oli yhtä erinomaista kuin aina, ja onnistuimme vielä löytämään listalta uuden sapuskan upealta nimeltään "God-hand-made humburger doria". Mikä kävisikään paremmin yhteen ortodoksicocktailin kanssa? T&M lahjoivat minut esihistoriallisen luolamiehen parralla ja hiuspehkolla, juuri sellaisella, johon sonnustautuneena saisi roppakaupalla lisää auktoriteettiä tieteellisessä konferenssissa. Vaimolta sain mainion kravaatin koristeinaan veikeä animekissa Jiji, ja myöhemmin jälkiruuaksi sacherkakun. Lisäksi vielä posti toi pari pakettia kotimaasta. Ei ole aivan tyhmää tämä vanheneminen.

Siellä missä on pari suomalaista, on kohta paljon enemmän. Näin ainakin täällä Japanissa. Ilmiön esiasteena ilmestyivät joensuulaiset fyysikot Ville sekä Oili tänne parin viikon lomalle, ja niinpä meitä susirajalaisia olikin yht'äkkiä asumassa samassa kerrostalossa kuusi kappaletta. Samalla myös ruis- ja näkkileivän, samoin kuin salmiakin määrä talossamme lisääntyi räjähdysmäisesti. Paljon mahtuu apetta pariin matkalaukkuun.

Minna käväisi aulasihteerimme Satchi-sanin seurana katsomassa Heinähatun ja Vilttitossun. Elokuvan julkaisu Japanissahan aiheutti paljon kohua Suomessa, kun oikeuksien omistajat eivät ymmärtäneet mainonnan kohdistamista lasten sijasta kolmekymppisille naisille, eivätkä myöskään antaneet lupaa oheistuotteiden myymiseen. Jälkimmäinen voi olla sopimuksen vastaista, mutta Japani on oheiskrääsän luvattu maa, ja siksi sen tarjoaminen yleisölle on ehdottomasti oikein. Lisäksi oikea kohdeyleisö on, aivan niin, kolmekymppiset naiset, jotka myös olivat katsomon vallannet lapsien loistaessa poissaolollaan. Ei kannattaisi kitistä kun ei ymmärrä mitään japanilaisten mielenlaadusta. Joka tapauksessa itse elokuva oli vaimon mielestä keskinkertainen, joskin Satchi-san tykkäsi ja ilmeisesti samoin myös muu yleisö. Satchi-san myös oppi oleellisen suomenkielen sanan: vankila.

Vaimo oli spontaanisti ostanut meille liput taikorumpukonserttiin. Ennalta käsin moinen ei kuulosta kovin inspiroivalta: tyypit hakkaavat pari tuntia puupalikoilla isoa rumpua. Kulttuurikokemuksena tämäkin oli kuitenkin nähtävä ja kuultava, eikä kaduta yhtään. Esiintyjinä oli puolentusinaa ilmeisen tunnettua rumpuryhmää, mukaan lukien yllätykseksemme Helsingin kisojen avajaisissa esiintynyt näyttävä naisporukka, joka taikoikin rummuistaan sellaiset shamaanirytmit, että kuka tahansa dj olisi kalvennut kateudesta. Auraalisen kokemuksen lisäksi rumpalointi on visuaalisesti upean näköistä. Illan loppupuolella kaksi perinteisiin string-pöksyihin sonnustautunutta äijänkäppyrää hakkasi pienen yksiön kokoista rumpuaan apinan raivolla lähemmäs puoli tuntia, kunnes lopulta malttoivat lopettaa yleisön hurratessa kavereiden taidoille ja kestävyydelle. Eipä siinä mitään, seuraavan ryhmän tultua lavalle tyypit vaihtoivat rummut pienempiin ja liittyivät bileisiin. Suosittelemme!

Seuraava askel kielitaitomme hyödyntämisessä puhelimitse oli pöydän varaaminen ravintolasta, ja tämähän onnistui Minnalta helposti. Sen seurauksena löysimme itsemme Ebisun Monsoon Cafesta nauttimassa vihreätä thai-curryä ja muita Aasian herkkuja.

Sitten olikin vuorossa labramme Syyskoulu. Matkasimme pari tuntia pohjoiseen hieman Nikkon ohitse saapuaksemme Kinugawan kylpyläkaupunkiin. Paikan nimi on japanilaistenkin mielestä outo, ja tarkoittaa paholaisen raivon jokea. Kylve siinä sitten rauhassa kun saa pelätä itse pirun käyvän kimppuun vulkaanisten vesien syövereistä. No, hotellissamme oli tasan kaksi kylpyallasta, joihin ehdimme alle tunniksi vietettyämme ensin iltapäivän kuunnellen opiskeilijoiden luentoja tutkimuksistaan, rynnätäksemme sitten tyylikkäälle japanilaisillalliselle. Jossain välissä opiskelijat olivat ehtineet hankkia siinä määrin alkoholia ja naposteltavaa, että pystyivät pääsymaksua vastaan järjestämään jatkot aamuyöhön asti hotellihuoneessaan.

Muutaman tunnin yöunen jälkeen piti sitten herätä aamiaiselle epäinhimillisesti puoli kahdeksaksi. Perinteisesti aamiainen ei juurikaan eronnut illallisesta, onneksi sitä sentään oli vähemmän. Koska junan lähtöön oli vielä pari tuntia, päätimme Tuomaksen kanssa saada paremman näkymän hienosta kanjonijoesta seuraamalla käytöstä poistettua tietä vähän matkaa ylös vuorenrinnettä. Pian olimmekin umpipusikossa kallionlohkareiden keskellä, ja lopulta löysimme kaipaamamme maiseman parisataa metriä kaupungin yläpuolelta. Kaukana horisontissa näkyi myös juna-asema, ja kellon mukaan aikaa paluuseen oli tunti. Ihme kyllä ehdimme sinne ajoissa, joskin lahkeet täynnä ihmeellisiä takiaispiikkejä.

Tällä välin vaimoni oli tehnyt sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, nimittäin maanjäristyspakkauksen. Tämä siis siltä varalta, että iso järistys tuhoaa infrastruktuurin ja pitää selvitä pari päivää omillaan apua odotellessa. Pakkauksemme sisältää seuraavaa: vettä, ruokaa, taskulamppu, lääkkeitä, vaatteita, kynttilöitä ja tulitikkuja. Toivon mukaan sen toimintaa ei tarvitse testata tositilanteessa.

Ja sitten, suomalaisinvaasio.

Siellä missä on mikro-optiikan konferenssi, on myös joensuulaisia fyysikoita. Tällä kertaa MOC'05 houkutteli heitä paikalle iloksemme viisi, ja muutama muu tuli Tokioon muut bisnekset mielessään. Pidimme heidät sunnuntai-illan hereillä Harajukun teinikatujen hengästyttävässä vilskeessä, kunnes kerroimme unisille vieraillemme metroaseman olevan kilometri vasempaan ja jätimme heidät selviytymään hotellille itse.

Satchi-sanin harrastuksena on laulaa bändissä, ja hän oli antanut meille pari vapaalippua esitykseensä. Odotimme iltaa hieman hermostuneina, sillä Satchin lempiartisti on Yuki, joka kuulostaa lähinnä 13-vuotiaalta teinitytöltä. Hämmästykseksemme Satchi lauloi itse paremmin kuin idolinsa, eivätkä cover-versiot Yukin biiseistä olleet yhtään hullumpia. Huvitimme Satchia käyttämällä nenäliinanpalasia korvatulppina - eiväthän japanilaiset sellaisia itse koskaan käytä.

Maanantaina vieraamme valittivat, että heidän hotellinsa ympäristö (Nagatacho keskellä Tokiota) on ihan kuollutta seutua eikä luvattuja neonvalojakaan ole missään. Molemmat asia korjaantuivat illalla Shinjukun melskeessä, ja pilvenpiirtäjätkin tulivat samalla tutuiksi. Eräässä pelitalossa tytöt vielä hauskuuttivat itseään söpöilykuvat (purikura) ottamalla, ja minä yllätyksekseni voitin Minnan rumpupelissä 3-0. En olekaan täysin rytmitajuton.

Tuomas ja Minna

Saimme taas piristystä arkeemme pariksi kuukaudeksi, kun kollegani Tuomas ja tyttöystävänsä Minna (kuinkas muuten) Joensuusta päättivät tulla tänne tutkimaan ja kotirouvailemaan. Seuraavassa kerron, kuinka heidät on orientoitu elämään Japanissa.

Tietoliikenneyhteyksien avaamiseksi piti heti ensimmäiseksi hankkia liitin, jolla suomalainen pistoke saatiin mahtumaan japanilaiseen pistorasiaan. Sähköhän on täällä myös erilaista, mutta nykyisille kannettaville tietokoneille kelpaa onneksi millainen sähkö tahansa. Samoin tein ostimme myös suodattimen suihkuun sekä juomavettä varten suodatinkannun, sillä paikallisvesi oli tulokkaidenkin mielestä epämiellyttävän tuoksuista ja makuista. Viimeset matkapölyt huuhtoutuivat lähikylpylämme virkistäviin vesiin.

Seuraavaksi oli vuorossa juna- ja metroverkon käyttökoulutus, eli ei muuta kuin kavereille linjakartat ja ladattavat Suica-kortit kouraan ja menoksi. Oleelliset shoppailupaikat kuten 100 jenin kaupat, halpa vaatekauppa Uniqlo, kansainväliset ruoka- ja kirjakaupat (Kinokuniya) ja elektroniikkataivas BicCamera löytyivät äkkiä kun on hyvät oppaat. "Luovan elämän kaupan" eli Tokyu Handsin kiertäminen kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin, ja tällä kertaa eniten huvitusta aiheuttanut löytö upeiden Halloween-asujen lisäksi oli puhelinkoppiakin pienempi puurakenteinen yhden hengen sauna (3000 euroa, kuva T&M). Parhaaksi kaupaksi T&M kuitenkin valitsivat perustavaratalomme Ito-Yokadon, sillä sen kenkäosastolta he molemmat löysivät elämänsä parhaita kenkiä pilkkahintaan. Allekirjoittanut kuitenkin osti kenkänsä kesälomalla Suomesta monta kertaa kalliimmalla, sillä tarpeeksi isoja lapikkaita ei täältä kääpiöiden maasta löydy.

Hengissäpysymiskoulutukseen kuului tietysti tärkeimpien ravintoloiden esittely. Lähiravintola Gusto ja vakio-izakayamme Watami saivat hyväksynnän, samoin useampikin testaamamme intialainen aidoissa tandooriuuneissa tehtyine tulisine ruokineen. Meillekin uusi kokemus oli paikallinen Rosson vastine Fracasso. Ruokien hinnat ovat puolet Rossosta laadun kärsimättä, palvelu japanilaisen hyvää, mutta 180 jenin (1,30 euroa) hintainen rajoittamaton juomaoikeus (mehu, virvoitusjuomat sekä 7 lajia kahvia, teetä ja erinomaista kaakaota) oli tulokkaiden mielestä kaikkein käsittämättömintä. Itse söin mustekalan musteella mustattua pastaa mustekalan mustien lonkeroiden kera, hintaan 4 euroa. Jos Tokio on maailman kallein paikka asua, mikä Suomi sitten on?

Prepaid-kännykän hankkiminen oli osoittautua ylivoimaiseksi. Sellaista ei nimittäin nykykäytännön mukaan ulkomaalainen noin vain saakaan, vaan vaaditaan ulkomaalaiskortti, jota ei taas saa ilman viisumia, jollaista Tuomaksella apurahatutkijan statuksensa takia ole. Pitkällisten vaiheiden jälkeen kysyin apua Tommilta, joka opasti minua ystävällisesti: "Osta hyvä mies se kännykkä omissa nimissäsi ja anna se sitten vieraittesi käyttöön." Vaaditaan neljä yliopistokoulutettua henkilöä olemaan älyämättä näin simppeli seikka itse. Teimme siis työtä neuvottua ja pian oli hallussamme Vodafonen englantia puhuva prepaid-härveli vailla ongelman häivää.

Luonnonilmiöiden suhteen näytti hyvältä, kun eräs taifuuni näytti aikansa jahkailtuaan suuntaavan suoraan kohti Tokiota. Viime hetkellä se kuitenkin kurvasi itään, kuten taifuunit usein tekevät, joten kunnon myrsky jäi nyt näkemättä. Sen sijaan se toi mukanaan tervetulleet siniset taivaat, sillä siihen asti olikin satanut pari viikkoa putkeen. Myös pari kertaa on maa järissyt, mutta ensimmäisen missasimme pällistellessämme Shinjukun pilvenpiirtäjiä (kävellessä ei pieniä järistyksiä huomaa) ja toisen huomasivat vain Minnat meidän miesten huhkiessa kuntosalilla. Television pääuutislähetys ilmoitti jälkimmäisen järistyksen jälkeen, ettei kuolonuhreja ole, vain eräs 80-vuotias mummo oli pudonnut sängystä ja saanut nenäverenvuodon.

Kuntoilupaikan löytäminen intohimoiselle urheilija-Tuomakselle olikin hankala juttu. Kuten kännykkää tai pankkitiliä, ei myöskään kuntosalijäsenyyttä saa ilman ulkomaalaiskorttia. Hermostuneen Tuomaksen jo tuomittua koko Japanin kansan rasisti-idiooteiksi sai hämmästynyt tutkija Tanaka-san kuulla ongelmasta. Hän lupasikin selvittää asian oitis. No, tunnin saleja läpi soiteltuaan ja turhaan kyseltyään syytä tähän älyttömään sääntöön ("se nyt on vähän vaikea asia..." oli vakiovastaus) hän lopulta savun jo alkaessa nousta hänen korvistaan onnistui löytämään Wako-shin kaupungin ylläpitämän salin, jonne myös epäilyttävät ulkomaalaishiipparit ovat tervetulleita.

Lähdin Tuomaksen mukaan tulkiksi, ja puolen tunnin pyörämatkan päästä keskeltä teollisuuskomplekseja ja jätteenkäsittelylaitoksia löytyikin pieni ja viihtyisä kuntosali. Tiskillä ollut tyyppi puhui vieläpä englantia ja salilla oli tavallisten härveleiden ja painojen lisäksi myös ilmainen ohjaaja. Koska olen kuntosalien suhteen aika kokematon, seurasin Tuomaksen ohjelmaa, joskin huomattavin helpotuksin tyyliin "taitaa olla tuo 45 asteen kulma sulla tässä vatsalihasliikkeessä vähän liikaa, pistetääs penkki vaaka-asentoon." Oivallisen treenin jälkeen totesimme siisteissä suihkutiloissa olevan myös kylpyammeita, ja kaiken huipuksi löysimme aidon suomalaisen saunan kivikiukaineen kaikkineen! Pois lähtiessä kysyimme, pitäisikö tästä jotain maksaakin ja saimme kuulla ensimmäisen kerran olevan meille ilmaisen ja seuraavien kertojen maksavan meille Rikenin työntekijöinä hulppeat 300 jeniä (2 euroa).

Omalta osaltani kuukauden saavutukseksi on luettava pizzan tilaaminen kotiin puhelimitse. Yoe on monesti kehunut, miten helppoa se on, ei tarvitse kuin ihan vähän osata japania. Tämän innoittamana päätin tilata sitten syötävää meille kaikille Pizza-la -nimisestä paikasta (nimihän on selvää suomea kuten sikala ja juottola). Pizzapoika kyseli tietenkin ensin nimen, osoitteen ja puhelinnumeron, ja sitten vain kerroin tahtomieni pizzojen nimet (menu englanniksi). Pieniä vaikeuksia tuotti vain yllättävä tarjous ilmaisesta juomasta, mutta pienellä säädöllä tästäkin selvittiin. Hämmästyttävää, miten vähäiselläkin kielitaidolla voi saada kaikenlaista aikaan. Pizza oli hyvää, joskin vähän kalliinpuoleista.

Jos ei halua tuntea oloaan lukutaidottomaksi lapseksi, on vähänkin pidempään Japanissa asuvien syytä opetella edes kirjoitusjärjestelmän perusteet. Siispä käskin T&M:n viipymättä asentaa koneillensa Slime Forest -pelin ja kuten arvelinkin, muisti-ihme Tuomas ilmoitti alkuahdistuksesta päästyään ("nää näyttää kaikki ihan samalta!") parin päivän jälkeen osaavansa ulkoa kaikki 100 tavumerkkiä, ja on tällä hetkellä menossa jossain 300 kanjimerkin paikkeilla. Tämä inspiroi minunkin aloittamaan pelaamisen uudelleen, sillä tuota vauhtia 500 merkin osaamisellani ei voi pitkään kehuskella. Kuulemma on jo ollut paljon apua varsinkin katakanojen osaamisesta, niillähän voi ravintolassakin lukea suuren osan ruokalistaa osaamatta kieltä ollenkaan.

Kulttuuripuolella merkittävin kokemuksemme on ollut Kawagoe-matsuri, lähikaupungissa järjestettävä vuotuinen perinnejuhla. Tapahtuman kohokohta ovat kaduilla seilaavat toistakymmentä upean koristeellista pientä teatteria (englanniksi "float"), jotka toisensa kohdatessaan käyvät näytelmällisen taistelun toisiaan vastaan. Olivat varsinkin iltapimeässä lukuisine paperilyhtyineen vaikuttavia ilmestyksiä. Myös kohtuulliseen 1000 jenin (7 euroa) hintaan käytettyjä silkkikimonoita myynyt liike herätti ihastusta. Suurimman vaikutuksen tosin taisi tehdä jo monesti vierailemamme veitsikauppa partaveistäkin terävimpine kokin työkaluineen. Mikään ei ole vaikuttavampaa kuin leikata pienellä käsintaotulla veitsellä juuresta kuin ilmaa vain työntämällä veistä eteenpäin, ja sitten kuulla itse kauppiaan sanovan: "jos ostat sen, minä teroitan sen kunnolla - se on vielä vähän keskentekoinen."

On myös osoittautunut, ettei Suomesta noin vain eroon pääse. Ikebukuron Sunshine Streetin peliluolista raikaa pihalle Children of Bodomin kitarasoolo, ja kuntosalilla soi imatralainen Twilightning. Harajukun hyperteatraalisessa Takenoko-vaatekaupassa näkyy joskus shoppailleen Mike Monroe. Wako-shin aseman seinällä on Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvan juliste. Suomen suurlähetystössä pomppaa jostain teknologialehtisestä esiin joensuulaisen fysiikan opiskelijattaren kuva. Törmäsimme myös spontaanisti Shinjukun kaduilla Yoehen ja Tommiin. Näin on maailma pieni.