Hokkaido

Kielipoliisi vahtii vieressä mut nyt ei jaksa välittää. Vahtikoon.

Käytiin tutustumassa Japanin pohjoisosiin, Sapporoon ja Otaruun pääasiassa. Janne istui pari päivää konferenssissa – ja ensimmäistä kertaa tutkijanuransa aikana piti esitelmän kutsuttuna puhujana. Paljon oli suomalaisia paikalla, ihan tuttuja naamoja.

Pari päivää oli aikaa kierrellä itsekseen Sapporossa – kummallinen kaupunki. Oli ruutukaava-aluetta kokonaan ja eksyminen tehty ihan mahdottomaksi. Kadut oli leveitä – siis suomileveitä ja ihmisiä ihan vain kourallinen. Kaikkialle pääsi kävellen, eikä tullut mieleenkään käyttää metroa. Perunoista näyttivät sapporolaiset tykkäävän kovasti, samoin maissista. Perunapystejä, joista sai ostaa uuniperunoita ja maissia, oli vähän joka nurkalla.

Kävin myös ihan itsekseni oikeassa japanilaisessa teeseremoniassa. Seremoniatäti oli oikein mukava rouva, joka puhui englantia. Vaan siltikin juteltiin puolet ajasta japania – palautui aika mukavasti mieleen kaikki Suomessa unohtunut kielitaito. Seremonia oli hieno ja jouduin itse tekemään kupillisen teetä. Vispaus ei ihan sujunut yhtä sutjakkaasti kuin teetädiltä. Oikeaoppinen vispaus onkin ihan taitolaji. Vaikeaa selittää. M-kirjain pitäisi saada syntymään.

Yksi päivä vietettiin valmiiksi järjestetyllä retkellä. Maisemat olivat komeita, ja tällä kertaa aikaa oli jätetty enemmän per käyntikohde kuin taannoisella Kamakuran reissulla, jossa aikaa oli varattu keskimäärin 10 minuuttia jokaista pysähdystä kohden. Bento-tyylinen lounas oli, niinkusta aina, tylsä ja mauton.

Retkeiltiin vuoren huipulle köysiradalla, ei tarvinnut paljon vaivautua itse kävelemään. Ihmeteltiin, kun matkatäti kertoi vehnäpellolle kasvaneesta tulivuoresta. Oli siellä vuori vaan ei enää vehnäpeltoa. Vähän oli tylsä paikka kun ei ollutkaan kunnolla laavaa, vaan enimmäkseen kukkasia ja vihreää.

Osattiin seuraavana päivänä junailla itsemme hienosti Otaruun, joka oli ihan minipieni kaupunki. Käytiin Tengu-vuorella rapsuttelemassa Tengu-peikon nenää, kun se kuulemma tuopi onnea, tai jotain. Oli tietysti kirjalliset ohjeet, että mistä kannattaa rapsutella. Olimme kapinallisia, ja teimme ihan päinvastoin.

Illalla sushia (ol hyvää) ja kävelyä romanssialueella. Ryokania kohti kävellessä löytyi hyvä jazzklubi ja sieltä ensimmäinen lyhtytukkainen japanilainen nainen. Olis voinu jäädä sinne vaikka loppuyöksi mut kun oli tullut luvattua majataloon, että tullaan sitten hyvissä ajoin.

Seuraavana päivänä ei jaksanu kaupunki kiinnostaa. Mentiin ihmettelemään meriotuksia akvaarioon, ja nähtiin pingviineit, saukkoi, hylkeit ja hirmu isoja merimursuja tai mitä lie -leijonia. Ja tietty delfiineitä. Ja pakko oli mennä ostamaan oikein kitsch pallokalatuulikello, joka roikkuu nyt olohuoneen lampusta.

Mitäs vielä kertois. Joo, pohjois-Japanissa osataan näemmä tehdä hyvää suklaata ja juustoa. Nam. Ja JAL:illa oli hyvä palvelu. Oli kerrankin riittävästi jalkatilaa eikä muutenkaan puristanut mistään. Lentoneiti katsoi Simosta kerran check-in tiskillä ja totesi: ”Te olette muuten aika pitkä. Haluaisitte varmaan paljon jalkatilaa”. Ei ryhdytty väittämään vastaan.

Sumoa ja juhlimista

Koska vaimoni potee pientä tätä seuraavan artikkelin kuvaamien seikkailujen tuoksinassa saatua flunssanpoikasta, raportoin minä jälleen elämämme kiemuroista.

Minna keksi lopultakin ainakin yhden selityksen täkäläisten ihmisten nuorekkaalle iholle käytyään Suomessa pari kertaa kosmetologilla. Heti hänen Japanista kotimaahan saavuttuaan kosmetologi oli kovasti kehunut hänen ihonsa kuntoa, mutta toista kuukautta Suomessa vietettyään sama kauneudenhoitaja oli päivitellyt kasvoille ilmestyneitä lukuisia ryppyjä, vaikka vaimoni olikin rasvannut kasvojaan säännöllisesti. Japaniin saavuttuaan hän on taas nuorentunut useita vuosia ihan vain olemalla täällä Tokion kosteassa ilmastossa. Ei siis muuta kuin kaikki tänne Japaniin kauneuslomalle!

Turvallisuuttamme parannettiin taas. Se meidän viime vuonna pois päältä kytkemämme ovihälytin on muuten vieläkin sammutettuna - ei ole kukaan sen melua kaivannut. Nyt joku paperinpyörittäjä oli oivaltanut, että talomme portti on ainoa vartioimaton ja lukitsematon sellainen koko RIKENissä, eli kuka tahansa hiippari voi vapaasti tulla sitä kautta sotkemaan tutkijoiden elämää. Nyt on sitten talomme ja muun kampuksen välissä numerolukittu portti. Toisin kuin kampuksen toisessa päässä olevaa samanlaista porttia, tätä ei yllä avaamaan kurkottamalla kädellään portin yli, vaan on turvauduttava kädellisten perinteiseen oksatyökaluun ja tyrkättävä sillä lukonkieli auki. Tämä siis jos ei jaksa näpytellä koodia. Kyllä nyt on paljon turvallisempi olo.

Sumoturnaus tuli taas Tokioon, eikä mikään voinut meitä estää sinne menemästä. Pyysin aulasihteeriämme Satchi-sania varaaman liput puhelimitse ja kävin ne sitten itse hakemassa lähikauppamme kopiokone-faksi-lippuautomaatista. Ensi kerralla yritän ostaa liput suoraan koneelta kun se näyttäisi olevan mahdollista ilman ennakkovarausta, ja japaninkielinen käyttöliittymäkään ei ole enää ylitsepääsemätön ongelma.

Sumo oli hauskaa, niin kuin aina, vaikka lukuisat loukkaantumiset laskivatkin turnauksen tasoa. Yokozuna Asashoryu metsästi kuudetta peräkkäistä turnausvoittoaan päästäkseen tasoihin legendaarisen Taihon ennätyksen kanssa. Bulgarialainen nuori lupaus Kotooshu (204 cm, 143 kg) oli kuitenkin aiheuttaa suuryllätyksen voittamalla esimmäiset 12 otteluaan samalla kun Asashoryu (185 cm, 143 kg) meni häviämään kahdesti. Sitten kaverukset pääsivätkin ottamaan mittaa toisistaan. Värikkäässä ottelussa Kotooshu onnistui pääsemään Asashoryun taakse ja nappasi vielä vyöotteenkin. Normaalipainijan tapauksessa on peli tässä tilanteessa selvä, mutta niin vaan yokozuna pyöräytti salamana piruetin ja dumppasi haastajan tylysti turvalleen.

Viimeisinä päivinä Asashoryu kiri tasoihin (13-2) ja uusintaottelussa Kotooshulla meni selvästi löysät housuun Asashoryun tappajankatseen edessä, hän kompasteli jo alkurituaaleissa puhumattakaan itse ottelusta. Seuraavassa turnauksessa supermongoli yrittää ensimmäisenä painijana voittaa kaikki kuusi turnausta samana vuonna - viimeisestä 12 turnauksesta hän onkin vaatimattomasti voittanut vain 11. Tästä huolimatta japanilaiset tiedotusvälineet ovat hehkuttaneet Kotooshua maasta taivaaseen, onhan hän sentään valkoihoinen, ja tällä hetkellä ainoa varteenotettava haastaja mongolivallalle. Kovaa vauhtia kohti huippua on tosin kohoamassa virolainen jätti Baruto (197 cm, 164 kg), joka teki selvää jälkeä vastustajistaan alemmassa divisioonassa (juryo). Ensi vuonna saatamme siis päästä kannattamaan veljeskansamme edustajaa!

Kotimatkallamme saimme ihailla täysikuuta, olihan nyt syksyn virallinen kuunkatseluaika (o-tsukimi).

Juhliakin olemme viime aikoina ehtineet. Kampuksemme ainoat muut suomalaiset Y&T kyllästyivät asumaan maaseudulla ja vuokrasivat omakotitalon Ikebukurosta. Vuokra on luokkaa tuplasti meidän maksamamme, mutta sillä saa pienen, kolmikerroksisen ja viihtyisän lukaalin rauhalliselta alueelta ihan Tokion sykkeen tuntumasta. Jos aikoisimme itse asua Tokiossa pidempään, juuri noin haluaisimme asua. Perinteiseen tapaan Y&T järjestivät mainiot tuparit isänmaallisen sinisine booleineen ja grilliruokineen (autokatos=grillikatos). Me tekaisimme läjän karjalanpiirakoita (Minna leipoi, minä rypytin), jotka muuten olivat aivan älyttömän hyviä, vaikka itse sanonkin. Myös paikalliset tykkäsivät, vaikkeivät millään ymmärtäneet, että riisistä voi tehdä sellaista täytettä. Eihän täällä riisipuuroa ikinä syödä. Tietysti jotkut välttämättä halusivat syödä piirakat puikoilla. Myös Turkinpippureista tekemämme salmiakkivotka hävisi jonnekin, luultavasti pääosin paikalla olleiden seitsämän suomalaisen suihin.

Jos muuten kiinnostaa tarkemmin tietää miten asunto Japanissa vuokrataan, kannattaa lukea Yoen kiehtova selostus aiheesta. Sisältää myös kuvan talosta.

Myös Katariina ja Tero muuttivat yllättäen, ikävä kyllä työn perässä takaisin Suomeen. Tätä perin harmillista tapahtumaa juhlittiin pariinkin otteeseen, heillä kotona, karaokessa ja vielä Christon Cafessa. Saimme heiltä perinnöksi chilipensaita, ja osan tavaroistamme heidän mukanaan muuttokontissa Suomeen.

Tämän jutun ensimmäinen ja viimeinen kuva ovat Kitchijojissa näkemästämme juhlasta (matsuri), jossa perinteiseen tyyliin kanniskeltiin porukalla alttareita (mikoshi), paukuteltiin taikorumpuja ja pidettiin hauskaa.

Myrskyisää

Viime aikoina on globaali sää ollut myrskyisää. Hurrikaani Katrina lähes tuhosi New Orleansin, ja täällä meillä päin taifuuni Nabi (voimakkuus 3/5) jyräytti yli koko Japanin etelästä pohjoiseen. Viranomaiset varautuivat tähän vuoden neljänteentoista taifuuniin evakuoimalla 100000 kansalaista, mutta silti 25 ihmistä kuoli tulvissa ja mutavyöryissä. Lähes kaikkialla satoi vähintään parisataa millimetriä (kolmasosa Suomen vuotuisesta sademäärästä) - jossain päin Kyushua vettä tuli yli 1300 milliä vuorokaudessa. Ei naurata laakson asukasta kun sellainen vesimäärä vyöryy sisään takaovesta.

Meillä päin taifuunin etureuna tuotti hienon ukkosmyrskyn ja myöhemmin saimme tavalliseen tapaan paljon tuulta ja sadetta, ei mitään sen ihmeellisempää. Osa tutkijoistamme tosin joutui jättämään konferenssimatkansa Shikokulle väliin, kun lennot oli peruttu eivätkä bussit suostuneet tuulessa ajamaan yli saarelle johtavan sillan.

Paljolti tästä riippumatta pitkäaikainen ja erinomaisen pidetty sihteerimme Sato-san lähti viikon varoitusajalla uusiin hommiin, unelmatyöhönsä kirjastonhoitajaksi. Kawata-sensei kyllä lupasi ostaa labraan paljon kirjoja hänelle hoidettavaksi jos hän ei lähtisi, mutta ei auttanut se. Vietimme siis perjantaina haikeat jäähyväiset erinomaisessa vietnamilaisravintolassa Roppongissa. Onneksi uusi ja pätevä sihteeri Kajita-san löytyi yhden päivän haastattelujen jälkeen.

Ikään kuin tässä kaikessa ei olisi ollut tarpeeksi katastrofia, palasi vielä vaimo Suomesta lomaltaan. No, onneksi sillä oli tuliaisia mukanaan...

Huumoria

Todistaakseni, että japanilaisilla on huumorintajua, seuraavassa muutama mielestäni hauskaa linkkiä aiheesta. Osa vaatii englanninkielen taitoa.

• Chindogu eli omalaatuiset epäkäyttökelvottomat japanilaiset keksinnöt on maailmanlaajuisesti tunnettu ilmiö. Keksijän haastattelu selventää asiaa. Aiheesta on tietenkin julkaistu kirja.
• Video, jossa piilokamera saa selville sushin salaisuuden (tekstitys englanniksi).
• Engrish on jo aiemminkin mainittu kaikkialta löytyvä mainosmiesten koristemielessä käyttämä riemastuttavan ärsyttävä epäversio englanninkielestä.
• Japanilaiset bisnesmiehet tekevät töitä, kunnes eivät pysy hereillä. Sitten käy näin (paljon kuvia).
• Kun on tehnyt töitä niska limassa, pitää niskan yöllä rentoutua. Se onnistuu näillä tyynyillä (naisille on oma versio).

Lopuksi kerron joku päivä sitten näkemästäni tv-ohjelmasta. Studiossa oli seinä, jossa selän korkeudella kaksi A3:n kokoista reikää. Näistä näkyi kaksi naisen selkää ja niillä päällänsä olevien bikinien yläosan nauhat. Miespuolinen joukkue sai sitten valita mielestään paremman näköisen selän ja avata siltä nauhat. Seinä käännettiin ja sieltä paljastui myrtsin näköinen äijä, joka läväytti kilpailijoita avokämmenellä turpaan. Onnekkaammat löysivät tietenkin seinänsä takaa seksikkään pimun kädet rintojensa peittona.

No, sama toistettiin, ja taas eräille tuli huono valinta vaikka kuinka oli selkää hipelletty valinnan varmistamiseksi. Tällä kertaa äijällä oli ruoska kädessään. Koska kilpailijat eivät suostuneet ruoskittavaksi, pisti äijä heidät alushoususillaan riviin selälleen, rasvasi oman ja heidän rintamuksensa, otti pienen vauhdin ja liukui tyylikkäästi vatsallaan nöyryytettyjen kilpailijoiden yli.