Kotoinen konsertti

Meidät oli kutsuttu viime lauantaiksi koto-konserttiin, joka pidettäisiin lähipuistossamme Wako Jyurin koenissa kirsikkapuun alla päätähtenään Yoe. Jotenkin olin saanut sen käsityksen, että tarkoitus olisi vähän niin kuin leikillään esittää japanilaista kulttuurinystävää ja käydä pikkuisen rimpauttamassa kotoa muutamalle hassulle kaverille. Hämmästys oli kieltämättä ainakin vesimelonin kokoinen, kun paikalle saavuttuamme huomasimme, että kyseessä ei suinkaan ollut mikään parille kaverille tarkoitettu kymmenminuuttinen vaan paikalla hääri useampi kimonotäti ja kotojakin oli aseteltu kolmin kappalein kirsikkapuun alle. Lisäksi meille jaettiin painettu konserttiohjelma.

Kotoa lähtiessä mietitytti kovasti, että miten pukeutua - lämpimästi vai vähän vähemmän lämpimästi. Kevät on jotenkin kovin ongelmallista aikaa pukeutumisen suhteen, kun aamuisin tuppaa olemaan vielä kovin kylmä mutta päivällä samoissa vaatteissa lähestulkoon sulaa. Mielestämme viisaina laitoimme alle vähän kevyempää ja päälle lämpimämpää. Vaan olisihan se pitänyt arvata, että pieleen meni. Taivaan vetäytyessä harmaaseen pilveen luita ja ytimiä raastavassa tuulessa sinisellä muovilla istuessa tuli mieleen, että paremminkin olisi vaatetuksensa voinut valita. Kahden tunnin jälkeen olo oli kuin jääpuikolla. Siinä vaiheessa pelastava ritarimme Janne sujautti polkupyörällä lähimmälle lämmintä juomaa myyvälle automaatille.

Parin tunnin aikana kuultiin sekalainen joukko japanilaisia sävelmiä, mm. Sakura-kappale ainakin kolmesti. Lähes puolet ajasta meni säätäessä ja kotoja viritellessä sekä juostessa kiinni tuulen mukanaan viemiä nuotteja, mutta ehkä se kuului jotenkin asiaan ja sillä päästiin autenttiseen tunnelmaan.

Konsertin jälkeen koitti ylläri nro 2, kun yhtäkkiä huomasimme viettävämme hanamia kaikkien soittajien ja lopun yleisön kanssa. Millään tavalla emme olleet kyseiseen tapahtumaan valmistautuneet ja olo oli vähän nolo, kun kaikilla oli mukanaan niin syötävää kuin juotavaakin, eikä meillä ollut mitään. Syöminkien päätteeksi leikittiin ihmeellistä piirileikkiä, jossa ensin kaikille jaettiin paketti, ja jota sitten musiikin tahtiin siirrettiin aina vieressä istuvalle. Musiikin päättyessä jokainen sai pitää sen lahjan, joka oli sillä hetkellä kädessä. Me saimme paketillisen kirsikka-ankoja (vaaleanpunaiseksi värjättyä mochia, jossa täytteenä azukipavuista tehtyä tahnaa) ja ehkä mahdollisesti maailman rumimman käsilaukun.

Jostain syystä hanami päättyi siihen, että kaikki naiset tanssivat ilmeisemmin jonkin okinawalaisen perinnemusiikin tahtiin. Tämä tanssiminen on ilmeisesti se minun ja Yoen juttu, kun aina näyttää käyvän niin, että jos lähistöllä on yksikin kimonomummo, me tanssimme. Ja joka kerta, kaikki mummot ovat ihan haltioissaan ihmeellisistä tanssitaidoistamme, vaikka toistaiseksi tanssi on pyritty rajoittamaan lähinnä käsien vienoon heilutteluun.