Tomoko, Togenkai

Sunnuntaina laajensimme japanilaisten tuttaviemme piiriä tapaamalla Tomoko Imain, joka on alunperin Minnan pikkuserkku Andersin ja hänen vaimonsa Päivin ystävä. Tapasimme hänet pari kuukautta sitten avatulla Shinagawan asemalla, kun ensin hetken ihmettelyn jälkeen soitimme hänelle kännykällä ja totesimme hänen seisovan vieressämme. Koska aitoihin japanilaisravintoloihin meneminen on kielimuurin takia jokseenkin hankalaa, hyödynsimme oitis opastamme menemällä lounaalle oikein mukavaan ja tunnelmalliseen paikkaan aseman vieressä.

Jotain hienoa on siinä, että voi astua sisään kylmänharmaaseen terästä, betonia ja lasia olevaan pilvenpiirtäjään ovesta, jossa lukee "Intercity A", ja sen jälkeen liukuportaita ylös ja alas kuljettuaan päätyä sisustukseltaan shoguneiden aikakaudelta peräisin olevaan ravintolaan. Paljon tummaa puuta, tatamimattoja, oma pieni liukuovellinen huone ja matalalla pöydällä käsinkirjoitettu tyylikäs ruokalista, jossa numerotkin ovat kanjimerkkejä.

Maittavan, joskin hieman liian aikaisen lounaan jälkeen vaihdoimme maisemaa Tokion sydämessä sijaitsevaan osittain yleisölle avoinna olevaan keisarilliseen puutarhaan. Itse palatsia ei kunnolla pääse näkemään keisarista puhumattakaan, mutta rauhallista ja vehreää puistoaluetta on silti ihan riittävästi. Tokion melskeestä tuntuu aina yhtä hyvältä päästä puiden siimekseen rauhoittumaan, varsinkin kun puistossa oli yllättävän vähän ihmisiä. Keisarin voi normaali rahvas nähdä vilkuttamassa parvekkeeltaan keisarin syntymäpäivänä 23:s joulukuuta tai uuden vuoden aikaan.

Paluumatkalla edellisessä artikkelissa mainitusta maanjäristyksestä huolestuneet sukulaiset soittelivat jo meille kännykkään. Kerrottakoon siis vastaisen varalle, että ollakseen minkäänlaiseksi vaaraksi meille on järistyksen oltava voimakkuudeltaan yli 6 richterin asteikolla (kuten tämä oli) ja lisäksi järistyskeskuksen on sijaittava korkeintaan parinkymmenen kilometrin päässä Tokiosta (tämä sen sijaan oli Niigatassa yli 200 km päässä). Niigatan järistys aiheutti kuitenkin huomattavaa tuhoa ja jälkijäristykset estävät edelleen ihmisten paluun koteihinsa. Jopa itse keisaripari vieraili juuri äskettäin rohkaisemassa väestönsuojissa asuvia ihmisiä.

Toimittaja Hyvärinen jatkaa.

Maanantai olikin sitten RIKENin oma vapaapäivä, ilmeisesti tutkimuslaitoksen perustamisen kunnioittamiseksi tai jotain sinnepäin. Jannen jäädessä päivällä vielä köllöttelemään ja vähän siivoilemaan iltaa varten, minä lähdin Yoshiko-sanin luokse ns. englantia puhuvaksi vieraaksi. Yoshiko-san on yksi RIKENin Hello Clubin jäsenistä ja puhuu erittäin hyvää englantia. Hän myös opettaa ystävilleen englantia ja toivoi, että voisin tulla ”vierailevaksi tähdeksi” hänen pitämälleen tunnille. Ihan kivaa, rouvien englanninkielen taito vaihteli aika tavalla, mutta juttuun tultiin. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa samanlainen keskustelu on mahdollista käydä kokonaan japaniksi…

Iltasella Jannen työkaverit Michael ja Fekhra tulivat meille pizzan paistoon. Fekhra oli tehnyt alkupaloiksi tunisialaista ramadan-keittoa (muslimien paastokuukauden erikoisruoka) ja jotain uppopaistettuja kasvistäytteisiä lettuja. Herkullisia olivat. Michael toi lähinnä koko ruokakaappinsa sisällön, joka ei kyllä ollut paljon, sillä hän oli lähdössä takaisin Englantiin parin päivän päästä. Ilta vierähti nopeasti hyvän ruuan ja seuran parissa.

Keskiviikkona juhlistimme virallisesti Michaelin lähtöä menemällä koko labran voimin illalliselle Omotesandoon. Guccien ja Versacien muotipalatsien ohi käveltyämme päädyimme uuteen ja tyylikkääseen Retoh-ravintolaan, jossa vietimme mukavan, joskin hieman tyyriinpuoleisen illan.

Lauantain otimme rauhallisesti ja kävimme vain Ikebukurossa syömässä suhteellisen hyvää meksikolaista ruokaa Anna R:n kanssa, sekä ihmettelemässä Bic Camerassa uusimpia imurimalleja.

Takaisin toimittaja Simoselle.

Sunnuntaina oli ohjelmassa kauan odotettu Togenkai, viiden eri RIKENin nanotutkimuslaboratorion vuosittainen tapaaminen. Tapaamispaikkana oli kuumista lähteistään kuuluisa Ito parin tunnin päässä Tokiosta lounaaseen. Läksimme matkaan muutaman opiskelijan kanssa Superview Odoriko -junalla, jonka nimi johtui erikoissuurista näköalaikkunoista. Mitä näkemisen arvoista voi olla näin lyhyellä matkalla, ihmettelimme, mutta vastaus paljastui pian juuri lumihuipun saaneen Fuji-vuoren ilmestyessä näkyviin. Upea alku matkalle! Fuji-sanin ohitettuamme saimme nauttia vehreänvuoristoisista merenrantamaisemista, keskellä kaupunkeja höyryävistä kuumista lähteistä ja lukemattomista synkistä tunneleista.

Perillä ryhdyimme suoraan asiaan eli kuuntelemaan esitelmiä muiden laboratorioiden tutkimustuloksista. Alun perin esityskielenä piti olla japani, mutta päällikköni Kawata-sensein kuultua asiasta kieli vaihtui onneksi nopeasti englanniksi, jota tutkijat käyttivät vaihtelevalla menestyksellä. Ihan mielenkiintoista, muttei mitenkään järisyttävää. Siispä olikin mukavaa päästä hotellin kylpylään lillumaan lämpimään veteen ja pesemään pois kaupunkipölyt ennen herkullista illallista.

Tällä aikaa toimittaja Hyvärinen puuhaili ihan muuta.

Jannen viettäessä päivänsä kuuntelemalla tieteellisiä esityksiä, minulle jäi aikaa kierrellä ympäri Iton kaupunkia. Kaupungissa sinällään ei ollut paljon nähtävää, mutta aivan vieressä ollut merenranta oli sen sijaan ihanan rauhoittava. Kaupunkikävelyn jälkeen painuin suoraan rannalle istumaan, katselemaan aaltoja ja kuuntelemaan meren kohinaa. Rannalla istumisen jälkeen ajatus kuumasta kylvystä tuntui sen verran hyvältä, että päätin suunnata suoraan takaisin hotelliin. Tunti kylvyissä teki terää.

Toimittaja Simonen viimeistelee raporttimme seuraavasti.

Kylvyn ja illallisen jälkeen päädyimme tietenkin karaokeen, jota aina innokkaat opiskelijamme dominoivat. Me esitimme pitkän harkinnan jälkeen Abban Dancing Queenin, ja saimme viehkeäksi tanssijaksemme erään toisen laboratorion kuusikymppisen johtajan (kuvassa laulamassa). Ja meillä kaikilla oli niin muukaavaa...