Tuli- ja baarikärpäsiä

Lauantaina, Minnan saatettua vieraamme Narita Expressiin, ehdimme jonkin aikaa levätä ennen seuraavaa koitostamme. Katariina oli bongannut jostain, että lauantai-iltana olisi mahdollisuus nähdä ilmieläviä tulikärpäsiä ja vieläpä lähes kävelymatkan päässä kotoamme. Aiemmin sellaisia saattoi nähdä näillä seuduin useinkin, mutta nykyään niitä näkee parhaiten tulikärpäsfarmeilla.

Perillä ilmeni tulikärpästen (hotaru) olevan täällä varsin suosittuja - jonon päässä olleen liikenteenohjaajan kyltin mukaan jonotusaika olisi 75 minuuttia. Mikäpäs siinä, läheisestä putiikista vähän juotavaa mukaan ja jonon jatkoksi. Kaupasta mukaan tarttui myös pari ala-asteikäistä lasta, jotka reippaasti moikattuaan oitis ilmoittivat minun olevan tosi pitkä, ja lisäksi isonenäinen. Sen jälkeen he haastattelivatkin minua lähes koko jonotuksen ajan ja kävivät kaverinsakin juttelemaan kanssani. Ei sillä, että kielitaitoni vieläkään riittäisi kunnolliseen keskusteluun, mutta Katariinan ja Taeko-sanin avustuksella pääsimme kuitenkin selvyyteen esim. kaikkien lempisusheista ja kengännumeroista. Hauskoja veitikoita.

Lyhyen esittelyvideon farmin pihalla nähtyämme pääsimme lopulta sisään. Pimeässä kasvihuoneessa kiilui siellä täällä pieniä vihreitä valopisteitä, jotka lähemmin tarkasteltuina tosiaan ilmenivät kärpäksiksi (lajiltaan genji-botaru). Pienten apulaisteni avulla sain niistä kiinni useampiakin ihmeteltäväksi omalle kädelleni. Pian olimmekin jo pihalla kuulemassa ystävällisen kärpäsfarmarin vastauksia kysymyksiimme kärpästen valon alkuperästä (lusiferaasi-entsyymi). Opimme myös tulikärpästen olevan oikeasti koppakuoriaisia, eikä suinkaan kärpäsiä.

Illalliselle matkasimme bailukeskus Shibuyan mainioon Christon Cafeeseen, jossa juhlistimme Katariinan synttäreitä. Herkullinen ruoka sai meidät unohtamaan ajankulun täysin - ehdittyämme takaisin asemalle vähän ennen yhtä saimme todeta, että juna män justtiiisa. Mitä tekee tällaisessa tilanteessa kunnon tokiolainen, ottaako kalliin taksin kotiin vai meneekö hotelliin yöksi? Ei kumpaakaan, vaan etsii parhaimman hinta-laatusuhteen omaavan karaoken jossa juomat ovat ilmaisia ja riekkuu siellä aamuun asti. Karaoke olikin tekniikaltaan paras tähän asti näkemistämme. Biisit valittiin suoraan langattomalta kaukosäädintietokoneelta, ja ja niiden nopeutta ja sävellajia sai vapaasti säätää jopa biisin aikana itselleen sopivaksi tai muuten vaan huvittavaksi. Juuri ennen sulkemisaikaa kuulimmekin huippunopean version Bohemian Rhapsodystä.

Aamuviideltä astuimme takaisin ulos ihmettelemään taivaalle noussutta aurinkoa ja roskaisille kaduille sammuneita ihmisiä. Meno oli kuin Suomessa ikään! Lopullisesti kuvan superpuhtaasta Japanista romuttivat kaksi kadulta löytämäämme rotanraatoa. Kotiin junailtuamme olimme kuitenkin ylpeitä siitä, että olimme ensimmäistä kertaa onnistuneet juhlimaan Tokiossa aamuun asti!

Torstaina pääsin lopultakin pelaamaan sulkapalloa ensimmäistä kertaa Japanissa. En suinkaan verestänyt taitojani ensin kaverin kanssa, vaan ilmoittauduin suoraa päätä RIKENin vuotuiseen sulkapalloturnaukseen. Rapakunnostani ja 30 asteen helteestä (ei ilmastointia) huolimatta minulla oli laboratoriomme joukkueen kanssa oikein hauskaa, kun muutkin olivat aika keskinkertaisia taidoiltaan. Onneksi pelasimme vain nelinpelejä, muuten olisi helle vienyt miehestä voiton. Lisäksi toisen pelimme vastustajista toinen oli tyypillinen kaduilla näkyvä söpöstelevä nuori nainen, joka ei ilmeisestikään ollut ennen sulkapallomailaa nähnytkään, saatikka pelannut mitään pallopeliä.

Perjantaina älysimme, että jossain Pohjoisnavan lähettyvillä asuessamme meillä oli tapana juhlia keskikesää kylmässä ja sateisessa säässä ja kutsua sitä juhannukseksi. Viikolla olleista muista juhlista johtuen sain vain pari kaveria töistä houkuteltua mukaamme izakaya Nihonbashi-teihin tätä juhlistamaan. Illan aikana ravintolat vaihtuivat ja seurueemme kasvoi, ja mukaamme ottamamme salmiakkikossupullo osoittautui suureksi hitiksi yhden japanilaisnaisen ja brittimiehen keskuudessa. Odotustemme mukaan suurin osa maistajista ei siitä kuitenkaan innostunut, mutta pullo tyhjeni silti. Viimeinen ravintola Doma Doma sulkeutui aamuviideltä, jonka jälkeen pyöräilimme ihmeissämme kotiin: jo toisena viikonloppuna peräkkäin juhlimista aamuun asti! Olemmeko nuoria taas vai muuten vain myöhäisherännäisiä Japanin yöelämän suhteen?