S&M, osa 1

Sunnuntaiaamu, sängyssä köllimisen autuas ihanuus. Vaimokaan ei yrittänyt repiä minua sängystä, sillä hän oli hypännyt junaan jo aikaisin aamulla ehtiäkseen ajoissa aurinkoiselle Naritan lentokentälle vieraita vastaan. Pitkään innolla odotetut lankomies Mikko ja vaimonsa Sanna pääsivät siis Minnan asiantuntevalla paikallisopastuksella perille Sushirajan majataloon alkuiltapäivästä, johon mennessä ehdin jo käydä testailemassa uutta kameraa ulkosalla.

Tuliaset ovat minulle ongelma - on kyllä erinomaisen hienoa saada kotimaan herkkuja tänne Rajattoman Riisikupin Valtakuntaan, mutta ikinä en ilkeä ihmisiä juuri mitään pyytää tuomaan tai lähettämään. Onneksi Minnalla ei ole tällaisia rajoituksia, ainakaan tuliaismatkalaukun (!) sisällöstä päätellen. Pakaasista purkautui järkyttävä vuori tavaraa: suklaata, salmiakkia, mämmiä, leipäjuustoa&lakkahilloa, ruisleipää, Aura-juustoa, sillejä, HK:n Sinistä ja Turun sinappia (lihansyöjäkavereille), kylmäsavulohta ja ties mitä muuta. Suurkiitokset!

Ensimmäisen päivän turistiohjelma jätettiin tarkoituksella rennoksi matkaväsymyksen häivyttämiseksi. Ensiksi kävelimme ympäri kampustamme, joka kuulemma ei ole kokonaisuutena ollenkaan niin siisti ja vehreä kuin jutuistamme ja kuvistamme voisi päätellä. Totta on se. En vieläkään ole oppinut valokuvaamaan epäsiisteyttä ja rumia rakennuksia, mutta lupaan pyrkiä jatkossa kehittämään epäesteettisyyden tajuani.

Ulkomaisista vieraista on tuliasten lisäksi kaksi ilmeistä etua: he näkevät meille ihan normaalit asiat uusin silmin, ja heidän kanssaan tulee käytyä uusissa paikoissa. Vuodessa on itse ehtinyt jo turtua Japanin omituisuuksille, esimerkiksi kummallisille sushiannoksille, joita päädyimme syömään lähimmälle ja halvimmalle sushiradalle käveltyämme pienen lenkin kampuksen ympäristössä. Mitä kummaa on siinä, että liukuhihnaa pitkin pöydän vieressä kulkee riisipallojen päällä otuksia, joista osa näyttää toukilta, osa irtojäseniltä, ja osa tuijottaa takaisin? Onneksi suurin osa sentään näyttää ja maistuu herkullisilta kalaviipaleilta.

Sateisena maanantaina minä pyöräilin silmät ristissä aamupalaveriin (joka olikin peruutettu kenenkään kertomatta siitä minulle), ja Minna jatkoi turistioppaan uraansa viemällä S&M:n Ikebukuroon tutustumaan valtaviin Tobun ja Seibun tavarataloihin. Loputtomia ruokaosastoja koluttuaan he päätyivät vauvanvaateosastolle, jossa Mikon mukanaolo herätti jostain syystä myyjissä loputonta huvitusta. Tässä maassa vauvat ovat mitä ilmeisimmin naisten juttu. Lounas nautittiin tietenkin sushiravintolassa.

Illalla ohjelmassa oli rentoutuminen Wako-shin erinomaisessa Gokurakuyu-kylpylässä. Tämän kertaisen visiitin kohokohta oli uuden altaan huomaaminen. Ihmeissäni siitä, että ihan suihkujen vieressä voi olla allas, jota en ollut aiemmin noteerannut, menin tavaamaan sen nimikyltin kanjimerkkejä. Sähkö-tuuli-jotakin, mitä ihmettä? Altaassa oli pari istumapaikkaa hieman veden alla, ja jo veden koskettaminen sormenpäällä niiden kohdalta selvitti äkkiä nimen tarkoituksen: vedessä kulki sähkövirta! Ennakkoluulottomasti päätin istahtaa sähkötuoliin, olinhan vasta nähnyt parin japanilaisen siitä elävänä nousevan.

Lantiossa alkoi heti tuntua kummaa kihelmöintiä. Ei mitenkään erityisen miellyttävää. Päätin sitten nostaa jalkanikin penkille, kuten japanilaiset olivat tehneet. Kihelmöinti paheni, ja pian toinen pohkeeni kramppasi sähkövirran voimasta. Poistuin samoin tein altaasta ihmetellen, miten paikalliset voivat siinä istua tyynesti minuuttikaupalla. Mikon testi-istunto jäi vielä lyhyemmäksi, kuulemma hän alkoi voida pahoin sähköstä. No, olipahan tämä ensimmäinen epämiellyttävä kylpyläkokemus minulle Japanissa! Muuten kylpylöinti oli jälleen hyvin nautittavaa.

Rentoina kuin laiskiaiset otimme taksin ravintolaan, siis sen jälkeen kun olin saanut kassatytön ymmärtämään, etten suinkaan tarvitse taksifirman puhelinnumeroa vaan haluan hänen soittavan taksin, sillä en vielä osaa sitä tehdä japaniksi. Suosikki-izakayassamme Watamissa söimme itsemme palloiksi kohtuuhintaan, ja tulimme kokeilleeksi uusiakin ruokia, kuten herkulliset pöydässä itse paistetut rauskunevät.

Ilta loppui mukavasti T&Y:n visiittiin. Heille vieraamme antoivat tuliaisina paitsi kasan suklaata myös aiemmin mainitun HK:n Sinisen lenkin sinapilla, josta olikin myöhemmin iloa suurelle monikansalliselle joukolle kirsikankukkajuhlissa.

Tiistain turistimatka suuntautui Kawagoeen minun jäädessä ihmettelemään pintaplasmonien dispersiokuvaajia. Pakollisten nähtävyyksien (kuten Edon linna, kellotorni ja makeiskatu) jälkeen sekä Minna että Mikko ostivat itselleen aidon japanilaisen käsintehdyn kokinveitsen. Kuulemma myyjät olivat olleet mielissään Mikon asiantuntevasta tavasta testailla heidän tuotteitaan (hän on kokki), ja Mikko taas oli ihmeissään veitsien yliluonnollisesta terävyydestä. Kieltämättä noilla veitsillä voisi hyvin ajaa partansa, jos uskaltaisi.

Keskiviikkona otin vapaapäivän töistä, sillä olimme jo ennakkoon ostaneet hääpäivämme kunniaksi liput Ghibli-museoon. Liput pitää tosiaan ostaa ennakkoon, paikan päältä niitä ei saa. Kaikki japanilaisen animaatioelokuvan (anime) ystävät tuntevat Studio Ghiblin upeista ja mielikuvituksekkaista elokuvistaan, ja kuuleman mukaan museokin olisi hieno nähtävyys. Ensiksi oli kuitenkin päästävä paikalle Mitakaan.

Kuten mainittua, emme ole osanneet soittaa taksia. Minna oli kuitenkin pyytänyt tähän ohjeet Satchi-sanilta, ja tarttui rohkeasti luuriin. Kymmenen minuutin päästä pihassamme olikin kuski valmiina viemään meidät juna-asemalle. Mahtavaa! Tästä lähtien juhlimmekin hääpäiväämme päivänä, jolloin Minna taksin soitti, ja tästä innostuneena soittelimmekin molemmat vieraillemme takseja harva se päivä.

Ghibli-museo oli loistopaikka. Varta vasten tarkoitukseen rakennetussa sadunomaisessa rakennuksessa oli esillä paitsi paljon animaatioiden tekemiseen littyvää esineistöä, myös hienoja optisia illuusioita ja kaikenlaista muuta elokuvien maailmaan liittyvää tavaraa. Lapsia näytti kovasti ilahduttavan täysikokoinen kissabussi (nekobasu), katolla tilannetta tarkkaili jättirobotti Laputasta ja museon kaupasta lähti meille mukaan pieni pehmo-Totoro Minnalle petikaveriksi.. Osan talosta oli vallannut amerikkalaisen Pixarin näyttely Monstereineen ja Incredibeleineen. Suosittelemme! (Salavalokuva: Sanna).

Museon vieressä olevassa puistossa olivat jo ensimmäiset kirsikankukkapiknikkien (hanami) viettäjät leiriytyneet kirsikoiden (sakura) alle, vaikka kukat eivät vielä olleetkaan parhaimmillaan. Kävelimme puiston läpi Kichijojiin, jossa yhdytimme Katariinan kivassa Ghibli-kaupassa aseman vieressä. Seuraava suunnitelmamme, antiikkiliikkeiden tutkiskelu Nishi-Okikubossa meni mönkään, sillä jostain syystä suurin osa putiikeista oli suljettu. Päädyimmekin sen sijaan lepuuttamaan jalkojamme Katariinan ja Teron asunnolle ennen illan rientoja.

Oleellinen osa Tokio-kokemusta on kavuta pilvenpiirtäjään, joten matkasimme Shinjukun pilvenpiirtäjäalueelle katsomaan auringonlaskua Tokyo Metropolitan Government Officen kaksoistorneista. Koska olimme etuajassa, jouduimme kuuntelemaan turistirihkamakaupassa hirvittävää renkutusta laulellutta pikkulintua mielenterveyden rajamaille asti, mutta lopulta odotus palkittiin - punainen pallo putosi vauhdikkaasti vuorten taakse iltavalaistuksen verhotessa urbaanin maiseman sähköiseen syleilyynsä.

Illalliselle menimme Shibuyan Christon Cafeeseen ohi Hachiko-koirapatsaan ja läpi Tokion kuuluisimman risteyksen. Aiemminhan olimme testanneet ja hyväksi havainneet saman ketjun ravintolan Shinjukussa. Harmiksemme vastoin ennakkotietoja tarjoilijat eivät olleetkaan pukeutuneet goottisisustusta vastaavasti munkinkaapuihin, mutta länsimaailman tyylinen ruoka oli siitä huolimatta aivan erinomaista ja kohtuuhintaista. Hyvää kontrastia synkkään sisustukseen toivat pirteät vessanpöntön kannet, joita koristivat muovikukkien lisäksi naisten pikkumustat.

Torstaina vieraamme tyhjensivät Wako-shin sadan jenin kaupan ostaen tuliaisia ilmeisesti koko Joensuulle, hintaan 70 senttiä kappale.

Byrokratiaa uusin silmin

Johan on taas aikaa vierähtänyt sitten edellisen artikkelin. Siispä näppis tassun alle ja menoksi.

Saimme odotetusti viisumeihimme jatkoaikaa. Olemme kuulleet tuttaviemme viisumihakemusten käsittelyn kestäneen pahimmillaan kuukausia, mutta me saimme paperimme vikkelästi viikossa. Palvelu Saitaman Maahanmuuttovirastossa Kita-Yonossa oli taas nopeaa, vaikka asiakkaita olikin paremmasta säästä johtuen viimekertaista huomattavasti enemmän. Viisumin saimme käteemme alle puolessa tunnissa, ja vaikka tämän jälkeen toimiston lounastaukoon oli aikaa vain kymmenen minuuttia, ehdimme silti hakea ja saada uudet maahanpaluuluvat (re-entry permit). Nyt saamme luvallisesti asua maassa apurahan loppuun asti.

Erinomaisesta palvelusta ilahtuneena menimme naapuriravintolaan pastalle, ja tietenkin kasvispastaan oli sotkettu kinkunviipaleita. Opimmekohan koskaan, että vaikka tilaisi lasin vettä, on silti syytä kysyä "niku ga haittemasu ka?" lihaisan pettymyksen välttämiseksi.

Uuden viisumin saatuaan kuuluu kunnon gaijinin käydä päivittämässä ulkomaalaiskorttinsa kaupungintalolla. Teimme siis näin, ja lopultakin myös saimme aikaiseksi kirjautua kansallisen sairausvakuutuksen piiriin, joka toimitus on pakollinen kaikille yli vuoden Japanissa asuneille. Saimme palvelua osittain japaniksi, osittain hyvällä englannilla, ja eikös vaan taas eräs virkailijoista kiittänyt meitä suomeksi! Hän oli kuulemma kymmenen vuotta sitten työskennellyt RIKENissä suomalasten tutkijoiden kanssa ja oppinut muutaman sanan lisäksi myös ruuanlaittoa.

Koska vuosi Japanissa alkoi tulla täyteen, oli myös asuntomme vuokrasopimus umpeutumassa. Minuahan asia ei huolettanut - optimistina ajattelin RIKENin pitävän hajamielisistä tutkijoistaan hyvää huolta ja ilmoittavan etukäteen, jos sopimuksen jatko vaatisi toimenpiteitä. Hyväriselle moinen haihattelu ei tietenkään sopinut, vaan hän patisti minut asuntolan toimistolle varmistamaan katon päämme päälle myös tulevaisuudessa. No, saimme vuoden lisäaikaa asumiseen, mutta samalla International Housen byrokraatit huomasivat perineensä meiltä alihintaa koko viime vuoden ajan, ja nostivat vuokramme oikealle tasolle. Täällä on käytössä kaksoishinnottelu niin, että apurahatutkijat, kuten minä, maksavat enemmän vuokraa kuin RIKENin palkkalistoilla olevat, mutta syystä tai toisesta meiltä kuitenkin perittiin matalampaa vuokraa tähän asti. Onneksi korotus ei ole aivan kohtuuton.

Sitten tekniikan maailmaan. Tähän asti seikkailujemme ikuistukseen käyttämämme pieni mutta pätevä Canon Powershot A80 digipokkari on jo jonkin aikaa tuntunut kyvyiltään harmillisen rajalliselta. Hyvässä valossa se tuottaa erinomaisia maisemakuvia, mutta sen pienellä linssillä ei millään saa taustaa pois fokuksesta esim. muotokuvissa, eikä hämärässä kuvaaminen pilaamatta kuvia kökkösalamalla tai hirveällä kohinalla myöskään onnistu. Lisäksi kamera tuntuu itse päättävän millaisen kuvan haluaa ottaa, jättäen kuvaajan tehtäväksi lähinnä kuvan rajauksen.

Pitkällisen harkinnan, asiantuntijoiden ja rahakirstun vartijan konsultoinnin sekä lukuisten arvostelujen lukemisen jälkeen päädyin BicCameran kassalle maksamaan toista tuhatta euroa juuri julkaistusta Canon EOS Kiss Digital N -järjestelmäkamerasta, kolmesta linssistä ja parista nopeasta muistikortista. Jostain syystä seksikäs nimi Kiss N ei kelpaa muulle maailmalle - Euroopassa kamera tunnetaan tylsällä nimellä 350D, ja jenkeissä taas sen kyljessä lukee mahtipontisesti Rebel XT.

Pari viikkoa Canonin japanilaisinsinöörien uusinta hengentuotetta käytettyäni voin kiteyttää mielipiteeni muutamaan sanaan: hieno vehje! Itse asiassa niin hieno, etten tahdo enää pokkariin koskeakaan. Kuvaaminen järkkärillä on osoittautunut todella nautittavaksi elämykseksi. Kamera tottelee kuin ajatus: käynnistyy, tarkentaa ja ottaa ensimmäisen kuvan alle sekunnissa virran kytkemisestä, ja sen jälkeen tarvittaessa kolme kuvaa sekunnissa tusinan kuvan verran. Hämärässä kuvaaminen on vaivatonta ISO 1600 -herkkyyttä käyttäen, eikä sisäänrakennettu salamakaan aivan kelvoton ole. Oikeilla linsseillä (esim. ostamani Canon EF-50 mm 1.8 aukolla) muotokuvien taustat sumentuvat kauniisti. Kamera on myös mukavan pieni ja kevyt mukana kannettavaksi, ja Minnakin on aivan innostunut siitä. Kuulemma laukaisuäänikin on hänestä seksikäs.

Mahdollisesti järjestelmäkameraan siirtymistä harkitseville muistutettakoon, että vaikka järkkärissä on pokkariin verrattuna huomattavasti enemmän potentiaalia loistavien otosten tuottamiseen, vaatii se myös paljon enemmän tietoa ja taitoa käyttäjältään. Tästä johtuen kestänee vielä jonkin aikaa ennen kuin lukijat huomaavat Sushirajan sanomien kuvien laadussa suurempaa muutosta kohti parempaa.

Yötoive

Kaikenlaista on tapahtunut, muttei ennen eilistä mitään niin merkittävää, että olisime jaksaneet siitä artikkelin laatia. Kronologian preservoimiseksi referoimme kuitenkin sidosryhmällemme ensin raportointikauden aiemmat aktionit.

Koska edellisestä lauseesta päätellen ensimmäinen kotimaiseni on karannut proletariaatin ymmärryskyvyn ulottumattomiin, kirjoitankin loput artikkelista susirajan jalolla murteella eli joensuulaisittain. Koittakkee kesttee.

Tiällä Japaniassa ei ymmärretä sellasen assiin piälle ku etteinen. Ovesta ku tuppaan asttuu, niin ei oo mittää, mihi palttoonsa ripusttoo. Tää om meitä vaivannu jo pitemmä aikkoo, mutta nyt sitte nuapurin Tommi vihjas jotta kaupasta (Tookijuu Hänts) suapi valluutalla naulakoita. No myöhä osttoo mätkkäytettii oitis sellassii kaksin kappallein. On kuulkkee pätevät! Ovveen ku ne koukuilla ripustettii nii avot, johan pyssyy vuatteet pois lattiilta roikalehtamasta.

Muutennii myö on koitettu vähän sisusttoo tätä huushollii. Emäntä mäni ostammaa sieltä anttiikkimessuloilta tuommoset paperista tehyt seinäkäärylät. Semmosia on tiällä ollut sokuneilla ja muilla samurailla seinilläsä jo herra ties mistä asti, niin pitihä meillekkii suaha moiset. Yhessä niistä on kynällä ruapustettu joku semmone vuormaisema ja toisessa lukkoo jotahhi kissan kokosilla vänkyröillä, vuan eihän myö onnettomat osata niitä tavata. Mitä lie rivvoukssii, makkuukammarrii myö se pistettii.

Nii sittenhä se on meillä uus se suihkuviltteri. Piti se osttoo ku tää paikalline ves ei oikkee tyyvvytä, haissoo ku Repokallio kesällä ja suihkun jäläkkeen ruavituttaa nii jotta nahka meinovvaa männä puhki, ja mänikkii. Ei kuulkkee haise ennee, ja nahkakki on nätti ku pienellä porssaalla.

Sitte erräänä pyhänä myö pisttäyvvyttii Katariinalla ja Terollahhii käymäselttää. Ne meille tarjos hyviä sapuskoita, teks mekssii hyö sano se olevvaa. Juottii kirsikkakalajjoo ja syöttii sinissii natsoja. Takasi tullessa kukkakaupan kohalla juohtu emännälle miellee jotta semmone orkkitea pittää välttämäti suaha. Onha meillä niitä irtoheiniä aina tuvassa ku emäntä sitä ikepannoo harrasttaapi, mutta ei yhttää semmosta joka purkissa eläs pitemppää. Onneks oli senttään halapa se kasvi, ei Joensuussa seihtämällä eurolla sua orkkiteoo ees nuuhkasta. Miehä sen sympitiumin tietysti jouvvuin kottii asti kantammaa, tunnim matka on sieltä Vakoossii. Joku mummo vielä matkalla rupes kehummaa jotta ompa siulla nätti kukka. Sen verra miekkii tätä paikalliste solokotusta ymmärrän.

Ka mittees muuta sitä ois sattuna. Katottii myö viteoilta semmone Kekkose aikune teevveesarja ku Ripotie aika, jos muistatta. Hirmuse jännä oli se sillo lapssuuvvessa kun ne ripotit tulloo ja valtovvaa koko muapallon. Loppu vuan ihan keske se sarja ja nyt myö ei tiijjetä, mite niille sankariloille käypi ku myö ei ennee muisteta. Pittää varmmaa lukkee kirjasta se vinnaali.

Sitte myö netistä löyvvettii semmone kiinalaine peli ku Mahjonki. Siihe myö ollaa nyt ihan höpelönä, joka ehttoona konneella sitä naputellaa. Ov vua piruv vaikkee se peli, mutta sempä tautta justtiisa sitä pittää aina yrittee uuvvemman kerran jotta jospa sen kuitennii piäsis läpi. Ja ikinä ei piäse, paitsi emäntä yhen kerran, tuurilla sennii.

Nii ja mie oo ny sitte sama värine kum muuttii suomalaiset tiällä kampuksella. Emäntä oj jo ijät ajat vongannu jotta miunnii pitäs piähä pisttee punasta värrii. Ka pitihä se lopulta olla emännälle mieliks. Eihä miulla noita karvoja ennee taija tusinnoo enemppee jälellä olla, vua ompaha ne vähättii ny sitte vähä räväkämpiä.

Sitte ku oli semmone rokkitukka miullahhii niin piti tietennii lähttee rokkoommaa. Eilissä iltana porukalla rynnättii Sipujjaan kahtommaa Naitvissiä. Meinattii vielä myöhästtyy kul luulttii että yks jonnijjoutava pänti alottas mutta eihä ne mittää alottanu, Naitvissi jo ekkoo kappalettasa lopettel ku myö sinne tulttii. Vielä meijjät kuitennii piästivät mukkaan pilleissii. Myö olttii varta vaste varustauvvuttu niin ku kunnon suomalaisen kuulluukkii, meillä oli kuulkkee ite tehty Suomen lippu ja sitte panterolli jossa luki "Hyvä Kittee!" kun ne on Kitteeltä kotosi. Niitä myö sitte heilutettii ku heikkopäiset siihen suakka ku järkkäri tuli sanommaa jotta elekkee hyvät ihmiset riehhaantuko ku ei teijjä ulukomuan elävien takkoo pienet japanilaiset niä mittää.

Heilutettii myö sittennii, vuan vähän varovammin. Soittajapoikkii kovasti huvitti meijjän kyltti, oliha se senttää aijjolla Kitteen murtteella kirjotettu. Sitte mie yritin vähän salloo kuvia ottoo päntistä ja Tarjasta, ku se o niin vilimmaattine, vaikka tiesihhä mie jotta ei siellä sua räpssii, vuan eikös jo eto järkkäri ollu oitis tuas olokkaan koputtamassa että jospa et kuitenkkaa ottas niitä kuviloita. Pitihä se totella, ties vaikka ois pihalle viskanna jos oisin vasttaan alakana ämppyilemmää.

Hauskkoo oli meillä siltikkii. Empä oo enne nähny että rokkipänti soittaa kymmemminnuuttisen piisin silleesä että ei ylleisö tymppäänny ja lähe kalajalle puolvälissä. Enkä kyllä semmostakkaa jotta kitteeläine naisimmeinen laullaa pelekän taustanauhan kanssa kappalleen ihan selevällä suomen kielellä ja se jäläkkee om par tuhatta japanilaista nyrkit pystyssä jotta kylläpä tyttö hyvin lauloit.

Niij jotta eipä tänne sen ihmmeempiä kuulu.

Kirjoituttamattomuus

Kirjoituttamattomuus. Vaivaa. Ohessa lista viikon tärkeimmistä tapahtumista.

Tiistai. Maaliskuun ensimmäinen päivä.

Keskiviikko. Jälleen elokuvissa, tällä kertaa Oopperan kummitus. Pitkä.

Torstai. Hina-matsuri eli nukkejuhla. Tarkoituksena on rukoilla tytöille terveyttä ja menestystä. Useimmilla tytöillä on O-hina-sama eli erityinen nukkejuhlan nukke. Minulla ei. Ostin kakun lohdutukseksi. Kirjauduin Hiroo Language Centerin opiskelijaksi. Tunnit alkavat huhtikuussa.

Perjantai. Suomi-sää. Räntää. Jannen ja Florianin kanssa Tokyo Immigration Officen Saitama Branchissa hakemassa viisumiin jatkoaikaa. Viime kerrasta poiketen ei tietoakaan ruuhkasta ja palvelua sai englanninkielellä. Lisäksi virkailija toivotti lähtiessämme "kiitos ja heihei" selvällä suomenkielellä. Hämmentävää. Ikebanatunti. Opettaja hymyili.

Lauantai. Heiwajima Antique Fair. Neljä tuntia armotonta shoppailua. Nyt on minullakin kaksi O-hina-samaa. Illalla T&K:n kanssa Shinjukussa syömässä. Hyvää ruokaa. Rumia Louis Vuitton käsilaukkuja. Ultimate juustokauppa löydetty. Kilo goudaa 1000 jenillä (7 euroa).

Sunnuntai. Nukuttaa. Päivällä Ikebukuron Biccamerasta suihkuun vedensuodatin. Samasta paikasta löytyi Sty. Yhdessä pizzalle ja oluelle. Illalla asunnon sisustusta. Näyttää taas vähän paremmalle. Hyvä päivä kaikkiaan.