Syksy

Pakko kai se on myöntää, että syksy tuli tännekin, ja samalla syysflunssat. Joka kolmas viikko podettu flunssa ei ole kiva asia. Ketuttaa. Punaiset vaahteranlehdet sen sijaan on kiva asia. Ginko–puun lehdet ovat kauniin keltaiset ja niitä on paljon. Harmi vain, että sen pähkinät haisee ihan oksennukselle.

T&M lensivät eilen takaisin Suomeen. Kivaa kun kävitte ja harmi, että ette viipyneet pidempään.

Okinawa

Tuomas oli ilmaissut halunsa päästä Okinawalle, kun nyt kerran oli jo päässyt näin lähelle. Suomesta käsin tälle Japanin eteläisimpiin kuuluvalle saarelle ei ihan suoralla lennolla matkustetakaan. Tapahtui siis niinä päiviä, että Minna järjesti meille neljälle valmispakettilomamatkan pois Japanin pääsaaren kylmästä syyssäästä.

Okinawan lentokentällä sekoilimme hetken lippujemme kanssa. Jo Hanedassa meille oli tietenkin lykätty käteen paketillinen lippuja, mutta meille ei kerrottu niiden joukosta löytyvän myös voucherit hotellia ja vuokra-autoa varten. Niinpä yritimme saada kyseisiä lappuja Okinawalla pakettimatkatiskiltä, ja lopulta pistimme virkailijan soittamaan matkanjärjestäjällemme Tokioon. Tämä tietenkin ilmoitti lippujen jo olevan kädessämme, ja noloina jouduimme toteamaan asian olevan juuri näin.

Seuraava ongelma koettiin autovuokraamossa. Homma sujui helposti, mutta lopulta kaveri iski käteemme englanninkielisen lapun, jonka mukaan meidän oli selkeästi vielä maksettava joko pieni tai isompi vakuutusmaksu, vaikka kaikkien kustannukset piti jo kuulua matkan hintaan. Muristen maksoimme pienemmän maksun. Jälkikäteen matkanjärjestäjällemme valitettuamme kuulimme, että maksu olikin ollut vapaaehtoinen. Argh.

Autossa oli väärällä puolella (siis oikealla) sijainneen ratin lisäksi muutama erikoisuus. Ensinnäkin automaattivaihdekeppi olikin keskikonsolin sijasta ratissa, ja käsijarru sijaitsi puuttuvan kytkinpolkimen paikalla (jalkakäsijarru?). Lisäksi odotustemme mukaisesti kojetaulua koristi GPS-sateliittipaikannin, joka japaninkielisestä käyttöliittymästään huolimatta osoittautui ehdottomaksi apuneuvoksi. Helpoin tapa käyttää sitä oli antaa sille määränpäänsä puhelinnumero, jonka jälkeen se opasti oikean suunnan sekä karttanäytön avulla että puhumalla tulevista risteyksistä kertomalla. Vain kerran päädyimme umpikujaan yllättävän tietyön takia ja sieltäkin löysimme heti avuliaan paikallisen neuvomaan meidät oikealle tielle.

Royal Garden Resort Hotel sijaitsee mäen laella aika lailla Okinawan pääsaaren keskellä. Niinpä parvekkeeltamme olikin hieno maisema sekä Tyynelle valtamerelle että Etelä-Kiinan merelle. Huoneemme kokolattiamatto oli kuitenkin tahrainen, televisio toimi miten sattui surkeista kaapeleista johtuen ja luvattu uima-allaskin oli suljettu. Argh II. No, lomallahan hotelli on vain nukkumista varten, joten ongelma ei ollut suurempi, paitsi vaimolleni, joka nimen omaan innolla oli odottanut uimaan pääsemistä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei tuulinen ja sateinen sää kyllä juurikaan uimaan houkutellut.


Aina avulias Lonely Planetimme kertoo aika selkeästi Okinawan parhaiden nähtävyyksien olevan pääsaaren ulkopuolella. Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa lähteä merta edemmäs matkailemaan, vaan hyödynsimme tehokkaasti autoamme nähdäksemme pääsaareen päästä päähän. Aloitimme ekskursiomme pohjoiskärjestä, Cape Hedon jylhän jyrkistä rannoista. Maisemat olivat kieltämättä upeita, eikä turisteistakaan ollut enää näin marraskuussa vaivaa. Pari kilometria etelään ajettuamme pääsimme hienoille kävelyreiteille pitkin vuoren rinnettä. Ihmetystä aiheutti puu, joka kasvatti leveille oksilleen tukipuut itse ja käytti niitä sitten juurinaan. Kämmenen kokoinen hämähäkki verkossaan sen sijaan on niitä asioita, joita en Suomeen palattuani enää jää Japanista kaipaamaan.


Paluumatkalla ajelimme pitkin turkoosinsinisen meren rantaa harmitellen jättäneemme uimavarusteemme hotellille, sillä vesi oli vieläkin lämmintä. Illallisen nautimme matkan varrella ihan tavallisen oloisessa italialaisessa, mutta oli muuten parasta Japanissa saamaani pizzaa!

Sunnuntaina autoilimme Churaumi Aquariumiin, erääseen maailman suurimmista akvaarioista. Iso se olikin. Aloitimme vaatimattomasti rapsuttelemalla meritähtien sakaroita ja puristelemalla merimakkaroita. Kaikenlaisten trooppisten pikkukalojen jälkeen katsoimme lyhytelokuvan Okinawan merien eläimistä mukaanlukien valashaista. Elokuvan jälkeen valkokangas nousi ja sen takaa paljastui valtava allas sisältäen useammankin yksilön näitä maailman suurimpia kaloja! Meinasi silmät pudota päästä kun katseli kuusimetristen jättiläisten lipuvan vierestä ohi. Kuulemma ne voivat kasvaa 14 metrisiksi...


Lounaan nautimmekin sitten nenät aivan altaan lasissa kiinni ihmetellen valashaiden lisäksi muita haita, upeita rauskuja, tonnikaloja ja ties mitä. Aivan uskomaton kokemus, vaikka altaan rumin mölliäinen parkkeerasikin tuijottamaan meitä mulkosilmillään. Lopulta oli kuitenkin jatkettava eteenpäin haiosastolle, jossa omin käsin sai testailla erilaisten haiden purukalustoja. Pelottavaa, ne on oikeasti neulanteräviä. Pääsimme myös sen valtavan valashaialtaan alle ihmettelemään jättiläisten lentävän päidemme päällä. Surrealistista.


Ulkosalla ehdimme nähdä delfiinien viimeiset hyppelyt ennen sadekuuroa, joka ajoi meidä kilpikonnataloon. Viimeisinä vuorossa olivat manaatit, jotka märehtivät porkkanoita tylsännäköisissä altaissaan. Ihme lehmiä olivat ne.


Akvaarion lähistöllä oli myös paljon muuta nähtävää, mutta valashait olivat jo vieneet liikaa aikaamme. Syötyämme illallisen izakayassa saimme opastuksen seuraavaan kohteeseen (ravintolan isäntä soitti numerotiedusteluun omaan laskuunsa). Koska toisen maailmansodan tuloksena 20% Okinawan pinta-alasta kuuluu 50000 amerikkalaissotilaalle, on siellä myös paikoin aika yhdysvaltalaista, eikä missään enempää kuin shoppailukeskus Mihamassa. Laajoja parkkikenttiä, kaduilla äänekkäitä ja itsetietoisia jenkkejä, Starbucksissa kahvia venti-kokoisissa sankoissa, ravintoloissa valtavia jälkiruokia. Ahdistuimme.

Viimeisenä päivänä ajelimme etelään päästäksemme Japanin toiseksi suurinpaan tippukiviluolastoon Gyokusendoon. Hieno oli se, melkein kilometrin mittainen ja täynnään jos jonkinlaista itsestään kasvanutta kiveä. Löysimme myös maanalaisista puroista ankeriaita ja rapuja. Osa luolista oli valaistu mauttomilla jouluvaloilla ja lepakkomieskyltillä, mutta sentään ne tekivät valokuvaamisen hämärässä vähän helpommaksi. Tuomaksen ja Minnan kuvautettua itsensä myrkyllinen habukäärme kaulassaan ajoimme takaisin pääkaupunki Nahaan, palautimme automme ja lennähdimme takaisin kotiin Tokioon, jälleen yksi onnistunut reissu takanamme.

Kesän loppu

Konferenssi- ja muiden vieraiden lähdettyä elämämme rauhoittui taas normaaleihin uomiinsa. Jäljelle jäivät toki vielä toistaiseksi Tuomas ja Minna. Tuomaksen isä ja täti seikkailivat täällä vielä muutaman päivän ehtien mm. eksyä Ikebukuron asemakompleksiin, ajaa niin kauas maalle kuin yhdellä junalla pääsee (kaupunkia oli edelleen) ja ihastella Shinjukun laajaa puistoaluetta. Kuulemma Tokio oli hyvinkin kokemisen arvoinen, ja täällä elämisestä selvisi vähemmällä rahalla kuin kotona Lieksassa. Mainittavaa on myös heidän majoituksensa - hyvätasoinen kahden hengen huone aivan Wako-shin aseman vastapäätä Toyoko-Inn -hotellissa maksoi naurettavat alle 30 euroa per henki.

En ole vielä Japanissa autoa ajanut, mutta koska matkasuunnitelmamme Okinawalla (seuraava artikkeli) käsittää auton vuokraamisen, oli minun hankittava ajokortti. Suomesta lähtiessä hankittu kansainvälinen ajokorttini oli nimittäin voimassa vain vuoden, ja sitä ei voi uusia. Siispä hankin suurlähetystöstä virallisen käännöksen suomalaisesta kortistani ja matkailin sen kanssa Hevon Kuusessa sijaitsevaan Saitaman Ajokorttikeskukseen (Saitama-ken Unten Menkyo Center, Konosu). Ansiokkaasti osasin ottaa asemalta oikean bussinkin, vaikken ollut muistanut selvittää viraston japaninkielistä kirjoitusasua. Perillä lätkäisin pöytään suomalaisen korttini, kortin käännöksen, passini, ulkomaalaiskorttini ja pari passikuvaa, ja aloitin seikkailuni byrokratian rattaistossa.

Yksityiskohtia en jaksa nyt kertoa, mutta kolme tuntia vietin kulkien luukulta toiselle, täyttäen japaninkielisia lomakkeita ja kuunnellen luentoja ilmeisesti liikennekäyttäytymiseen liittyen. Homma ei ollut vaikea, vain aikaa vievä. Lopulta poistuin talosta kädessäni uunituore ja aito paikallinen ajokortti ja seuranani hauska korealainen heppu, joka paremman kielitaitonsa avulla opasti minut prosessin läpi. Mies ei tosin puhunut juurikaan englantia, mutta niin vain silti onnistuimme kommunikoimaan. Ahdistavan vähän sitä silti itse japania osaa.

Viikonloppuna sään ollessa mitä parhain katsoimme aiheelliseksi viettää vuoden luultavasti viimeinen piknik Shinjuku Gyoenissa. Teepaidoissamme auringosta ja eväistä nauttien kerroimme toisillemme kauhujuttuja Suomen marraskuun säästä. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä heti viikonlopun jälkeen säätiedotuksiin ilmeistyi kauhistuttava sininen samurai hyökäten tänne Kiinasta käsin ja tuoden tullessaan järkyttävän kolean sään. Huomisaamuksi luvattiin uskomattomat kaksi lämpöastetta! Sehän on täällä keskitalven sää! Onneksi pääsemme pakoon koleutta Okinawan lämpöön heti huomenna.

Suomalaisvilskettä, osa 2

Konferenssi jatkui, ja ohjelman mukaisesti tiistaina oli posterisessio. Pintaplasmonin magneettikenttän y-komponenttia metallihilan pinnalla taustakuvanaan käyttänyt julisteeni oli konferenssin värikkäimpiä, ja jopa tieteellinen sisältö sai kohtuullisesti huomiota. Keskeneräisestä projektista raportoiminen on kuitenkin aina jotenkin turhauttavaa: "Tavoitteemme on rakentaa plasmoninen laseri; yritimme suunnitelmaa X, mutta se ei toiminut, sitten paransimme sitä tavalla Y, tuloksetta. Tämän jälkeen ideoimme nerokkaasti seikat Z, W ja Å mutta vieläkään laseri ei toimi. Hakattuamme tuloksettomasti päätämme seinän kohtaan C3 yritämme seuraavaksi optimistista oivallusta Q." Tällaista on perustutkimus.

Tutkija Tuomaksen viisaudenhammas ei kestänyt konferenssin valtavaa tietomäärää vaan pakotti miehen hammaslääkärille. Konferenssin organisoijat opastivat hänet äkkiä yksityiselle tohtorille, ja eräs japanilainen tutkija lähti tulkiksi. Tohtorisetä otti purukalustosta 3D-röntgenkuvan, tökkäsi ikeneen neljä antibioottipiikkiä, antoi mukaan purkin pillereitä tulehduksen taltuttamiseksi ja käski tulla seuraavana päivänä uudestaan. Hintaa tälle kaikelle kertyi peräti 20 euroa. Tarkistuskäynnin jälkeen lääkäri julisti tutkijamme parantuneeksi ja ilmoitti Tuomaksen lopulliseksi hämmästykseksi jo veloittaneensa riittävästi rahaa edellisenä päivänä. Kuulemma valtio tukee lääkäreitä sen verran, että he eivät enää ilkeä velottaa enempää toimenpiteistä. Yoella oli myös taannoin samanlaisia kokemuksia. Harkitsen vakavasti itsekin meneväni tarkistuttamaan purukalustoni, varsinkin kun välineistökin on täällä ilmeisestikin paljon Suomea modernimpaa.

Illalla vein suomalaisporukan Ikebukuroon viisikerroksiseen Yoronotaki-izakayaan, jossa viime vuoden kesällä joimme silloisten konferenssivieraiden kanssa pöydällisen japanilaisia pöytänsä alle. Tai olisin vienyt, ellei ravintolan sisältäneen talon paikalla olisi ollut ammottava reikä kaupunkikuvassa. Piti katsoa karttaa kerran jos toisenkin uskoakseen, että Tokiossa tosiaan voi talo hävitä tuosta vain tehdäkseen tilaa uudelle ja paremmalle. No, siirryimme sitten viettämään iltaa Tengun punanenäisen logon suojiin.

Viimeisen konferenssipäivän iltana kuulimme Mikro-orkesterin perinteisen ammattitaitoisen mutta tylsän klassisen Mikrokonsertin ja nautimme hyviä sapuskoita ainaisen kehnon ranskalaisen viinin kera. Illan kohokohtana kolleega Henna palkittiin yhtenä kolmesta konferenssin parhaasta esitelmöitsijästä tuntuvalla rahasummalla, joka tosin ystävällisesti kehotettiin tuhlaamaan jo Japanissa. Jossain välissä vielä muutama professori vetäisi ansiokkaasti pari jazz-standardia pianolla ja bassolla tutkijoiden iloksi.

Torstaina oli virallinen vapaapäivä, Kulttuuripäivä, joten saatoin hyvällä omallatunnolla lähteä vierademme oppaaksi. Vein siis miehet Akihabaran elektroniikkataivaaseen naisten jäädessä shoppailemaan vaatteita ja muuta epämiehekästä. Kuulemma kameroiden hinnat ovat jonkin verran Suomea halvempia, ja tietokoneiden näytöt valovuosia kotimaata edellä. Kahvilaa etsiessämme löysimme suurehkon kaupan, joka myi lähinnä oskilloskooppeja ja muita sähköteknisiä mittareita. Käväisimme myös Yodobashi-Akibassa, Japanin suurimmassa vasta-avatussa elektroniikkakaupassa.

On se iso - 9 kerrosta.

Nimittäin aivan valtava - 33000 neliömetriä.

Niin jättimäinen, että ensimmäisen kuukauden aikana siellä kävi yli 3,5 miljoonaa asiakasta!

Tätä voi vaikka verrata Tokyo Disneylandin keskimääräiseen kahteen miljoonaan kävijään per kuukausi. Arvata saattaa, että moisesta hirviökaupasta löytyy ihan kaikkea ja paljon muuta. Kameraosastollakin on sellaisia ammattilaishärveleitä, etten ole koskaan nähnytkään. Elektroniikan lisäksi kaupasta löytyy leluosasto sisältäen esim. vaikuttavat rivit airsoft-aseita rynnäkkökivääreistä sinkoihin (!?), kahdeksas kerros on pelkkiä ravintoloita ja ylimmässä kerroksessa saa testailla golfmailoja, enkä tarkoita pelkästään puttereita.

Illallaksi menimme taas Harajukuun, jossa Samuli edelleen ihastutti japanilaistyttöjä. Pitkään tuijotteluun ja hihitykseen syytä mietittyämme saimme lopulta selville hänen näyttävän paikallisten mielestä Matt Dillonilta. Kehuivat miestä komeaksi. Olisi pitänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tienata illallisrahat pistämällä Dillonimme jakamaan nimmareita maksua vastaan.

Villen valiteltua, ettei tarpeeksi tulista ruokaa tahdo saada mistään, esittelimme hänelle maailman tulisimmista habanerochileistä valmistetun After Death -kastikkeen. Kuulemma riittää muutama pisara ruoka-annokseen, jos haluaa säilyttää henkensä. Kuten Tero aikoinaan, myös Ville vei herkkua kotiin pullokaupalla. Tuomaksen Minna sen sijaan yritti ostaa pikkuhousunsuojia, vain saadakseen wunderbaumin hajuisia mitään imemättömiä lätysköitä. Ilmeisesti jotkut japanilaisnaiset kokevat tarpeelliseksi karkoittaa miehet lähistöltään kaikin keinoin.

Perjantaina esittelin kollegoille labramme tutkimusta. Tarkemmin sanottuna paikalliset kollegani hoitivat esittelyt, sillä enhän minä meidän labrojemme toimintaa tunne kun istun itse kaiket päivät nenä kiinni tietokoneessa. Kuulemma 3D-valmistusmenetelmät ja -muistit sekä lähikenttämikroskopia olivat hyvinkin näkemisen arvoisia. Kaverit pystyvät valmistamaan vaikka tusinan Mannerheimin ratsastajapatsaita hiuksenlevyiselle alueelle, tai tallettamaan kovalevyllisen tietoa sokeripalan kokoiseen kuutioon.

Välipalaksi tarjosimme asunnollamme Maailman Parasta Maustamatonta Jugurttia (Koiwai kullanvärisessä purkissa, slurps) mennäksemme sitten rentoutumaan lähikylpyläämme. Tämäkin perijapanilainen kokemus upposi hyvin vieraisiimme, varsinkin naiset olisivat keittäneet itseään loputtomiin. Lähdettävä kuinkin oli, sillä meillä oli pöytävaraus Shibuyan Christon Cafeeseen. Satchin soittaessa varausta puolestamme olivat kuulemma sanoneet "Ai Simonen-sama, hänhän käykin täällä usein, kertokaa hänelle paljon terveisiä!".

Koska seuraamme olivat liittyneet myös vasta Japaniin saapuneet Tuomaksen isä ja täti, seurueemme oli peräti 12-henkinen, ja näin saimme suuren pöydän aivan ravintolan pääalttarin edestä. Ruoka Christon Cafessa on hyvää iankaikkisesti, aamen, ja tarjoilijakin tuli henkilökohtaisesti ja erittäin kohteliaasti esittäytymään kanta-asiakkailleen. Alkoholiakin oli riittävästi, kun Tuomas onnistui tilaamaan sakea kahden lasillisen sijasta kaksi kannullista.

Saatuamme näin konferenssivieraamme Tokion iltaelämän sydämeen perjantai-iltana, ei karaokeen menoa voitu enää protesteista huolimatta välttää. Helpotuksekseen fyysikot havaitsivat, että Suomesta poiketen täällä joikataan omassa äänieristetyssä (joskaan ei pehmustetussa) kopissa, mutta järkyttyneitä olivat ilmeet silti. Alkuun pääsemiseksi vetäisimme heti Minnan kanssa Barbie Girlin saaden yleisömme nauramaan vedet silmissä. Ilta jatkui kaikenlaisilla klassikoilla, ja osa vieraistammekin liittyi mukaan hoilotukseen. Hauskaa oli siis tämäkin.

Lauantaina nukuimme hyvin ansaitusti pitkälle aamupäivään tavataksemme vieraamme puolelta päivin Asakusan temppelialueella, jossa olikin sattumalta menossa 7-5-3-juhla (shichi-go-san) lapsille. Harhailtuamme Kappabashi-doorin tukkukauppa-alueelle söimme lounaaksi itse pöydässä paistamaamme herkullista okonomiyakia, teppanyakia, yakisobaa ja monjaa (ei siis mönjää). Herrasmartat tosin katsoivat saavuttavansa parhaan tuloksen antamalla tarjoilijan paistaa ruuat okonomiyakia lukuunottamatta, sillä arvelin osaavani sitä aiemminkin syöneenä sen tehdä. Vieruspöydän nainen katseli toimintaamme aikansa ja tuli sitten kyselemään, tarvitsemmeko ehkä kuitenkin apua. Vakuutin homman olevan hanskassa, mutta parin minuutin tarkkailun jälkeen nainen totesi ulkomaalaisten joutuvan kohta nauttimaan syömäkelvotonta kökköä, ja tuli paistamaan pannukakun puolestamme. Myönnettävä on, että ainakin maustaminen olisi kyllä jäänyt puolitiehen.

Illalla päädyimme Ikebukuroon ihailemaan upeita riisipapereita paperikaupassa, ihmettelemään aitoa F1-autoa Toyotan autonäyttelyssä sekä shoppaamaan halpoja fleece-vaatteita Uniqlosta, tuliaisia 100 jenin kaupasta ja ylisöpöjä imellyksiä Hello Kitty -liikkeestä. Lopulta El Toriton tex-mex -herkkujen äärellä meidät lahjottiin turistiopastuksestamme hienolla taululla. Sitten olikin jäähyväisten aika. Siinä määrin onnistuneeksi vieraat matkansa kokivat, että muutamakin heistä tahtoo ehdottomasti tulla tänne pidemmäksi aikaa, ja kivaa oli meilläkin.

Seuraavana päivänä nukuimme iltapäivään ja vältimme visusti tekemästä yhtään mitään.