Elämäni Tiikerinä

Lauantaina oli sää mitä parhain, aurinko paistoi kauniisti ja lämmintä piisasi. Kun vielä kirsikatkin olivat komeimmillaan, suuntasivat tokiolaiset joukolla kaupungin puistoihin viettämään hanamia, kirsikankukkien katselujuhlaa. Mikä voisikaan olla hienompi tapa viettää kevätpäivää?

Baseball.

Tiedättehän tämän huippujännittävän pesäpalloa läheisesti muistuttavan spektaakkelin, jossa syöttäjän käsi, tehden nopeimman ihmisruumiille mahdollisen liikkeen paiskaa kierteisen pallon nopeudella 150 km/h kohti lyöjää, jonka äärimmilleen treenattu vartalo tempaisee mailalla vastapalloon...

Huti.

Ja tätä toistetaan. Kolme tuntia. Silloin tällöin joku kovapalkkainen ammattimies vahingossa osuu, mutta ellei lyönti mene laittomaksi, vastapuolen kovapalkkainen ammattimies poimii kopin polttaen hänet. Ja sitten jatketaan. Syöttö. Huti. Syöttö. Huti.

Kaikesta tästä huolimatta meidät oli kutsuttu aulasihteerimme Sachi-sanin ja hänen poikaystävänsä Kazuya-sanin toimesta katsomaan tätä Japanin kansallisurheilua livenä Tokyo Yakult Swallowsin kotiareenalle. Vastassaan Pääskysillä oli legendaarinen Hanshin Tigers, jonka kannattajiksi meidän oli ympäröivän yleisömassan musertavan painostuksen alaisena muututtava. Taigaasu ei nimittäin ole legendaarinen menestyksensä johdosta, vaan fanaattisen kannattajalaumansa takia.

Kuten usein Tiikereiden vierasotteluissa käy, kotijoukkueen kannattajat jäivät 30.000-päisen yleisön joukossa vähemmistöön sekä lukumääränsä että kannustuksen volyymin suhteen. Suurimmalla osalla Tigers-faneista oli päällään lempipelaajansa virallinen pelipaita ja lähes kaikilla käsissään Tigers-mallin muoviset kannustuspalikat tai megafonit. Ilmeisesti joukkueen puolesta yleisön joukossa oli esikannustajia, jotka saivat koko yleisön laulamaan kannustuslauluja trumpettiensa tahtiin täysin samanaikaisesti. Ja laulujahan riitti.

Kotijoukkueen lyöntivuoroilla faniarmeijamme malttoi istua penkissään, mutta Tigersien sisävuoro seistiin alusta loppuun, eikä sinä aikana hiljaista hetkeä ollut. Koko ajan hoilattiin kannustuspalikoilla biisiin kuuluvaa tahtia lyöden ja niitä oikeaan suuntaan heilutellen. Omat biisinsä oli niin pesälle pääsyyn, juoksuun kuin myös kunnariinkin. Ja yleisö osasi kaikki nuotilleen ulkoa. Tietenkin kannustukseen liitettiin aina kulloinkin vuorossa olleen lyöjän nimi. Tunnelmaa ei nimittäin puuttunut!

Voisi luulla tällaisen retkueen hillitsemiseksi tarvittavan satoja järjestysmiehiä, vaan ei, näimme vain muutaman virkapukuisen kävelevän yleisön joukossa. Lisäksi tietenkin vähän väliä tuli tyttönen letku lämpöeristetystä repustaan roikkuen kyselemään, saisiko kenties olla olutta, että saadaan juhlat alkamaan. Monilla tosin oli tässäkin suhteessa omat eväät mukana. Silti kukaan ei ollut häiriöksi muille - kaikilla oli hauskaa. Eikö Suomessakin voisi homma näin toimia?

Perinteen mukaisesti seitsemännen vuoroparin alussa tiikerifanit päästivät ilmoille hauskat peräpäästään painotetut ilmapallot, jotka raketin lailla kohosivat korkealle iltataivaalle. Ja sitten taas jatkettiin.

Ai mitenkö pelissä kävi? No, Tiikerit hävisivät tasaisen taistelun jälkeen karvaasti 4-3. Pettymys oli ankara, mutta nielimme tappiomme okonomiyakin mukana ja painuimme karaokeen laulamaan Tiger Freaksiä.

PS. Sain myös ässän hihaan maanantaita varten. Kun päällikköni Okamoto-san kysyy silmät ristissä aamupalaveriin raahautuneelta allekirjoittaneelta, onko uusia tuloksia, aion vastata "Ei, mutta sen sijaan kävin Hanshin Tigersin ottelussa." Okamoto on nimittäin labran kovin Tigers-fani.