Uuden elämän kynnyksellä

Ihan ensimmäiseksi: kiitoksia blogaamista jatkamaan kannustavista kommenteista! Olimme vakaasti siinä uskossa, että elämämme ja kirjoituksemme olisivat kiinnostavia vain, koska tapahtumat sijoittuivat Japaniin, mutta ilmeisesti olimme väärässä ainakin joidenkin lukijoiden suhteen. Jatkamme siis tarinointia sikäli kun aikaa riittää.

Aikamoisen kiireistä on elämämme ollut. Organisoimme omaisuutemme kokoamalla tarpeellisimman moninaisista varastoimispaikoista yhteen läjään ja samalla tyhjensimme vanhan asuntomme myyntikuntoon. Välittäjän arvion mukaan kämpän arvo on viidessä vuodessa noussut kevyesti yli 50%, mutta iloa laimentaa Tampereen vieläkin kovempi hintataso. Onneksi löysimme kohtuuhintaisen, siistin ja vieläpä kissaystävällisen vuokrakämpän väliaikaiseksi pesäksemme Mansen keskustasta. Siitäpä on hyvä tutustua kaupunkiin ja etsiä sopivaa asuntoa.

Muuttomme Tampereelle ei kuitenkaan sujunut ihan mutkattomasti - ajoimme nimittäin matkalla kolarin. Tarkemmin sanottuna Pieksämäen paikkeilla eräässä risteyksessä vuokraperäkärrymme perään jysähti tarkkaamaton mieshenkilö, ei tosin kovaa, mutta riittävän vauhdikkaasti rikkoakseen kärryn perävalon lisäksi myös kiinnityssysteemin. Matkanteko tyssäsi siis siihen.

Vaan ei hätää, sillä peräänajaja oli varmasti Suomen asiallisin tyyppi. Ajettuamme tien sivuun hän ei yhtään käynyt väittelemään syyllisyydestä, vilkaisi vaan vaurioita ja totesi "vetokidan" vääntyneen, mutta että läheiseltä huoltamolta löytyisi uusi ja samalla hän ostaisi myös korjaukseen tarvittavan 17 millin avaimen ja uudet valot. Näin tehtiin ja kohta hän askarteli kärryn kimpussa kuin ammattimies. Samalla hän soitteli pyytämättä kärryn meille vuokranneelle firmalle selittääkseen tilanteen heillekin ja täytti kiltisti isältäni löytyneet kolarikaavakkeet. Kaksi tuntia säätelyyn kuitenkin meni, mutta kärry saatiin kuin saatiinkin siihen kuntoon että sillä pystyi hyvin ajamaan loppumatkan.

Matkailusta puhuen, Suomen luonto on muuten älyttömän kaunis. On loputtomien metsien lisäksi sinisiä järviä ja kullanruskeita peltoja avaran taivaan alla. Sitä paitsi metsistä saa kuka tahansa keräillä sieniä ja marjoja niin paljon kuin jaksaa. Pari vuotta betoniviidakossa opetti hyvin, miksi ulkomaalaiset aina niin innostuvat päästessään ulos kaupungeistamme.

Entäs sitten valoisat yöt? Vaikka tuntuukin tyhmältä, ettei valoisuudesta voikaan päätellä vuorokaudenaikaa, on läpi vuorokauden kestävä valo eksoottisuudessaan aivan upeaa.

Kulttuurishokkiin törmäsimme ensimmäisen kerran kunnolla Tampereen Hämeenkadulla. Jo aamupäivällä terassit olivat täynnä olutta juovia ihmisiä, jotka sitä paitsi tuijottivat ohikulkijoita ihan avoimesti. Ei toisia saa tuijottaa! Ja oikeasti, nehän vain juovat alkoholia, eivätkä syö yhtään mitään. Iski hirveä ahdistus, jota umpikänniset örisijät eivät yhtään lieventäneet.

Muuten havaintomme kulttuurieroista ovat pitkälle samoja kuin viime vuonna, joten ei niistä sen enempää. Sekä Japanista että Suomesta löytyy tietenkin hyviä ja huonoja puolia, ja hienointa olisi kun voisi yhdistää parhaat molemmista.

Varsin mukavaa on ollut katsella televisiosta Nousevan auringon kajoa, jossa Japanin peruskummallisuudet tulevat mukavasti esille. Se herättää kuitenkin kummia tunteita: eikös minun kuuluisi olla tuolla? Sehän on minun kotini ystävineen, mutta niin on Suomikin. Minna näkee jatkuvasti unia Japanista ja ikävöi sinne. Sielläkin tosin ikävöidään meitä - juuri Minnalle soittanut Sachi-san kertoi jopa talonmiehen kaipaavan meitä takaisin, ja kuulemma kyseinen mies ei ole koskaan kertonut ikävöivänsä ketään sadoista entisistä asukkaistaan.

Sushia ilman olemme olleet kohta kuukauden. Kohta unohdan, mikä siinä oli niin erinomaista. Pakko päästä pian Marusekiin.

Tampereella olemme asuneet nyt jo neljä päivää. Kaupunkihan on upea, on koskea, idyllisiä vanhoja taloja ja vielä mukavia ihmisiäkin. Naapuritkin tervehtivät. Huomenna alkaa sitten töitteni myötä taas arki ja oikeasti uusi elämä. Joensuu on lähellä, ja sitä paitsi Tampereellakin on hyviä ystäviä, jopa Tokiosta tuttuja. Ei elämä siis hullummalta näytä.

Kulttuurishokitonta laatikkoelämää

Suomessa ollaan ja kaikki on hyvin!

Suunnitelmamme mukaisesti tapasimme Fekhran, joka oli edelleen oma ilahduttava itsensä matkaväsymyksestä huolimatta. Hänen ystävällisellä avustuksellaan saimme kämppämme luovutuskuntoon määräaikaan mennessä. Meidät kädestä pitäen hyvästelemään tullut talonmies tosin ei varmaan ollut tyytyväinen avattuaan roskiamme pursuvan jätekatoksen oven. Ei voi ihmisjärki käsittää kahdessa vuodessa kertyvän tarpeettoman roinan määrää. Onneksi sentään Fekhra otti mielellään vastaan melkein kaiken, mitä tarjosimme.

Kuin elokuvissa ikään teki tarinamme näin täyden ympyrän, sillä juuri Fekhra opasti meidät elämän alkuun saavuttuamme ummikkoina Rikeniin ensimmäisen kerran.

Olisimme ottaneet taksin asemalle, mutta rouva Morimoto-san oli jo lupautunut viemään meidät sinne miehensä turvakaarevalla autollaan. Itkuksi meni hänen hyvästelynsä. Pian istuimme jo junassa Wako-shin kaupungin jäädessä taaksemme viimeistä kertaa. Onneksi päivä oli siihen asti ollut niin kiireinen, ettei lähtöä tajunnut todeksi edes lentokenttähotellissa. Siellä nautimme hiljaisuuden vallitessa viimeisen illallisemme, kauniiseen kannelliseen laatikkoon riisipedille asetellun ankeriasfileen misokeitolla, pikkelssöidyillä vihanneksilla ja tähän kaikkeen yliluonnollisen täydellisesti sointuneella teekupillisella.

Palasimme huoneeseemme, töllötimme aivottomasti Independence Daytä ja kohta soikin puhelin. Sachi ja Kazuhan ne siellä, he olivat sattumalta olleet lähistöllä katsomassa baseballia ja halusivat ehdottomasti tulla samaan hotelliin yöksi päästäkseen sitten hyvästelemään meidät lentokentälle. Lahjoivat meidät vielä söpöillä Totoro-tossuilla.

Aamulla sitten kentälle, matkalaukkujen haku kuljetuspalvelusta, ihmettelyä matkatavaroiden painon suhteen (48 kiloa, minulla käsimatkatavaroita lähes 20 kiloa), onnistunut check-in. Valokuvia ystäviemme kanssa, vakuutteluja tulla käymään maassa jos toisessakin, liikutusta ja kyyneliä, lopulta hyvästit.

Maahanmuuttoviranomainen kysyi "Blaa blaa poistut blaa Japani blaa blaa et palaa blaa blaa?", vastasin "Joo, se on sayonara, ikävä kyllä." Totesi hän ystävällisesti "Sääli että joudutte poistumaan" ja takavarikoi ulkomaalaiskorttini tehden minusta taas epäilyttävän epähenkilön.

Lento sujui hyvin, ja ainoan kulttuurishokin tarjosivat Finnairin mukavat suomalaiset lentoemännät, jotka molemmat olivat kymmeniä kiloja ylipainoisia. Enpä ole ennen moista nähnyt missään päin planeettaa.

Joskus ennen Japaniin menoamme kysyin eräältä siellä asuneelta thaimaalaiselta, miltä tuntui tulla Suomeen ensimmäistä kertaa. Lentoasemalla oli likaista, hän vastasi. Pistin tämän syksyisen loskakelin aiheuttaman aistiharhan piikkiin, kunnes sitten nyt näin Helsinki-Vantaan samoilla silmillä. Likaista! Roskia lattialla! Hiekkaa sisällä! Siivotaanko siellä ollenkaan? Intermezzon tarjoama ruisleipä ystävällisellä palvelulla tosin pelasti paljon, vaikkakin tuntui hassulta kuulla myyjän suusta tuttavallinen "hei" asiallisemman irasshaimasen (tervetuloa) sijaan.

Lento Joensuuhun oli pelkkää metsää ja järveä, ja Joensuun kenttä edelleenkin olemattoman pieni. Mikko ja Sanna olivat meitä vastaanottamassa aivan kuten kaksi vuotta sitten meidät matkaan saattoivatkin, tosin perhe oli ehtinyt tänä aikana lisääntyä.

Tämän jälkeen olemme lähinnä tavanneet ystäviä ja purkaneet laatikoita, sekä postin Japanista tuomia että ympäri Joensuuta muinoin jättämiämme. Voimme kertoa, että kahdessa vuodessa maku muuttuu, eivätkä aiemmin ihan käyttökelpoisilta tuntuneet astiat tai vaatteet enää ihastusta herättäneet. Edessä oli siis uudestaan sama roskiinheitto/kierrätysrumba kuin Japanissa! Kohta sitten saammekin muuttaa laatikoinemme Tampereelle, jossa pian varmaan löydämme paremman asunnon ja muutamme taas. Elämämme on siis laatikoissa, eikä väliaikaisuuden tunne vielä pariin kuukauteen helpota. Ahdistumo!

Kesä on kuitenkin sydäntä lämmittävän kaunis, ja suomalainen ruoka herkullista. Kaupoista saa kaikkea ihmeellistä, kuten piimää tai viiliä, ruisleivästä puhumattakaan. Jättimäiset karkkihyllyt pursuavat vastustamattomia kiusauksia, ja vihreän teen sekä dieettijuomien sijasta juomahyllyt notkuvat erinäisiä sokeriliemiä. Paisumme varmaan pian palloiksi.

Mainiot abessinialaiset kissamme muistivat meidät selkeästi edelleen. Pullea Nuppu-mamma nukkuu mieluiten kainaloissamme herätäkseen aamuviideltä vaatimaan possunsuikaleita loputtomilla hellyydenosoituksilla. Pörr-pörr, tassun tassun, pöksis pöksis. Edelleenkään tarjoilu ei pelaa siihen aikaan, vaan katti poistetaan kohta sängystä. Pian sama episodi toistuu. Sutjakas Pinja taas vaatii pitkin päivää äänekkäästi ulos tai leikkiseuraa.

Odotimme pahaa kulttuurishokkia, mutta sitä ei ole kuulunutkaan. Toisaalta, jos Suomi ahdistaa parhaimpaan kesäaikaan, ei tänne kannata tullakaan. Ehkä shokki löytyy syksymmällä kun tajuamme, että tänne ollaan oikeasti jäämässä.