Uuden elämän kynnyksellä

Ihan ensimmäiseksi: kiitoksia blogaamista jatkamaan kannustavista kommenteista! Olimme vakaasti siinä uskossa, että elämämme ja kirjoituksemme olisivat kiinnostavia vain, koska tapahtumat sijoittuivat Japaniin, mutta ilmeisesti olimme väärässä ainakin joidenkin lukijoiden suhteen. Jatkamme siis tarinointia sikäli kun aikaa riittää.

Aikamoisen kiireistä on elämämme ollut. Organisoimme omaisuutemme kokoamalla tarpeellisimman moninaisista varastoimispaikoista yhteen läjään ja samalla tyhjensimme vanhan asuntomme myyntikuntoon. Välittäjän arvion mukaan kämpän arvo on viidessä vuodessa noussut kevyesti yli 50%, mutta iloa laimentaa Tampereen vieläkin kovempi hintataso. Onneksi löysimme kohtuuhintaisen, siistin ja vieläpä kissaystävällisen vuokrakämpän väliaikaiseksi pesäksemme Mansen keskustasta. Siitäpä on hyvä tutustua kaupunkiin ja etsiä sopivaa asuntoa.

Muuttomme Tampereelle ei kuitenkaan sujunut ihan mutkattomasti - ajoimme nimittäin matkalla kolarin. Tarkemmin sanottuna Pieksämäen paikkeilla eräässä risteyksessä vuokraperäkärrymme perään jysähti tarkkaamaton mieshenkilö, ei tosin kovaa, mutta riittävän vauhdikkaasti rikkoakseen kärryn perävalon lisäksi myös kiinnityssysteemin. Matkanteko tyssäsi siis siihen.

Vaan ei hätää, sillä peräänajaja oli varmasti Suomen asiallisin tyyppi. Ajettuamme tien sivuun hän ei yhtään käynyt väittelemään syyllisyydestä, vilkaisi vaan vaurioita ja totesi "vetokidan" vääntyneen, mutta että läheiseltä huoltamolta löytyisi uusi ja samalla hän ostaisi myös korjaukseen tarvittavan 17 millin avaimen ja uudet valot. Näin tehtiin ja kohta hän askarteli kärryn kimpussa kuin ammattimies. Samalla hän soitteli pyytämättä kärryn meille vuokranneelle firmalle selittääkseen tilanteen heillekin ja täytti kiltisti isältäni löytyneet kolarikaavakkeet. Kaksi tuntia säätelyyn kuitenkin meni, mutta kärry saatiin kuin saatiinkin siihen kuntoon että sillä pystyi hyvin ajamaan loppumatkan.

Matkailusta puhuen, Suomen luonto on muuten älyttömän kaunis. On loputtomien metsien lisäksi sinisiä järviä ja kullanruskeita peltoja avaran taivaan alla. Sitä paitsi metsistä saa kuka tahansa keräillä sieniä ja marjoja niin paljon kuin jaksaa. Pari vuotta betoniviidakossa opetti hyvin, miksi ulkomaalaiset aina niin innostuvat päästessään ulos kaupungeistamme.

Entäs sitten valoisat yöt? Vaikka tuntuukin tyhmältä, ettei valoisuudesta voikaan päätellä vuorokaudenaikaa, on läpi vuorokauden kestävä valo eksoottisuudessaan aivan upeaa.

Kulttuurishokkiin törmäsimme ensimmäisen kerran kunnolla Tampereen Hämeenkadulla. Jo aamupäivällä terassit olivat täynnä olutta juovia ihmisiä, jotka sitä paitsi tuijottivat ohikulkijoita ihan avoimesti. Ei toisia saa tuijottaa! Ja oikeasti, nehän vain juovat alkoholia, eivätkä syö yhtään mitään. Iski hirveä ahdistus, jota umpikänniset örisijät eivät yhtään lieventäneet.

Muuten havaintomme kulttuurieroista ovat pitkälle samoja kuin viime vuonna, joten ei niistä sen enempää. Sekä Japanista että Suomesta löytyy tietenkin hyviä ja huonoja puolia, ja hienointa olisi kun voisi yhdistää parhaat molemmista.

Varsin mukavaa on ollut katsella televisiosta Nousevan auringon kajoa, jossa Japanin peruskummallisuudet tulevat mukavasti esille. Se herättää kuitenkin kummia tunteita: eikös minun kuuluisi olla tuolla? Sehän on minun kotini ystävineen, mutta niin on Suomikin. Minna näkee jatkuvasti unia Japanista ja ikävöi sinne. Sielläkin tosin ikävöidään meitä - juuri Minnalle soittanut Sachi-san kertoi jopa talonmiehen kaipaavan meitä takaisin, ja kuulemma kyseinen mies ei ole koskaan kertonut ikävöivänsä ketään sadoista entisistä asukkaistaan.

Sushia ilman olemme olleet kohta kuukauden. Kohta unohdan, mikä siinä oli niin erinomaista. Pakko päästä pian Marusekiin.

Tampereella olemme asuneet nyt jo neljä päivää. Kaupunkihan on upea, on koskea, idyllisiä vanhoja taloja ja vielä mukavia ihmisiäkin. Naapuritkin tervehtivät. Huomenna alkaa sitten töitteni myötä taas arki ja oikeasti uusi elämä. Joensuu on lähellä, ja sitä paitsi Tampereellakin on hyviä ystäviä, jopa Tokiosta tuttuja. Ei elämä siis hullummalta näytä.