Tätä tavallista

Viimeiset puolitoista viikkoa ovatkin olleet suhteellisen vähätapahtumaisia. Tosin toissaperjantaina tunsin ensimmäistä kertaa, että ikebanaopettajani hyväksyi minut osaksi ryhmää. Ystävällisiä sanoja ja hymy. Lisäksi teimme yhdessä "friistairu -asetelman" unohtaen kaikki muodollisen ikebanan säännöt.

Toissasunnuntaina saatiin ensimmäistä kertaa elämäss aitoa, oikeaa tunisialaista couscousia. Tämän herkun meille tarjosi Fekhra-san, Jannen työkaveri.

Viikonloppuna kokeiltiin Katariinan kanssa omia yukatoitamme. Päällepukeminen ja obin solmiminen onnistuivat yllättävän hyvin, mitä nyt Katariinan piti laittaa solmia obi kokonaan uusiksi vessassa käynnin jälkeen.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä kauden 16. taifuuni ujelsi mukavasti. Olo oli kuin tuulitunnelissa olisi asunut.

Lilli

Meidän vanha rakas ähiskö, Lilli, on poissa.

Tontun maa

Wako-shin juna-asemalla sijaitsevasta leipomosta leivän kera saatu muovipussi piristi päiväämme julistamalla seuraavaa:

Scandinavian Natural Roman. Hokuo. Best bread message.

Our little friend “TOMTE” use magical secret-power for delicious BREAD that. Well enjoy in next morning. Children who living in NORTHERN EUROPE tell us secret that just baken BREAD. Yes....... TOMTE’s secret. HOKUO as. BREAD country SAPPORO is very similar with TOMTE’s land.

Ryynejä

Intialaisista tuttavista on hyötyä. Mulle on avautunut ihan uusi intialaisten nettikauppojen maailma, josta löytyy kaikkea mahdollista ruuanlaittoon, kuten täysjyvävehnäjauhoja ja mannaryynejä. Lauantaina saatiin kilon verran mannaryynejä ja pari kiloa linssejä. Kuitujen saanti on taattua.

Sunnuntaina koettiin, mitenkä tämän nyt sanoisi, kohtuullisen iso järkytys. Lämmintä oli vain vaivaset 20 astetta. Jumankauta miten kylmä! Iltapäivällä mittari hilasi itsensä reiluun 25 asteen, joka tarkoitti sitä, että ilman pitkiä housuja ei ulos ollut asiaa. Samalla varmistui se, että Mongolian reissuun pitää ottaa mukaan kaikki piposta ja lapasista alkaen.

Maanantain 29 astetta helpotti oloa sen verran, että puolipitkissä housuissa tarkeni mukavasti ulkona…

Karaoke

Perjantai-päivä sujui työn merkeissä normaaliin tapaan, kunnes tehdessäni lähtöä kotiin kolleegani ilmoittivat lähtevänsä viettämään iltaa izakayaan. Mikäs olisikaan sen mukavampi tapa juhlistaa viikonlopun alkua. Soitin siis Minnan mukaan, ja koska hän ei ollut syönyt edes lounasta, hyväksyi hän kutsun ilomielin. Päädyimme Wako-shin aseman vieressä olevaan tuttuun Watami-ravintolaan, josta saimme kymmenen hengen seurueemmelle oman liukuovilla eristetyn huoneen. Nimi Watami muuten tarkoittaa alkuperäisiä japanilaisia ihmisiä.

Ilta sujui niin kuin izakayassa aina, söimme erinäisiä enemmän tai vähämmän erikoisia ruokia, kuten raakaa merisiiliä (outoa muttei pahaa) ja nautimme kyytipojaksi paikallisia alkoholituotteita. Ennen pitkää oli tunnelma vapautunut ja liukuovien takaa löydetty toinen RIKENiläinen seurue. Myös karaokelaitteita testattiin, mutta syystä tai toisesta niiden käyttö ei juuri silloin onneksi ollut sopivaa.

Ikävä kyllä toinen seurue oli varannut huoneemme kymmenestä eteenpäin, joten meidän oli poistuttava ulos trooppiseen iltaan. Jatkopaikaksi valittiin, kuinkas muuten, oikea karaoke. Sana karaoke muuten tarkoittaa "tyhjä orkesteri", ja se keksittiin japanissa viime vuosikymmenellä. Saimme jälleen itsellemme oman huoneen, tällä kertaa paremmilla äänieristyksillä. Ilman sen kummempaa miettimistä tutkimusryhmäni johtaja Okamoto-san vetäisi ilmoille japanilaisen balladin, ja muut jatkoivat omilla lempibiiseillään. Porukan laulutaito vaihteli kohtuullisesta vähemmän kohtuulliseen, mutta siitä huolimatta huomasimme pian niin meillä kuin kaikilla muillakin olevan hauskaa. Ei siis muuta kuin puhelinluettelon paksuinen biisilista esiin ja oikeaa kappaletta etsimään.

Aloitimme menestyksekkäästi vetäisemällä Minnan kanssa duettona Pet Shop Boysin klassikon "It's a Sin". Ja hauskaa oli! Ääneen vain tarpeeksi kaikuefektiä, niin kehnompikin laulaja, kuten allekirjoittanut, kuulostaa ihan siedettävältä. Kappalevalintamme herätti kuitenkin japanilaisissa yllättävän kysymyksen: "Mitä se "sin" (synti) oikein on?" Eihän täällä tietenkään kristinuskon peruskäsitteistö ole selvillä, vaan ihmiset osaavat käyttäytyä ilman Herran pelkoakin.

Jatkossa esitimme muiden nanofotonikkojen iloksi niin Madonnaa ja Puff the Magic Dragonia kuin myös Phantom of the Operaa. Lopulta huomasin suureksi hämmästyksekseni listalta löytyvän myös Underworldin upean klubihitin "Born Slippy" elokuvasta Trainspotting, enkä tietenkään voinut olla sitä laulamatta. Myös Chemical Brothersilta olisi ollut tarjolla useampikin konemusiikin merkkiteos, mutta suomalaista musiikkia valikoimissa näytti olevan vain muutaman Hanoi Rocksin klassikon verran.

Kolmen tunnin joikamisen jälkeen olimme kaikki tyydytettyjä kuultuamme niin Green Dayt kuin Bon Jovitkin, ja poistuimme kassan kautta kotiin. Rahaa kului juomineen ihan kohtuulliset 25 euroa per henki, ja kahdesta karaoken vastustajasta tuli kerralla tämän omituisen kulttuuri-ilmiön faneja. Koska laboratoriomme väellä on kuulemma useinkin tapana jatkaa iltaa izakayan jälkeen karaokessa, on meillä todennäköisesti edessä vielä useampiakin karaoke-keikkoja.

Putki päällä

Seuraavassa suora lainaus Japan Todayn www-sivuilta:

"The temperature topped 30 C in Tokyo for a record 38 days in a row on Thursday, surpassing the record set in 1995 since measurements began at the Otemachi observation point in central Tokyo in 1923. The weather agency attributed this year’s heat wave in Tokyo and many other parts of Japan partly to effects of a powerful high atmospheric pressure area over the Pacific."

Ja tässä lyhyt mutta ytimekäs suomennos: Jo 38 peräkkäisenä päivänä lämpötila on Tokiossa noussut yli +30 asteen.

Hanabi

Tsukuban keikan jälkeen viikko meni aika rauhallisissa merkeissä. Sen verran otimme itseämme niskasta kiinni keskellä viikkoa, että kävimme katsomassa, lopultakin, katastrofitoimitapläjäys "Dei afutaa tumoroon". Myrskykeskukset ja hyökyaallot olivat hienon näköisiä, juoni kuin tytisevä hyytelö ja Bilboa Taru Sormusten Herrasta -elokuvassa näytellyt henkilö näytti edelleen herra Reppulilta.

Lauantaina teimme lopultakin sen, mitä kaikkien kuuluu Japanissa tehdä. Kävimme katsomassa kunnollista ilotulitusta (Itabashi Fireworks Festival), ei mitään amatöörien räpellystä, Arakawa-joen rannalla. Jo Ikebukuron asemalla huomasimme jonkun muunkin olevan menossa samaan suuntaan - päästäkseen junan ovesta sisään piti turvautua kyynärpäätaktiikkaan ja sisällä oltiin kuin sillit purkissa. Perillä ei sitten tarvinnutkaan muuta kuin ajautua ihmisvirran mukana juhla-alueelle ohi lukemattomien ruokakojujen. Arviomme mukaan paikalle oli saapunut noin 100000 ihmistä, mutta onnistuimme silti löytämään kokonaisen neliömetrin vapaata maata, johon parkkeerata takapuolemme.

Itse ilotulitus oli erinomaisen hieno. Taivaalle ammuttiin puolentoista tunnin aikana 11000 eri näköistä, kokoista, muotoista ja väristä rakettia. Pieni vesisade ei menoa haitannut, vaikka vieressä istuneet naiset päättivätkin lähteä kesken ilotulituksen pois. Pienenä miinuksena lystissä oli se, että kaikkiaan aikaa kului matkoineen lähes kuusi tuntia.

Sunnuntaina lähdettiin testaamaan yksi Ikebukuron intialaisista ravintoloista. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun kävimme Tokiossa syömässä intialaista ruokaa ja ravintolassa pärjäsi pelkällä englanninkielellä. Tarjoilija oli käsittämättömän kohtelias ja aika herkkupalan näköinen intialainen nuori mies. Ruoka oli hyvää, yllätys yllätys, ja ravintolan sijainti suoraan asemaa vastapäätä erinomainen.

Kulttuuritoimittaja Hyvärinen raportoi alkuviikon aktiviteeteista seuraavasti.

Maanantaina iski leipomisvimma ja pian vino pino korvapuusteja odotteli syöjiä. Se, miksi piti korvapuusteja leipoa, on täysi mysteeri, varsinkin, kun olemme Jannen kanssa mahdottoman huonoja syömään minkään sortin pullaa. Lopputuloksena oli se, että päädyin jakelemaan puusteja talomme siivoojille, aulasihteerille ja yläkerran naapurille.

Tänään musteella maalaamista Hello Clubissa. Tulos ei ollut kovinkaan onnistunut, vaikka töitäni kehuttiin sanomalla, että olin onnistunut vangitsemaan "japanilaisen ilmapiirin" kuviin.

Tsukuba ja cicada

Sunnuntaina kiipesimme Ibarakissa Tsukuba-vuoren huipulle - melkein samanlaista kuin kiipeäisi Kolin huipulle, vaikka korkeutta olikin yli 800 metriä. Autolla mahdollisimman ylös, pieni pätkä sellaisella riippukorisysteemillä ja loput viisi metriä kiivetään portaita pitkin. Hauskaa oli seurata japanilaisten varustautumista tähän koitokseen. Puolet porukasta näytti siltä, että olivat varustautuneet Mt. Everestin valloitukseen. Oli kävelysauva, hakut, rinkat, kiipeilykengät jne. Vain happipullot puuttuivat. Ja toinen puoli japanilaisista kiipesi sitten täydet tällingit naamassa, dimangit kaulalla riippuen ja korkokengät jalassa!

Maisemat olivat kuin keski-Euroopassa: paljon peltoa, vähän metsää ja pieniä kyliä joka paikassa. Tokion jälkeen aivan loistavaa hermolepoa!

Lounaaksi nautimme Tsukuban kuuluisassa tiedekaupugissa grillattua ankeriasta eli unagia. Mainittakoon, että japanilaiset uskovat ankeriaan syömisen antavan voimia kuuman kesän kestämiseen. Olisi kai pitänyt syödä jo monta kuukautta sitten...

Kotiin palasimme sunnuntai-iltana maailmaa nähneinä ja patterit latautuneena.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että japanissa on nyt juuri kuultavissa trooppinen siritys yötä päivää. Paikalliset heinäsirkan vastineet, paksut siivekkäät cicadat (japaniksi semi) nimittäin ovat vallanneet jokaisen pusikon ja pitävät aikamoista mekkalaa. Onneksi siritys ei sentään kuulu häiritsevässä määrin sisälle asti, ja kuulemma moiset ötökät elävät vain viikon.