torstaina, syyskuuta 30, 2004

Jälkeen Mongolian

Mongoliasta paluun jälkeen koimme tarpeelliseksi taas japanilaistaa itsemme, joten aloitimme heti seuraavana päivänä kielikurssin. Onneksi emme olleet parin kuukauden tauon aikana unohtaneet ihan kaikkea, vaan pääsimme nopeasti asiasta kärryille. Lukutaidon parantamiseksi aloitimme myös kanji-kurssin, jonka puitteissa opimme lukemaan noin kymmenen kiinalaista kirjoitusmerkkiä viikossa. Kaikkein parhaaksi opiskelumetodiksi meille laiskoille gaijineille on kuitenkin osoittautunut Tommin suosittelema Slime Forest -seikkailupeli. Sen ideana on taistella lähimetsän vallanneita limanuljaskoja vastaan tunnistamalla niiden esittämät kanjit (sekä hira- ja katakanat). Alle viikon pelailun jälkeen osaamme nyt molemmat yli sadan kanjin merkityksen, ja parikymmentä uutta merkkiä oppii päivässä ihan helposti.

Toisena metodina mongolivaikutteiden pyyhkimiseksi mielestämme menimme katsomaan syksyn sumoturnausta (Aki Basho). Mongolipainijat eivät tällä kertaa pärjänneet, erityisesti odotettu yokozuna Asashoryun viides perättäinen turnausvoitto jäi haaveksi, sillä normaalisti hullun lailla treenaava mies oli pitänyt kuukauden harjoittelutauon ja esitykset areenalla olivat sen mukaisia. Koska menimme paikalle 15-päiväisen turnauksen viimeisenä päivänä, näimme kuitenkin erittäin jännittäviä otteluita, joiden päätteeksi ozeki Kaio sai järkyttävän kasan pystejä ja palkintoja tunnin mittaisessa palkintoseremoniassa. Tapasimme myös uusia suomalaisia - naapurikylällä asuva Anna oli löytänyt netistä Sushirajan sanomat ja liittyi seuraamme miehensä Jaakon kanssa.

maanantaina, syyskuuta 13, 2004

Mongolia kuvina

Seuraavassa kuvakertomus maasta nimeltä Mongolia.

Näkymä Leenan asunnosta kohti UB:n keskustaa. Temppelin näköinen rakennus on itse asiassa ravintola.
Turkkilaisten veistämä patsas, jolla ikää oli vähintääkin 700 vuotta. Manzshir Kkhiid.
Kolme matkaajaa nousemassa Manzshir Khiidin luostarin raunioita ympäröiville vuorille.
Näkymät Manzshir Khiidissä olivat kiipeämisen arvoiset. Syksy oli jo hieman kellastanut lehtiä, eivätkä kukkulatkaan kuulemma olleet enää niin vihreät kuin kesällä.
Kuiva puunkäppyrä vuorenrinteellä UB:n eteläpuolella.
Hevosia arolla. Kaikkialla oli hevos-, lehmä-, lammas-, jakki- tai kamelilaumoja.
Herrasmies ratsailla matkalla kohti Ulaanbaataria.
Pitkäkarvaiset jakit eivät häiriintyneet saamastaan huomiosta.
Kamelit olivat ikäviä kuvattavia, koska ne löntystelivät koko ajan karkuun. Linssiluteiksi niitä ei voi haukkua. Vielä nykyäänkin kolmasosa Gobin autiomaassa kuljetettavasta tavarasta matkustaa kamelin selässä.
Susien ruokalistalle joutuneen lehmän kallo vuorenrinteellä.
Tie vuorten välissä sijaitsevalle jurtallemme oli kiemurainen ja hiekkainen.
Onnellisen kissan jurtta ja sateenkaari.
Karakorumin Erdene Zuu -temppeliä ympäröi 108 valkoista stupaa.


"Main Zuu temple. Avtai Sain Khan built this temple in 15th at mid-month of the summer of the year of fiery male dog year in old Tahai place."

Näin selkeästi määriteltiin aika Mongoliassa ennen kuin nykyisenmallinen ajanlaskutapa otettiin käyttöön. Kuva esittää erästä lukuisista buddhalaisissa temppeleissä asustavista jumaluuksista.

Toisinaan maisemat näyttivät siltä, kuin joku olisi käynyt maalaamassa ne taivaanrantaan. Täysin epätodellista.
Kylä valtatien varrella. Tyypillisesti kylissä oli kourallinen taloja rivissä tien vierellä.
Pari miestä kävelemässä hiekkaisella arolla.
Tien varrelle pystytetty suuri ovoo, eli pyhä kivikasa. Se kuuluu kiertää kolmesti ympäri myötäpäivään samalla sinne kiven lisäten. Vaivan palkaksi saa hyvää onnea matkalleen. Näitä oli kaikkialla, joka ikisen kukkulan huipulla oli vähintäänkin parinkymmenen kiven läjä. Kivien lisäksi niistä löytyi muitakin esineitä, esimerkiksi eläinten luita ja japanilainen Hello Kitty -pahvimuki.
Tiet olivat välillä surkeassa kunnossa, kuten tässä. Peilin takaa roikkuva sininen liina on muuten liikkuva ovoo - koska kuljettajamme ei voinut pysähtyä kaikilla ovoilla, kosketti hän ohi ajaessaan liinaansa, joka ajoi saman asian.
Yksinäinen autonrengas muistuttaa liikenneonnettomuudessa kuolleista.
Pieni talo preerialla. Hmm... oikeastaan arolla.
Tämän heinäkuorman ohitimme matkalla Ulaanbaatariin. Selvisimme yllättäen hengissä.

Lopuksi pari panoraamaa. Ensimmäinen on jostain keskeltä ei mitään, ja toinen Zaisan-muistomerkiltä Ulaanbaatarin laidalta keskustaa kohti.

Chinggis-kaanin jalanjäljillä, osa 3

Mahtavien maisemien jälkeen UB näytti suhteellisen ankealta, mutta onneksi tiedossa oli sentään mukava päivä kaupungilla. Tarkoituksena oli ostaa mahdollisimman paljon Fazerin suklaata ja muita suomalaisia herkkuja mukaan Japaniin.

Ennen suklaa- ja juusto-ostoksia suuntasimme uudestaan Gobin tehtaanmyymälään tekemään kashmirostoksia. Mukaan tarttui kiitettävä määrä kaulaliinoja, villapuseroita yms. Kamelinkarvapeitto sekä -sormikkaita oli myös ostettava. Tunnustettakoon, että kashimirpeiton ostamatta jättäminen oli ehkä suurin uhraus, joka oli tehtävä. Peitto tuntui ihoa vasten niin ihanan pehmeältä, sileältä ja lämpimältä, että puolet myymälässä vietetystä ajasta meni sitä hipeltäessä.

Kashimirmyymälän jälkeen oli aika ryhtyä suklaanmetsästäjäksi. Lähikauppamme oli viikon jahkaamisen jälkeen päätynyt siihen tulokseen, että suklaalle voi sittenkin määrittää hinnan ja koodin syöttää kassakoneeseen. Ei muuta kuin pienen vuoren korkuinen määrä Fazerin levyjä reppuun. Mukaan tarttui myös puolukoita ja mustaherukkakompottia, joita kumpaakaan ei tunnu saavan Japanista ainakaan siinä muodossa kuin minä haluaisin.

Sunnuntain aamupäivän ohjelma oli suhteellisen yksinkertainen. Tarkoituksenamme oli käydä intellektuaalimuseossa, mutta ilmeisesti pienen ryhmämme älykkyys ei ollut riittävän korkea, sillä emme löytäneet museota laisinkaan. Sitä ennen ehdimme kävellä, ottaa taksin, kävellä, kysyä ohjeita ja kävellä. No, ainakin tuli hyvä aamulenkki ja nähtyä UB:ta vähän laajemmin.

Pitkän kävelylenkin jälkeen vatsassa kurnikin jo mukavasti, joten käänsimme nenät kohti korealaista ravintolaa. Voin vakuuttaa, että kenelläkään ei ollut taatusti nälkä sen lounaan jälkeen. Lounasannoksen hintaan kuuluvia alkuruokia kannettiin 11 kappaletta pöytäämme, jonka jälkeen jokainen kuppi täyttyi uudestaan, kun se oli kertaalleen tyhjennetty. Itse ruoka-annokset olivat kuin karhuille tehtyjä. Meidän kolmen annokset olisivat riittäneet kevyesti kymmenen ihmisen ruokkimiseen.

Mahat täynnä olikin sitten hyvä lähteä viimeiselle vuorivaellukselle vähän UB:n ulkopuolelle. Puolen tunnin ajomatkan päässä UB:n keskustasta on hotelli Mongolia, jossa yokozuna Asashoryun häitä vietettiin viime kuussa. Hotellin edessä kohoavat kauniit kukkulat, joille lähdimme kiipeilemään. Parin tunnin maisemakiipeilyn jälkeen palasimme alas ihmettelemään hotelli Mongoliaa ja nauttimaan oluet sen terassille.

Illalla oli sitten aika pakata matkalaukut ja tutustua tarkemmin mongolialaiseen lampaannilkkaluupeliin. Nilkkaluupeli oli itse asiassa aika hauska, varsinkin kuin allekirjoittanut kepitti muut osallistujat mennen tullen. Peliä pelataan todellakin lampaannilkkaluilla ja tarkoituksena on kerätä itselleen kaikki pelissä olevat luut napsauttelemalla niillä toisia samassa asennossa olevia luita.

Maanantaiaamuna olikin aikainen herätys ja lähtö lentokentälle. Jäähyväiset olivat jälleen kerran haikeat, kun oma hullunkurinen perheemme hajaantui ympäri maailmaa.

Takaisin Japaniin päästyämme tulli- ja muut muodollisuudet sujuivat enemmän kuin vaivattomasti, sillä Japanissa asuvina pääsimme maahan samaa kaistaa alkuasukkaiden kanssa. Mongolian jälkeen Japani tuntui kovin hiljaiselta ja kliinisen puhtaalta. Ja miten hyvää ja ystävällistä palvelua täällä saakaan. Mongoliassa ihmiset ovat kyllä ystävällisiä ja hymyileväisiä mutta palvelu on kuin Suomessa. Hymyjä ei irtoa kuin rautakangella ja silmiin ei katsota ellei tehdä näöntarkastusta.

Lopuksi toimittaja Simosen yhteenveto matkasta.

Hieno reissu! Mongolian suuruuden ajoilta ei ole paljon jälkipolville nähtävää säilynyt, eikä kaupungeista voi montaa kauniista sanaa sanoa. Suurin osa maasta on kuitenkin autiota kuin Lapin kaukaisimmat kolkat, ja maisemat ovat juuri niin upeita kuin matkaoppaat sanovat. Optimaalisinta olisi osata ratsastaa niin hyvin, että voisi ostaa hevosen, ja viettää kuukausi kuljeksien pitkin loputtomia aroja sinisten vuorten siintäessä horisontissa. Tietysti pitäisi myös käydä Gobin autiomaassa etsimässä dinosaurusten luita ja kalastamassa pohjoisosien metsäisissä järvimaisemissa.

Paikallisten kielitaito vaihtelee, osa puhuu venäjää, osa englantia, ja mongolien oma kieli kuulostaa lähinnä turkilta, jolle se onkin läheistä sukua. Kirjoitusjärjestelmä on lainattu Venäjältä, mutta turistin kiusaksi lausumisella ja kirjoitusasulla ei tunnu olevan paljoakaan tekemistä keskenään. Onneksi ihmiset sentään ovat ystävällistä, joskin taikauskoista väkeä.

perjantaina, syyskuuta 10, 2004

Chinggis-kaanin jalanjäljillä, osa 2

Keskiviikkoaamu koitti aurinkoisena, viileänä ja pölyisenä, kuten olimmekin jo osanneet odottaa. Poikkeuksen tähän aamuun teki se, että nyt alkaisi meidän todellinen Mongolia-seikkailumme: edessä odottivat muinainen Karakorum, hiekkadyynit, Miljoonan tähden hotelli ja Przewalskin (Takhi) hevoset. Alkuperäisenä ideana oli lähteä etsimään dinosauruksen luita Gobin autiomaasta, mutta erinäisistä syistä johtuen päädyimme toteuttamaan edellä mainitun ohjelman.

Ei siis muuta kuin kolmen päivän ruoka- ja juomavarastot jeeppiin, ja matkamme kohti suurta seikkailua saattoi alkaa. Autonkuljettajanamme ja oppaanamme toimi Amar, ulkomailla tietojärjestelmien maisteriksi opiskellut mukava nuori mies.

Heti ensimmäinen matkapäivä osoittautui yhdeksi suureksi seikkailuksi: Amar oli päättänyt viedä meidän kohteeseemme hieman eri reittiä kuin mitä Leena oli mielessään ajatellut. Asia ei sinällään haitannut meitä, sillä matkan varrella oli vaikka kuinka paljon mielenkiintoista nähtävää: uskomattoman upeita maisemia, maaoravia, kameleita, huikea määrä haukkoja, lehmiä, vuohia, lampaita jne. Piknik-lounaan nautimme vähän matkan päässä kahdesta isosta hevoslaumasta.

Alkuillan koettaessa alkoi silmiemme edessä vähitellen hahmottua paikka, johon olimme suuntaamassa - Khugnu Khan –vuori ja siellä pieni Erdene Khamban luostari. Vuorten välissä oleva laaksoon luostarin alapuolelle oli rakennettu vieraille muutamia jurttia yöpymistä varten.

Pitkän, kuuman ja töyssyisen ajomatkan jälkeen kenenkään voimat eivät enää riittäneet isompiin urheilusuorituksiin, joten päädyimme vain kiipeämään rinteillä sijaitsevan luostarin pienen pienelle pihalle. Mutta mitkä näkymät sieltä olikaan. Edessä aukeni huikaisevan kaunis maisema, jonka kuvailemiseen sanat eivät oikein riitä (ks. siis kuva). Tärkeintä oli tunne. Ja kuten Leena myöhemmin eräässä yhteydessä sanoi: ”Pelkkä täällä oleminen on kuin olisi rukouksessa.” Ja kuin kruunatakseen iltamme, vai pitäisikö sanoa minun iltani, jalkoihimme pölähti yhtäkkiä n. 5 kuukautta vanha kissanpentu, joka oli heti valmis silitettäväksi ja paijattavaksi.




Illan alkaessa pimetä, aloimme odottaa kuuluisaa tähtitaivasta, josta olimme kuulleet Hessulta (allekirjoittaneen isä). Hän oli nimennyt paikan aiemmin keväällä ”Miljoonan tähden hotelliksi”, ja tämä nimi oli myös jäänyt elämään paikallisten ihmisten keskuudessa. Auringon laskiessa ja illan pimetessä taivaalle alkoi yksi toisensa jälkeen ilmestyä tähtiä, kunnes lopulta taivas oli miljoonien tähtien peittämä. Olo oli kuin suoraan tieteisfilmistä, linnunrata kaartui ylitsemme paksuna valkoisena mattona, jota ympäröi säkenöivä ”timanttien välke”. Ympäröivillä vuorilla ulvoivat sudet, eikä valoa tullut muualta kuin jurttamme kamiinasta ja kaukana loistavasta nuotiosta.

Seuraava aamu valkeni tuulisena, koleana ja sateisena. Aamiaisen jälkeen otimme suunnan suoraan kohti hiekkadyynejä, jotka eivät aivan tainneet vetää vertoja Gobin valtaville, jopa yli kilometrin korkeuteen ulottuville hiekkadyyneille. Mutta hiekkadyynejä ne olivat joka tapauksessa. Ei muuta kuin muovipussit mukaan ja kipuamaan rinnettä ylös, joka oli kaiken kaikkiaan yllättävän raskasta touhua. Ylhäällä muovipussi takapuolen alle, ja menoksi. Tai sitten ei. Joko elopainoa oli kertynyt mäenlaskijoille liikaa tai sitten hiekka oli liian pehmeää, koska takapuoli upposi siihen enemmän kuin tehokkaasti. Uusi tekniikka, pää edellä rinnettä alas ei toiminut sen paremmin. Lopulta tehokkaimmaksi ja nopeimmaksi tavaksi tulla rinnettä alas osoittautui kieriminen. Valitettavasti muut kiipeilijämme eivät osoittaneet oivaa urheilijahenkeä vaan kävelivät rinteen alas! Toisaalta, heillä ei varmaankaan ole takintaskut vieläkin hiekkaa täynnä…

Hiekkadyynit koettuamme suunnistimme suoraan kohti muinaista Karakorumia. Itse Karakorumista ei ollut jäljellä kuin yksi suuri kilpikonnapatsas, mutta oli hienoa ajatella, että paikalla oli muinoin yksi historiamme tunnetuimmista kaupungeista. Paikalla oli 1500-luvulla rakennettu Erdene-Zuun luostari, johon kävimme tutustumassa.

Paluumatka sujui leppoisasti, vaikkakin ulkona tihkutti koko ajan vettä. Vesisade onnistui pilaamaan sen verran suunnitelmiamme, että ”vuorikiipeily” luostarin luona sai jäädä tältäkin iltaa. Mutta toisaalta sade palkitsi meidät toisella tavalla. Päästyämme takaisin luostarille, aurinko pääsi pilkottamaan sopivasta pilvenraosta luoden taivaalle kaksoissateenkaaret ja värjäten vuorten huiput kultaiseksi. Näky oli henkeäsalpaavan kaunis. Minun iltani oli täydellinen, sillä edellisenä iltana paikalle saapunut kissanpentu ilmestyi jälleen luoksemme.

Perjantaiaamu valkeni jälleen harmaana, mutta muuten sitäkin miellyttävämpänä. Kissaystävämme oli ottanut meidät uudeksi perheekseen ja viettänyt puolet yötä jurtassamme. Sillä näytti olevan oma sisäänkäynti jurttaan aivan oman ovemme vieressä. Yhdessä söimme aamiaisen ja pikkuotus näytti nauttivan suuresti juustonpaloista, savulihasta ja tonnikalasta.

Pian olikin aika jatkaa matkaa kohti Khustain kansallispuistoa, mutta sitä ennen ehdimme kuitenkin sanoa hyvästit isännillemme, ja jatkaa Hessun aloittamaa perinnettä antamalla omalle jurtallemme lisänimi ”Onnellisen kissan jurtta”. Lähtiessä saimme vielä emännältämme Altaalta lahjoiksi pyhät siniset huivit, suitsuketta ja 300 vuotta vanhat buddha-amuletit.

Khustaihin menimme nähdäksemme Mongolian villihevosia, takheja. Takhit oli metsästetty lähes sukupuuttoon 1970-luvulle tultaessa. Tuohon aikaan hevosia oli elossa vain vaivaiset 12 kappaletta koko maailmassa. Nykyisin takheja on yhteensä n. 1500, joista n. 250 Hustai National Parkissa.

Hevosia ei tarvinnut pitkään etsiä, sillä mukaamme tuli puiston opas, joka vei meidät suoraan hevosten luokse. Tai pikemminkin paikkaan, josta kiikareiden avulla saatoimme tarkkailla niitä. Pieninä, vantterina ja kauniina ne paistattelivat päivää rinteessä osan syödessä ruohoa. Alempana rinteessä murmelit hauskuuttivat meitä omilla toimillaan. Murmelit näyttivät isoilta, lihavilta oravilta, jotka pienimmänkin vaaran uhatessa livahtivat salamannopeasti onkaloihinsa. Hassuja otuksia olivat ne.

Pian oli aika jatkaa matkaa takaisin UB:ta ja suihkua kohti. Matkalla oli mielenkiintoista seurata paikallista liikennekulttuuria, mm. sitä, miten tasoristeyksessä kahdensuuntainen tie muuttuu yllättäen yksisuuntaiseksi ja kaksikaistainen tie viisikaistaiseksi, ja kuinka tämä kaikki palaa normaaliksi, kun puomit nostetaan.

tiistaina, syyskuuta 07, 2004

Chinggis-kaanin jalanjäljillä, osa 1

RIKENissä on jokaisen työntekijän velvollisuus pitää viikko kesälomaa. Aivan oikein, yksi viikko. Lomakohteikseen japanilaiset valitsevat usein Tyynenmeren paratiisisaaren, tai sitten pohjois-Japanin, sillä Tokiossa on kesällä lämmintä liikaakin. Ankaran pohdinnan jälkeen valitsimme rentoutumispaikaksemme maan nimeltä Mongolia.

Koska lukijakuntamme leukojen loksahduksen ääni oli kuultavissa Sushirajan toimitukseen asti, lienee paikallaan perustella valintaamme hiukan. Erinäisistä, ihmisjärjen ulottumattomissa olevista syistä johtuen toimittaja Hyvärisen äiti työskentelee tällä hetkellä Mongolian pääkaupungissa Ulaanbaatarissa EU:n palkkaamana yrityshautomokonsulttina. Häneltä ja monelta muultakin olimme kuulleet Mongolian maisemien olevan vertaansa vailla. Lisäksi tietenkin on syytä mainita historialliset syyt - 1200-luvulla mongolit valtasivat lähes koko tunnetun maailman luoden suurimman valtakunnan, minkä planeettamme on koskaan nähnyt. Kublai-kaani hallitsi kansoja Koreasta ja Vietnamista Unkariin saakka, ja silkkitie kuljetti rikkauksia ja Marco Polon Euroopasta Pekingiin saakka. Japani muuten selviytyi kahdesta mongolien hyökkäyksestä oikea-aikaisten taifuunien ansiosta: jälkimmäisessä hyökkäyksessä 140000 mongolisoturia hukkui japanilaisten jumalten tuuleksi (kamikaze) ristimässä myrskyssä.

Täysin loogisista syistä johtuen kiipesimme siis vapaaehtoisesti lauantaina Naritan lentokentällä Mongolian Airlinesin koneeseen. Yllätykseksemme kone ei ollutkaan venäläinen Putolev, vaan turvallisen tuntuinen eurooppalainen Airbus, ja lisäksi palvelu ja jopa kasvisruoka tyydyttivät. Kentällä muutimme n. 50 dollaria paikalliseksi viisumiksi, ja astuimme toiseen maailmaan. Ulaanbaatar oli ennakkoaavistusten mukaisesti ruma rähjäinen neuvostotyylinen kaupunki, joskin uusiakin rakennuksia näkyi nousevan siellä täällä. Sähkönsä asukkaat tuottavat näppärästi kaupungin keskelle sijoitetuilla neljällä hiilivoimalalla, jotka talvisin kuulemma muuttavat huomattavan osan polttoaineensa lämpöenergiasta paksun mustan savun muotoon. Hotellia emme tarvinneet, vaan majoituimme mukavasti Leenan asuntoon aivan kaupungin keskustassa.

Koska saavuimme illalla, tyydyimme vain purkamaan matkatavaramme ja vastaanottamaan Suomesta Leenan mukana lähetetyt tuliaiset (kovasti kiitoksia asianosaisille!). Kävimme toki syömässä ravintolassa, muttemme mongolialaisessa, sillä paikallisten ruokavalio koostuu pääasiassa lihasta, kun taas me syömme täsmälleen vain kaikkea muuta. Matkamme aikana ehdimmekin testata etnisiä ravintoloita korealaisesta ja thaimaalaisesta intialaiseen ja amerikkalaiseen.

Nukuimme hyvin, joskin allekirjoittanut, Suomessa talvisinkin ikkuna auki nukkuva karpaasi meinasi vilustua makuuhuoneen lämpötilan laskettua muutaman asteen alle kahdenkymmenen.

Aamulla tapasimme meidät lentokentältä noutaneen paikallisoppaamme Dakan ja suuntasimme kohti Ulaanbaatarin nähtävyyksiä. Koska Mongolia on tunnettu sinisestä taivaastaan, satoi tietenkin vettä ja oli kylmä. Siis +15 astetta. Ei muuta kuin subtrooppiseen Tokioon tottuneet hipiät pipon alle piiloon ja ulos paikallisia huvittamaan. Ensimmäiseksi pistäydyimme tutustumassa Mongolian suurimpaan ja tärkeimpään luostariin, Gandantegchinlen Khiidiin. Kommunistien vuonna 1937 suorittamissa etnisissä puhdistuksissa lähes kaikki maan luostarit tuhottiin, mutta tämä jätettiin hämmästyttämään turisteja. Sateessa Japanin lukuisten temppeleiden turruttamat mielemme eivät Gandanista suuresti vaikuttuneet, mutta päärakennuksen sisällä seisova 25-metrinen kullattu buddha sai kuitenkin leuat hieman loksahtamaan.

Paikallisia autoilijoita takseinamme käyttäen vaihdoimme teeman uskonnosta historiaan. Luonnonhistorian museo on kuuluisa kahdesta kokonaisesta dinosauruksen luurangosta, jotka tietenkin oli pakko nähdä. Kyseiset sauriaiset käyskentelivät planeetallamme 70 miljoonaa vuotta sitten, ja nykyisin todisteita tästä voi henkilökohtaisesti löytää pienellä vaivalla tonkimalla Gobin autiomaan hiekkaa etelä-Mongoliassa. Tarbosauruksen (T-Rex) 15 metrisen luurangon eteen käveltyäni ja sen purukalustoa vilkaistuani oli housupyykki lähellä, sillä hirmulisko näytti täsmälleen yhtä pelottavalta kuin elokuvissa. Joutaakin olla sukupuuttoon kuollut, mokoma hirvitys!

Illalla pistäydyimme ostoksilla lähikaupassa, josta löytyi iloksemme Fazerin suklaata! Koska tätä herkkua ei Tokiosta tunnu millään löytyvän, ryntäsimme oitis kassalle pari levyä mukanamme. Tympeä myyjä nappasi levyt, pyyhkäisi niitä viivakoodinlukijalla, ja... kieltäytyi myymästä niitä meille selittäen jotain mongoliaksi. Hämmentyneinä päätimme pohtia tilannetta yön yli ja yrittää myöhemmin uudestaan.

Seuraavana päivänä vaihdoimme opasta autoillaksemme lähimmän vuoren kääntöpuolelle Manzshir Khiidin luostariin, tai tarkemmin sanottuna luostarin raunioilla sijaitsevaan pieneen museoon. Heti n. 800000 asukkaan Ulaanbaatarista päästyämme asutus loppui kuin seinään, vain siellä täällä näkyi muutamia jurttia (mongoliaksi ger) ja karjalaumoja. Mongolialaiset ovat perinteisti olleet paimentolaisia, ja puolet heistä asuu edelleen näissä pyöreissä siirrettävissä asumuksissa. Koska jurtan voi purkaa ja koota parissa tunnissa, se on talviasuttava ja siihen mahtuu koko perhe, on se erittäin järkevä asumismuoto paimentolaisille.

Museo oli lyhyt ja asiallinen katsaus luostarin historiaan, mutta vierailun arvoiseksi paikan tekivät maisemat. Kiipesimme luostarin yläpuolisille kallioille, josta eteemme avautui huikaiseva näkymä yli pienten purojen ja metsien täyttämän laakson. Sinitaivaalla kaartelivat haukat eikä mistään kuulunut ihmisten ääniä. Tämä oli Tokion melskeen jälkeen sen verran rentouttavaa, että olisimme voineet jäädä sinne istumaan vaikka koko yöksi. Lomailuaikataulumme kuitenkin vaati meitä kapuamaan alas autolle ystävällisen luostarikoiran meitä uskollisesti seuraten.

Paluumatkalla oppaamme (nimeltänsä "Otro") kysyi, tahtoisimmeko vierailla jurtassa. Vastasimme tietenkin kyllä, ja pian olimmekin erään paikallismummon olohuoneessa nauttimassa hänen itse tekemäänsä jugurttia. Mongoliassa ei kotirauhaa tunneta, vaan milloin tahansa voi kuka tahansa pistäytyä käymään, ja aina ollaan vieraanvaraisia. Jurtan oven koputtamisen sijasta on kuitenkin syytä hieman kauempaa huudella "Onko koira kiinni?", ellei sitten halua kotiaan puolustavaa petoa pureskelemaan sääriluutaan.

Takaisin kaupunkiin päästyämme kävimme katsastamassa Gobin tehtaanmyymälän. Nimensä vastaisesti kyseessä ei ole hiekkatehdas, vaan sen sijaan sieltä voi ostaa erinomaisia kashmir-tuotteita muodikkaista puseroista kalsareihin. Länsimaissa nämä kashmir-vuohen villasta tehtävät mukavat ja lämpimät asusteet ovat suhteellisen kalliita, mutta alhaisesta elintasosta johtuen ne ovat turisteille kohtuuhintaisia Mongoliassa. Päätimme palata paikalle myöhemmin isomman rahanipun kanssa. Rahaniput ovat Mongoliassa väkisinkin suuria, sillä kolikoita ei tunneta, ja 1000 tögrögiä on arvoltaan noin yksi dollari.

Illalla näimme paikallisen musiikki- ja tanssiesityksen. Mongolien perinnemusiikki muistuttaa paljolti kiinalaista, mutta yksi erityispiirre erottaa sen kaikesta muusta: kurkkulaulu. Elävänä kuultuna se on vielä paljon kummallisempaa kuin levyltä. Ideana on se, että ääni muodostetaan jossain syvällä kehon uumenissa, ja lopputuloksena on haluttaessa kaksi ääntä yhtä aikaa, toinen matala murmatus ja toinen korkea vihellys. Hämmästyttävää! Samoin oli hämmästyttävää selkärangattomalta vaikuttanut nuori tyttö, joka väänteli itseään epäinhimillisiin mutta esteettisiin asentoihin. Tämäkin sirkuksissa usein nähtävä taiteenlaji on perinteistä Mongoliassa.

Lopuksi kävimme suklaaostoksilla lähikaupassamme. Yritykseksi jäi Fazerin hankinta tälläkin kertaa, kassakone kieltäytyi edelleen tunnistamasta viivakoodia.

Tiistaina kapusimme oppaamme kanssa Ulaanbaatarin eteläpuolisille vuorille saadaksemme paremman kokonaiskuvan maisemista. Matkan varrella tutustuimme venäläisten tuntemattomille sotilaille ja sankareille pystyttämään Zaisan-muistomerkkiin. Kaupunki kieltämättä näytti paljon paremmalta kaukaa ja korkealta katsottuna. Alas tultuamme tapasimme joen rannassa muutaman puun lehtiä rouskuttavan jakkilehmän (jakin ja lehmän risteytys). Illalla kävimme jälleen testaamassa kassakoneen suklaamyönteisyyttä, tuloksetta.