Hevosen häntäjouhet

Hevosen häntäjouhet, sellaisia tuntuvat nämä paikallisten hiukset olevan. Viime viikolla rohkaisin mieleni ja pyysin lupaa koskettaa täkäläisten tuttujeni hiuksia. Ällistys oli oikeasti valtava, vaikka olinkin jo tavallaan henkisesti valmistautunut siihen, että japanilaisten hiukset niin kuin ihan oikeasti ovat paksuja ja karkeita. En kyllä koskaan ole hevosen häntäjouhia koskenut mutta enpä tiedä mihin muuhun voisin kokemusta verrata. Ehkä suomalaiseen juuriharjaan…

Samalla tajuntani ymmärsi sen, miksi japanilainen hiustenhoitoaine, jota olen joutunut viimeaikoina käyttämään, on ollut jotenkin hieman liiankin tehokkaan oloista. Onneksi Suomesta saapui matkalaukullinen survival-tavaraa ja hiustenhoitoainetta.

Helvetin Kone

Flunssa parani omalla ajallaan, lopultakin. Aiemmin jäi kertomatta tarina uudesta metkusta, jonka ystävämme japanilaiset olivat meille kehittäneet, nimittäin Helvetin Koneesta.

Taustatiedoksi kerrottakoon, että Helvetin Kone on varashälytin, joka on asennettu asuinrakennuksemme ns. sivuoveen, jota käytännöllisesti katsoen lähes kaikki talomme asukkaat käyttävät. Tämä sivuovi sijaitsee vain pari metriä meidän ulko-ovestamme.

Kävi nimittäin niin, että talomme 6. ja 7. kerroksessa asuvat japanilaisperheet olivat päättäneet huolestua suunnattomasti talossamme havaitusta hämärästä hiipparista, jota kukaan ei tunnistanut. Huolesta soikeana pienet mustapäiset kanssaeläjämme valittivat asiasta tutkimuslaitoksen hyvinvointiosastolle, joka sitten suuressa viisaudessaan keksi ratkaisun tähänkin ongelmaan. Asentakaamme varashälytin sivuoveen! Sillä haihtuu huoli eikä kurja rikollinenkaan enää hiippaile kenenkään tietämättä talossa. Pahaksi onneksi kukaan ei tullut ottaneeksi huomioon talomme olevan rakennettu sillä tavalla hiippariystävälliseksi, että kuka tahansa tervejalkainen ihminen kiipeää vaivattomasti kaiteen yli ulkokäytäville ja samalla sisälle rakennukseen.

Mutta hyvinvointiosastohan ei turhista pikkuasioista välitä, joten ei muuta kuin sähkömies paikalle ja hälytin oveen. Ja voi sitä riemun päivää, kun hälytin lopulta rupesi toimimaan! Kyseessähän ei ollutkaan mikä tahansa turha moderni laite, johon esim. syötettäisiin numerokoodi aina ovesta sisään tultaessa. Ei, kyseessä oli todellinen Helvetin Kone, joka vonkaisi vähintään 140 desibelin voimalla joka kerta, kun oven avasi. Mitäpä siitä, että tärykalvot särkyisivät joka kerta, kun ovesta olisi kuljettava. Tai siitä, että ovea pidettäisiin auki minuuttitolkulla helvetillisen melun saattelema, kun äidit lastensa ja rattaidensa kanssa siitä kulkisivat. Ja mikäpä meidän olisi asuessa parin metrin päässä tästä kaikki onnelliseksi tekevästä laitteesta, joka öisin herättää joka kerta, kun humalainen tutkija saapuu iltaa viettämästä tai muuten vaan myöhään töistä kotiin. Ja mitäpä sitä turhaan välittämään sellaisesta asiasta, että kukaan ei tiedä tuleeko ovesta luvallinen vai luvaton kulkija, sillä Helvetin Konehan hälyttää tasapuolisesti kaikkien kohdalla.

Yhden päivän ja yhden yön sitä laitetta kuuntelimme ja sen jälkeen teimme oman päätöksen. Vähemmän moderni kone oli onneksi varustettu on/off –kytkimellä, joka muutettiin off –asentoon hetimiten. Lisäksi hyvinvointiosastolle lähti talonmiehemme välityksellä hyvin ystävällinen viesti siitä, että alakerran asukkaat eivät ole kovinkaan onnellisia.

Niin siis vaikeni Helvetin Kone, mutta ilmeisesti yläkerran japanilaiset naapurit ovat edelleen onnellisia. Luultavasti sivuoveen liimattu tarra, jossa kerrotaan hälyttimen olemassaolosta, sai heidät tyytyväiseksi.

Viitan varjossa

Shinjukun asema oli vilkas kuin häiritty muurahaispesä saapuessamme sinne alkuillasta. Koska oli lauantai, eivät aseman loputtomissa tunneleissa hallinneet aina niin kiireiset salarimanit vaan tavalliset vapaapäiväänsä viettävät tokiolaiset. Seinien kanjimerkkejä verijälkien lailla seuraten löysimme pian perille sovittuun tapaamispaikkaan itäpuolen pääportille, riittävästi etuajassa, sillä Kreiviä ei vielä näkynyt.

Varmistuttuamme alueen olevan turvallinen jätin puolisoni vartioimaan porttia ja menin itse kioskille. Kreiville ei syntymäpäivänä kelpaisi kuin paras mahdollinen. Onneksi löysin tiskin nurkasta mitä hienoimman lahjan, paketillisen mansikkaleivoksia. Meille yön kulkijoille mansikoissa on vahvaa symboliikkaa, muistuttavathan ne muodoltaan ja väriltään erehdyttävästi sydäntä, tuota pyhää elämän lähdettä.

Palattuani portille seuraamme liittyi kaksi nuorta japanilaisnaista, joista toisen muistin nähneeni aiemmin Kreivin seurassa. Hymyillen muistin Kreivin maininneen mieltymyksestään paikalliseen ravintoon, ja suuni kostui ajatuksesta päästä itsekin maistamaan noita hauraita olentoja.

Lopulta, reilusti myöhässä, ilmeistyi Kreivin tumma hahmo tunnelin päähän. Juhlan kunniaksi hänkin oli pukeutunut tummaan pukuun normaalin viittansa sijasta, ja Kreivittären muotoja verhosivat verenpunainen paita ja yönmusta hame. Huomattuaan olevansa pahasti alipukeutuneita japanilaiset valahtivat kalpeiksi ja alkoivat hätääntyneinä kumarella syvään ja pyydellä nöyrästi anteeksi töykeyttään. Kreivitär hyväksyi anteeksipyynnöt ja vähätteli tapahtuneen vakavuutta. Normaalisti tuollaisesta menettäisi tietenkin päänsä, mutta onko merkitystä sillä, miten jälkiruoka on pukeutunut, kunhan se vaan on tuoretta.

Kävely neuroottisesti vilkkuvien neonvalojen loisteessa toi mieleeni muistoja. Kuinka kauan olikaan siitä kun vasta maahan saapuneena olimme kääntyneet juuri tuolle rauhalliselta näyttäneelle sivukadulle ja astuneet toiseen elämään mustan viitan peitettyä taivaan? Seitsemän kuukautta? Se tuntui ikuisuudelta, ja ikuinen oli myös elämä edessämme, viitan varjossa.

Tavallisten ravintoloiden ja muun liiketoiminnan kyllästämän kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa olimme perillä Christon Cafessa. Kreivi murahti tarjoilijalle japaniksi sanat: "Pöytävaraus. Nimi on Kristo." Väri katosi naisen kasvoilta ja hän ohjasi meidät välittömästi suureen hämärään saliin ilmoittaen saapumisestamme kahdella kädentaputuksella. Ääni hukkui kuitenkin musiikin pauhuun, joka sopi meille, sillä Kreivi Kristo ei pitänyt huomiosta. Meidän asemassamme se voi johtaa nopeasti yakuzan salamurhaajien hopealuodin tielle.

Vilkaistuani ympärilleni tajusin, miksi tämä oli shinjukulaisten vampyyrien kantapaikka. Ravintolan sisustus oli kuin suoraan keskiaikaisesta luostarista kiviseinineen ja leveine puupöytineen. Yksi seinistä oli pelkkää alttaritaulua, uskonnollisia patsaita ja kynttilöitä, ja päidemme päällä roikkuvia valtavia kattokruunuja tuijottivat pylväisiin veistetyt muinaishirviöt. Yksityisyyttä kaipaaville oli tarjolla silkkiverhoin eristettyjä täysin punaiseen verhoiltuja pieniä huoneita, tai nurkkauksia takorautaisten kaiteiden reunustamien portaiden päästä löytyvältä parvelta. Tarjoilijat olivat pukeutuneet omituiseen nuorisomuotiin, mutta kuulemma shibuyalaisessa kellarissa sijaitsevassa vanhemmassa Christon Cafessa he verhoutuvat asiallisesti mustiin kaapuihin.

Istuimme pöytäämme keskelle salia ja tilasimme juotavaa. Pullo shampanjaa, naisille punaviiniä ja miehille parin litran kannu olutta pahimpaan janoon. Toki listalla oli kallista tuontiverta Euroopasta, mutta meillähän oli tuoretta tavaraa mukanamme. Ruokalistalta löytyi sydäntä niin keitettynä, paistettuna, kuin sashiminakin. Annosten tultua pöytään ne paljastuivat herkullisiksi, ja aterian jälkeen henkilökunta toi paikalle vielä kynttilöin varustetun täytekakunkin. Lopulta emme tietenkään voineet hillitä itseämme, vaan johdatimme japanilaisneitosemme karaoken varjolla pieneen punaiseen huoneeseen ja vapautimme heidät nautinnollisesti elämän tuskasta.

Aivan liian pian oli ilta jo ohi ja yö kietonut Shinjukun synkät pilvenpiirtäjät kylmään syleilyynsä. Normaalisti elämämäämme rajoittaa auringon nousu ja sen tappavat säteet, mutta Tokiossa pahinta on viimeisen junan kulkeminen jo heti puolen yön jälkeen. Tuskin on ehtinyt nousta arkustaan ja päästä kaupungille etsimään syötävää, kun on jo lähdettävä takaisin. Näillä tuloilla on kuitenkin pakko tyytyä maaseutuvampiirin elämään.

Kierrätyksestä

Koko Japanissa oleskeluajan olen joutunut pohtimaan kierrätystä. Jonkinasteiseksi viherhipiksi julistautuneena olen miettinyt sitä, missä menee raja järkevän kierrätyksen suhteen.

Otetaan ensin tarkasteluun muovi. Tavallinen muovi ja PET-muovi ovat eri jätettä. Tämä tarkoitta sitä, että ostaessasi esim. vesipullon, joudut laittamaan pullosta korkin sekä etiketin ns. tavalliseen muovijätteeseen, kun itse pullo menee PET-muoville tarkoitettuun astiaan. Jätelaskurimme on tällä hetkellä kohdassa kaksi pussia jätettä.

Seuraavaksi voimme tarkastella lasijätteen elämää, vaikkapa viinipulloja. Luonnollisesti värillinen ja väritön pullo menevät eri jäteastioihin. Mutta ennen tätä, täytyy jokaisesta pullosta hinkata kuuman veden ja saippuan kanssa etiketit pois. Niitä ei voi missään tapauksessa jättää pulloihin, sehän olisi suorastaan pyhäinhäväistys! Jos vesi ja saippua eivät kelpaa, voit yhtä hyvin käydä ostamassa kaupasta freonikaasulla toimivan suihkepullon, joka sisältää ympäristömyrkylle haisevaa etiketinpoistoainetta. Lasipurkit ja -purnukat menevät luonnollisesti omaan jäteastiaan - heti pesun jälkeen. Tässä vaiheessa meillä on viisi erillistä pussia jätettä.

Jatkakaamme matkaa jätteiden ihmeelliseen maailmaan. Pestyt alumiini- ja säilykepurkit menevät yhteen astiaan, hämmästyttävää. Tämän lisäksi on palava jäte, johon kuuluvat ruuantähteet, alumiinifolio, kaikki muovi, johon on jäänyt jotain muuta materiaalia kiinni kuin muovi jne. Tässä vaiheessa olemme seitsemännen jätepussin kohdalla. Tämän lisäksi sanoma- ja aikakausilehdet laitetaan omaan jäteasiaan, mutta huomatkaa, ei missään tapauksessa esim. paperikassiin laitettuna, vaan muovinarulla kauniisti yhteen sidottuna. Tämän jälkeen ryhdytään pesemään maito- ja mehupurkkeja, jotka pesun jälkeen pitää vielä leikata auki ja sitoa yhteen muovinarulla. Tässä vaiheessa keittiön lattiapinta-alasta on jo lähes puolet käytössä, sillä erilaisia jätepusseja on 9 kpl.

Näiden yhdeksän lisäksi on ainakin vielä olemassa oma jätekategoria mm. palamattomalle jätteelle, metallijätteelle ja vaatteille. Lievää hämmästystä aiheuttaa se, ettei biojätteelle ole omaa luokitusta vaan se kuuluu kategoriaan palava jäte.

Ja tietämättömille kerrottakoon sekin, että palavan jätteen saa viedä jäteasiaan vain joko läpinäkyvässä tai puoliksi läpinäkyvässä muovipussissa. Tavalliselle muovijätteelle kelpaa läpinäkymätönkin pussi. Muovipussin läpinäkyvyysaste on ilmeisesti määritelty sen takia, että talonmies voi käydä tutkimassa jäteasioita ja käräyttää onnettoman rikoksentekijän. Jos olet vahingossa (tai tahallaan) laittanut vääränlaista jätettä väärään jäteastiaan, pussi tuodaan jätekatoksen ulkopuolella ja siihen kiinnitetään iso lappu, jossa lukee kissan kokoisilla kirjaimilla: ”THIS IS NOT ACCEPTABLE”. Häpeä oi rikoksentekijä ja korjaa heti tekosesi!

Ongelmanani ei ehkä niinkään ole erilaisten jätteiden määrä vaan se, että missä menee raja järkevän kierrättämisen ja kuluttamisen välillä. Ensinnäkin, jos jokaisen kierrätettävän tavaran joutuu ensin pesemään kuumalla vedellä ja saippualla (esim. jugurttipurkit, viinipullot ja säilyketölkit), eikö siinä tuhlata jo niin paljon luonnonvaroja, että kierrättämisestä menee idea. Toisekseen, mikäli halutaan olla luontoystävällisiä, minkä ihmeen takia jokainen tavara pakataan kaupassa vähintään kolmeen eri kertaan. Esimerkkinä vaikkapa eräät suklaakarkit tai keksit. Keksit tai karkit pakataan ensin nättiin pahvirasiaan. Pahvirasian sisällä jokainen keksi/karkki on vielä yksittäispakattu joko muoviin tai jonkin sortin alumiinipaperiin. Tämän lisäksi kauppias vielä paketoi paketin yleensä yksittäiseen paperipussiin tai nättiin muovikassiin, joka laitetaan sitten vielä isomman muovikassin sisälle. Kotiin päästyä yhden keksin johdosta sinulla on kamala kasa erilaista jätettä.

Tämän lisäksi käsitettä kauppakassi ei tunneta. Kenelläkään ei ole kankaista kassia tai reppua mukana ostoksilla. Kaikki tavarat pakataan muovikasseihin, jotka ovat ilmaisia ja joita kaupan kassat jakavat kuin almuja kerjäläisille. Lisäksi muovikassit ovat niin heikkotekoisia, että pientäkin tavaramäärää varten joutuu ottamaan useamman kassin.

Viimeiset innostuksen rippeet kierrätykseen murskasivat kuulemani huhut siitä, että kaatopaikalla kaikki jätteet päätyvät samaan läjään.

Takaisin Japanissa

Kylläpä olen onnellinen päästessäni takaisin Japaniin. Niin oudolta kuin se voi kuulostaa, tuntui siltä, että olen palannut kotiin. Ja miten hyvältä tuntui kaikki se tunteeton japanilainen kohteliaisuus lentokentällä.

Flunssa ei ole vieläkään ottanut parantuakseen. Mitään ei oikein jaksa, koko päivä on mennyt sängyssä köllien. Sen verran ryhdistäydyin, että kävin vähän aikaa istumassa aulassa ja juttelemassa Meghnan ja Satchin kanssa. Se ei tietenkään oikeastaan ollut japanilaisittain kohteliasta, sillä minulla ei ollut sars-naamaria päälläni. Täällähän kaikki käyttävät kyseistä naamaria, jos heillä on pienikin nuha. Kunnon yskänpuuska kesken juttutuokio vei viimeiset voimat ja sai minut raahustamaan takaisin sänkyyn.

Keskustan valtakunta

Oooo-oooo, se on Kiinan maa
sinne voi maapallon läpi matkustaa
Oooo-oooo, se on pingiksen maa
siellä pelasin ping pong
ja hävisin ding dong
muttei haittaa

"Virtasen Jone" - Tohtori Orff ja herra Dalcroze

Koska edellisestä ulkomaanseikkailustamme oli kulunut jo kaksi kuukautta, oli aika käydä hakemassa uusia virikkeitä Japanin ulkopuolelta. Järjestin siis itselleni konferenssimatkan Pekingiin (Beijing) ja nappasin vaimon mukaani ihmettelemään maailman väkirikkaimman maan meinikiä. Amerikkalaiset voivat pitää itseään maailman napana, mutta kiinalaiset kirjoittavat oman maansa nimen kirjoitusmerkeillä Keskusta ja Maa. Merkit lienevät perua niiltä ajoilta, kun Kiina oikeasti oli Aasian sivistyksen kehto.

Kolmituntinen lento jenkkiläisellä Northwestern Airlinesilla meni oikein mukavasti, kiitos selkänojiin upotettujen monitorien. Niillä pystyi esim. katsomaan uusimpia elokuvia, pelaamaan pelejä ja lähettämään sähköpostia. Pekingin lentokentän terminaali kiilteli uutuuttaan, eikä tullimuodollisuuksissa ollut ongelmia. Jotain oli kuitenkin vialla: sisääntulohallissa oli sumua. Myöhemmin kentältä ulos päästyämme havaitsimme sumun olevan peräisin koko kaupungin peittäneestä sakeasta saastepilvestä. Ennen tätä oli kuitenkin vielä koettava muutama pieni kulttuurishokki. Ensimmäisen sain vessassa, kun kädet pestyäni paperin ystävällisesti käteeni ojentanut henkilö osoittautuikin rahaa vaativaksi paperikaupustelijaksi. En pikkurahan puutetta valitellen suostunut maksamaan mokomalle kiskurille mitään.

Toinen järkytys koettiin valuutanvaihdossa. Olimme huolellisesti etukäteen ottaneet selvää, että voimme terminaalissa sijaitsevilla automaateilla vaihtaa japanilaiset jenimme suoraan kiinalaiseksi valuutaksi. Automaatteja ilmeni olevan kaksi, molemmat pois käytöstä. Kun enempää automaatteja ei löytynyt, menimme infotiskille, josta tympeä naisihminen hätisti meidät lähellä olleeseen pankkiin. Peräti yhdellä luukulla vaihdettiin rahaa, ja sielläkin erinomaisen hitaasti. Lopulta kuitenkin saimme käteemme kasan renminbi-valuuttaa, tuttavallisemmin rämpylöitä.

Koko tämän ajan olimme hätistelleet ympäriltämme pimeitä taksikuskeja, joista meitä oli kovasti varoiteltu. Vaarana heissä on tietenkin se, että perille kyllä pääsee, mutta maksaa saa helposti kymmenkertaisen hinnan. Etsimme siis virallisen taksijonon ja parinkymmenen minuutin matkan jälkeen olimmekin hotellillamme (Beijing Continental Grand Hotel), viitisen euroa köyhempänä. Koska oli jo myöhä, tyydyimme vain käymään tervehtimässä Joensuusta saapunutta kolleegaani Tuomasta ennen nukkumaanmenoa.

Maanantaina tapasimme lisää kolleegoitamme/ystäviämme Joensuusta - heitä ilmeni lopulta olevan peräti seitsemän kappaletta yliopistolta, tiedepuistolta ja yritysmaailmasta. Henna oli ystävällisesti jälleen raahannut meille välttämättömyystarvikkeita kuten salmiakkia, Fazerin suklaata ja hapankorppuja. Konferenssiin ilmoittautumisen jälkeen olikin pari tuntia aikaa käydä kävelyllä hotellin lähistöllä. Tuulen puhallettua osan saastepilvestä maaseudulle aurinko lämmitti mukavasti kävellessämme pitkin moottoritien pientareita läheiseen etniseen museopuistoon, jonne oli rakennettu pieniä paloja erilaisten Kiinasta löytyvien kulttuurien tyypillisistä asumuksista ja elinympäristöistä. Oikein mukava turistipyydys, kuin nopea kiertomatka läpi Kiinan.

Lounaan nautimme hotellin kiinalaisravintolassa. Listalta löytyi mm. kuivattua oravaa, pääskynpesä- ja haineväkeittoa sekä kalanhuulia, mutta onneksi myös normaalimpia ja halvempia vaihtoehtoja. Sitten olikin aika aloittaa konferenssiesitysten kuunteleminen. Koska Photonics Asia 2004 oli vetänyt paikalle tuhansia kiinnostuneita, oli esityksissäkin runsaasti valinnanvaraa. Parin pätevän ja lukuisien tylsien esitysten jälkeen pääsimme lopulta notkuvien pöytien ääreen illallisbuffetin muodossa. Japanissa ja Euroopassa vastaavanlaisessa tilaisuudessa ihmiset ottavat juomat ja odottavat kohteliaasti tervetuliaispuhetta ennen ruokailun aloittamista, mutta täällä parituhatta kiinalaista ryntäsi suoraan pöytiin kyynärpäätaktiikalla mättääkseen lautaselleen maksimimäärän sapuskaa päästäkseen heti ahtamaan sitä napaansa. Edes mitään puhetta ei ollut, mutta onneksi sentään ruoka oli ihan hyvää ja sitä oli riittävästi.

Tiistaina istuin aika tiiviisti konferenssissa. Kiinalaisen tieteen kärki tuntuu olevan melkoisen kapea, sillä suurin osa esityksistä ei sisältänyt mitään uutta. Kielitaidossakin on vielä paljon parantamisen varaa - samoin kuin japanilaiset, kiinalaiset kykenevät vielä joten kuten esitelmöimään englanniksi, mutta yleisökysymyksien ymmärtämisessä heillä on suuria vaikeuksia. Kielimuuri aiheuttaa myös hauskoja väärinkäsityksiä. Eräs erittäin pätevä esitelmöitsijä kuuli väärin kysymyksen ja meni täysin hämilleen. Hän nimittäin luuli kysymyksen olevan: "Miten tällä esittelemälläsi menetelmällä ratkaistaan universumin ongelma?"

Koska universumin ongelma jäi vielä vaille ratkaisua, annetaan toimittaja Hyvärisen kertoa päivästään.

Jannen jäädessä seuraamaan luentoja minä lähdin kaupungille Burmaan kanssa. Burmaa on 21-vuotias mongolialainen tyttö, joka on asunut viimeiset 10 vuotta Pekingissä, siis oivallinen opas ja tulkki. Älkää hyvät ihmiset ryhtykö kyselemään, mistä hänet tunnen. Se on pitkä juttu.

Anyway, Burmaa raahautui toiselta puolen kaupunkia hotellillemme, josta sitten otimme taksin ja lähdimme kohti Leenan suosittelemaa silkkikauppaa. Matka hotellilta kaupalle kesti 40 minuuttia, sillä kuski ei oikein tiennyt minne oltiin menossa, vaikka kiinankielinen osoite ja kartta oli hänelle annettu. Perille päästiin ja taksin hinnastakin Burmaa tinki osan pois, kun kuski joutui tekemään vähän turhia mutkia matkalla.

Mutta se kauppa. Olisin voinut viettää siellä kokonaisen päivän ja vieläkin pidempään. Pieni pääni oli mennä sekaisin kaikista väreistä, kuoseista, kangaslaaduista ja käsittämättömän halvoista hinnoista. Minä vaan kävelin hyllyltä toiselle ja kangaspakalta kangaspakalle hipeltäen ja ihaillen niitä. Ja koko ajan vaan päässäni pyöri ajatus, miksei Japanissa voi olla tällaista. Lopulta, puolentoista tunnin ihmettelyn ja hiplailun yms. jälkeen päädyin ostamaan neljää erilaista silkkikangasta. Vieläkään en tiedä mitä kaikilla niillä kankailla teen, mutta eihän niitä voinut olla ostamatta.

Koska tuolla silkkikaupassa oli vierähtänyt rutkasti enemmän aikaa kuin olin alun perin ajatellut, oli suunnitelmia vähän muutettava. Burmaa tiesi lähistöllä olevan cd- ja dvd-kaupan, jonne suuntasimme seuraavaksi. Kauppa osoittautui ravintolan takahuoneeksi, jossa kaveri myi kolmesta urheilukassistaan dvd-leffoja. Koska leffat maksoivat peräti 6 rämpylää (0,6 euroa) kappale, jouduin taas lievän ostohysterian kouriin ja ostin pienen vuoren korkuisen pinon elokuvia.

Leffoja valitessa oli taas aikaa kulunut niin paljon, että minun oli pakko suunnata takaisin kohti hotellia. Burmaa pisti minut taksiin ja kertoi kuljettajalle, mihin mennä. Siinä sitten huristeltiin vanhalla etäisesti autoa muistuttavalla kulkuneuvolla pitkin monikaistaista moottoritietä kaistoja jatkuvasti vaihtaen kuin James Bond ikään. Takaisin hotellille päästyäni ehdin juuri purkaa ostoskassit ja istahtaa sängylle, kun Janne jo porhalsikin konferenssistaan huoneeseen ja ilmoitti, että nyt lähdetään ostoksille. Ei muuta kuin takki takaisin niskaan, vähän lisää rahaa mukaan ja menoksi. Henna ja Tuomas odottelivatkin jo hotellin aulassa. Tällä kertaa suunnaksi otettiin paikallinen marketti, jossa H&T olivat käyneet jo sunnuntaina.

Osoittautui, että marketti oli vain vajaan kilometrin päässä siitä silkkikaupasta, josta olin aiemmin päivällä käynyt. Taksista noustuamme Tuomas ilmoitti kuolevansa juuri sillä hetkellä nälkään, joten ennen ostosten aloittamista oli suunnattava lähellä olleeseen ravintolaan. Poikien vielä jäädessä tyhjentelemään oluttuoppejaan ja lautasia, me Hennan kanssa suuntasimme suoraa päätä helmiosastolle. Ja hyvät naiset, vaikka en koskaan ole ollut erityisen innostunut helmistä, niin nyt koin aivan uudenlaisen heräämisen. Käytävittäin pieniä puoteja, jotka kaikki myyvät helmiä. Siellä oli riveittäin erivärisiä, -kokoisia, -muotoisia, aitoja ja epäaitoja helmiä. Kukapa sellaista pystyisi vastustamaan, en ainakaan minä. Päädyin lopulta ostamaan itselleni kolme erilaista helmikaulanauhaa. Hauskinta on se, että voit itse valita mistä helmistä sinulle koru tehdään, ja näppäräsormiset tytöt tekevät sen sitten odotellessasi. Jotta odotteluaika ei menisi hukkaan, päädyin ostamaan sillä aikaa itselleni gore-tex ulkoilutakin.

Shoppailun ollessa jo loppusuoralla ja helmityttöjen vielä viimeistellessä kaulanauhoja, alkoi aiemmin kaupan edustalta kerjäläisiä kirjaimellisesti pois potkinut (!) poliisisetä käyskennellä ympäri markettia pilliin vihellellen. Putiikin kiinnimenoa ilmoittavaa äänimerkkiä saatteli tuima tuijotus ja vihainen sähähdys liian hitaasti työtään lopetteleville työntekijöille. Loppuilta sujuikin hotellin baarissa tuttujen kanssa mukavia jutellen.

Keskiviikkona Janne & kumppanit suuntasivat heti aamusta luentoja kuuntelemaan. Minä jäin kirjoittelemaan kortteja tutuille ja ennen kuin olin edes ehtinyt puoliakaan kirjoittaa, saapuivat J, T&H jo takaisin. Ja jälleen seurasi tuttu kuvio: ensin vaatteiden vaihtoon, sitten taksilla edellispäiväiseen markettiin tekemään lisää ostoksia ja ennen ostosten tekoa lounas samaisessa kiinalaisessa ravintolassa kuin edellisenä päivänä. Tällä kertaa mukaan tarttui vähän lisää koruja, Jannelle gore-tex ulkoilutakki (jonka lähtöhinnasta tingittiin 90%) jne.

Takaisin hotellille päästyä otimme pienet päiväunet ennen lähtöä konferenssi-illalliselle. Odotukset olivat korkealla, sillä illallispaikkana oli ”Great Hall of People” aivan Taivaallisen rauhan aukion laidalla. Epäilyjen olisi suonut nousevan jo siinä vaiheessa, kun etsimme linja-autoa, jonka oli tarkoitus viedä meidät illalliselle. Lopulta, päättömän pyörimisen ja suuren epätietoisuuden vallitessa nousimme linja-autoon, joka täyttyi muista yhtä tietämättömistä ihmisistä, jotka olivat tulossa samalle illalliselle kuin me. Ei olisi ollut kovin vaikeaa laittaa linja-auton etuikkunaan pientä lappua, jossa olisi lukenut konferenssin nimi ja vaikkapa ”illalliskuljetus” tai jotain muuta vastaavaa. (Kuvassa illallispaikkamme vieressä oleva Kielletyn kaupungin portti bussista nähtynä.)

Great Hall of People oli todellakin iso, ainakin sisältäpäin. Lisäksi saimme astella pitkin punaista, joskin aika kulunutta, mattoa metallinpaljastimien läpi hisseille, joilla matka jatkui toisessa kerroksessa sijaitsevaan saliin, jonne illallinen oli katettu. Jokainen sai valita itse pöytänsä ja kas kummaa, kiinalaiset kävivät lähes välittömästi pöydälle katettujen ruokien kimppuun. Lopulta tuli tervetuliaispuhe, joka oli ehkä hieman eriskummallinen mutta ehkäpä hyvinkin tyypillinen kiinalainen sellainen. Puhe kuului: ”Hyvää iltaa kaikki. Ööö, kaikki vieraat eivät vielä ole saapuneet paikalle, mutta ei se mitään, aletaan vaan syödä.”

Ei muuta sitten kuin puikot käteen ja herkkujen kimppuun. Tai niinhän me luulimme. Pettymys oli kirjaimellisesti karvas, sillä 60 dollaria maksanut illallinen osoittautui aivan karmeaksi. Alkupaloista leipä ja kirsikkatomaatit olivat hyviä. Sellerit olivat kitkeriä, itujen joukkoon oli sekoitettu erityisen kumista ja pahanmakuista jotakin. Loput alkupalat olivat sitten lihapitoisia, joten ne jäivät meiltä maistamatta. H&T:n kommentteihin väitteeni perustaen, eivät nekään kovin kummoisia olleet.

Pääruokalajeja oli useita mutta huhheijaa millaisia. Katkaravut olivat limaisia klönttejä, haineväkeitto pahanmakuista limasoppaa, jossa merimakkaran palaset kelluivat (nekin olivat limaisia klönttejä). Etanan näyttivät siltä, että ne oli kuorrutettu, kuinkahan tämän nyt sanoisi kauniisti, ejakulaationesteellä. Yhden pöytäseurueessamme istuneen henkilön mielestä etanat myös haisivat kyseiseltä tavaralta. Hedelmäkeittokin oli kuravellin näköistä että makuista. Parasta illallisessa olivat jälkiruuaksi tarjotut banaanit, joita ei, luojan kiitos, ollut käsitelty yhtään millään tavalla. Kolminkertainen hurraa huuto kiinalaiselle keittiölle…

Toimittaja Simonen jatkaa.

Torstaina tutkailimme konferenssin posterisession annin, joka oli yhtä surkea kuin edellispäivän illallinen. Suurin osa postereista koostui seinälle vieriviereen teipatuista pientä tekstiä sisältävistä A-nelosista, kun yleensä ideana on tehdä näyttävä ja helppolukuinen juliste. Koska iltapäivän esitykset vaikuttivat jo otsikoiden perusteella tylsiltä, läksimme jälleen kävelylle lähiympäristöön. Muutaman kauppakeskuksen, mm. Pretty Shopping Centerin nähtyämme päädyimme lounaalle mukavaan pieneen kiinalaisravintolaan, jossa menu oli kiinaksi, eikä tarjoilija puhunut sanaakaan mitään osaamaamme kieltä. Kanjimerkkejä tulkitsemalla, sanan "tofu" lausumalla ja kalan kuvan paperille piirtämällä saimme lopulta kolme ruoka-annosta tilattua. Edes kokista emme meinanneet saada tilattua, sillä sekin kirjoitetaan Kiinassa kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä, joiden lausuminen tuottaa vain vähän Coca-Colaa muistuttavan äänneyhdistelmän.

Lopulta kuitenkin pöytämme oli täynnä herkullista sapuskaa, jossa oli vain yksi vika: kalaruoka oli n. kymmenen hengen annos kalakeittoa! Vähempikin olisi riittänyt, mutta koska se oli silti naurettavan halpaa, ei siitä jäänyt meille mitään hampaankoloon.

Iltapäivällä otimme torkut H&T:n lähdettyä hakemaan tilaamiaan mittojen mukaan tehtyjä silkkipukuaan ja hamettaan. Illallisella saimmekin jotain paljon parempaa kuin edellisenä iltana. Konferenssissa tapaamamme, jo aiemmin tuntemamme suuri optiikan guru Li-Feng Li oli kutsunut "Joensuun nuorison" eli arvoisat toimittajamme sekä H&T:n illalliselle kanssaan. Koska hän asuu tällä hetkellä Pekingissä, tiesi hän myös oikein viihtyisän ja perinteisen ravintolan kaupungin keskustassa. Sanomattakin on selvää, että pian oli pöytä täynnä jos jonkinlaisia eksoottisia herkkuja ja lasissa kuuluisaa Keltaista Viiniä suolatulla luumulla maustettuna. Se olikin niin hyvää herkkua, että ostin pullon mukaan kotiin vietäväksi.

Kävi ilmi, että 18 vuotta USA:ssa työskennelleeltä professori Liltä oli evätty jenkkiviisumi, ja tämä yhdessä maailmanpoliittisen tilanteen kanssa oli saanut hänet päättämään olla koskaan palaamatta Tyynenmeren tuollepuolen. Hän ei myöskään ole ainoa tuntemani tiedemies, joka tällaiseen päätökseen on päätynyt. Amerikka näyttää Bushin johdolla sahaavan omaa oksaansa parhaan kykynsä mukaan.

Joka tapauksessa ilta oli oikein hauska ja ruokaa oli kiinalaisen tavan mukaan ihan liikaa. Tietenkin myös ammattimielessä on aina hienoa päästä luomaan suhteita alansa johtaviin tiedemiehiin. Lisäksi tämä tiedemies antoi puhelinnumeronsa ja käski soittamaan, jos tarvitsisimme opasta Kiinan muurille.

Perjantaina olikin konferenssi ohi, ja lopultakin aika nähdä Burmaan opastuksella vähän kiinalaista kulttuuria. Beijingin tärkein turistinähtävyys on itse Maon rakennuttama Taivaallisen rauhan aukio, kuuluisa mm. vuonna 1989 tapahtuneista demokratiamielenosoituksista. Lonely Planet huomattaakin pyörällä ajamisen olevan siellä kiellettyä, mutta panssarivaunujen olevan ilmeisesti ok. Aukiossa sinänsä ei ole muuta ihmeellistä kuin valtava koko, mutta mukava siellä oli käyskennellä ihmetellen turisteja, leijanlennättäjiä, jonossa tallustavia pieniä koululaisia ja siviilipukuisia salaisen poliisin agentteja. Tokiossa ei sellaista avaruuden tuntua pääse juurikaan kokemaan, mutta Pekingissä yleensäkin ovat kadut paljon leveämpiä ja talot kauempana toisistaan, ja monet kadut ovat puiden reunustamia.

Taivaallisen rauhan saavutettuamme siirryimme aukion laidalta alkavaan Kiellettyyn kaupunkiin. Kielletty se on siksi, että siellä muinoin asustivat Kiinan keisarit, ja silloin sieltä tavatut kansalaiset teloitettiin välittömästi. Koska Japanissa olemme nähneet suunnilleen samaan tyyliin rakennettuja temppeleitä jo ihan riittävästi, ei tämä valtava palatsialue arkkitehtuuriltaan suurta innostusta herättänyt. Hienoa oli silti päästä itse kävelemään elokuvista tutuille kaduille kuvittelemaan, miten ylellistä elämää keisarit ovat kymmenien tuhansien palvelijoidensa, eunukkiensa ja jalkavaimojensa kanssa viettäneet täysin eristyksissä hallitsemistaan ihmisistä. Alueelta löytyi lennokkaasti nimettyjä rakennuksia jokaiseen keisarin tarpeeseen, esimerkiksi, Ylimmän ja Keskimmäisen Harmonian Salit, Taivaallisen Puhtauden Palatsi ja Jumalallisen Sotilasnerouden Portti.

Lounaaksi nautimme aitoja kiinalaisia nuudeleita, joita kyllä saa Japanistakin, muttei juuri koskaan kasvisliemeen tehtynä. Herkullista oli, joskin "vähän tulinen" oli meille melkein liikaa. Lounaan jälkeen jaksoimmekin taas shoppailla tuliaisia läheisestä ostoskeskuksesta. Nyt osasimme jo tinkiä kuin alkuasukkaat, ja jätimme monta asiaa ostamatta, kun hinta ei pudonnut tarpeeksi alas.

Ehdimme vielä nopeasti kävelemään läpi Taivaan temppelin rauhallisine puistoineen ja kukkulalle rakennetulta temppeliltä aukeavine hienoine näköaloineen. Auringon laskiessa tulivat gore-tex -takit jo tarpeeseen. Viimeiseen shoppailuinnostukseen otimme taksin keskustan uusille neonvalaistuille ostoskeskuskompleksien reunustamille ostoskaduille, josta löytyi mm. loistavan englannikielisen tieteellisen kirjaosaston omaava kirjakauppa, halpoja piilolaseja ja länsimaisia reseptilääkkeitä.

Nuhanenä Hyvärinen jatkaa.

Lauantaina olivat sitten voimat lopullisesti ehtyneet, sillä jo ennen Kiinaan lähtöä olin ollut useamman päivän sairaana, enkä sitten malttanut myöskään liikaa lepäillä, kun kerran reissussa oltiin. Edellispäivänä ostettu ruotsalainen nenäsuihke osoittautui tehottomaksi plasebohuuhaaksi, olisi varmaan pitänyt ostaa saksalaista... Lähes koko päivä meni hotellin sängyssä maatessa ja potiessa. Onneksi telkkarista tuli satelliittikanavalta Taru Sormusten Herrasta -trilogian ensimmäinen osa, joten mukavahan sitä oli köllötellä. Toisaalta harmittaa, sillä suunnitelmissa ollut reissu Kiinan muurille jäi tekemättä.

Iltapäivällä sentään raahauduimme läheiseen ostoskeskukseen tekemään viimeiset tuliaisostokset ja ostamaan vähän evästä sunnuntaille, sillä lähtö olisi niin aikaisin aamulla, ettei aamiaisesta vielä siinä vaiheessa olisi mitään toivoa. Illalla kävimme syömässä hyvän illallisen hotellin kiinalaisessa ravintolassa.

Lyhyen mutta suhteellisen hyvin nukutun yöunen jälkeen kello herätti meidät 5.15 aamulla. Mukavaa… Ei muuta kuin loput tavarat kassiin ja menoksi. Hotellin vastaanottovirkailija veteli täyttä päätä sikeitä meidän saapuessamme tiskille. Laskun maksettuamme meillä olikin kimpussa useampi taksinkuljettaja, jotka innokkaina tarjosivat meille kyytiä kentälle. Osoittautui, että kaikki olivat epävirallisia takseja. Kaikki vakuuttelivat kovaan ääneen, ”lady, I have meter”, ”I give good plice” mutta hintaa kysyttäessä pyysivät kuitenkin nelinkertaista hintaa viralliseen taksiin verrattuna.

Kun kävelin takaisin hotellille sisään ja pyysin vartijaa kutsumaan virallisen taksin, roikkuivat kuskit jo hihanpielissä kiinni.

Hämmentävää oli seurata sitä, kun virallisen taksin kaarrettua hotellin eteen oli kuskien välillä syntyä käsirysy siitä, kuka saa kyydin. Haistatimme pitkät epävirallisille kuskeille ja painuimme pieneen punaiseen taksiin, jonka takakontti oli niin pieni, ettei matkalaukkumme mahtunut sinne. Matkalaukku pääsi kunniapaikalle pelkääjän penkille ja me Jannen kanssa ahtauduimme takapenkille. Mainittakoon, että viralliset taksit eivät ole mitään tilaihmeitä, ainakaan Pekingissä.

Kentällä painuimme suoraan turvatarkastukseen, joka oli jo ennen matkalaukkujen check-iniä. Hyvin pakattu matkalaukku avattiin ja harvinaisen ystävällinen lentokenttävirkailija tutkaili salmiakkeja hieman ihmetellen. Tämän jälkeen pääsimme vielä pariin turvatarkastukseen, joissa mm. takavarikoitiin pois Jannen ostama Keltainen Viini. Syytä emme tiedä, sillä heti kyseisen passin-/turvatarkastuksen jälkeen pääsi ostamaan niin paljon viinaa tax-free myymälöistä kuin sielu sieti.

Matka takaisin Naritaan sujui leppoisasti ja kerrankin lentokoneruoka oli oikeasti maittavaa. Viihdytimme taas itseämme pelailemalla muutamia tietokonepelejä ja katsomalla loppuun elokuvan I, Robot.

Yhteenvetona toimittajat Simonen & Hyvärinen lausuvat seuraavaa.

Hyvää Pekingissä oli: ruoka, shoppailumahdollisuudet, tilavat kadut, halvat taksit. Maha ei mennyt sekaisin eikä Tokiossa toimittaja Simosta vaivaavasta allergisesta nuhasta ollut käsittämätöntä kyllä tietoakaan.

Huonoa Pekingissä oli: tuulettomina päivinä kauhea savusumu, kiinalaiset käytöstavat, kaoottinen liikennekulttuuri, kehno joukkoliikenne (2 metrolinjaa), kerjäläiset, yletön kapitalismi.

Seuraavien vuosien aikana Peking voi muuttua paljonkin, sillä jo nyt pilvenpiirtäjiä putkahtelee esiin kuin sieniä sateella, ja sen lisäksi viranomaiset tekevät parhaansa saadakseen kaupungin paraatikuntoon ennen vuoden 2008 olympialaisia. Toivottavasti uudet joukkoliikennejärjestelyt (esim. 5 uutta metrolinjaa) ja pahiten saastuttavan teollisuuden siirtäminen kaupungin laidalle auttavat saasteongelman ratkaisussa.

Kypsää touhua

Maanantaina matkustimme pienempään kaupunkiin (Kawazu), jossa majapaikkamme oli aivan upea kylpylä vuoren rinteellä lähellä vesiputousta. Tekosyy tälle nautinnolle oli laboratoriomme syyskoulu, opiskelijoiden vuotuinen tutkimustensa esittelytilaisuus. Opiskelijaraukat olivat aika hukassa joutuessaan esitelmöimään englanniksi hankalista aiheista, mutta selviytyivät lopulta Kawata-sensein hankalista kysymyksistä joten kuten hengissä.

Esitelmien päätyttyä kaikki ryntäsivät pää kolmantena jalkana kylpylään. Jotain kertoo se, että kymmenistä tarjolla olleista kylvyistä nauttimiseksi oli tarpeen hakea vastaanotosta kartta, sillä muutaman talon sisällä sijaitsevan kylvyn lisäksi oli vuoren rinteellä jos jonkinlaista tapaa keittää itsensä mureaksi. Siispä uikkarit jalkaan ja menoksi! Koska tihkusateinen ilta oli jo pimenemässä ja partaa ajaessani olivat kaikki muut jo kaikonneet jonnekin, havaitsin olevani yksin tuntemattomalla muutaman japaninkielisen kyltin viitoittamalla polulla matkalla jonnekin. Onneksi löysin pian tieni pieneen ja kotoisaan luolakylpyyn. Hetken lämmiteltyäni jatkoin matkaani kylvyltä toiselle, kunnes lopulta muistin alueella olevan myös suuren vesiputouksen. Oikeat kanjimerkit muistilokeroistani kaivettuani sain suunnan nopeasti selville, ja pian istuinkin höyryävässä lähteessä aivan vesiputouksen juurella. Valonheitinten valaisema vesi ryöppysi valtavalla voimalla suoraan vuoren seinästä. Aivan mahtavaa!

Liian pian oli kuitenkin aika lähteä taas illalliselle, vaikka nälkä jo kurnikin. Koska edellisellä iltana monet olivat illallisella päällään yukata, tuo paikallinen kylpytakki, päätin minäkin tehdä niin. Kun sen päälle vielä puki tyylikkään päällystakin, oli olo kuin samurailla, joskin kymmenen numeroa liian pienet tohvelit estivät egon kasvamisen kohtuuttomiin mittoihin. Lisäksi istuminen tatamilla alushousujaan esittelemättä osoittautui odotettua hankalammaksi, mutta samoja ongelmia näytti olevan paikallisillakin. Ruoka oli aivan erinomasta, varsinkin edessämme tikussa paistetut taimenet, ja pääsimme ensimmäistä kertaa myös syömään shabu-shabua. Kuvassa esiintyvät kalanperkeet olivat vain koristeena, vaikka kyselinkin naapureiltani niihin syöntiohjeita. Yllättäen ilta jatkui nauttimalla erilaisia alkoholijuomia ja päättyi karaokeen, joskaan emme jaksaneet tällä kertaa mitään laulaa.

Seuraavana aamuna suoritimme lähemmän tutustumisen vesiputouksemme alkuperään. Ajoimme bussilla muutaman kilometrin ylävirtaan ja kävelimme sitten takaisin kylpylälle pitkin joenvartta. Muuten mukavaa, mutta kukaan ei maininnut meille, ettei matkatavaroita olisi tarvinnut ottaa repussa mukaan. Sitten olikin aika palata väsyneenä mutta hyvin kypsyneenä takaisin Tokioon.

Toimittaja Hyvärinen lausuu loppuviikosta seuraavaa.

Keskiviikon ollessa jälleen jokin virallinen vapaapäivä (kuuleman mukaan kansallinen kulttuurin päivä), lähdimme vähän shoppailemaan Kitchijoojin Kinokuniyaan Katariinan kanssa. Matkalla poikkesimme myös katselemassa suloista abessiinin pentua, joka muistutti erehdyttävästi meidän Pinjaa (ei tullut itku). Shoppailun jälkeen mentiin Katariinan ja Teron luokse katsomaan Samurai Fiction –elokuva. Illan päätteeksi ja alkavan flunssan kunniaksi päätimme käydä syömässä meksikolaista ruokaa. Parin viime viikon aikana viikonloppuruokailujen painopiste on selvästi ollut siirtymässä intialaisesta meksikolaiseen.