Miesten ilta

Jokunen viikko takaperin labramme naiset järjestivät itselleen bileet, siis naisten illan. Minnakin toki kutsuttiin, mutta hän oli harmikseen estynyt juuri sinä iltana. No, tiedättehän, miten kaikilla työpaikoilla on joku huviorganisaattori, joka aina jaksaa järkätä hauskaa muille. Meillä se joku on Chiyoda-san. Hänen kanssaan tuli viime viikolla puhetta naisten bileistä ja ennen kuin huomasinkaan, olin luvannut asuntomme Miesten illan tapahtumapaikaksi seuraavan viikon tiistaille.

Koto-Suomessa Äijien kokoontuessa ruokalista koostuu yleensä oluen lisäksi lenkkimakkarasta tai muusta Äijäravinnosta, poikkeuksena edustamani hieman kultivoituneemman maun omaavat Akateemiset Herrasmartat. Japanissa luonnollinen teema on tietenkin sushi, mikäs muu. Yleensä sitä on kaikissa juhlissa tarjolla valmiiksi kaupasta ostettuina asetelmina, mutta tällä kertaa päätimme tehdä sapuskat itse. Yhtään ei aikeita jarruttanut se, ettei kukaan osallistujista tunnustanut osaavansa tehdä sushia.

Tässä vaiheessa skeptinen lukija voi kysyä, miten vaikeaa voi muka olla ostaa kaupasta valmiiksi leikattu kala ja läntätä se riisiklöntin päälle (nigirisushi). Oikeasti jo pelkkä riisin keittämisen opettelu vie vuoden: sen pitää pysyä kasassa soijaan kastettaessa, mutta olla silti suussa mureaa, ja tietysti oikein etikalla, suolalla ja sokerilla maustettua. Näin sanoo virallinen tieto, mutta väitän silti, ettei sushin teko niin vaikeaa oikeasti voi olla, vaan taustalla on sushimestarien halu nostaa omaa arvostustaan.

Niin tai näin, ostimme pohjoisen kuuluisilla riisialueilla kasvanutta eliittiriisiä nimeltään Hitomebore, Rakkautta ensi silmäyksellä. Moneen kertaan pestynä, riisinkeittimellä keitettynä ja sopivasti maustettuna se oli herkullista jo sellaisenaan. Lisäksi pöydästämme löytyi monenlaisia lähikauppamme Ito-Yokadon ilmaiseksi viipaloimia kaloja, katkarapuja, salaattia ja tietysti merilevämattoja. Muutaman nigirisushin tekemällä kädet riisimöykyiksi muutettuamme (vinkki: kastele kädet ensin) palasimme alkuperäiseen suunnitelmaamme tehdä temakisusheja. Sellainen syntyy näin: otetaan käteen (te) merilevä, levitetään siihen vähän riisiä, pistetään päälle vähän tulista wasabitahnaa ja mitä muuta sitten halutaankin, merieläviä tai vihanneksia, ja kääritään (makiageru) suppiloksi. Helppoa, hauskaa, eikä tule sotkua.

Ajanvietteeksi olin varannut pari pientä älypeliä, siis sellaista, jossa pitää irrottaa pari puupalikkaa tai metallilenkkiä toisistaan. Näistä olikin loputtomasti huvia koko illan ajan kun olevinaan älykkäät fyysikot yksi kerrallaan koittivat ratkoa hyvin yksinkertaisia ongelmia erittäin vaihtelevalla menestyksellä. Varsinkin erinomaisen kiero mutta sekunnissa ratkaistavissa oleva mongolialainen kahden palan palapeli aiheutti harmaita hiuksia ajattelun ammattilaisille, ja vielä seuraavana päivänäkin eräs tutkijoista vaati saada nähdä sen uudestaan selvin päin varmistuakseen oikeasti ymmärtäneensä sen salaisuuden.

Muuten ilta kului pelatessa aiemmin kuvaamaani harvinaisen hauskaa nyokki-peliä. Venäläinen ruletti -versiossa häviäjä valitsee sokkona palkintonsa sushilautaselta, jossa viiden tavallisen sushin lisäksi on yksi vähän hövelimmin wasabilla terästetty herkkupala, mutta Äijäversiossa kaikissa susheissa on wasabilataus ja osassa lisäksi nattopapulimaa. Riisin lopulta loputtua sushit muuttuivat yhä omituisemmiksi, kunnes lopulta päällikköni Okamoto-san pääsi syömään itse tekemänsä katkarapu wasabimöykyllä -luomuksen. Wasabi oli sen verran tymäkkää tavaraa, että vielä pari päivää bileiden jälkeen eräs kollega valitti suun olevan kipeä.

Sanomattakin on selvää, että syötävien loputtua palkinnot alkoivat löytyä suomalaistyyliin viinapulloista. Japanilaiset voivat ehkä juoda paljon olutta, mutta terävien suhteen ei heille Äijäpisteitä kerry. Tässä vaiheessa elokuvista palannut vaimonikin tuli näyttämään esimerkkiä irvisteleville keisarin pojille.

Puolen yön paikkeilla oli taas aika viimeisen junan viedä juhlijat toipumaan ennen seuraavaa työpäivää. Hauskaa oli, ja uusiksi varmasti otetaan, varsinkin kun naisetkin ovat uhanneet tehdä omasta juhlastaan perinteen.

Lopuksi vielä muutama sana säästä. On ilmoja pidellyt.

Sadekausi nimittäin pitäisi olla. Viime vuoden tyyliin ei sadetta ole juuri normaalia enempää täällä nähty, vaan paikoin alkavat vesivarat olla jo huolestuttavan vähissä. Pohjoisemmassa sen sijaan vettä on riittänyt tulviksi asti. Lämpötila pysyi pitkään kurissa, mutta tiistaina sitten paukahti rikki Tokion kesäkuun lämpöennätys +36,2 asteen lukemilla. Tänään mukavaa 30 asteen lämpötilaa tasapainotti yli 90% ilmankosteus ja töihin pyöräillessä saikin väistellä kalaparvia.

Pukeutumisen suhteen olen lopultakin päässyt sinuiksi ilmaston kanssa. Aamulla katson lämpömittarista tarvittavan vaatetuksen seuraavalla logiikalla: lämpötilan ylittäessä +25 pistän jalkaan sandaalit ilman sukkia ja +30 asteen jälkeen vaihdan pitkät housut shortseihin. Kuinkas lämmintä siellä Suomessa kesällä olikaan?

Tuli- ja baarikärpäsiä

Lauantaina, Minnan saatettua vieraamme Narita Expressiin, ehdimme jonkin aikaa levätä ennen seuraavaa koitostamme. Katariina oli bongannut jostain, että lauantai-iltana olisi mahdollisuus nähdä ilmieläviä tulikärpäsiä ja vieläpä lähes kävelymatkan päässä kotoamme. Aiemmin sellaisia saattoi nähdä näillä seuduin useinkin, mutta nykyään niitä näkee parhaiten tulikärpäsfarmeilla.

Perillä ilmeni tulikärpästen (hotaru) olevan täällä varsin suosittuja - jonon päässä olleen liikenteenohjaajan kyltin mukaan jonotusaika olisi 75 minuuttia. Mikäpäs siinä, läheisestä putiikista vähän juotavaa mukaan ja jonon jatkoksi. Kaupasta mukaan tarttui myös pari ala-asteikäistä lasta, jotka reippaasti moikattuaan oitis ilmoittivat minun olevan tosi pitkä, ja lisäksi isonenäinen. Sen jälkeen he haastattelivatkin minua lähes koko jonotuksen ajan ja kävivät kaverinsakin juttelemaan kanssani. Ei sillä, että kielitaitoni vieläkään riittäisi kunnolliseen keskusteluun, mutta Katariinan ja Taeko-sanin avustuksella pääsimme kuitenkin selvyyteen esim. kaikkien lempisusheista ja kengännumeroista. Hauskoja veitikoita.

Lyhyen esittelyvideon farmin pihalla nähtyämme pääsimme lopulta sisään. Pimeässä kasvihuoneessa kiilui siellä täällä pieniä vihreitä valopisteitä, jotka lähemmin tarkasteltuina tosiaan ilmenivät kärpäksiksi (lajiltaan genji-botaru). Pienten apulaisteni avulla sain niistä kiinni useampiakin ihmeteltäväksi omalle kädelleni. Pian olimmekin jo pihalla kuulemassa ystävällisen kärpäsfarmarin vastauksia kysymyksiimme kärpästen valon alkuperästä (lusiferaasi-entsyymi). Opimme myös tulikärpästen olevan oikeasti koppakuoriaisia, eikä suinkaan kärpäsiä.

Illalliselle matkasimme bailukeskus Shibuyan mainioon Christon Cafeeseen, jossa juhlistimme Katariinan synttäreitä. Herkullinen ruoka sai meidät unohtamaan ajankulun täysin - ehdittyämme takaisin asemalle vähän ennen yhtä saimme todeta, että juna män justtiiisa. Mitä tekee tällaisessa tilanteessa kunnon tokiolainen, ottaako kalliin taksin kotiin vai meneekö hotelliin yöksi? Ei kumpaakaan, vaan etsii parhaimman hinta-laatusuhteen omaavan karaoken jossa juomat ovat ilmaisia ja riekkuu siellä aamuun asti. Karaoke olikin tekniikaltaan paras tähän asti näkemistämme. Biisit valittiin suoraan langattomalta kaukosäädintietokoneelta, ja ja niiden nopeutta ja sävellajia sai vapaasti säätää jopa biisin aikana itselleen sopivaksi tai muuten vaan huvittavaksi. Juuri ennen sulkemisaikaa kuulimmekin huippunopean version Bohemian Rhapsodystä.

Aamuviideltä astuimme takaisin ulos ihmettelemään taivaalle noussutta aurinkoa ja roskaisille kaduille sammuneita ihmisiä. Meno oli kuin Suomessa ikään! Lopullisesti kuvan superpuhtaasta Japanista romuttivat kaksi kadulta löytämäämme rotanraatoa. Kotiin junailtuamme olimme kuitenkin ylpeitä siitä, että olimme ensimmäistä kertaa onnistuneet juhlimaan Tokiossa aamuun asti!

Torstaina pääsin lopultakin pelaamaan sulkapalloa ensimmäistä kertaa Japanissa. En suinkaan verestänyt taitojani ensin kaverin kanssa, vaan ilmoittauduin suoraa päätä RIKENin vuotuiseen sulkapalloturnaukseen. Rapakunnostani ja 30 asteen helteestä (ei ilmastointia) huolimatta minulla oli laboratoriomme joukkueen kanssa oikein hauskaa, kun muutkin olivat aika keskinkertaisia taidoiltaan. Onneksi pelasimme vain nelinpelejä, muuten olisi helle vienyt miehestä voiton. Lisäksi toisen pelimme vastustajista toinen oli tyypillinen kaduilla näkyvä söpöstelevä nuori nainen, joka ei ilmeisestikään ollut ennen sulkapallomailaa nähnytkään, saatikka pelannut mitään pallopeliä.

Perjantaina älysimme, että jossain Pohjoisnavan lähettyvillä asuessamme meillä oli tapana juhlia keskikesää kylmässä ja sateisessa säässä ja kutsua sitä juhannukseksi. Viikolla olleista muista juhlista johtuen sain vain pari kaveria töistä houkuteltua mukaamme izakaya Nihonbashi-teihin tätä juhlistamaan. Illan aikana ravintolat vaihtuivat ja seurueemme kasvoi, ja mukaamme ottamamme salmiakkikossupullo osoittautui suureksi hitiksi yhden japanilaisnaisen ja brittimiehen keskuudessa. Odotustemme mukaan suurin osa maistajista ei siitä kuitenkaan innostunut, mutta pullo tyhjeni silti. Viimeinen ravintola Doma Doma sulkeutui aamuviideltä, jonka jälkeen pyöräilimme ihmeissämme kotiin: jo toisena viikonloppuna peräkkäin juhlimista aamuun asti! Olemmeko nuoria taas vai muuten vain myöhäisherännäisiä Japanin yöelämän suhteen?

Liisa ja Matti

Kesäisen vähätapahtumaisen arkemme katkaisivat ansiokkaasti Suomesta tänne tipahtaneet Liisa ja Matti, toimittaja Hyvärisen täti sekä aviomiehensä, joka sattumalta työskentelee samaisella Fysiikan laitoksella, josta allekirjoittanut aikanaan tutkijaksi valmistui. Heidän mukanaan saapuneen tuliaisvuoren syöminen ennen kesälomaamme voi vaatia muutaman sumopainijan kutsumista illalliselle, mutta hyvä niin, eipähän lopu sapuskat kesken.

Säätiedotukset olivat luvanneet oikein kunnollista sadekautta koko viikoksi, vaan kerranpas japanilainenkin meteorologi erehtyy - sää olikin hienon kesäinen viikon puoliväliin saakka, ja senkin jälkeen sade oli varsin kevyttä. Myös meille niin arkiset lämpimät illat herättivät vieraissamme ihastusta, yleensähän suomalaiset kokevat sellaisia vain Välimeren lomakohteissa.

Koska Finnairin lennot saapuvat Tokioon aamuisin, on aikaeroon tottumiseksi välttämättä valvottava ensimmäinen päivä vaikka väkisin matkaväsymyksestä huolimatta. Raahasimme siis vieraitamme lyhyiden päiväunien jälkeen ympäri kampusaluettamme ja Wako-shin keskustaa. Illalla tietenkin virkistäydyimme lähikylpylämme saunoissa, kuumissa ja kylmissä kylvyissä ja erilaisissa hierovissa tuoleissa ja muissa härveleissä. Erikoissuosikiksi muodoistuivat lämpimän veden huuhtomat makoilukivet, joilla vartin rauhallista koto-musiikkia kuunneltuaan rentoutuu niin tehokkaasti, että on viisainta nousta ylös ennen valumistaan viemäriin veden mukana. Vieressä kuorsailikin antaumuksellisesti pari japanilaista.

Erinomaisesti nukutun yön jälkeen minä poistuin töihin maanantain aamupalaveriin esittelemään edellisen viikon tuloksiani Okamoto-sanille. Minna otti sen sijaan lomaa kielikoulustaan ja ryhtyi täysipäiväiseksi turistioppaaksi. Ensimmäinen kohde oli aiemmin näkemämme Tokion Suuri Buddha (Tokyo Daibutsu) temppeleineen, ja sen viereinen kasvitieteellinen puutarha. Oheinen kuva esittää kaikista temppeleistä vakiovarusteena löytyvä huonojen ennustusten hylkäyspaikkaa. Paluumatkalla vieraamme pistäytyivät Narimasun asuntoesittelyalueella, jossa ihmetystä aiheutti se, että useimmat talot on suunniteltu kahdelle sukupolvelle: isovanhemmathan asuvat usein saman katon alla, ja heille on omat keittiöt ja pesuhuoneet.

Illallinen nautittiin tietenkin vakioizakayassamme Watamissa, jossa mm. olut ja itsegrillatut rauskunevät todettiin herkullisiksi. Lopuksi ostimme vielä Ginza Cozy Cornerin silmiähivelevästä kakkuvalikoimasta Matille nimellä varustetun synttärisuklaakakun.

Tiistaina sain kuulla Shinjukun puutarhan (Shinjuku Gyoen) olevan oikein viehättävä ja rauhallinen paikka keskellä päivää nähtynä. Kuulemma siellä oli maisemamaalareiden ja muutaman turistin lisäksi lähinnä lounastaan nauttivia ofisu-leidejä ja salarii-maneja. Luonnonrauhan vastapainoksi vieraamme näkivät tietenkin Shinjukussa myös maailman vilkkaimman juna-aseman ja tähystivät maisemia pilvenpiirtäjästä käsin. Illaksi liityin heidän seuraansa intialaiselle illalliselle, jossa tapahtui ihme: kerrankin emme tilanneet liikaa ja joutuneet pyörimään pallona pois Raj Mahalin loputtomien herkkujen ääreltä.

Auringon laskettua olikin sitten hyvä ihmetellä iltavilinää neonvalojen loisteessa. Pistäydyimme myös eräässä alueen lukemattomista pelitaloista kummastelemassa toimivia laukkaratojen pienoismalleja (vedonlyöntipeli), söpöstelyvalokuva-automaatteja ja muovirynnäkkökivääreillä vihollisarmeijoita niittäviä paikallisia. Hämmästyttävin näky oli kuitenkin rumpusettipeliä (kyllä, täysi setti basareineen) pelannut heppu, joka paukutti menemään kuin Remu Aaltonen ikään, eikä suinkaan mitään perushumppakomppia, vaan progerokkia ja jazzia.

Keskiviikkona naiset ottivat lepo- ja minä vapaapäivän lähteäkseni esittelemään Matille Japanin tiedettä ja teknologiaa. Pitkäaikainen haaveeni nähdä elävänä Hondan Asimo-robotti toteutui Odaiban Miraikan-tiedekeskuksessa, jossa Asimo esiintyy päivittäin muiden robottikansalaisten ohella. Kaveri käyttäytyi valtavan lapsilauman ja muun yleisön edessä kuin muoviasuun pukeutunut pienikokoinen ihminen ikään: toivotti hyvää päivää, kertoili itsestään ja välillä demonstroi kykyjään, kuten kävelyä lyhyin ja pitkin askelin sekä hitaasti että nopeasti, ja kapusi portaat ylös ja alas kuin ei mitään.

Tiedekeskus itsessään oli hieno paikka. Vaikuttavin näky oli kaapeleilla kattoon ripustettu 6,5-metrinen maapallo, jonka pintaan upotetut miljoona lediä saivat sen satelliittidatan avulla näyttämään aidolta pyörivältä kotiplaneetaltamme. Tahdon heti sellaisen.

Muita kohokohtia: täysin tasaisella reunattomalla radalla sujuvasti ylä ja alamäkeen ilmassa leijuen edennyt maglev-junan pienoismalli, 6500 metrin syvyyteen sukeltanut miehitetty sukellusvene, 311 km/h kulkeva 8-pyöräinen (ja -moottorinen!) sähköauto KAZ, pätkä valtavan Super-Kamiokande -neutriinodetektorin seinää, kansainvälisen avaruusasema ISS:n asuntomodulin täysikokoinen malli ja metallikuulia bitteinä käyttänyt internetin pienoismalli reitittimineen. Paljon nähtävää jäi vielä silti seuraavaankin kertaan, esimerkiksi viiden miljoonan tähden planetaario ja virtuaalimaanjäristin.

Tiedekaupasta löysin iloiseksi yllätyksekseni aiemmin netissä nähneeni heittolelun nimeltä X-zyLo. Se näyttää lähinä isosta muovipullosta leikatulta n. 7 senttiä leveältä renkaalta, jonka ei ikinä uskoisi lentävän mihinkään. Kun maailmanennätys kuitenkin on lähes 200 metriä, oli se pakko saada kokeilla itsekin. Viime päivien testien perusteella 50 metriä on realistinen tavoite, sen ylittäminen vaatii uutta heittotekniikkaa, jonka juuri netistä hoksasin. Hauska vehje!

Tekniikan päivä täydellistyi illalla Akihabarassa, jossa kiinnostavat pikkuputiikit olivat tosin ehtineet sulkeutua, mutta Laoxin seitsemästä kerroksesta löytyi silti riittävästi elektronista ihmeteltävää.

Torstaina kävimme lopultakin Ikebukuron Sunshine Cityn Aquariumissa. Kaikenlaisia vesieläviä sitä maailmassa onkin, ja niitä ihmettelemässä tietenkin laumoittain pikkukoululaisia. Mukavan reissun hauskin hetki oli se, kun merisaukko onnistui kähveltämään ruokkijaltaan tyhjän kalasankon. Sen kanssa se sitten pelleili ympäri allastaan kaverinsa kanssa kuin paraskin koomikko, välillä sukelleltiin sankko päässä, sitten hakattiin sitä mahaa vasten kuin simpukkaa kivellä rikkoen ja lopulta kaadettiin sankollinen vettä omaan päähän. Pitkällisen yrittämisen jälkeen ruokkija onnistui lopulta harhauttamaan ovelat saukot kalanpalasella ja saamaan sankon takaisin itselleen.

Akvaarioiden lisäksi samasta paikasta löytyi myös pieni eläintarha, jonka apinatalon pitkähäntäisistä asukeista osa oli ihan vapaana ihmisten joukossa. Ulkosalla näimme myös parven pieniä pingviinejä ja kourallisen veikeitä pelikaaneja, jotka eivät jostain syystä halunneet lentää pois aitauksestaan.

Poistuttuamme sushibaarin kautta Sunshine Citystä pistäydyimme ihmekauppa Tokyu Handsissä, josta oikeasti tuntuu löytyvän mitä vaan sirkkeleistä naamiaisasuihin. Leluosastolla tuijotimme vakiotaikurin taidokasta rengasrutiinia nenä kiinni renkaissa, mutta ei niissä mitään saumaa missään näkynyt. Kaveri lupasi neuvoa salaisuutensa, jos ostaisimme paketillisen renkaita - käyttöohjeet ovat nimittäin vain japaniksi.

Kahvilaan mennessämme vieraita ihmetytti sateenvarjon pussitusautomaatti. Täällähän saa kauppojen ovella aina pussin sateenvarjolleen, ettei sillä sisällä kastele itseään ja kauppatavaroita. Joissain kaupoissa työnnät vain sateenvarjon simppeliin koneeseen, joka pussittaa sen sinulle automaattisesti. Helppoa, yksinkertaista ja näppärää.

Päivän viimeinen turistiriento oli pakollinen tutustuminen Seibun ja Tobun ruokaosastoihin. Oikeastaan ehdimme koluta vain pienen osan Seibun tarjonnasta, mutta siinäkin oli jo tarpeeksi. Valikoima on oikeasti järkyttävän suuri, vaikka kunnon ruisleipää ei löydykään.

Perjantaina poistuin taas töihin vieraidemme kolutessa Wako-shia ja 100 jenin halpiskaupan, josta löytyikin runsaasti kotiinvietävää. Matti bongasi kadulla kävellessään myös lukuisten sähkömoottoroitujen polkupyörien lisäksi pyörän, jossa oli ketjujen sijasta kardaaniakseli! Kaikkea sitä ihminen voikin keksiä. Tästä hämmentyneenä vieraamme eksyivät paukuttamaan rumpupelejä Sega-Worldiin ja otattivat itsestään vielä sarjan söpöilykuvia (purikura, eli print club).

Illalla nautiskelimme taas elämästämme kylpylässä, jossa tällä kertaa älysimme, että siellä voi nauttia myös illallisen viivakoodirannekettaan maksuvälineenä käyttäen. Mikä olisikaan parempaa kylvyn jälkeen kuin kylmä olut ja hyvä ruoka. Ja taas uni maistui.

Näin oli vieraamme saatu läpi tiivistetystä turistiohjelmasta temppeleineen, susheineen, pilvenpiirtäjineen ja moderneine teknologioineen. Ilmeisen tyytyväisinä he poistuivat maasta kohti uusia seikkailuja Koreassa. Mitä tekivätkään ahkerat turistioppaamme lauantaina? Viettivät ansaitun lepopäivän? Ehei, luvassa oli jotain aivan muuta, mutta siitä enemmän ensi kerralla.

Amatsoonit rulaa!

Sadekauden alettua on tätä nykyään ainoa järjellinen ajanviete tilailla kirjoja ja musiikkia Japanin Amatsoonista. Maailmankaikkeuden tärkein kirjallisuus tulee kauniisti pakattuna suoraan kotiovelle, ja vieläpä ilman postimaksuja. Lisäksi, taas punapääksi muuttuneen fyysikkomme iloksi, englanninkielinen tiedekirjallisuus on selvästi halvempaa kuin sama ensimmäiselle kotimaiselle käännettynä. Mikä voikaan enää estää meitä ostamasta kilotolkulla kirjoja!? Paitsi se pieni seikka, että ne kaikki on jollain keinolla ennen pitkää raahattava mukanaan Suomeen.

Alkukuusta ei sitten olekaan tapahtunut mitään erityisempää. Sadekausi on selvästi sadekausi tänä vuonna, ja kuuleman mukaan kesästä on tulossa kylmä – ainakin verrattuna edelliseen, joka olikin ennätyskuuma. Japanilainen ystäväni harkitsi jättävänsä kesävaatteet kokonaan varastoon, kun ei kerran lämpimiä säitä ole alkanut kuulumaan (tänään varjossa +28).

Niin, ja Jannen aikaisempien valitusten inspiroimana huipputeknologian edelläkävijä Anttila aloitti musiikin myymisen netitse. Ja tietenkin kotimaisen musiikin valikoima on hyvä.

iPodini on osoittautunut hintansa väärtiksi ja hyväksi matkaseuraksi, vaikka junamatkat ovatkin edelleen ihan yhtä tylsiä – suorastaan kuvottavia. Viikonloppuisin ei todellakaan tee mieli lähteä yhtään minnekään, koska joutuisi matkustamaan junalla. Juna-/metromatkailusta on alkanut tulla uusi kirosana minulle.

Eilen käytiin Jannen kanssa vähän verestämässä muistoja siitä, kuinka frisbeetä heitellään – ja hyvinhän se sujui. Ultimate, here we come!

Lopuksi mainittakoon, että pääministeri Koizumi on kehottanut kaikkia toimistotyöntekijöitä jättämään puvuntakin ja kravatin kotiin kesähelteillä. Pukeutumissääntö on ollut voimassa tämän kuun alusta ja jatkuu syyskuun loppuun asti. Viestin perillemenon varmistamiseksi pääministeri itse esiintyi virallisesti sinisessä kauluspaidassa ilman puvuntakkia ja kravattia, ja paidan ylin nappi auki! Tosin viestin perillemenosta ei ainakaan vielä ole näkynyt merkkejä metrossa kulkevien salariimanien pukeutumistrendiä seuraamalla.

Vähentääkseen energiankulutusta ja sitä kautta kasvihuonekaasuja yms. päästöjä, on pääministeri myös määrännyt, että valtionvirastojen on säädettävä ilmastointinsa +28 asteeseen kesän ajaksi.

Ja ihan lopuksi vielä tärkein uutinen. Yläkerran naapuri ja melkein perheenjäsenen statuksen saanut Meghana lähti viime viikon torstaina takaisin Intiaan.