Nara

Liian kauan aikaa oli jo vierähtänyt siitä, kun viimeksi olimme pistäytyneet kauempana Tokiosta. Työmatka meidät sinne tälläkin kertaa vei, olin nimittäin lupautunut pitämään esitelmän laserfysiikan konferenssissa Kioton seudulla jossain pienessä tuntemattomassa kaupungissa. Turismin kannalta erinomaisesti paikka sijaitsi lähellä kaikkien tuntemaa Japanin ensimmäistä pääkaupunkia Naraa, jossa myös majoituimme. Hotelli ei tosin ollut mitenkään erityinen, varsinkin rämisevä ilmastointilaite oli pilata yöunemme. Toki seuraavana päivänä heti asiasta valitettuamme saimme entistä ehomman huoneen.

Ensimmäisen päivän minä vietin konferensissa ja Minna turistina. Vaikka suunnittelenkin työkseni uudenlaista laseria, en silti ole mikään lasereiden asiantuntija. Tästä syystä esitelmäni jännitti hieman normaalia enemmän. Puheeni oli viimeisenä ennen lounasta, ja aikataulun uudelleenorganisoinnin jälkeen pääsin aloittamaan puoli tuntia aiottua myöhemmin. Jättääkseni ihmisille edes vähän aikaa syömiseenkin pidin esitelmäni tuplanopeudella jättämällä puolet selityksistä pois, mutta harmikseni ainakin osa ihmisistä pysyi vielä kärryillä tarpeeksi hyvin esittääkseen nasevia kysymyksiä ja kommentteja.

Joka tapauksessa esitelmä meni ihan hyvin ja tapasin pari samanlaisia hommia tekevää tyyppiä. Samoin tein sain myös työpaikkatarjouksen, tällä kertaa Uudesta Seelannista. Olisipahan ainakin vielä kauempana Suomesta ja kaikesta muustakin sivistyksestä.

Illalla hotellille palattuani sain kuulla eteläisen Naran (Naramachi) olevan viehättävää seutua lukuisine vanhoine taloineen ja pikkukaupunkilaistunnelmineen. Tokiossa kaupungilla kävellessään tietää rakennusten jatkuvan loputtomasti joka suuntaan, mutta täällä jotenkin aisti sen, että olisi mahdollista löytää kaupungin reuna ja astua sen tuolle puolen. Pois kaupungista? Ihmeellinen ajatus. Ihmisten vähyys tuntui joka tapauksessa hyvältä.

Minna oli myös ehtinyt tavata Naran kuuluisimmat asukkaat, nimittäin peurat. Kun Nara joskus 700-luvulla valittiin pääkaupungin paikaksi, pidettiin peuroja jumalten lähettiläinä. Sitä virkaa toimittaa edelleen 1200 peuraa lähinnä kaupungin puistoalueilla, mutta saattaapa niitä tavata kaduillakin kuljeksimassa. Minnan tapaamat otukset eivät olleet tyytyneet pelkkiin peurakekseihin (shika-sembei) vaan tahtoivat syödä suihinsa myös paidan ja hameen. Tästä huolimatta vaimoni ilmoitti haluavansa heti muuttaa Naraan asumaan.

Tokiossa emme ole juurikaan käyneet oikeissa kunnollisissa japanilaisravintoloissa lähinnä johtuen siitä, että niiden ruokalistat ovat poikkeuksetta japaniksi ilman kuvia. Kasvissyöjänä ei tilaaminen sokkona oikein tule kysymykseen, eikä nälkäisenä jaksa yrittää päästä yli kielimuurista. Tästä syystä käsityksemme paikallisen kokkauksen tasosta on jäänyt hieman hämäräksi, ja tähän päätimme nyt saada vähän valaistusta perinteisen näköisestä Edogawa-ravintolasta. Harmi kyllä jouduimme istumaan länsimaiseen pöytään tatamihuoneiden tilanpuutteen johdosta, mutta saimmepahan koko huoneen itsellemme.

Pienen "eihän tässä varmasti ole lihaa eikä kinkkua"-kyselytuokion ravintolan emännän kanssa pidettyämme saimme eteemme näyttävät ateriat. Annoksiin kuului perinteiseen tyyliin tusinan verran pieniä kippoja sisältäen monenlaista sapuskaa tempurasta pikkelsseihin. Samoja ruokia kyllä saa joka paikasta, mutta nyt oli kerrankin makuunkin panostettu. Herkullista!

Toisen päivämme käytimme puhtaasti turismiin. Yli 30 asteen lämpötilasta johtuen kävely puisto- ja temppelialueelle ei tuntunut maailman parhaalta ajatukselta, joten päätimme ryhtyä kunnolla turisteiksi ja palkkasimme rikshakuskin viemään meidät perille. Mukava ja atleettinen Kaurismäki-faniksi osoittautunut nuorimies kiskoikin meidät puistoon kymmenessä minuutissa esitellen samalla oleelliset nähtävyydet matkan varrelta.

Puistossa meitä odottivatkin jo Bambin näköiset peurat puun varjossa köllötellen. Ensiksi menimme kuitenkin katsomaan kuuluisaa suurta Buddha-patsasta. Toisin kuin Kamakurassa, jossa samanlaisen patsaan ympärille rakennettu temppeli tuhoutui liian monta kertaa luonnonmullistuksissa ja jätettiin lopulta jälleenrakentamatta, täällä Buddhalla on vielä katto päänsä päällä. Kuulemma tosin hänen päänsä on pari kertaa pudonnut maanjäristyksessä ja muitakin vaivoja on vuosien varrella ollut. Temppeli, vaikka onkin vain kaksi kolmasosaa alkuperäisestä, on matkaoppaan mukaan maailman suurin puurakennus. Tiedä häntä, mutta vaikuttavan massiivinen se silti oli.

Siinä missä kristityt puhuvat neulansilmän läpi taivaaseen pääsystä, täällä valaistukseen vie oikotie Buddhan sieraimesta. Koska sierain kuitenkin sijaitseen epäkäytännöllisesti 15 metrin korkeudessa, on saman kokoinen reikä porattu erääseen temppelin kannatinpylväistä. Tästä sitten ihmiset koittavat epätoivoisesti survoutua. Me totesimme reiän hiukan liian tiukan näköiseksi, ja seurasimme sen sijaan huvittuneina pienten koululaisten innokasta porautumista korkeammalle tietoisuuden tasolle.

Hieman länsimaista poikkeavaa suhtautumista uskontoon kuvaa myös Minnan kaupungilta löytämä syötävä tuote. Eräs kauppa möi nyrkin kokoisia möykkyjä pussissa, jossa luki "Daibutsu no hanakuso", elikkä Suuren Buddhan räkä. Varmemmaksi vakuudeksi pussissa oli myös kuva Buddhasta kaivamassa tavaraa nenästään.

Räkäpallerojen sijasta ostimme temppelin ulkopuolelta peuranleipää ja saimme pian monta kaveria. Sympaattiset otukset tulivat pyytämään syötävää päätään nyökyttäen, ja herkkupalan saatuaan kiittivät kiehnäytymällä vasten kylkeä. Ne myös antoivat rapsuttaa itseään melko vapaasti. Ostimmekin päivän aikana lukuisia paketillisia peurakeksejä ja otimme muutaman sata peuravalokuvaa.

Lopulta puisto temppeleineen ja eläimineen oli nähty. Ruuaksi nautimme paikallista kesäerikoisuutta nimeltä soomen, joka koostuu pääasiassa jäiden kanssa tarjoilluista vermiselleistä, ja oli oivallinen valinta hellessäässä.

Naran pitäisi olla suuri turistikohde, mutta yllätykseksemme turisteja ei koko päivän aikana näkynyt kuin kourallinen. On toki viisautta olla tulematta Japaniin sadekaudella, eivätkä paikallisetkaan keskellä viikkoa paljon matkustele. Rauhallisuuden jälkeen tuntui ahdistavalta ajatus palata taas tungokseen ja hälinään, mutta niin vain Kioton asemalla luotijunaa odotellessa molempien naamalle kohosi tyytyväinen hymy. Ihmisiä! Aaaahh...

Näin olemme siis peruuttamattomasti suurkaupungistuneet.