Kohti mennyttä elämää

Kuten Minna jo kertoikin, saimme lopulta järjestymään matkan Japaniin. Huomasin päivänä eräänä, että projektini rahoituksesta jää palkkani jälkeen pikkaisen yli ja että sitä voisi käyttää ulkomailla työskentelyyn. Koska olen edelleen tehnyt RIKEN:iläisten kanssa hedelmällistä yhteistyötä, eikä sielläkään päässä vastusteltu ideaa, oli päätös tutkijavierailulle lähdöstä lopulta aika äkkiä tehty.

Ainoa epäilys koski tietenkin tytärtämme Annaa, joka on tosin sosiaalinen, utelias ja uusissa tilanteissa viihtyvä, mutta lentämisestä hänen kanssaan ei meillä ollut vielä kokemusta. Lähipiiristämme kuitenkin kuulimme, etteivät vauvat yleensä edes huomaa lentävänsä, varsinkin jos imettää nousujen ja laskujen ajan. Ilmanpaineen vaihtelut voivat silti tehdä mukavimmastakin taaperosta kirkuvan hirviön. Kerronkin siis seuraavassa hieman tarkemmin myös siitä, miten vauvan kanssa matkustaminen onnistuu.

Matka lähti liikkeelle näppärästi kun Tampereella työmatkaillut appiukkoni ystävällisesti autoili meidät suoraan ulkomaanterminaalin ovelle. Junailu kaiken sen tavaran kanssa ei olisi ollut lähellekään niin mukavaa. Nyt Anna nukkua tuhisi koko matkan, herätäkseen vasta perillä.

Lähtöselvityksessä löimme tiskiin passimme (myös Annan), heitimme hihnalle matkalaukut ja turvakaukalon sekä tarkistimme oleelliset yksityiskohdat: kasvisruuan ja vauvakorin (baby bassinet, varattava etukäteen!). Kaikki oli kunnossa. Virkailija olisi vielä Finnairin nettisivujen kertomuksista huolimatta halunnut sateenvarjorattaammekin, mutta ylipuhuimme hänet antamaan meidän kärräillä niillä lähtöportille asti lupaamalla luovuttaa ne siellä ruumaan vietäväksi heti kun mahdollista. Hyvä niin, sillä lentokentän omat rattaat näyttivät vauvalle yhtä mukavilta kuin minkkihäkki.

Turvatarkastus oli muuten aikamoinen prosessi sekin. Ilmoitin heti kärkeen hallussamme olevan kaikkea mahdollista läpivalaisua vaativaa, turha edes kysyä. Ladoimme sitten huvittuneen virkailijan eteen mm. kannettavan tietokoneen, kännykät, kameran, lastenrattaat, pari sääntöjenmukaisen läpinäkyvää pussillista nesteitä ja rasvoja sekä lapsenruuat ja tarvikkeet (omassa kassissaan). Minnan nerokkaan pakkausalgoritmin ansiosta kaikki meni kuitenkin supsikkaasti.

Syötyämme paninit marssimme portille, jonne pian haahuilemaan ilmestyneelle virkailijalle luovutimme rattaamme siististi golf-pussiin pakattuna ja siirsimme pikkumatkustajan näppärään trikookantoliinaan.

Lopulta oli aika nousta koneeseen.

Paikkamme oli turistiluokan ensimmäisessä rivissä, sillä vauvakori ripustetaan edessä olevalle seinälle. Kyseessä on aika mukava pehmustettu pesä, vähän kuin lastenvaunujen kova kantokoppa, ei ollenkaan sellainen steriili ruma rohjake kuin olimme kuvitelleet. Siinä Anna ottikin ihan kunnolliset yöunet, itkettyään tosin ensin kun ei millään olisi malttanut uuden ympäristön tarkkailulta rauhoittua (harso silmille auttaa usein). Sitä ennen hän ehti kuitenkin hurmata lentoemoista Todo-sanin, joka ei meinannut malttaa tehdä töitä ollenkaan.

Vaipanvaihto vessan hoitotasoilla onnistui helposti. Henkilökunta lämmitti purkkiruuan pyynnöstämme vesihauteessa (mikroa ei ole) ja oli muutenkin lapsiperheelle keskimääräistä ystävällisempi.

Vieressämme matkusti mallikkaasti omassa vauvakorissaan kuukauden ikäinen Sakura-chan, jolla oli enemmän tukkaa kuin Suomessa kaksivuotiaalla.

Hauskinta lentämisessä oli koneesta poistuminen, jonka aikana Anna ehti nauramalla ja hihkumalla tuoda iloa elämään noin sadalle ohikulkeneelle matkustajalle. Uusien kasvojen näkeminen on hänestä aina yhtä hauskaa. Pitää varmaan viedä tyyppi Shinjukun asemalle ruuhka-aikaan.

Mekin saimme ilmeisesti nukuttua jonkin verran, minä selälläni penkeillä ja Minna lattialla, koska perillä emme olleet laisinkaan niin kuolleita kuin yleensä. Lopullisesti tajusimme tilanteemme vasta vihreiden ruohokenttien lipuessa rullaavan koneemme ikkunoiden ohi.

Japani!

Koti!

Lähes kaksi vuotta oli elämästämme puuttunut jotain merkittävää - nyt valtasi rauha mielemme ja onnellinen virnistys kasvomme.