Tomoko, Togenkai

Sunnuntaina laajensimme japanilaisten tuttaviemme piiriä tapaamalla Tomoko Imain, joka on alunperin Minnan pikkuserkku Andersin ja hänen vaimonsa Päivin ystävä. Tapasimme hänet pari kuukautta sitten avatulla Shinagawan asemalla, kun ensin hetken ihmettelyn jälkeen soitimme hänelle kännykällä ja totesimme hänen seisovan vieressämme. Koska aitoihin japanilaisravintoloihin meneminen on kielimuurin takia jokseenkin hankalaa, hyödynsimme oitis opastamme menemällä lounaalle oikein mukavaan ja tunnelmalliseen paikkaan aseman vieressä.

Jotain hienoa on siinä, että voi astua sisään kylmänharmaaseen terästä, betonia ja lasia olevaan pilvenpiirtäjään ovesta, jossa lukee "Intercity A", ja sen jälkeen liukuportaita ylös ja alas kuljettuaan päätyä sisustukseltaan shoguneiden aikakaudelta peräisin olevaan ravintolaan. Paljon tummaa puuta, tatamimattoja, oma pieni liukuovellinen huone ja matalalla pöydällä käsinkirjoitettu tyylikäs ruokalista, jossa numerotkin ovat kanjimerkkejä.

Maittavan, joskin hieman liian aikaisen lounaan jälkeen vaihdoimme maisemaa Tokion sydämessä sijaitsevaan osittain yleisölle avoinna olevaan keisarilliseen puutarhaan. Itse palatsia ei kunnolla pääse näkemään keisarista puhumattakaan, mutta rauhallista ja vehreää puistoaluetta on silti ihan riittävästi. Tokion melskeestä tuntuu aina yhtä hyvältä päästä puiden siimekseen rauhoittumaan, varsinkin kun puistossa oli yllättävän vähän ihmisiä. Keisarin voi normaali rahvas nähdä vilkuttamassa parvekkeeltaan keisarin syntymäpäivänä 23:s joulukuuta tai uuden vuoden aikaan.

Paluumatkalla edellisessä artikkelissa mainitusta maanjäristyksestä huolestuneet sukulaiset soittelivat jo meille kännykkään. Kerrottakoon siis vastaisen varalle, että ollakseen minkäänlaiseksi vaaraksi meille on järistyksen oltava voimakkuudeltaan yli 6 richterin asteikolla (kuten tämä oli) ja lisäksi järistyskeskuksen on sijaittava korkeintaan parinkymmenen kilometrin päässä Tokiosta (tämä sen sijaan oli Niigatassa yli 200 km päässä). Niigatan järistys aiheutti kuitenkin huomattavaa tuhoa ja jälkijäristykset estävät edelleen ihmisten paluun koteihinsa. Jopa itse keisaripari vieraili juuri äskettäin rohkaisemassa väestönsuojissa asuvia ihmisiä.

Toimittaja Hyvärinen jatkaa.

Maanantai olikin sitten RIKENin oma vapaapäivä, ilmeisesti tutkimuslaitoksen perustamisen kunnioittamiseksi tai jotain sinnepäin. Jannen jäädessä päivällä vielä köllöttelemään ja vähän siivoilemaan iltaa varten, minä lähdin Yoshiko-sanin luokse ns. englantia puhuvaksi vieraaksi. Yoshiko-san on yksi RIKENin Hello Clubin jäsenistä ja puhuu erittäin hyvää englantia. Hän myös opettaa ystävilleen englantia ja toivoi, että voisin tulla ”vierailevaksi tähdeksi” hänen pitämälleen tunnille. Ihan kivaa, rouvien englanninkielen taito vaihteli aika tavalla, mutta juttuun tultiin. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa samanlainen keskustelu on mahdollista käydä kokonaan japaniksi…

Iltasella Jannen työkaverit Michael ja Fekhra tulivat meille pizzan paistoon. Fekhra oli tehnyt alkupaloiksi tunisialaista ramadan-keittoa (muslimien paastokuukauden erikoisruoka) ja jotain uppopaistettuja kasvistäytteisiä lettuja. Herkullisia olivat. Michael toi lähinnä koko ruokakaappinsa sisällön, joka ei kyllä ollut paljon, sillä hän oli lähdössä takaisin Englantiin parin päivän päästä. Ilta vierähti nopeasti hyvän ruuan ja seuran parissa.

Keskiviikkona juhlistimme virallisesti Michaelin lähtöä menemällä koko labran voimin illalliselle Omotesandoon. Guccien ja Versacien muotipalatsien ohi käveltyämme päädyimme uuteen ja tyylikkääseen Retoh-ravintolaan, jossa vietimme mukavan, joskin hieman tyyriinpuoleisen illan.

Lauantain otimme rauhallisesti ja kävimme vain Ikebukurossa syömässä suhteellisen hyvää meksikolaista ruokaa Anna R:n kanssa, sekä ihmettelemässä Bic Camerassa uusimpia imurimalleja.

Takaisin toimittaja Simoselle.

Sunnuntaina oli ohjelmassa kauan odotettu Togenkai, viiden eri RIKENin nanotutkimuslaboratorion vuosittainen tapaaminen. Tapaamispaikkana oli kuumista lähteistään kuuluisa Ito parin tunnin päässä Tokiosta lounaaseen. Läksimme matkaan muutaman opiskelijan kanssa Superview Odoriko -junalla, jonka nimi johtui erikoissuurista näköalaikkunoista. Mitä näkemisen arvoista voi olla näin lyhyellä matkalla, ihmettelimme, mutta vastaus paljastui pian juuri lumihuipun saaneen Fuji-vuoren ilmestyessä näkyviin. Upea alku matkalle! Fuji-sanin ohitettuamme saimme nauttia vehreänvuoristoisista merenrantamaisemista, keskellä kaupunkeja höyryävistä kuumista lähteistä ja lukemattomista synkistä tunneleista.

Perillä ryhdyimme suoraan asiaan eli kuuntelemaan esitelmiä muiden laboratorioiden tutkimustuloksista. Alun perin esityskielenä piti olla japani, mutta päällikköni Kawata-sensein kuultua asiasta kieli vaihtui onneksi nopeasti englanniksi, jota tutkijat käyttivät vaihtelevalla menestyksellä. Ihan mielenkiintoista, muttei mitenkään järisyttävää. Siispä olikin mukavaa päästä hotellin kylpylään lillumaan lämpimään veteen ja pesemään pois kaupunkipölyt ennen herkullista illallista.

Tällä aikaa toimittaja Hyvärinen puuhaili ihan muuta.

Jannen viettäessä päivänsä kuuntelemalla tieteellisiä esityksiä, minulle jäi aikaa kierrellä ympäri Iton kaupunkia. Kaupungissa sinällään ei ollut paljon nähtävää, mutta aivan vieressä ollut merenranta oli sen sijaan ihanan rauhoittava. Kaupunkikävelyn jälkeen painuin suoraan rannalle istumaan, katselemaan aaltoja ja kuuntelemaan meren kohinaa. Rannalla istumisen jälkeen ajatus kuumasta kylvystä tuntui sen verran hyvältä, että päätin suunnata suoraan takaisin hotelliin. Tunti kylvyissä teki terää.

Toimittaja Simonen viimeistelee raporttimme seuraavasti.

Kylvyn ja illallisen jälkeen päädyimme tietenkin karaokeen, jota aina innokkaat opiskelijamme dominoivat. Me esitimme pitkän harkinnan jälkeen Abban Dancing Queenin, ja saimme viehkeäksi tanssijaksemme erään toisen laboratorion kuusikymppisen johtajan (kuvassa laulamassa). Ja meillä kaikilla oli niin muukaavaa...

Järistyksiä

Järisee, järisee ja järisee. Viimeiset pari päivää on mennyt lähinnä odotellessa, milloin alkaa seuraavan kerran heiluttamaan. Lauantaina Niigatan prefektuuri Japanin länsirannikolla koki kovia voimakkaiden maanjäristysten ravistellessa seutua. Tässä vaiheessa voisin vaikka lausua muutaman sanan suomalaisen ja muiden ulkomaisten tiedotusvälineiden tavasta uutisoida kyseistä tapahtumaa. Helsingin Sanomat, Karjalainen, STT, Reuters yms. uutisoivat näyttävästi: "Pääkaupungin Tokion ympäristöä ravistelleen järistyksen voimakkuudeksi mitattiin 6,8 richteriä". Tästä saa helposti sen käsityksen, että järistyksen keskus olisi ollut Tokiossa. Todellisuudessa keskus sijaitsi kuitenkin n. 200 kilometriä Tokiosta luoteeseen, eikä täällä kukaan kiinnittänyt erityistä huomiota järistykseen, sillä samanlaisia pieniä heilutuksia voi kokea täällä suhteellisen usein.

Toisin on Niigatassa. Järistys surmasi ainakin 23 ihmistä, useita on kadoksissa ja loukkaantuineita on yli 2100. Infrastruktuuri on kärsinyt pahasti, sähkö ja vesi ovat poikki kymmenistä tuhansista talouksista ja yli 80 000 ihmistä on evakuoitu. Ilmeisesti osasyyllinen aineellisiin tuhoihin ovat aluetta koko syksyn vaivanneet taifuunit ja alkukesän rankkasateet, jotka ovat valmiiksi pehmentäneet ja irroittaneet maa-ainesta niin, että tarvittiin vain yksi isompi maanjäristys aiheuttamaan maanvyöryjä, teiden romahtamasia jne.

Alueella on ollut yli 300 jälkijäristystä, joista isoimmat lähestyivät voimakkuudeltaan 6 richteriä. Myös täällä jälkijäristykset ovat tuntuneet (eivät suinkaan kaikki) mutta joka tapauksessa viimeisen puolentoista vuorokauden aikana, olen kokenut enemmän maanjäristyksiä kuin koko täällä oloaikana yhteensä.

Mutta elämä jatkuu. Lauantai-iltana koin henkilökohtaisella tasolla suhteellisen suuren järkytyksen (kaikista heilutuksista huolimatta), kun ehkäpä suurin koskaan näkemäni torakka oli päättänyt tulla asuntoomme vierailulle. Ilmeisesti kyseinen kaveri ei ollut kovinkaan ilahtunut järkyttyneestä kiljahduksestani, sillä rauhallisesti makuuhuoneen ovelta olohuoneeseen matkalla ollut kaveri teki äkkikäännöksen ja palasi pikavauhtia takaisin makuuhuoneeseen. Tässä vaiheessa Janne sai luvan suorittaa miehekkään teon ja litistää otuksen tallaamalla sen päälle isolla kengällään. Janneltakin irtosi kommentti otuksesta: "ällöttävä".

Aiemmin päivällä pari tuntia Shibuyassa oli opettanut minulle sen, että olen selvästi ja ehkäpä lopullisesti pudonnut täysin kärryiltä nuorisomuodin suhteen. Alkutalven muotia näyttävät olevan ns. eskimokengät, jotka ovat vähän samanlaiset kuin Suomessa perinteiset toppakengät, mutta nämä on tehty mokkanahasta ja varren reunus käännetään niin, että sisäpuolen karvatoppaus näkyy. Asusteeseen kuuluu ehdottomasti mahdollisimman lyhyt musta minihame, blondatut hiukset ja vähintääkin yksi, mieluummin kaksi erikokoista Louis Vuittonin käsilaukkua. Toinen vaihtoehto on vetää päällensä Pikachua tai jotain muuta Pokemon-hahmoa esittävä "nallepuku".

Shibuyassa käynti myös tuotti melkein tärinäksi muuttuneen innostuksen. Huomasin mainoksen, joka kertoi, että Cirque du Soleil on tulossa kolmen kuukauden ajaksi Tokioon esiintymään! CDS on juuri se uskomattomasti teatteria, musiikkia ja perinteistä sirkusta yhdistävä kokoonpano, jota näytetään aina uudenvuoden aikaan Suomessa telkkarista. Kaiken lisäksi he esittävät parhaasta showstaan parannetun version, Alegria 2:n. Jo Alegrian musiikki on sen verran loistavaa, että sitä on myyty 500000 levyllistä. Lippuostokset kutsuvat!

Lauantain positiivisinta antia olivat Geisha-suklaa ja salmiakki. Naka-Megurossa on kuukauden ajan Finlandia Cafe, jonka tarkoitus on ilmeisesti markkinoida Suomea japanilaisille. Paikka oli aikamoinen pettymys, erityisesti kahvilan tarjoiluvalikoima oli onneton ja karjalanpiirakat niin kamalan näköisiä, että niitä ei voi edes kuvailla. Juomalistalla ainoa suomalaiselta kalskahtava oli karpalomehu. Parasta paikassa olivat myynnissä olleet Geisha-suklaat ja salmiakit, tosin aika törkeään hintaan. Harvoinpa olen maksanut 38 grammaa painavasta salmiakkirasiasta lähemmäs kolme euroa!

Toimittaja Simonen jatkaa tästä Hyvärisen siirryttyä leipomaan kuulua pizzapohjataikinaansa.

Finlandia Cafe oli itse asiassa ihan kiva. Paikka kuhisi uteliaita japanilaisia ihmettelemässä Marimekkoja, Teema-astiastoja, muumitavaraa ja videokuvaa Helsingin keskustasta. Karjalanpiirakat näyttivät siltä kuin ne Pohjois-Karjalan ulkopuolella tuppaavat näyttämään, mutta sentään oli yritetty. Tarjolla oli myös ihan kelvollisia lohivoileipiä ja Lapin Kultaa, sekä salmiakin maun haihduttamiseksi Koskenkorvaa. Varmasti joku paikallinen saa kipinän tutustua tarkemmin Suomeen, joka lienee kahvilan lyhyen olemassaolon tarkoitus.

Lauantaina ehdimme moneen paikkaan, myös lopultakin Shinjukun Tokyo Metropolitan Government Officen kaksoistorneihin. Joensuussa pääsee maisemia ihailemaan kaupungintalon torniin kesäisin maksua vastaan, kun taas täällä hissi hujauttaa paikallishallituksen 45 kerrokseen vuoden ympäri ihan ilmaiseksi. Myös maisemissa on jonkinlainen ero - Joensuussa nähtävänä on keskellä vihreää metsää sijaitseva muutama hassu kerrostalo, kun taas Shinjukussa näkee kourallisen kivenheiton päässä sijaitsevia pilvenpiirtäjiä ja sen jälkeen horisonttiin asti vaihtelevan kokoisia ja näköisiä rakennuksia, valtateitä ja junaratoja. On joukossa sentään muutama puistokin, mutta aivan liian vähän. Joka tapauksessa ylhäältä käsin saa jonkinlaisen käsityksen täällä asuvasta valtavasta ihmismäärästä. Maisemana Tokio on ruma kuin mikä, kunnes aurinko laskee ja kaupunki syttyy neonvalojen paratiisiksi kuin suoraan tieteiselokuvasta Blade Runner. Itse asiassa vuokrasimmekin eilen kyseisen elokuvan Shinjukun futuristisen iltamaiseman inspiroimana.

Synttärit

Eräänä kirkkaana aamuna nuori vaimoni Minna raahasi minut kahdeksankerroksisen talomme katolle katsomaan ihmettä. Fuji-vuori (Fuji-san) näkyi horisontissa tummana kartiona vasten sinistä taivasta! Itse asiassa se näytti aika tylsältä, koska sillä ei vielä ole lumihuippua, muuta näkyipähän kuitenkin. Kuulemma se on aika vaikuttava näky lähempää katsottuna.

Ympärillemme keräämämme suomalaisten ihmisten piiri alkaa tuottaa hedelmää - paikallisagenttimme Katariina ilmoitti viime viikolla löytäneensä Ikebukuron Tobu-tavaratalosta Fazerin suklaata! Sinnehän piti heti rynnätä, vaikkakin suunnilleen kaikki Suomessa tuntemamme henkilöt ovatkin jo meille ansiokkaasti Sinisiä lähetelleet. Ihme oli se, että löysimme oikealle hyllylle melkein samoin tein, sillä jo Tobun ruokaosasto on niin moniosainen viidakko, että suunnistus ilman GPS-laitetta perustuu enemmän onneen kuin taitoon. Kiinnostuneille ilmoitettakoon oikeiden koordinaattien olevan 3B1, eli suoraan juna-asemalta kohti osastoa kolme, ja siellä alehylly ovien ulkopuolella. Myynnissä on neljä eri tyyppiä Fazerin suklaakonvehteja, jotka eivät aivan Siniseltä maistu, mutta auttavat kuitenkin tehokkaasti pahimpaan puutteeseen.

Sen sijaan rohkea yrityksemme testata uutta ravintolaa Takadanobabassa (hassu nimi, tarkoittaa Korkean pellon hevostallia) ei päättynyt yhtä menestyksekkäästi. Shirogiyan hienolta englanninkieliseltä listalta tilattu lihaton pizza sisälsikin lihaa, sashimit olivat puoliksi jäässä eikä maissikaan maistunut niin herkulliselta kuin izakayoissa yleensä. Söimme siis kaiken syötäväksi kelpaavan, joimme pois oluset ja siirryimme jatkamaan nälän häivyttämistä naapurissa sijaitsevaan tuttuun ja turvalliseen Watamiin, joka ei onneksi pettänyt. Takadanobabasta löysimme myös pätevän käytettyjä ulkomaankielisiä kirjoja myyvän Blue Parrotin. Vaikka suomenkieltä ei sieltä löytynytkään, ansaitsee englanninkielisten opusten valikoima tulla selatuksi uudestaan paremmalla ajalla.

Keskiviikkona oli jälleen aika kääntää kalenterista uusi sivu ja lähteä ostamaan rollaattoria - allekirjoittanut otti ja täytti järkyttävät 31 vuotta. Murheen haihduttamiseksi Minna järjesti hienon synttäri-illallisen. Ensi alkuun töistä palattuani suuhuni lykättiin ihan aito ja uunituore karjalanpiirakka! Tällä Akateemisella herrasmartalla oli suuria vaikeuksia uskoa näkemäänsä ja maistamaansa todeksi, sillä oikea karjalanpiirakka ei synny ilman piirakkapulikkaa, eikä täkäläisistä kaupoista ei sellaista löydy. Samaisena päivänä oli kuitenkin posti tuonut ovelle laatikon, josta kaikenlaisen muun herkullisen, kivan ja hyödyllisen tavaran joukosta löytyi myös pulikka. Kiitoksia Sanna!

Illallinen jatkui aivan erinomaisella intialaisella sapuskalla, johon viimeisen silauksen antoivat yläkerran intialaisen tuttavamme neuvot ja Ebisusta löytämämme tuore korianteri. Jälkiruuaksi nautimme Ginza Cozy Cornerin leipoman suklaakakun. Minna oli jopa onnistunut japaninkieltä käyttäen saamaan kakun varustettua syötävällä ja nimellä varustetulla synttärionnittelukyltillä.

Juhlimisen ohessa seurasimme televisiosta koko illan kestänyttä taifuuniraporttia. Kyllä, taifuuni numero 23 oli ennätyksellinen kymmenes tänä vuonna Japaniin osunut trooppinen hirmumyrsky. Täällä asuminen alkaa muistuttaa yhä enemmän elokuvaa Day After Tomorrow - kesä oli kuumin koskaan, ja aiempi taifuuniennätys (kuusi Japaniin osunutta taifuunia vuodessa) on kohta tuplattu. Tämä nimeä Togake (Lisko) kantanut myrsky oli pahin 25 vuoteen jätti jälkeensä yli 60 kuollutta ja 300 loukkaantunutta. Tuuli ajoi laivoja karille, kaatoi rekkoja tielle ja puita kaduille. Sade sai joet tulvimaan, kadut lainehtimaan ja vuorten seinämät sortumaan mutavyöryinä lähikyliin. 119 kotimaan lentoa peruutettiin ja junaliikenne oli pysähdyksissä. Jälleen kerran länsi-Japani sai kokea pahimman - taifuunin ehdittyä meille se oli jo rauhoittunut tavalliseksi myrskyksi.

Orientaatiota orientissa

Maanantaina oli yleinen vapaapäivä, liikuntapäivä nimeltään. Päätimme pitkästä aikaa lähteä tutkimaan lähiseuduilta aiemmin tutkimattomia alueita, ja päädyimme Tokion henkiseen ytimeen, perinteikkääseen Asakusaan. Junasta poistuttuamme ostimme naposteltavaksi pussillisen vastapaahdettuja kastanjoita ja aloimme valua muun turistimassan mukana kohti Sensoji-temppeliä. Perille päästäkseen on ensin vastustettava pitkän kauppakujan houkutuksia, ja puhdistettava itsensä suitsukkeiden savussa (ks. kuva). Temppeli on suuri ja komea, mutta turistilaumojen ahdistamana päädyimme pian syömään hyvän mutta suolaisen intialaisen lounaan ja kävelemään pitkin kapeita ja rauhallisia sivukatuja, joilla vielä oli jäljellä jotain vanhan Tokion tunnelmasta. Kohta eksyimme sisään johonkin toiseen temppeliin, jossa paikallismummot juuri saivat opastusta elämän ongelmiin nuorelta munkilta. Lopulta palasimme videovuokraamon kautta kotiin, taas vähän enemmän maailmaa nähneinä.

Apurahani maksajaorganisaatio JSPS, Japan Society for the Promotion of Science, oli aiemmin kutsunut minut kolmipäiväiselle orientaatiokurssille tehdäkseen minusta Japanissa hengissä pysyvän ja keisarin pojille mahdollisimman hyödyllisen tutkijan. Vailla suuria odotuksia junailin itseni tiistaina Tokion keskustaan aivan keisarin palatsialueen ulkopuolella sijaitsevaan Tobu Imperial Palace -nimiseen hotelliin. Tätä ennen olimme aamulla Minnan kanssa käyneet hakemassa viisumimme Kiinan suurlähetystöstä. Mielenosoitus Falun Gongin puolesta oli edelleen käynnissä lähetystön edustalla.

Orientaatiokurssi oli hyödyllisempi kuin olin ennalta arvellut. Saimme kolmen päivän aikana selvityksen JSPS:n byrokratian kiemuroista, japaninkielestä ja tutkijan elämästä Japanissa. Esitelmöitsijätkin olivat mielenkiintoisia. Tietenkin tapasin nuoria tutkijoita ympäri planeettaa ja jopa yhden suomalaisen, joka oli erityisen iloinen yllätys. Koulutuksessa opin mm. sen, että kahden vuoden aikana minulla on 60 päivää ulkomaanmatkailuun, mukaanlukien konferenssimatkat ja lomamatkat. Pidempäänkin voi matkailua harrastaa tai kotimaassaan vierailla, mutta apurahaa pienennetään vastaavalla summalla.

Kurssiin kuului myös pari retkeä, joista ensimmäinen oli Yakatabune-veneristeily Tokionlahdella. Perinteisenmallinen japanilaisvene vei minut ja 50 muuta tutkijaa Odaiban edustalle nauttimaan keittiönsä herkullisista antimista, joita tuntui riittävän loputtomiin. En olekaan ennen istunut veneessä tatamimatolla, enkä myöskään nähnyt kenenkään leikkelevän paperista mitä tahansa keksimmekin toivoa, kuten meille esiintynyt saksitaiteilija teki. Auringon laskettua totesin jälleen todeksi sen, että Tokio on ehdottomasti kauneimmillaan öisin. Odaiban futurististen rakennusten ja Tokion pilvenpiirtäjien muodostama maisema kaipasi vain muutamaa avaruusalusta laskeutumaan tähtienväliseltä matkaltaan takaisin maan kamaralle.

Seuraavana aamuna otin sitten Minnankin mukaan, kello 7:00 aamulla, ollaksemme ajoissa bussissa kohti Kamakuraa. Vuonna 1192 Kamakurasta tuli Japanin silloisen sotilashallituksen olinpaikka, ja koska hallitsijoiden on pysyttävä hyvissä väleissä myös yläkertaan, rakennettiin kaupunki täyteen temppeleitä. Nyt se on erittäin suosittu turistikohde parin tunnin bussimatkan päässä Tokiosta etelään.

Päivän aikana ehdimme pikaisesti käydä katsomassa muutaman temppelin, jotka näyttivät siltä kuin temppelit täällä aina näyttävät. Ihan hienoja, mutta ei niistä enää jaksa suuresti innostua. Kamakuran tunnetuin nähtävyys lienee 13-metrinen istuva pronssinen Buddha-patsas (Daibutsu). Se oli ennen suuren temppelin sisällä, mutta luonnonmullistusten (maanjäristys, taifuuni, hyökyaalto) tuhottua temppelin liian monta kertaa päätettiin epäonnen patsas jättää lopulta taivasalle, jossa se nykyisinkin jyhkeänä istuu meditoimassa maailman syvintä olemusta.

Lounaaksi söimme ravintolassa erinomaisen tylsän bento-laatikkoaterian. Lähes kaikki ruokalajit olivat jotenkin etikkasäilöttyjä, kuten täällä on usein tapana, ja sen tuloksena ne maistuivat ihan samanlaiselta. Tuliaiseksi työpaikalle (omiyage) ostin istuvan Buddhan muotoisia pikkuleipiä, ja Minna onnistui löytämään muutaman pikku putiikin täynnään sympaattisia kissa-aiheisia esineitä, joista muutama päätyi meidän reppuumme. Lopulta bussimatkan ja muutaman junamatkan jälkeen raahauduimme väsyneinä kotiimme napaten lähiravintolastamme Skylark Gustosta mukaan pizzat.

MTT – maanjäristys, taifuuni ja tanssi

Lokakuu Japanissa alkoi lämpimästi ja epävakaasti. 6.10. keskiviikon ja torstain välisenä yönä koimme ensimmäisen kunnon maanjäristyksen. Sen voimakkuudeksi mitattiin 5,8 Richterin asteikolla, ja järistyksen keskus sijaitsi n. 50-70 km päässä meistä koilliseen. Myönnän, että ensimmäistä kertaa juolahti mieleen ajatus siitä, että olisiko pöydän alla mahdollisesti turvallisempaa kuin sängyssä. Tuntui siltä, kuin iso koura olisi ottanut talon alta kiinni ja ryhtynyt hetkeksi ravistelemaan.

Heti järistyksen jälkeen kaikki tv-kanavat muuttuivat ”hätätilakanaviksi” kertoen koko ajan yksityiskohtaista tietoa järistyksen voimakkuudesta, mahdollisista tsunami-varoituksista (hyökyaalto) jne. Seuraavan päivän kuuma puheenaihe ulkomaalaisten keskuudessa oli, yllätys yllätys, ”missä olit, kun järistys tapahtui”. Järistys ei onneksi aiheuttanut mitään vahinkoa omaisuudelle tai ihmisille – paitsi joillekin missiehdokkaille henkistä hätää. Tällaisen kuvan sai ainakin erään suomalaisen iltapäivälehden tekemästä haastattelusta, jossa ”Missi-Henna kertoo maanjäristyskokemuksestaan”. Japanilaiset eivät tietenkään asiasta hätkähtäneet, järistyksethän ovat täällä arkipäivää.

Keskiviikkona päivällä olimme käyneet jonottamassa pari tuntia Kiinan suurlähetystössä viisumihakemusten kanssa. Mielenkiintoinen kokemus. Meidän ollessamme sisällä jonottamassa, oli lähetystön ulkopuolelle ilmaantunut hiljainen mielenosoitus, jossa vaadittiin Falun Gong –järjestön jäsenten vainoamisen lopettamista.

Torstai ja perjantai olivatkin taas tavallisen tapahtumaköyhiä päiviä. Lauantaina ja sunnuntaina sen sijaan ehti tapahtua vähän enemmän. En tiedä minkä asteen mielenhäiriö minuun oli iskenyt pari kuukautta aiemmin, kun olin lupautunut perinteiseen japanilaiseen tanssiesitykseen. Onneksi kyseistä elämystä ei tarvinnut kokea täysin yksin, vaan onnistuin ylipuhumaan Yoen mukaan tanssiesitykseen.

Lauantai koitti ja me urheat suomalaiset naiset suuntasimme kohti paikallista kulttuuritaloa. Evästyksenä matkaan meille oli annettua vain tietoa siitä, missä harjoitukset ovat, ja että yukatat (kesäkimono) sekä valkoiset sukat pitää olla mukana. Paikan päällä meidät ohjattiin pukuhuoneeseen, joka oli täynnä kikattavia lapsia ja muutama aikuinen. Sen enempää meitä ohjeistamatta kaikki häipyivät paikalta ja jättivät meidät kaksistaan huoneeseen, lievästi sanoen hysteerisinä, hihittelemään.

Jonkun ajan kuluttua paikalle ilmestyi täti, joka sitten elekielellä ja japaniksi onnistui selittämään meille, että nyt tytöt kimonot päälle ja menoksi. Siinä nöyrästi heitettiin pöksyä pois ja pari tätiä pääsi kiristämään ja oikomaan yukatoita meidän päälle. Sen jälkeen painuimme suoraan lavalle tanssimaan eli matkimaan muita. Meitä tanssijoita ohjasi todella tiukka übermummo, joka teki selväksi, että seuraavana päivänä esityksen aikana ei sormuksia, kaula- tai korvakoruja sää näkyä. Meille gaijin-tytöille (ulkomaalaisille) kävi myös käsky laittaa huulipunaa seuraavaksi päiväksi.

Harjoituksen päätyttyä meille kummallekaan ei ollut selvinnyt, mistä kyseissä tanssi-/laulunäytelmässä oli oikein kyse. Meidän osuutemmehan oli suhteellisen lyhyt, mutta pääsimmepähän kuitenkin esiintymään ns. loppuhuipennukseen. Ilmeisesti meidän oli tarkoitus esittää kyläläisiä, jotka opettavat kylään tullutta ulkomaalaista henkilöä tanssimaan perinteistä japanilaista yamato-tanssia.

Lauantai-ilta vietettiin melkoisen tiiviisti sisätiloissa lähestyvän taifuunin takia. Paikallisen ilmatieteenlaitoksen mukaan lähestyvä taifuuni oli kovin Tokioon iskeneistä taifuuneista kymmeneen vuoteen. En tiedä voiko näin sanoa, mutta itse taifuuni oli pettymys. Sitä tuskin huomasikaan sisällä istuessa. Välillä piti käydä ulkona ihan varmuuden vuoksi tarkistamassa, että onko siellä ihan oikeasti muka taifuuni. Olihan siellä. Vettä tuli vaakatasossa ja tuuli nosti kaiken maahan sataneen veden takaisin ilmaan. Rannikolla oli uutisten mukaan tuulta parhaimmillaan 67 metriä sekunnissa ja aallot kymmenmetrisiä. Erittäin epäterveellistä siis. Loppujen lopuksi ihmisiä kuoli kourallinen lähinnä maanvyörymien ja tulvien takia.

Sunnuntaina taifuuni oli jo ohitse, ja me Yoen kanssa henkisesti valmistautuneita suureen koitokseen (tai sitten ei). Huulipunakin oli pakattu valmiiksi reppuun. Joukko kimonomummoja odottikin jo innokkaasti meidän pukemistamme. Tällä kertaa kiristettiin ja väännettiin vieläkin tiukempaan ja tarkemmin kuin edellisenä päivänä. Pari kertaa käytiin vielä harjoittelemassa ja ihmettelemässä askelkuvioita ja oikea-aikaisia taputuksia, kunnes lopulta palattiin odottelemaan näytelmän alkua.

Kimonomummoilta meinasivat pöksyt kastua ihan kokonaan, kun lopulta pääsivät laittamaan meille lavameikkiä. Huvittavinta asiassa oli se, että tuskin oli meikkivoidetta edes ehditty sipaista naamaan, kun joka puolelta alkoi kuulua ihastunutta voihkintaa ja huokailua. Tätä jatkui sitten koko loppupäivän, kun yhdessä ja erikseen aina jaksoivat ihastella meitä kerran niin rumia mutta nyt niin kauniita gaijin-tyttöjä. Erityisen tärkeää oli myös varmistaa viiden minuutin välein, että ovathan meidän miehet sitten kovasti yllättyneitä ja iloisia, kun näkevät meidät.

Esitys meni miten meni, onneksi eivät lipsukat lentäneet jaloista eikä muutenkaan mitään grande catastrofia päässyt syntymään. Tärkeintä oli ilmeisesti saada tanssijajoukkoon pari ulkomaalaista ja samalla päästä näyttämään, miten internationaaleja tässä kylässä ollaan. Näytelmän lopuksi, perijapanilaiseen tyyliin, me kaikki näytelmässä esiintyneet henkilöt muodostimme salin ovien ulkopuolelle ns. kunniakujat ja kiitimme yleisöä sen poistuessa kumartamalla. Kimonomummot kävivät ihan kiihkeinä, kun Janne ja Tommi lopulta tulivat salista pois. Koko ajan kyseltiin, että ovatko miehet nyt kovin onnellisia ja yllättyneitä, kun on niiiiiiin kauniit naiset. Ja loppuhuipennuksena tälle voi kai pitää sitä, että meidät varattiin esiintymään uudestaan ensi vuonna.