Bambunversoja

Kuukauden loppuun mahtuu kaksi tähän asti mainitsematonta saavutusta, jotka ovat seuraavat.

1. Laboratorion porukan kanssa erääseen kaupungin izakaya-ravintolaan (Nagomitei) tutustuessamme opimme lopultakin opiskelijoiden usein pelaaman juomapelin. Sen nimi on "nyokki" tai jotain vastaavaa. Ensin lausutaan pieni loru ("takenoko takenoko nyokki-ki"), ja sitten pitää kasvattaa bambu sopivaksi katsomallaan hetkellä huutamalla "X-nyokki" ja nostamalla kädet ylös kämmenet yhdessä kuin maasta nouseva bambunverso. X merkkaa sitä, monesko bambunkasvattaja olet: siis peli menee "ichi-nyokki", "ni-nyokki", "san-nyokki" jne. Se, joka kasvattaa viimeisen bambun, häviää, mutta pelin jännitys tulee siitä, että jos kaksi pelaajaa kasvattaa bambunsa yhtä aikaa, he molemmat häviävät.

Jokaisella kierroksella siis löytyy lyhyen kyttäilyn jälkeen häviäjä, jonka kuuluu juoda sopiva määrä alkoholia. Peli on nopea ja erinomaisen hauska, paitsi jos on naimisissa henkilön kanssa, jonka pitää aina kasvattaa bambunsa yhtä aikaa allekirjoittaneen kanssa. Seuraavana päivänä ei myöskään enää paljon naurattanut.

2. Onnistuimme kutsumaan meille illalliskylään ensimmäisen japanilaisvieraan. Kyseessä oli tosin japanilais-filippiiniläinen pariskunta, mutta kuitenkin. Minna taikoi herkkupastaa ja hauskaa oli. Japanilaismies (kolleegani Nori-san) kertoili mielenkiintoisia tarinoita japanilaisuuden syvimmästä olemuksesta. Esimerkiksi natto, tuo pahalta haiseva käytetty soijapapulima kuulemma keksittiin niin, että matkalla kaupunkiin papuja myymään maajussit väsähtivät kesäkuumalla hikisinä papuastioiden päälle. Koska matkaeväät pääsivät loppumaan, oli heidän lopulta pakko syödä hien avulla ällöttävästi käymään alkaneet papunsa, ja loppu on historiaa. Monet japanilaisetkaan eivät voi nattoa sietää, ja Nori-sankin on vasta viime aikoina oppinut siitä nauttimaan. Sanomattakin on selvää, että se on kuulemma hyvin terveellistä.

Annoimme myös vieraille salmiakkia. Mylene tykkäsi, Nori-san ei - kuulemma maistui lääkkeeltä. Kysyi tietenkin, onko salmiakki terveellistä ja vastauksen kuultuaan ihmetteli: "No miksi te sitten syötte tätä?" Täällä oikeasti ihan kaikki on yleisen käsityksen mukaan terveellistä, eli mitään epäterveellistä ei juurikaan syödä. Selitä siinä sitten, että suomalaisessa ruuassa on perinteisesti paljon rasvaa ja kolesterolia, mutta hyvää on!

Opin myös, että eräs tuntemani hieman omalaatuinen japanilaisnainen lähtisi heti kamikaze-lentäjäksi, jos se vaan olisi mahdollista. Pelottavaa. Onneksi normaalit paikalliset eivät sellaiseen ikinä ryhtyisi.

Tegnobloki

Varoitus: seuraava artikkeli ei ole tarkoitettu lukijoille, joille WLAN ja mp3 ovat arkipäivää, eikä myöskään niille, joita moiset teknolyhenteet eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Kuten keskimääräistä älykkäämmät lukijamme jo arvaavat, olemme taas ostaneet elektroniikkaa. Ensimmäisen ostoksen motivoi kotimme toimiva mutta epäergonominen internetratkaisu: Minnan kannettava tietokone oli viisimetrisellä verkkojohdolla kiinni seinän nettipistokkeessa ja minun koneeni taas langattomasti kiinni Minnan koneessa. Näin molemmat koneet olivat yhtä aikaa netissä, mutta huoneistomme lattian poikki luikerteli aina paksu piuha suuntaan tai toiseen. Ratkaisun ainoa hyvä puoli oli se, että jos vaimo joskus pääsi katoamaan, hänet useimmiten löysi verkkojohtoa seuraamalla.

Tähän, kuten kaikkiin muihinkin teknisiin ongelmiin löytyy apu BicCamerasta, ja avun nimi on tietysti langaton internetlähetin (tai miten access point nykyisin käännetäänkään). Kirjan kokoinen laite seinän verkkopistokkeeseen kiinni, ja kas, nyt kannettavamme ovat oikeasti kannettavia ainakin huoneistomme sisällä, ja luultavasti jonkin matkaa talon ulkopuolellakin.

Rajoittaaksemme paikallisverkkomme vain omaan käyttöömme kutsuimme Tommin asiantuntijana virittelemään verkon hakkeriturvalliseksi. Samalla saimme härvelin puhumaan englantia japanin sijasta. Tietokoneiden ollessa kyseessä tulee aina tietenkin odottamattomia ongelmia - niin nytkin, mutta koneiden langattomien verkkokkorttien ajurit päivittämällä nekin ratkesivat, ja nyt olemme ylen tyytyväisiä.

Joku voisi tietysti kysyä, miksi on tarpeellista päästä kahdelta tietokoneelta nettiin yhtä aikaa. Niin se vain on, nykyaikana. Netin avulla luetaan ja kirjoitetaan sähköposteja, luetaan uutisia Japanista ja Suomesta, pelaillaan pelejä, tilaillaan kirjoja, varaillaan lentolippuja, soitetaan kavereille, pysytään mukana Emmerdalen tapahtumissa, etsitään uusia ravintoloita, selvitetään teatterien elokuvatarjonta ja luetaan arvostelut, seurataan ihmisten nettipäiväkirjoja, etsitään nopein junareitti läpi Tokion, opiskellaan japania tai optiikkaa, kuunnellaan musiikkia, katsellaan televisiosarjoja, käännetään tekstiä kieleltä toiselle, tarkistetaan faktoja tietosanakirjasta, hintavertaillaan kauppoja, tarkistetaan Tokion tulevat festivaalit, varaudutaan taifuuneihin ja selvitetään maanjäristysten vakavuus, näin muutamia mainitakseni. En enää ymmärrä, miten koskaan tulin toimeen ilman nettiä.

Toisen ostoksen tarkoitus oli piristää Minnan pitkiä päivittäisiä junamatkoja. Joskus kuokan ja Jussin aikakaudella ihmisillä oli tähän tarpeeseen kannettavia kasettisoittimia elikkä korvalappustereoita, jotka muuten keksi japanilainen Sony. Kuokan muututtua kivikärkisestä pronssiseksi vaihtui kasetti CD-levyksi, mutta näin 2000-luvulla on sekin jo toivottoman vanhanaikainen. Nykyään musiikki siirretään CD:iltä tietokoneelle mp3-tiedostoiksi ja nämä sitten mustekynän tai tupakka-askin kokoisiin soittimiin. Parhaimpiin soittimiin mahtuu 1000 levyllistä musiikkia, läjä valokuvia, puhelinmuistio ja kalenteri kaupan päälle.

Syystä jos toisestakin päädyimme muodikkaimpaan ja hieman ylihinnoiteltuun merkkiin, joskin tyydyimme melkein halvimpaan malliin, Applen iPod Miniin. Koska Applen tietokoneita kehutaan aina helppokäyttöisemmiksi kuin Windows-vehkeitä, oli iPodilta lupa odottaa samaa. Helppokäyttöinen tosiaan on se: laitteessa on oikeastaan vain kaksi nappulaa! Kun sen liittää tietokoneeseen, se imaisee itseensä automaattisesti kaiken uuden musiikin ja lataa samalla akkunsa. Tietokoneella voi myös luoda muutamalla klikkauksella älykkäitä soittolistoja, joiden avulla iPodin saa soittamaan vaikka pelkästään 1980-luvun rokkia tai parhaat Nightwishin balladit.

Koska levy-yhtiöt ovat harmittavasti vielä kehityksestä jäljessä, on uuden musiikin hankkiminen pieni ongelma. Toki kaupasta voi ostaa CD-levyinä mitä vaan, mutta suomalaisen musiikin valikoima on täällä tietysti rajallinen. Tekijänoikeuskysymysten takia Suomessa ei ole juuri nettiradioita, mikä on älytöntä: miten muuten voi ulkomailla asuva ihminen altistaa itsensä uudelle musiikille? Sikaa säkissä en suostu ostamaan. Kaiken lisäksi koko fyysinen CD-levy on minulle turha esine - tarvitsisin vain musiikkitiedostot tietokoneelleni. Levyt vievät tilaa hyllystä, niiden valmistus kuluttaa turhaan luonnonvaroja ja kuljetus takaisin Suomeen maksaa rahaa.

Maailmalla on jo lukuisia nettimusiikkikauppoja. Esim. Applen iTunes-kauppa Suomessa myy myös suomalaista musiikkia hintaan 99 senttiä kappale, mutta tietenkään se ei lakiteknisistä syistä saa myydä mitään Suomen ulkopuolelle. Japaniin se on lopulta levy-yhtiöden vastustuksen voitettuaan tulossa tämän vuoden lopulla. Täällä on toki jo tusinan verran musiikkia myyviä nettisivustoja entuudestaan, mutta niiden tiedostot on kopiosuojattu niin tehokkaasti (WMA tai Sonyn ATRAC), etteivät ne edes soi iPodilla, ja lisäksi hinnat ovat moninkertaiset iTunesiin verrattuna.

Kaiken tämän jälkeen on enemmän kuin ymmärrettävää, että keskivertoteini kopioi musiikkinsa suoraan netin äärettömästä tietovirrasta maksamatta kenellekään yhtään mitään, tai täällä Japanissa vuokraa CD-levyjä videovuokraamosta muutamalla eurolla ja kopioi ne sitten itselleen ja kavereilleen.

Yllättäen paras nettimusiikkikauppa löytyy Venäjältä: AllOfMp3 tarjoaa halvimman hinnan ja parhaimman laadun, mutta olen melkoisen varma, että rahat päätyvät artistien sijasta ennemminkin mafialle. Tästä eettisestä epäkohdasta johtuen liityin em. kaupan sijasta eMusicin asiakkaaksi. Sen ainoa epäkohta vaikuttaisi olevan melkoisen rajallinen valikoima tunnettujen artistien suhteen, mutta onhan maailma täynnään loistavaa musiikkia tekeviä vähemmän tunnettuja muusikoita.

Hyviä ehdotuksia suomalaisen musiikin hankkimiseksi helposti ja laillisesti vastaanotetaan erittäin mieluusti.

Salmiakkimakkaraa

Suomesta saa kohta salmiakkimakkaraa, siis salmiakkimakkaraa! Mustaa Makiaa. Olenhan minä nähnyt niitä mainoksia jo pidemmän aikaa mutta luulin ihan vilpittömästi, ja koko ajan, että siinä mainostetaan kesäksi uutta grillimallia. Hiljaa mielessä pyöri ajatus, että miksi ihmeessä yhdestä pallogrillistä vaahdotaan noin paljon… Selvisi nyt sitten sekin.

Suomi alkaa vähitellen tuntua kaukaiselta unelta, ei enää todelliselta. Ajatus kesälomasta Suomessa hieman hirvittää – entä jos en enää kuulukaan sinne? Surffailin eilen illalla netissä ja osuin sivustolle, jossa oli kuvia suomalaisista ihmisistä. Kaikki näyttivät kummallisilta - jotenkin oudoilta ja erilaisilta. Vääränmallisilta.

Toisaalta odotan sitä, että pääsen kävelemään paljain jaloin nurmikolla, katselemaan koivujen vihreitä lehtiä ja kastamaan varpaani rantaveteen. Odotan, että pääsen syömään raparperi- ja mustikkapiirakkaa, maistelemaan Mulon kotiviiniä ja höpisemään tuntikausiksi ystävien kanssa. Odotan jopa itikoita hämärtyvässä kesäillassa.

Kommunisti smurffilandiassa

Kulutettuaan puhki yhdet housut liian paljon oli vaimoni päästävä vaatekauppaan, sillä takatalveksi muuttunut säätila ei vielä sallinut pitkälahkeisten viskaamista komeron takanurkkaan. Luottotavaratalostamme Ito-Yokadosta tarttui mukaan farkkujen lisäksi armeijanvihreä takki ja punainen lakki, ja nyt talossamme asuu pieni kommunisti. Kim Jong Il olisi hänestä ylpeä. Itse investoin uuteen kukkaroon, kun vanhaan Suomi-lompsaan ei enää likvidi omaisuuteni tahtonut mahtua, vaan keisarinkuvalliset setelit olivat aina pursuilemassa pihalle kuin sumopainijan vatsa yukatasta.

Sumosta puheen ollen, sumokiertue saapui taas aikataulunsa mukaisesti Tokioon ja me tietenkin ryntäsimme oitis sitä katsomaan. Tällä kertaan emme kuitenkaan odottaneet viimeisiin päiviin koska olimme luvanneet toimia sumo-oppaina T&Y:lle ja heidän suomalaisille vierailleen. Urheilullisesti suuria yllätyksiä ei nähty - mongoli Asashoryu heittelee edelleen itseään isompia japanilaisia miten tahtoo. Tätä kirjoittaessa hän on tänä vuonna hävinnyt 40 ottelustaan peräti yhden, ja senkin vasta uusintaottelun jälkeen. Viime vuoden alusta lukien vain yksi turnausvoitto kahdeksasta on häneltä mennyt sivu suun, ja sekin naimisiinmenon aiheuttaman harjoittelutauon takia. Ei ihme, että japanilaiset odottavat seuraavaa kotimaista yokozunaa kuin kuuta nousevaa, mutta lupaavimmat ehdokkaat ovat nekin mongoleja, venäläisiä ja bulgarialaisia.

Iloinen yllätys oli uuden kameramme toimintakyky: toisen kerroksen parvekkeelta halvimmalla zoom-linssillä saimme vähintäänkin kelvollisia kuvia toiminnasta. Paha vaan, että en ehtinyt muuttaa valkotasapainoasetuksia normaaleiksi ennen kuin poistuessamme areenalta törmäsimme gruusian karhuun nimeltä Kokkai ja yliystävällinen japanilainen repi minulta kameran kädestä ottaakseen meistä yhteiskuvan. Nyt on meillä sitten kuva suursmurffista ja kahdesta pienemmästä sinisestä oliosta.

Alkavan kesän kunniaksi laboratoriomme grillivastaava Chiyoda-san järjesti viime sunnuntaina pippalot lähimmän joen rantaan. Joki oli lähinnä leveä puro, mutta takatalvi taittui yhtä aikaa grillihiilien sytytyksen kanssa. Jälleen kerran syötävää oli enemmän kuin tarpeeksi ja valikoimakin valtaisa, monenlaisista grillatuista merenelävistä sieniin, keittoihin ja sushiin, lihasta puhumattakaan. Kun lisäksi vielä oli tarjolla rantalentopalloa ja frisbeen heittelyä, ei edes pieni sadekuuro pystynyt huuhtomaan pois iloista kesätunnelmaa.

Saimme myös täydennystä ruisleipä- ja salmiakkivarastoomme. Olin odottanut prof. Jääskeläiseltä kotiinkuljetusta, mutta hän ei ehtinytkään kiireiltään käymään meillä päin. Niin tai näin, herkulliset leipäset päätyivät pakastimeemme ja osin jo suihimmekin. On se niin väärin, että toiset voivat muutamalla eurolla käydä lähikaupastaan kassillisen eksoottista ruisleipää, kun me tunnin junamatkailun tuloksena saamme maksaa itsemme kipeäksi jostakin, joka hyvällä tuurilla on hetken ollut samassa huoneessa rukiinjyvän kanssa.

Kultainen viikko

Tällä viikolla olemme harrastaneet ahkerasti turismia. Syy tähän on kolme virallista vapaapäivää sisältävä Kultainen viikko. Koska sitä edeltävä perjantaikin oli vapaapäivä, ottamalla kaksi päivää lomaa pääsi töistä eroon kymmeneksi päiväksi. Lomailun suunnittelussa ongelmia tuotti se, että minne tahansa menetkin, on siellä miljoona muutakin japanilaista lomalla. Muutama miljoona heitä tosin lensi ulkomaille, mutta eihän sitä mistään huomaa.

Loogisen ajattelun saloihin vihkiytyneinä päätimme harrastaa viikon ajan kaupunkiturismia siinä toivossa, että edes osa paikallisista viettäisi vapaansa poissa Tokiosta. Sunnuntaina tyydyimme tuulettamaan vappuhumut aivoistamme tekemällä kävelyretken hautausmaalle, jota vuosi sitten kuvasimme viehättäväksi, ja sellainenhan se edelleen on. Temppeliä vartioi kuvan esittämä kaveri, joka lienee peräisin läheiseltä satuolentoihin erikoistuneelta kiviveistämöltä.

Maanantaina tyydytimme kulttuurinnälkäämme Roppongi Hillsissä. Heti Mori Buildingin pihalla meitä tervehti 127 karhupatsasta: United Buddy Bears. Jokainen karhu oli erimaalainen, ja kotimaansa taitelijan maalaama. Suomen juhannuskarhukin löytyi lopulta, pelottavan jättihämähäkkiveistoksen alta. Veikeiden otusten tarkoitus oli ilmeisesti symboloida maailmanrauhaa ja muuta positiivista kivaa.

Tähtäimemme oli kuitenkin korkeammalla, viidennessäkymmenennessäkolmannessa kerroksessa sijaitseva Mori Art Museum Itä-Aasialaisen taiteen näyttelyineen. (Suomen kielen lukusanat ovat muuten järkyttäviä! Japaniksi 53. kerros on ytimekkäästi "gojuusan-gai"). Ensiksi löysimme itsemme yllättäen Giorgio Armanin muotinäyttelystä. Alun karmeat arkirievut ohitettuamme pääsimme vähitellen tyylikkäämpiin iltapukumaisiin teoksiin ja lopulta julkkisosastolle, jossa jokaisen asun kohdalla luki, oliko sitä pitänyt päällään Richard Gere, Leonardo di Caprio vai kenties Julia Roberts. Seinillä oli tietenkin myös kuvat julkkiksista puvut päällään. Onnistuimme olemaan nolamatta itseämme kuolaamalla tai nuuskimalla lempinäyttelijöidemme pukuja piloille.

Feng shuin hatustavedettyjen periaatteiden mukaisesti esille pantu Itä-Aasialainen taide oli näkemisen arvoista. Zeniläistä hiljaisuuden ja tyhjyyden tunnelmaa oli monessa työssä tarjolla, ja sellaisesta aina pidän. Eräs erilaista tunnelmaa edustanut työ oli suuri valkokaakelinen kylpyhuone, jonne yleisö pääsi sisään suurennuslasien kanssa etsimään pienen pieniä taideteoksia. Huomattavasti hauskempaa oli kuitenkin katsella toimintaa huoneen ikkunasta. Kuvitelkaa nyt lauma säntillisiä ja siistejä japanilaisia koluamassa kylpyhuoneen joka nurkkaa kuin basilleja etsivät puhtausintoilijat. Nerokasta!

Toinen näyttely, The World is a Stage, edusti yleismaailmallisempaa nykytaidetta. Sponsoreiden listalta löytyi suomalainen AVEK, ja ehkä tästä johtuen jonkun Eija-Liisa Ahtilan videotaidetta oli myös esillä. Nähtyämme riittävästi vilkaisimme kaupunkimaisemaa näköalakerroksesta. Siellä näimme myös lopultakin ensimmäistä kertaa elävänä Hondan Asimo-robotin, joka harmiksemme oli vain lepäilemässä tukikohdassaan, eikä edes harjoitellut uusia temppuja.

Lopuksi kävimme katsomassa 1:1000 pienoismalleja Tokiosta, New Yorkista ja Shanghaista. Se olikin valaiseva kokemus - siinä missä New York on siististi ruutukaavaan rakennettu kompakti kerrostalokaupunki, on Tokio rönsyilevä kaoottinen sokkelo, jonne pilvenpiirtäjät ja omakotitalot on viskottu melkein miten sattuu. Shanghain tieteiselokuvamainen arkkitehtuuri sen sijaan näytti kovin viihtyisältä, mutta ottaen huomioon sen olevan meluisa ja saasteinen kiinalaiskaupunki, totuus lienee toisenlainen.

Seuraavana päivänä emme sitten lähteneetkään yhtään mihinkään, vaan pakkasimme reppuumme evästä ja kasan lukemista, ja vietimme päivämme köllötellen puistossa kirsikkapuun alla nauttien auringonpaisteesta ja kesäisestä lämpötilasta.

Keskiviikkona käväisimme Heiwajiman antiikkimarkkinoilla, jossa Minna oli jo aiemminkin käynyt. Jos antiikki kiinnostaa, sieltä löytyy vaikka mitä: nukkeja, naamioita, miekkoja, vaatteita, veistoksia, huonekaluja, kameroita ja sen sellaista. Itse olen aina pitänyt enemmän uusista kuin vanhoista esineistä, mutta markkinat olivat silti näkemisen arvoiset.

Paluumatkalla yritimme ostaa sumolippuja seuraavaan turnaukseen, tuloksetta. Minna oli huomannut netistä, että JR (paikallinen Valtion rautatiet) myy lippuja palvelupisteissään. Ensimmäisellä luukulla oltiin aivan yllättyneitä kysymyksestämme, ja lähdettiin kyselemään kollegoilta apua. Ei ollut heillä lippuja. Seuraavalla asemalla, Yurakuchossa, meinattiin hetken ihmettelyn jälkeen jo liput meille myydä, mutta sitten ilmeni niiden jo loppuneen heiltä.

Pettyneenä kävimme sitten pyörähtämässä junaradan alla, jonne on majoittunut lukuisa määrä pieniä ravintoloita. Yllättävän mukava alue, toi jossain määrin mieleen Blade Runner -elokuvan synkät ja vilkkaat ravintolakorttelit.

Torstain matkaohjelma hahmottui etsiessämme epätoivoissamme kartaltamme nähtävyyttä, jonne ei tarvitsisi matkustaa tuntia junalla. Naapurikylältä Akatsukasta silmiimme sattui Tokyo Daibutsu, eli Tokion suuri Buddha. Tarkempi tutkimus osoitti tämän suhteellisen tuntemattoman nähtävyyden olevan Japanin kolmanneksi suurin Buddha-patsas, joten ei kun polkupyörän selkään ja menoksi. Patsas olikin vaikuttava 13 metrinen pronssijättiläinen, vain metrin Kamakurassa näkemäämme matalampi. Buddha istui meditoimassa hienon temppelin pihamaalla, ympärillään tyylikäs japanilaistyylinen puisto karppilampineen. Tapasimme myös temppelikissan, -kukon ja kummallisen kanalintuotuksen. Oikein rauhoittava paikka ja erinomainen turistinähtävyys!

Buddhan vierestä, hautausmaan takaa löytyi kohtuullisen suuri kasvitietellinen puutarha lukemattomine puu- ja kukkalajeineen. Japanilaisista kylteistä emme viisastuneet, eikä meidän rehuntuntemuksellamme eroteta heiniä toisistaan. Ainoa ahaa-elämys olivat löytämämme bambunversot, jotka parimetrisinä ja käsivarren paksuisina olivat hieman suurempia kuin olimme arvanneet. Niitähän saa täällä toki kaupastakin, mutta paljon pienempinä, sillä ne ovat parhaimmillaan ennen pääsemistään maanpinnan yläpuolelle.

Paluumatkalla pistäydyimme Narimasun talonäyttelyssä. Poikien päivän kunniaksi siellä jaettiin ihmisille kaikenlaista tavaraa, itse saimme muutamassa talossa pistäydyttyämme mm. pullollisen viiniä, saippuaa, kylpysuolaa ja ruukkukukan. Sitä paitsi taloesittelijät ovat hauskaa väkeä, osa puhui jopa jonkin verran englantia ja muittenkin kanssa tulimme melko hyvin juttuun. Maanjäristysten takia rakennustekniikka poikkeaa hieman suomalaisesta, talojen rungot on tehty tarkkaan suunnitelluista teräspalkkeista ja perustukset kelluvat niin, että järistyksen sattuessa talo vain luistelee paikallaan maan heiluessa sen alla. Ruotsalaistalon esittelijä kertoi ylpeänä ikkunoiden olevan kolmikerroksiset ja lattioiden koivua. Tuntui hyvin kotoisalta! Häneltä saimme myös Ruotsin lipun näköisen käsipyyhkeen. Sitä voimmekin liehutella jääkiekkoa katsellessamme...

Perjantaina hyvä sää lopultakin hylkäsi meidät ja alkoi sataa. Vuokrasimme siis kasan videoita, kävimme postilaatikostamme Sunnuntai-Hesarin ja Suomen Kuvalehden, ja hylkäsimme tyystin ajatukset turismista. Mukavaa on elämä näinkin.