The Rasmus

Jotta edellisen artikkelin kommentilta ”Sushirajan sanomista luettuna voi toimittajien elämä näyttää pelkältä ravintoloissa syömiseltä, matkailulta ja hauskoilta kulttuurikokemuksilta. Näin ei tietenkään ole, vaan elämämme on suurimmalta osin hyvin arkipäiväistä” saadaan mahdollisimman hyvin vedettyä pohja pois, kerronpa vähän eilisestä illasta.

Ei ollut kotona nyhväämisestä, dvd-leffojen katselusta tai artikkelien kirjoittamisesta tietoakaan. Herrasväki Hyvärinen&Simonen junailivat itsensä T&Y:n kanssa Ebisuun kuuntelemaan The Rasmusta (Za Rasumasu)! Kyllä, juuri sitä suomalaista Rasmusta.

Tyypillisen rockväen tapaan kävimme ensin leipäostoksilla Ebisun asemalla ja tutkailemassa tätimäisiä timantteja ja helmikoruja ennen keikkapaikalle siirtymistä. T ehti sitä paitsi nauttia matkalla jäätelönkin.

Okei, tyypillinen rocknuoriso EI käy leipäostoksilla ja tutkailemassa timangeja ennen keikkaa, mutta kun tälle kaikelle on hyvä selitys. Ensiksikin, jos Japanissa sattuu löytämään hyvää leipää, sitä pitää heti ostaa. Toisekseen, LiquidRoom osoittautui yllättävän vaikeaksi paikaksi löytää, varsinkin kun sitä etsittiin ihan väärältä puolen asemaa...

Y:n kanssa lähdimme lopulta kyselemään tietä keikkapaikalle koruliikkeen henkilökunnalta. Seurauksena tästä: M&Y päätyivät katselemaan kymmeniä tuhansia euroja maksavia tätimäisiä helmikoruja, ja T&J värjöttelivät ulkona pihalla. Lopulta kartta LiquidRoomille löytyi. Keikkapaikalle saavuimme taksilla sopivasti viisi minuuttia ennen keikan alkua.

En usko, että Suomessa olisin ollut yhtä innostunut Rasmuksen keikasta, mutta täällä näköjään löysin itsestäni uudestaan teini-Minnan, joka sitten hyppi ja riekkui kuin pieni apina koko keikan ajan. Lievää kulttuurishokkia aiheutti se, että perinteisesti niin pidättyväiset japanilaiset bailasivat kuin viimeistä päivää. Kulttuuri-ihmetystä myös aiheutti se, että paikalliset eivät ilmeisesti koe korviensa suojaamista tarpeelliseksi. Omat kuulolärpäkkeemme tukimme liiallisen melun välttämiseksi vanhoilla kunnon eareilla.

Toinen hauska kulttuuriin liittyvä ominaisuus oli ns. kättelyjono - keikan jälkeen kaikki halukkaat pääsivät kättelemään bändin jäsenet. Siis kättelemään, ei nimmareita hakemaan. Niinpä mekin Y:n kanssa kävimme kulttuurikokemuksen täydellistämiseksi antamassa tassua bändin pojille. Siistii!

Kolmannen, ja ehkä kaikkein suurimman, kulttuurielämyksen aiheutti japanilainen parikymppinen Suomea vähän puhuva nuori mies, joka osoittautui Japanin The Rasmus fan-clubin puheenjohtajaksi. Kyseinen nuori mies puhui vielä kaiken lisäksi englantia! Hän tiesi suomalaisista bändeistä Sonata Arctican ja Pikku G:n. Heh.

Ilta kruunattiin izakayassa käynnillä. Herkkää valkosipulipizzaa ja sushia. Nam.

Fyysikon työpäivä

Sushirajan sanomista luettuna voi toimittajien elämä näyttää pelkältä ravintoloissa syömiseltä, matkailulta ja hauskoilta kulttuurikokemuksilta. Näin ei tietenkään ole, vaan elämämme on suurimmalta osin hyvin arkipäiväistä. Seuraavassa kerron tyypillisestä fyysikon työpäivästä.

Kello soi aamulla aivan liian aikaisin, kuten herätyskellot aina (vai oletteko nähneet kelloa, joka soisi juuri silloin, kun haluatte nousta sängystä?) Koska en tosiaankaan tahdo nousta yhdeksältä, nappaan piipittäjän pois päältä ja jatkan uniani vielä hetken. Lopulta on kuitenkin noustava, joten kömmin puolihorroksessa suihkuun, pukeudun, nappaan aamiaiseksi jugurtin ja lasin mehua. Ovella nappaan kannettavan tietokoneen kainaloon ja lähden Minnan hyvästeltyäni matkustamaan kohti työpaikkaani.

Sitten palaan hakemaan silmälasini.

Vaikka julkinen liikenne on Japanissa loistavaa, on täällä pitkien etäisyyksien vuoksi tavallista, että työmatkat kestävät toista tuntia. Minun työmatkani kestää 5 minuuttia, ja tapahtuu ajamalla ferrarinpunaisella polkupyörällä kampusalueen päästä toiseen. Matkalla ohitan ensimmäiseksi peruskoulun, ja sen jälkeen baseball-kentän, jossa useimmiten on pelaamassa vaihtelevan ikäisiä seurueita koululaisista eläkeläisiin. Baseball on täällä kansallisurheilu numero yksi.

Ajaessani Yhdysvaltain armeijan omistaman ruohokentän ympäri kulkevan piikkilanka-aidan viertä komeiden kirsikkapuiden varjossa ohitan pari suurta hiukkaskiihdytintä, joissa ilmeisesti viime vuonna löydettiin uusi alkuaine. Kun viimeksi kuulin asiasta, aineen nimeksi harkittiin pistettävän rikenium.

Seuraavaksi näkökenttääni ilmestyy kampuksen korkein rakennus, massiivinen aivotutkimuskeskus BSI. Siellä ilmeisesti etsitään älykästä elämää ulkoavaruuden sijasta Maa-planeetalta. Sitä vastapäisessä talossa taas raksuttaa 2048 prosessorista koostuva supertietokone. Karppilammen kohdalta kurvaan vasempaan ja ylös mäkeä poljettuani olenkin muutaman muun tutkimuskeskuksen ohitettuani pian perillä Yhteistyökeskuksessa, jonka viidennessä kerroksessa Nanophotonics Laboratory sijaitsee.

Omaa työhuonetta ei meillä ole edes labran johtajalla, ja minäkin jaan huoneeni yhdeksän muun tutkijan kanssa. Kuusi heistä on perus- tai jatko-opiskelijoita, ja kolme jo tohtoriksi väitelleitä tutkijoita. Luulisi, ettei tuollaisessa kommuunissa aivotyöstä tule mitään, mutta äkkiä siihen on tottunut. Sitä paitsi suurin osa ihmisistä viettää työpäivänsä pääasiassa laboratoriossa eikä tietokoneen äärellä, kuten minä, ja koneella istuessaan he usein kuuntelevat musiikkia kuulokkeillaan.

Lienee paikallaan hieman kertoa tutkimuslaitoksestamme. Riken on viralliselta nimeltään Fysikaalisen ja kemiallisen tutkimuksen instituutti. Se perustettiin vuonna 1917 yksityisenä tutkimussäätiönä, mutta vuonna 2003 se muutettiin opetusministeriön alaiseksi itsehallinnolliseksi instituutiksi. Tutkimusta se suorittaa laajalla alalla fysiikasta ja kemiasta lääketieteeseen ja biologiaan - vain humanistiset hömppätutkijat on suljettu Rikenin ulkopuolelle. Pysyvässä virkasuhteessa täällä on n. 700 ihmistä, ja vierailevia tutkijoita on vuosittain lähemmäs 2000. Rahaa Rikenin seitsemällä paikkakunnalla sijaitsevat tutkimuslaitokset saavat vuodessa kulumaan n. 600 miljoonaa euroa. Nobelin palkintoja tänne on rapsahtanut neljä kappaletta.

Nanophotonics Laboratoryn tutkimusalueen voi kuvata nanoteknologian ja optiikan yhdistelmäksi. Toisin sanoen tutkimuskohteet koostuvat hyvin pienirakenteisista vekottimista, jotka toimivat valon avulla tai tuottavat itse valoa. Tavoitteena on kehittää oikeasti hyödyllisiä sovelluksia, esimerkiksi uudentyyppisiä lasereita tai mikroskooppeja, tai vaikkapa tallentaa mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman pieneen tilaan. Labran kahtakymmentä tutkijaa johtaa kohtalaisen kuuluisa tiedemies, Kawata-sensei, joka viettää suurimman osan ajastaan Osakassa toisessa johtamassaan laboratoriossa.

Oman tutkimusryhmäni nimi on Plasmonisten laitteiden ryhmä. Tieteen kielellä tehtävämme on pintaplasmoneiden (surface plasmon polariton) hyväksikäyttö uudenlaisissa optisissa komponenteissa, kuten plasmonisessa laserissa tai orgaanisessa ledissä. Seuraa maallikkokielinen selvennys.

Metallit ovat yleensä erinomaisia peilejä, koska ne heijastavat hyvin valoa. Tietyissä olosuhteissa (oikea valon tulokulma ja väri jne.) tapahtuu kuitenkin hassu ilmiö: valo juuttuu kiinni metalliin ja muuttuu sen pintaa pitkin eteneväksi olioksi, jota tiedemiehet kutsuvat pintaplasmoniksi. Valmistamalla metallin pintaan sopivanlainen jaksollisesti samanlaisena toistuva nanorakenne, voidaan valon muuttumista plasmoniksi tarkasti hallita, ja jopa muuttaa plasmoni takaisin valoksi. Yleisimmin käytetty nanorakenne on yksinkertaisesti vierekkäisiä samansuuntaisia naarmuja, syvyydeltään 10 nanometriä ja etäisyydeltään 500 nanometriä (nanometri on millimetrin miljoonasosa, ja esimerkiksi flunssaa aiheuttava rhinovirus on halkaisijaltaan 20 nanometriä). Jaksollinen rakenne saa plasmonin heijastelemaan edestakaisin ja resonoimaan kuin ääni urkupillissä.

Samoin kuin urkupillissä voi soida vain tarkalleen tietyn korkeuden (taajuuden, aallonpituuden) omaava ääni, plasmonisesta nanorakenteesta tulee ulos vain tarkalleen tietyn väristä valoa. Kun tähän lisätään jokin keino vahvistaa heijastelevaa plasmoniaaltoa, saadaan aikaiseksi laser. Tämä onkin tutkimusryhmämme ensimmäinen tavoite, sillä kukaan ei ole koskaan onnistunut valmistamaan plasmonista laseria. Tutkimusaiheemme on aika lailla akateeminen, sillä uusia sovelluksia tällaiselle laserille ei ole vielä kukaan keksinyt, mutta usein kuitenkin uusi tietellinen tieto osoittautuu hyödylliseksi tavoilla, joita sen keksineet tutkijat eivät lainkaan ajatelleet. Meidän ryhmämme pyrkii hyödyntämään tästä työstä saatua osaamista valmistamalla orgaanisiin materiaaleihin pohjautuvan plasmonisen ledin, eli valoa tuottavan komponentin.

Nelihenkinen tutkimusryhmäni on monikansallinen: vain ryhmän johtaja tohtori Okamoto-san on japanilainen, muu ryhmä koostuu kiinalaisesta tohtori Fengistä ja tunisialaisesta tohtori Fekhrasta. Kaksi jälkimmäistä ovat kokeellisia fyysikoita sekä naisia. Feng ja Fekhra valmistavat laboratoriossa plasmonisia nanokomponentteja ja tutkivat niiden toimintaa lasereiden ja mikroskooppien avulla. Fekhra pyrkii valmistamaan plasmonista laseria ja Fengin alaa on orgaaninen lediteknologia. Okamoto-san jakaa ymmärrystään muille ryhmäläisille, tekee teoreettista tutkimusta ja ohjaa muiden tutkijoiden työn suuntaa.

Oma työni on puhtaasti teoreettista. Istun siis päivät tietokoneella mallintaen erilaisten nanorakenteiden toimintaa plasmonista laseria ajatellen. Välillä ohjelmoin uudenlaisia analyysiohjelmia, ja sitten raavin päätäni yrittäen ymmärtää saamiani tuloksia. Uutta tieteellistä tietoa tuotettaessa ongelma on se, ettei usein kukaan oikeasti tiedä, miten haluttuun tulokseen pääsee tai edes onko siihen pääseminen mahdollista. Maalaisjärjellä ajatellen plasmoninen laseri kuulostaa ihan mahdolliselta valmistaa, mutta mistään ei voi tietää, onko asia oikeasti näin. Tietokonetta ei voi myöskään komentaa antamaan valmista laserin valmistusohjetta, vaan itse pitää saavuttaa ymmärrys siitä, miten taustalla vaikuttavat fysikaaliset ilmiöt toimivat tässä nimenomaisessa tapauksessa.

Usein Fekhra tulee luokseni ihmettelemään saamiaan mittaustuloksia, ja minä sitten koitan tietokoneella analysoida, miksi tulokset näyttävät siltä miltä ne näyttävät. Välillä taas teen ensin mallinnuksen tietokoneella kehittäen jossain mielessä optimaalisen nanorakenteen, ja vien tulokseni Fekhralle, joka sitten menee valmistamaan rakenteen labrassa. Joskus se jopa toimii kuten olen ennustanut,useimmiten ainakin sinne päin. Fengin kanssa teen vähemmän yhteistyötä johtuen siitä, että hänen rakenteensa ovat liian monimutkaisia minulle analysoitavaksi.

Tiedemiehen ajasta iso osa kuluu yrittäessä pysyä kärryillä tieteen kehityksessä. Leonardo da Vincin aikaan tutkijat pystyivät omaksumaan koko tunnetun luonnontieteen ja vielä tekemään taidetta sivutyönään, mutta nykyisin tietoa on niin valtavasti, että jo oman pienen tutkimusalueensa edistyksessä mukana pysyminen vaatii paljon työtä. On jatkuvasti luettava muiden samalla reviirillä toimivien tutkimusryhmien julkaisemia tutkimustuloksia ja yritettävä soveltaa uutta tietoa omaan tutkimukseen. Samalla on myös etsittävä aukkoja julkaistusta tiedosta ja pohtia, osaisiko itse täydentää puuttuvia palasia ihmiskunnan kollektiivisessa tietämyksessä. Tämä on elintärkeää, sillä tiedemies elää julkaisemalla uutta tietoa. Jos et julkaise, et ole olemassa, etkä saa rahoitusta tutkimuksillesi.

Vähän ennen puolta päivää tieteelliset pohdintani katkeavat jonkun kolleegoistani tullessa huoneemme ovelle kyselemään "Gohan e ikimasen ka?" eli eikös lähdettäisi lounaalle. Porukalla suuntaamme toiseen kampuksen ravintoloista, jonka mauttomaan ruokaan olen viime aikoina alkanut perusteellisesti kyllästyä. Pöydässä odotamme kohteliaasti kaikkien saapuvan pöytään ennen syömisen aloittamista. Japanilaiset hotkivat ruokansa todella nopeasti, kun taas itse kannatan rauhallisempaa syömistekniikkaa. Olen todennut, että syömällä niin nopeasti kuin suinkin mahdollista ja rajoittamalla pöytäkeskustelu minimiin on mahdollista lopettaa syöminen samaan aikaan hitaimman japanilaisen kanssa.

Sapuskan jälkeen palaamme taas sorvin äärelle käyden kupilliset teetä työpöydällemme. Koska japanilaiset tuovat aina tuliaisia (omiyage) matkoiltaan kävivät he sitten vaikka viikonloppulomalla naapurikunnassa, löytyy laboratoriomme pöydältä useimmiten jotain hassua syötävää. Yleensä sapuska on tehty riisigluteenista ja makeista azukipavuista, ja lopputulos on hieman omituinen mutta syömäkelpoinen köntti.

Loppupäivä sujuu samoin kuin aamupäiväkin, tietokoneen ääressä omaa rajallista ymmärrystään laajentaen. Välillä kuuntelen kuulokkeilla musiikkia kovalevyltä tai nettiradiokanavilta. Mikään ei selvitä tunkkaisia aivoja niin hyvin kuin kunnon trance, tai lievitä japanisaation oireita niin tehokkaasti kuin perinteinen suomipop, mutta miksi oi miksi eivät suomalaiset radiokanavat ole enää kuunneltavissa netissä? Voisin vaikka maksaakin vähän pienestä palasta ajankohtaista popkulttuuria.

Silloin tällöin pidämme pieniä palavereita keskustellen uusista tutkimustuloksista joko ryhmän sisäisesti tai muiden tutkimusryhmien kanssa. Kielenä käytämme tietenkin englantia, sillä japanin kielen taitoni ei todellakaan vielä riitä työasioista keskustelemiseen. Välillä on syytä käydä kiusaamassa Fekhraa, jolla muuten on labran paras huumorintaju. Jos en ehdi ensin, tulee Fekhra kiusaamaan minua. Kulttuurieroista syntyy loputtomasti hauskoja keskusteluita, onhan kolleegani musliminainen, jonka elämän suunnan määrää suvun mielipide ja uskonnon säännöt, kun taas itse olen oman elämäni herra. Ai mitä, teetäkö pitäisi keittää? Kyllä rakas vaimoni, keitän heti.

Noin kuuden aikoihin illalla tulee kahdeksan tunnin suomalainen työpäiväni täyteen, joten toivotan kolleegoilleni ”mata ashita”, huomiseen, ja poistun kotiin. Kolleegani lähtevät samaan aikaan ravintolaan päivälliselle jatkaakseen työntekoa pitkälle iltaan. Se kuuluu kulttuuriin, samoin kuin se, että töissä voi vaikka lueskella sarjakuvia, pestä hampaita tai vaikka nukkua kesken työpäivän. Itse kannatan lyhempää ja tehokkaampaa työpäivää, onhan elämässä oltava aikaa perheelle ja harrastuksillekin. Ei ole toistaiseksi kukaan tästä valittanut, mutta valittaminenhan ei kuulu japanilaiseen mentaliteettiin. Joskus jos on kiireitä töissä, saatan toki ottaa kotiin artikkeleita luettavaksi tai tehdä vähän ohjelmointia, mutta yleensä jätän työt labraan.

Kotona odottaa valmis illallinen, ainakin fantasioissani. Useimmiten ruuasta ei ole tietoakaan, joskus jääkaapistakaan ei löydä apua. Ennen pitkää jotain sapuskaa on vaimon avustuksella kuitenkin massussa. Loppuilta menee sitten katsellessa telkkaria tai DVD-leffoja tietokoneelta, surffaillessa netissä, kirjoitellessa artikkeleita Sushirajan sanomiin, lueskellessa tai vaikkapa opiskellessa japaninkieltä. Joskus harvoin käymme naapurikylällä elokuvissa tai kylässä kaverien luona.

Illan päätteeksi, joskus ennen puoltayötä, Minna alkaa ehdotella nukkumaanmenoa. Huono idea: kuka nyt haluasi mennä nukkumaan ennen aamuyötä juuri kun aivot toimivat parhaalla tehollaan? Väitöskirjanikin kirjoitin pääasiassa öisin. Jatkan siis tärkeitä puuhiani, taistelen vaikka avaruusolioita vastaan Krig 7B –planeetalla (Ground Control II). Ennen pitkää kuitenkin alistun - onhan töihin kuitenkin seuraavanakin päivänä mentävä, ja kahdeksan tunnin yöuni on minulle ehdoton minimi. Tutkimusten mukaan muuten pidempään nukkuvat myös elävät pidempään.

Näin siis arki meillä etenee. Fyysikon työ on suurelta osin arkista aherrusta ja rutiinia, mutta joskus työ palkitsee tekijänsä tuottamalla uuden oivalluksen, palasen täysin uutta tietoa, jonka avulla tiede etenee taas pienen askelen kohti Totuutta. Koska uusi tieto kuitenkin poikkeuksetta tuottaa enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia, ei fyysikon työlle vielä loppua näy.

Seuraava pakomatka arjesta ulkomaille on näillä näkymin tiedossa vasta heinäkuussa, suuntana silloin Suomi. Kesälomalta takaisin palattuamme on JSPS:n apurahaa vielä jäljellä melkein vuosi, joten fyysikon arkipäivä säilyy kuvatun kaltaisena aina kesäkuun loppuun 2006. Toivottavasti siihen mennessä olen saanut aikaiseksi useammankin tieteellisen julkaisun, ja Fekhran plasmoninen laseri lopultakin laseroi.

Kawaii

Perjantaina käytiin vähän kaupungilla. Ensin sumoa alkuillasta (kukapa olisi uskonut, että minä ”Hyi-lihavat-miehet-vaipoissa-tappelee” istun paikan päällä seuraamassa sumoa livenä ihan ekstaasissa joka kerta kun turnaus järjestetään Tokiossa), sitten Harajukuun Elephant Cafeeseen vähän synttäreitä juhlistamaan. Irkkupubi Maloyneysin jälkeen takaisin Wakoon ja loppuyöksi istumaan A-One –baariin. Lauantaina nukutti.

Ja sunnuntai. Ikebukuron BicCamerasta, jonka tunnusrallatus muuten muistuttaa hittibiisiä ”MC Koppakuoriainen” ("biiikku-bikku-bikku-bikkukaameraa") mukaan lähti Dyson DC12 Allergy –mallia oleva imuri. Hinta: yhden hengen lomaviikko Guamilla. Yoe jo vähän lupautui kummiksi uudelle ”lapselle”. Uusi imuri oli pakko ostaa, kun RIKENin vanha valmiiksi huoneistossa ollut imuri toimi lähinnä pölyttimenä.

Maanantaina musta tuli sellainen mukablondi. Nou hätä, tämä on vain väliaikaista. Eilinen aikataulu meni vähän keturalleen, joten punainen väri saadaan vasta tänä iltana päähän. Eilen tukka kuitenkin ikuistui, kun Sachi-san vei minut Sega Worldin valokuva-automaatille. Voi että oli ihan kawaii… Tukka kyllä näyttää yllättävän hyvältä noissa kuvissa.

Irtoaisikohan meidän I-House Officesta lupa parille hamsterille???

Söpöjä tamponeita

Kevät on saapunut, ainakin kauppoihin, vaikka joidenkin tietojen mukaan vuoden kylmin kausi alkoi pari päivää sitten. Kaupoissa muoviset kirsikkapuut kukkivat ja naisten vaateosastot näyttävät täyttyvän taas hempeistä väreistä. Eilisen Ito Yokadossa käymisen yhteydessä selvisi myös, että tamponeita voi markkinoida sanalla ”söpö” ja naisten ”kauneussaippuaa” lätkäisemällä lehmän kuvan saippuapaketin kylkeen. Että näin.

Pikavisiitti Filippiineille

Maanantai-aamuna oli aika heittää reput selkään ja matkata Minami-konferenssiin. Tämä professori Minamilta nimensä saanut pienimuotoinen konferenssisarja sai alkunsa jo 80-luvulla, ja on tähän asti aina järjestetty Japanin maaperällä. Koska minami tarkoittaa japanin kielessä etelää, oli Kawata-sensei keksinyt, että konferenssi olisi tarkoituksenmukaista järjestää etelässä. Erinäisten yhteistyökiemuroiden tuloksena paikaksi muotoutui Filippiinit.

Hauskan sattuman vuoksi meillä oli tuttua seuraa Narita Expressissä - Katariina ja Tero olivat lähdössä lomalle Guamille juuri samaan aikaan. Nouseva aurinko valaisi Tokiota, olihan kellokin sentään jo yli kuusi aamulla.

Philippine Airlines lennätti meidät sujuvasti neljässä ja puolessa tunnissa Manilaan tarjoten matkalla harvinaisen mauttoman kasvisruuan. Manilan kentällä tapasimme Kawata-sensein Osakan laboratoriosta saapununeen seurueen ja koitimme epätoivoisesti kuoriutua talvivaatteistamme kolmenkymmenen asteen helteessä. Jatkolento Keski-Filippiineille Cebuun kesti onneksi vain tunnin.

Jo lentokentillä pystyi helposti huomaamaan poistuneensa Japanista. Kaikki tuntuivat puhuvan hyvää englantia, mutta toisaalta asiat eivät edenneet kovinkaan organisoidusti. Helposti kuitenkin päädyimme Shangri-Lan bussiin, joka kuljetti meidät läpi sekavan liikenteen ja epämääräisten hökkelikylien hotellillemme.

Koska meillä oli aikaa perillä Cebussa vain kaksi kokonaista päivää, ja niistäkin toinen täynnä tieteellistä ohjelmaa, olimme tehneet poikkeuksen normaalista matkailurutiinistamme. Yleensä otamme etukäteen selvää maan kulttuurista, nähtävyyksistä ja muista turismin kannalta oleellisista seikoista, mutta tällä kertaa päätimme olla laiskoja ja ignorantteja turisteja ja viettää pari päiväämme turvallisesti hotellin alueella.

Lukija voi tässä vaiheessa epäillä aivojemme muuttuneen sushiksi, joten lienee tarpeen mainita eräs yksityiskohta. Hotelli nimittäin ei ollut mikään perusmajatalo, vaan nettisivujensa mukaan Filippiinien hienoin ja ylellisin deluxe-lomakohde, Shangri-La's Mactan Island Resort. Tarjolla oli siis kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Koska emme kuitenkaan luota lukijoiden mielikuvitukseen ja haluamme lisäksi varmistaa aiheuttavamme sietämätöntä kateutta, seuraa tarkempi selvitys aiheesta.

Hotellin sisustus oli tyylikäs olematta ylipramea, ja henkilökunta erittäin ystävällistä ja kielitaitoista. Sisältä hotellista löytyi kaikenlaisia kauppoja, moderni kuntosali, kauneushoitola, kampaamo ja lukuisia erinomaisia ravintoloita. Kaikista huoneista oli merinäköala. Hotellin pihalla oli tietenkin palmujen katveessa monenlaisten uima-altaiden lisäksi hierontakeitaita ja baareja sekä ravintoloita, tenniskenttiä ja golf-harjoitusratoja. Jatkuvasti oli tarjolla ilmaista viihdykettä kalojen ruokinnasta rantalentopalloon. Henkilökunta oli aina valmiina tyydyttämään kaikki tarpeet ja järjestämään ohjattua ohjelmaa, ja kaikki kustannukset sai lisättyä suoraan huonelaskuun. Hotellilta lentokentälle oli tietenkin ilmainen bussikuljetus, mutta lisäksi busseilla pääsi maksutta kahteen läheiseen ostoskeskukseen.

Ensimmäisenä iltana tyydyimme vain purkamaan matkatavaramme ja tutustumaan ympäristöön. Olimme kerrankin lähteneet matkaan oikeasti minimaalisin varustein: molemmilla oli vajaa repullinen vaatteita mukanaan. Ratkaisu osoittautui oikeaksi, sillä eihän trooppisessa lomakohteessa vaatteita tarvitse.

Illan päätteeksi oli konferenssin puitteissa järjestetty buffet-illallinen ulkosalla. Ahmimme itsemme palloiksi herkullisilla mangoilla katsellessamme paikallisen San Diego Dance Companyn hieman epäaidon tuntuisia mutta viihdyttäviä perinnetanssiesityksiä. Aikaisen aamuherätyksen tuottama univelka pakotti kuitenkin jättämään illan baarikierroksen väliin.

Tiistaina oli aamupäivä aikaa lomailla ennen konferenssin alkua. Suuntasimme siis hotellin rantaan köllimään aurinkotuoliin lomadrinkit kädessämme. Kun merivesikin oli lämmintä, ei pilvinen sää haitannut yhtään. Olisin voinut jäädä siihen viikoksi välillä rantapalvelijalta lisää drinkkejä tilaillen, mutta työ kutsui.

Konferenssi oli pieni ja ilmapiiriltään rento parinkymmenen hengen kokoontuminen. Suuria tieteellisiä läpimurtoja siltä ei siis ollut odotettavissa, vaan päätarkoitus oli luoda kontakteja muihin tutkijoihin ja saada joku käsitys heidän tutkimusalueistaan. Päivä tarjosi muutamia kiintoisia esitelmiä, ja oma esitykseni meni ihan kohtuullisesti merenrannalle jääneistä aivoistani huolimatta. Olin tarkoituksella tehnyt esityksestäni hyvin lyhyen ja yksinkertaisen, ja sainkin aikaan enemmän kysymyksiä ja keskustelua kuin kukaan muu tutkijoista.

Minun perehtyessäni tieteen maailmaan nautiskeli Minna elämästään uima-altailla. Hän myös uskaultautui käymään kampaajalla ensimmäistä kertaa Suomesta lähdön jälkeen. Yhteinen kieli helpottaa tällaisiakin asioita. Lisäksi kampaajat kuulemma käyttivät samoja tuotteita kuin Minnan vakiokampaaja Marja Suomessa. Illalla osallistuimme jälleen konferenssi-illalliselle.

Keskiviikkona olisi ollut ohjelmassa konferenssin virallinen ekskursio tutustumaan paikalliseen kulttuuriin, mutta päätimme sen sijaan tehdä oman retken merelle. Olimme tiistaina marssineet hotellin meriaktiviteettikeskukseen ja valinneet esitetyista snorklausretkivaihtoehdoista meille sopivimman. Venerannassa meitä odottivatkin snorklausvälineet, pyyhkeet, juomat ja lounaspakkaukset. Vene vei meidät ja erään japanilaisen perheen puolen tunnin matkan päähän suojelualueelle, jossa sitten pulikoimme ihmetellen lukemattomia eksoottisia kaloja. Olo oli kuin akvaariossa! Mukanamme oli myös näppärä vesitiivis kertakäyttökamera.

Lounaan nautimme pienellä ja rauhallisella saarella herra Murphy seuranamme. Olimme pyytäneet vaihtamaan ruokalistalla olleesta lihakasvisvoileivästä lihan juustoksi, ja tietenkin kokki oli päättänyt vaihtaa kasvikset juustoksi. Palattuamme hotellille teimme luonnollisesti valituksen, ja saimme lohdutukseksi maukkaan juustolajitelman huoneeseemme tarjoiltuna. Hotellilla huomasimme myös selkänahkojemme olevan punaiset kuin keitetty rapu.

Jäljellä ei enää ollut muuta kuin viimeinen illallinen, jonka lopuksi meitä ilmestyi viihdyttämään hotellin virallinen taikuri näppärillä kolikkotempuilla. Lähtö lentokentälle oli aamulla puoli kuudelta, mutta onneksi lento sentään oli suora.

Matkan jälkeen olemme pitäneet sadetta kotosalla, katselleet sumoturnausta ja rasvailleet selkänahkojamme. Filippiineistä emme oppineet paljoakaan, mutta oikein mukava pikaloma siltikin.

Uutiskatsaus

Koska mitään erityistä ei tapahtunut, seuraa uutiskatsaus viimeaikaisiin tapahtumiin täällä päin planeettaa. Lähde: Metropolis-lehden paperiversio.

Japan Railways joutui myöntämään, että taifuunien ja rankkasateiden vuoksi shinkansen-luotijunat olivat myöhässä aikataulusta viime vuoden huhtikuusta marraskuuhun keskimäärin 42 sekuntia.

Goldman Sachs ennustaa Kiinan talouden ohittavan Japanin vuonna 2015 ja Yhdysvallat vuonna 2040.

Honda esitteli uuden lapsikokoisen Asimo-robotin, joka osaa hölkätä. Tämä on saavutus, sillä hölkätessä robotin molemmat jalat ovat hetkellisesti ilmassa yhtä aikaa. Asimo muuten asuu Hondan tuotekehityskeskuksessa, kadun toisella puolella kotoamme katsottuna. Odotamme innolla näkevämme hänet joskus iltalenkillä.

Viime vuonna ennätykselliset 3194 opettajaa otti sairaslomaa toipuakseen ylityön aiheuttamasta stressistä.

Ota-shin kaupunki edellyttää tästä lähtien kaikkien miespuolisten työntekijöidensä ottavan kuuden viikon palkallisen vapaan ennen kuin heidän lapsensa täyttää vuoden. Tähän asti kaupungissa ei yksikään mies ole koskaan ottanut lomaa lapsen syntymän takia.

Toshiba asensi maailman nopeimman hissin maailman korkeimpaan rakennukseen, Taipei 101:een. Hissin maksiminopeus on 60,6 km/h.

15-vuotiaaseen tyttöön rakastunut gangsteri leikkasi irti pikkusormensa ja lähetti sen tytön isälle todisteena tunteidensa syvyydestä. Isä lähetti sormen tylysti takaisin.

Chanel avasi 10-kerroksisen, 240 miljoonan dollarin boutiquen Ginzassa.

23 prosenttia 16-vuotiaista japanilaistytöistä kantaa klamydiaa.

Seiyo Hotel tarjosi Hedonistin Illallisen 20 ihmiselle. Illallisen hinta oli 1050000 jeniä (n. 7500 euroa) ja sen aikana tarjoiltiin kaksikymmentä erilaista viiniä, joista osaa on maailmassa jäljellä enää muutamia pulloja.

Palautus todellisuuteen

Tiistaina aamun ohjelma oli alunperin tarkoitus aloittaa suhteellisen aikaisin ja lähteä tutkailemaan Tsukijin kalamarkkinoita. Onneksi kuitenkin tuli selattua paikan nettisivuja jo edellisenä iltana, sillä niiltä selvisi, että myös kalamarkkinat viettävät uudenvuoden lomaa vielä tiistaina. Eli suunnitelmat uusiksi. Suunnaksi otettiinkin Akihabara, tuo kaikkien tietotekniikkanörttien ja erilaisia teknisiä laitteita rakastavien onnenpesä. Ja vempeileitähän löytyi. Oli hierovaa ja nytkyttävää tuolia, tietokoneita, pieniä robotteja, puhelimia, riisinkeittimiä, lamppuja, piuhoja, kameroita jne. Poistullessa pysähdyttiin vielä Ikebukuron Tokyu Handsissä ihmettelemässä heidän vimpaimiaan. Loppuilta sujui läksiäisillallisen ja pakkauksen merkeissä.

Aamulla aikaisen herätyksen, halauksien ja kyynelten jälkeen oli aika laittaa Hessu taksiin ja kohti Suomea. Ilmeisesti Hessun lähtöpäivän kunniaksi Fuji-san päätti esittäytyä aamuauringon säteissä kaikessa komeudessaan.

Arki koitti, ja se tarkoitti sitä, että kunnollisen kielikoulun etsiminen alkoi iltapäivällä. K:n kanssa tapasimme Shinjukussa, jossa kävimme yhdessä kielikoulussa. Varsin lupaavalta vaikuttanut koulu. Herra Kaupunkipelto olisi rekrytoinut meidät siltä istumalta opiskelijoiksi ja pistänyt meidät tasokokeeseen. Kauniisti selitellen kuitenkin vältimme sekä rekrytoitumisen että tasokokeen ja suuntasimme kohti seuraavaa paikkaa.

Seuraava paikka oli aikamoinen murju, mutta ihan herttainen takkutukka oli siellä meille asioita kertomassa. Kolmas paikka olikin sitten se todellinen arkeen palauttava paikka. Tässä onkin mennyt monta kuukautta ilman, että olisi erityisemmin joutunut kohtaamaan patriarkaalisen yhteiskunnan naisiin kohdistuvia asennevammoja. Ensimmäinen kysymys, jonka koulun henkilökunta meille esitti oli: "Onko teidän miehenne antanut teille luvan tulla opiskelemaan tähän oppilaitokseen japaninkieltä?" Hetken hämmästyneen hiljaisuuden jälkeen molemmat meistä taipuivat kaksin kerroin kunnon räkänauruun tikahtuessamme. Koulun henkilökunta oli suhteellisen nolon näköistä nähdessään reaktiomme kysymykseen. Muutenkin koulu osoitti "lievää" tiukkapipoisuutta mm. sillä, että tunneilta ei saa olla poissa käytännössä minkään muun syyn takia kuin häät tai hautajaiset. Mikäli tunneilta on poissa, oppilas potkitaan saman tien koulusta pois, eikä maksettuja rahoja palauteta. Joo, ei taida tuostakaan tulla uutta kielikoulua minulle!

Ja taas kylvyssä

Olin jo syksyllä kuullut työkavereiltani lähistölle avatusta uudesta kylpylästä, mutta emme olleet vielä saaneet aikaiseksi lähteä siihen tutustumaan. Koska kylpeminen on Japanissa aina ollut nautinnollinen kokemus, emme vastustaneet yhtään Hessun ehdotusta lähteä maanantai-illaksi lillumaan onsenin altaisiin.

Vaikka näkömuistissani oli edelleen kolleegani Ishikawa-sanin piirtämä kartta, oli meillä ongelmia löytää perille. Kysyimme tietä eräästä kaupastakin, mutta ystävälliset myyjät vakuuttivat, ettei missään lähistöllä ole mitään kylpylää. Kaksisataa metriä päätien vartta eteenpäin käveltyämme päädyimme kuitenkin Gokurakuyu-ketjun Wako-shin -haarakonttorin eteen.

Japanilaisessa kylpylässä menetellään yleensä suunnilleen seuraavasti. Ensin otetaan kengät pois ja tassutellaan sukkasillaan kenkälokeroille. Seuraavaksi mennään lippuautomaatille pääsylipun ostoon. Lippu ja avain annetaan sitten kassatytöille, joilta saa vastineeksi pukukopin avaimen. Pukukoppiin jätetään tietysti kaikki vaatteet, mukaan allasosastolle tarvitsee vain pienen pesupyyhkeen. Tässä kohtaa tulikin stoppi, sillä me tyhmät ulkomaalaiset olimme tyystin unohtaneet tämän ehdottoman tarpeellisen kankaanpalan. No, niitä saa onneksi aina ostaa kassalta, joten pääsimme jatkamaan seuraavaan vaiheeseen, eli peseytymiseen. Erinomasen huolellisen hinkkautumisen jälkeen olimmekin lopulta valmiit rentouttamaan itsemme 40-asteisissa altaissa.

Pesupyyhe on muuten monikäyttöinen kapistus. Peseytymisen lisäksi sitä voi käyttää peittämään intiimit osansa kuljeskellessaan altaalta toiselle, joskaan paikalliset eivät itsekkään useimmiten jaksa vaivautua. Kylvyssä lilluessaan pyyhettä voi käyttää tyynynä vasten altaan reunaa tai jäähdyttimenä pään päällä taiteltuna. Siitä voi myös tehdä huivin tai kietaista sen päänsä ympäri kamikaze-tyyliin, ihan miten kukakin tykkää.

Kylpylä osoittautui oikein siistiksi, moderniksi ja mukavaksi paikaksi karistaa stressit harteiltaan. Altaissa oli digitaaliset lämpömittarit ja kanjimerkkien perusteella muutaman altaan vesi oli oikeasti luonnollisesta kuumasta lähteestä peräisin. Seinillä olikin tarkat listat veden sisältämistä suoloista ja ioneista. Saunassa, jossa ei tietenkään saanut heittää löylyä, oli lauteilla paksut karvalankamatot ja omat lämpömittarit jokaiselle laudekorkeudelle. Keskellä etuseinää oli yllättäen televisio! Se esitti jotain humoristista baseball-ohjelmaa, ja vitsailimmekin naisten puolella varmasti pyörivän ostoskanavan, mutta kuulemma siellä olikin ollut joku keskusteluohjelma.

Saunatelevision lisäksi näin ensimmäistä kertaa rentoutuskivilattian. Bambuseinin oli allasosastosta erotettu alue, jonka lattian suuret kivilaatat pidettiin lattialla virtaavan kuuman lähdeveden avulla jatkuvasti lämpimänä. Siihen sai sitten köllähtää imemään itseensä vulkaanista lämpöenergiaa. Rentouttavaa!

Kylpylöissä tulee aina jotenkin mieleen suomalainen saunameininki - kaikki ovat sosiaalisesta asemasta riippumatta samanarvoisia, ja aina jossain välissä päätyy keskustelemaan jonkun tuntemattoman kanssa. Pikkulapsetkin vilistävät vanhempiensa mukana sukupuolesta välittämättä ihan kuin suomalaisissa uimahalleissa. On siinä konservatiiviselle turistille kulttuurishokkia kerrakseen kun on ensin rohkaistunut riisuutumaan muiden ihmisten nähden ja sitten eteen pyrähtää lauma alastomia tyttöjä ja poikia.

Omituisin sattumus tapahtui tällä kertaa istuessani kaikessa rauhassa eräässä altaassa rentoutumassa. Parin metrin päässä keskellä allasta risti-istunnassa ollut pappa otti sitten katsekontaktin ja viittoili minulle. Ensin hän osoitti etusormellaan alaspäin kohti jalkoväliään ja sitten teki kämmenellään sormet alaspäin jonkinlaista aaltoliikettä. Joka tapauksessa ainoa keksimäni tulkinta tästä oli se, että jompi kumpi meistä oli hänen mielestään impotentti. Otin siis hämmästyneen ilmeen naamalleni saadakseni lisäselvyyttä asiaan. Hän viittoi minua tulemaan lähemmäksi ja otti kiinni kädestäni. Siinä vaiheessa kun hän alkoi viemään kättäni veden alla kohti haaroväliään aloin jo olla varma joutuneeni paikallisen pervon kynsiin, mutta päätin kuitenkin tyylilleni uskollisesti olla vielä vetämättä hätiköityjä johtopäätöksiä. Onneksi näin, sillä tyyppi halusi vain minun tietävän kuuman veden tuloaukosta, jonka luona hän istui.

Lopulta olimme tarpeeksi kypsiä ja poistuimme altaista. Emme tällä kertaa jääneet jäähdyttelemään rentoutushuoneen tatameille tai hieroviin tuoleihin, vaan menimme suoraan kassalle. Siellä odottikin ongelma, sillä kassatytöillä olikin tarjota minulle ja Hessulle vain yksi kenkälokeron avain. Pitkien selittelyjen jälkeen saimme erään tytöistä lähtemään yleisavaimen kanssa antamaan meille kenkämme ja pyytelemään tietysti kovasti anteeksi. No, kotona sitten Hessu löysi kadonneen avaimen taskustaan, ja muisti, ettei ollut sitä koskaan kassalle antanutkaan. Kävin nolona parin päivän päästä palauttamassa sen.

Audienssi keisarin kanssa

Sunnuntai-aamuna Minna ja Hessu katosivat johonkin mentyäni suihkuun. Ilmeni, että talonmiehemme oli kutsunut heidät syömään mochia, jota he olivat juuri tekemässä. Valmistus tapahtui pihalla hakkaamalla isolla puunuijalla puukaukaloon pistettyä höyrytettyä riisiä, kunnes se muuttui sitkeäksi taikinaksi. Tämä herkku nautittiin sitten makeiden azukipapujen kera. Muiden naapureiden lisäksi myös joulupukki tuli kuulemma syömään tätä aika tylsän makuista, mutta hyvin tyypillistä sapuskaa.

Mochia masussa olikin hyvä lähteä kohti Tokiota. Meillä oli nimittäin audienssi itse keisarin kanssa! Kahtena päivänä vuodessa on rivikansalaisella mahdollisuus nähdä tämä suoraan auringonjumalatar Amaterasusta polveutuva Japanin henkinen hallitsija vilkuttamassa palatsinsa parvekkeelta parin minuutin ajan. Ensimmäinen mahdollisuus on keisarin syntymäpäivä 23. joulukuuta, ja toinen esiintyminen tapahtuu uuden vuoden kunniaksi 2. tammikuuta.

Kymmenien poliisien suorittaman hämmästyttävän tarkan turvatarkastuksen jälkeen pääsimme portilla meille jaetut japaninliput kourassamme palatsin pihamaalle. Heti kohta törmäsimme yllätykseksemme Katariinaan ja Teroon. Tokio on pieni!

Itse palatsi osoittautui modernin ja vanhan arkkitehtuurin huonoimpien puolien yhdistelmäksi. Ruma kuin mikä. Pääsimme kuitenkin alle sadan metrin päähän panssarilasitetusta parvekkeesta, jolle keisariperhe piakkoin ilmeistyi vilkuttamaan tuhansien ihmisten iloksi. Keisarin pidettyä pienen uudenvuodenpuheen tilaisuus olikin ohi. Päivän aikana järjestettyjä seitsemää esiintymistä kävi katsomassa yhteensä 75000 vierasta.

Illaksi olimme varanneet liput jazzklubille nimeltä Shinjuku Pit Inn, jossa ohjelmana piti olla "Japanese all-stars jazz". Ensin etsimme klubia parin korttelin verran väärästä suunnasta ja päädyimme epämääräisille homokaduille. Kaikenlaisen eroottisen toiminnan lisäksi löysimme kaupan, joka näytti myyvän kannabista ihan avoimesti. Kaiketi se on täällä laillista.

Klubi oli pieni, intiimi ja savuinen, kuten jazzklubin kuuluukin. Itse musiikista emme ikävä kyllä innostuneet. Soittajat olivat kyllä ehdottoman ammattitaitoisia ja luultavasti Japanin parhaimmistoa, mutta kaikki kappaleet olivat liian samanlaisia. Ensin koko bändi esitteli teeman, sitten jokainen sooloili yksi kerrallaan, kunnes kappale parin kymmenen minuutin jammailun jälkeen lopetettiin yhdessä. Yleisö kuitenkin eli täysillä mukana.

TV-raportti

Vietimme uuden vuoden aaton hyvin rauhallisesti istumalla kotosalla ja syöden tietenkin hyvää ruokaa viinin kera. Illalla nautimme juustoja Tommi seuranamme rupatellen keskenämme ja katsellen televisiota. Taikalaatikkoa tulikin tuijotettua kuutisen tuntia, ja sinä aikana nähtyä sen verran erikoista toimintaa, että siitä on paikallaan raportoida tarkemmin.

Ilta alkoi katsomalla suoraa lähetystä Saitama Super Arenalta, jossa testosteroni virtasi Pride FC Shockwave -taistelulajiturnauksen muodossa. Miehestä mittaa oli ympäri maailmaa tullut ottamaan niin judon olympiamitalisteja, entisiä sumopainijoita kuin jiu-jitsun taitajia. Inhoan nyrkkeilyä, mutta silloin tällöin olen nähnyt lyhyitä pätkiä samantyylisistä K-1 otteluista ja kiinnostunut asiasta. Pridessa ukoille isketään hanskat käteen ja katsotaan, kumpi antautuu ensin, elleivät molemmat sitten kestä 20 minuuttia lyöntejä, potkuja, painia ja ikäviä nivellukkoja.

Loppujen lopuksi homma osoittautuikin ikävän tylsäksi nysväämiseksi. Suurin osa ajasta kului könyten kanveesissa, jossa ei kumpikaan saanut mitään aikaan. Parhaimmat matsit loppuivat pikaisesti toisen köriläistä saatua vastustajansa raajan väännettyä liian kivuliaaseen asentoon. Plaah.

Vuodenvaihteen uhkaavasti lähestyessä vaihdoimme toiselle kanavalle, jossa lupaavasti oli käynnissä laskenta h-hetkeen. Japanilaiset tv-showt ovat kuuluisia mielikuvituksellisuudestaan, mutta tämä ohjelma osoittautui niin omituiseksi, etteivät sanat sitä riitä kuvaamaan. Yritän kuitenkin.

Jonnekin ulos keskelle ei mitään oli rakennettu valtava ramppi, jota ylös kiskoja pitkin hilattiin jättimäistä punaista hirviön pääksi maalattua palloa. Muutama kommentaattori ja vieras toppatakeissaan ihmettelivät, kun eräs tyyppi puettiin pitkien vaiheiden jälkeen tengu-peikkojen toimesta punaiseen lannevaatteeseen. Palloa hilattiin ylemmäksi ja loitsuja luettiin lisää ja lannevaatteen perässä roikkunut pitkä kangaspala yhdistettiin polttoaineella täytettyyn pitkään ja kapeaan kaivantoon, joka toimi sytytyslankana.

Puolialastoman sankarimme ammuttua tulinuolella tahallaan reilusti ohi pallosta hän heitti päälleen pari kiulullista vettä. Hänen höyrytessään nolla-asteisessa ilmassa ja lukiessa viimeisiä loitsujaan pallohirviö syttyi kuitenkin lopulta palamaan. Tengu-peikot tuikkasivat sitten kaivannon tuleen, ja pian ramppia ylös juoksi puolialaston hyypiö kirjaimellisesti tuli perseen alla. Hänen onnekseen pallohirviön suu aukeni, ja sinne hän sitten livahti. Ilmeisesti pallo oli tulen kestävä, sillä liekit roihusivat korkeina sen ulkopuolella monta minuuttia ennen seuraavaa vaihetta, joka oli tietenkin pallon lykkääminen kiskoja alas. Tämä päättyi räjähdyksiin ja valoefekteihin kiskojen loppuessa. Sammunut pallo jäi maahan kellalleen.

Kaiken tämän ajan vieraana ollut nainen oli kirkunut paniikissa ja järkyttynyt sydänjuuriaan myöten tapahtumien kulusta. Palloon juossut mies oli siis löydettävä, joten jostain kaivettiin esiin metallinpaljastimen muotoinen UFO-teknologiaa selvästi edustanut etsintälaite. Vilkkuvalojen avulla suunnistaen päädyttiin lopulta maassa lojuneen hirviönaamarin luo. Tai niin vieraat luulivat, kunnes maan alta kömysi esiin kadonnut mies ilkialasti, ja naamari paljastui hänen takapuoleensa maalatuksi kuvaksi! Jostain tyyppi sai käteensä kiulun peittääkseen perhekalleutensa haastattelun ajaksi.

Tämä ei kuitenkaan vielä ollut mitään, sillä pian sama tyyppi olikin johtamassa jostain ilmaantunutta 50-henkistä samoin maalattua mieskuoroa. Kuitenkin vain hän itse lauloi, ja muut keskittyivät heiluttelemaan maalattua takapuoltaan yleisölle kameroiden zoomaillessa välillä vilkkuneita karvapalloja.

Onneksi ohjelma loppui tähän, sillä enempää käsittämättömyyksiä emme olisi enää kestäneet. Seuraava ohjelma oli kuitenkin juuri sopiva rentouttamaan aivomme. Nimeltään se oli G-1 Grand Prix, ja ideana siinä oli pistää kauniit mallitytöt kilpailemaan toisiaan vastaan. Jo ensimmäinen kilpailulaji tosin osoitti ohjelman olevan hieman epätavallinen. Tyttöjen päähän nimittäin pudotettiin peltisoikko, ja heidän tehtävänsä oli pitää hymy naamallaan keskeytyksettä tästä huolimatta. Ensimmäisen kierroksen jälkeen hymyttömät neidot eliminoitiin ja pudotuskorkeutta nostettiin, kunnes lopulta oltiin 250 sentissä! Niin vain voittajat pitivät huulet kestohymyssä noinkin korkealta kalloon kumahtaneesta soikosta välittämättä.

Tämän jälkeen muut lajit eivät enää tuntuneet miltään, joten mainitsen ne vain lyhyesti. Seuraavaksi tytöt pistettiin vaihtamaan asua pukukopissa, nopein tietenkin voitti. Asut vaihtelivat ranskalaisesta sisäköstä lateksimekkoihin, ja kamerat tietenkin tirkistelivät parhaansa mukaan koppeihin. Sen jälkeen oltiin kukkulan kuningasta bikineissä, pysyttiin parin tolpan päällä hassuissa asennoissa mahdollisimman pitkään ja ryöstettiin vastustajalta polvisukkia. Välillä, syystä tai toisesta, koettiin tarpeelliseksi pyörittää joku tytöistä studion lattian poikki niin, että alushousut vilkkuivat. Lopulta eräs neidoista saatiin voittajaksi, ja hänelle annettiin mestarin vyö kuin nyrkkeilyssä ikään. Yleisö muuten koostui pelkästään vailla paitaa olevista miehistä.

Tämän jälkeen oli aamuyö jo niin pitkällä, että oli pakko taipua nukkumaan. Harmi sinänsä, sillä mainosten perusteella seuraavat ohjelmat olisivat olleet vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia.

Aamulla oli sitten edessä aikainen herätys, kun Hessu palasi Australiasta meidän ovikelloamme rinkuttamaan.