Edelleen lämmintä

Lämmin sää jatkuu. Mittari näyttää ihan samoja lukemia, kuin mitä se on näyttänyt kohta viikon ajan. Tänään lämpö ei ole tuntunut niin tukahduttavalta, johtuu varmaan kovasta tuulesta. Alkuillaksi on luvattu sadetta.

Eilinen ”kissametsästys” ei tuottanut minkäänlaista tulosta, koska kissoja ei löytynyt. Tänään kävin uudestaan niiden vakiopaikalla, ja nyt kissatkin olivat siellä. Naksut olivat osittain hävinneet – joko kissojen tai muiden otusten suihin. Edistystä kuitenkin tapahtui, onnistuin nimittäin silittämään yhtä kissoista ainakin parin minuutin ajan. Tuntui hyvältä! Nyt kun vielä saisi sellaisen karvakaverin otettua syliin ja vähän rutistettua.

Minulla on ihan hirveä tarve päästä hoitamaan ja ruokkimaan niitä kissoja, mutta järki sanoo ei. Eipähän siinä hirveästi järkeä olisikaan ryhtyä kissojen syöttäjäksi ja huoltajaksi varsinkin, kun tietää kuitenkin täältä jossain välissä lähtevänsä pois.

Lämmintä

Mittari varjossa näyttää edelleen + 31 astetta lämmintä ja eilenkin lämpömittari törötti ihan samoissa lukemissa. Uutiset kertoivat juuri, että tämän päivän (sunnuntai) korkein lämpötila Tokiossa on ollut + 31,7 C. Onneksi meillä täällä Saitaman puolella päästiin sentään parempiin lukuihin, +34 C! Että repikää sitten huumoria siitä. Huomiseksi luvattiin sentään jo paljon viileämpää, vain + 30 astetta.

Tänään ei ole paljon kehdannut mitään tehdä, eilen sentään käytiin viereisessä kaupungissa, Narimasussa. Kaupunki on selvästi vilkkaampi kuin Wako-shi, sieltä löytyi nimittäin ostos-/kävelykatu. Narimasusta löytyi myös kauppa, joka erosi aivan hirmuisesti kaikista muista kaupoista, joissa olemme käyneet. Tässä kyseisessä kaupassa ei ollut ainuttakaan vaaleanpunaista, -sinistä tai -vihreää tuotetta myytävänä. Kaikki myytävät tuotteet olivat joko valkoisia, beigejä tai ruskean eri sävyissä. Sydämessä oikein sykähti, kun näki jotain tuollaista!

Ajattelin tänään illalla, siis kunhan sää vähän viilenee (?), lähteä tekemään tuttavuutta kampusalueella asustelevien kissojen kanssa. Täällä asuu kolme kissa, uros ja kaksi naarasta (naaraskissat ovat väritykseltään kuin Simon kaksoset!). Ystävyytemme edistämiseksi ostin jopa vähän kissannaksuja. Saa nähdä kelpaavatko ne vai joutuuko Janne nauttimaan niitä aamiaismuroina…

Juttuja

Viime viikolla kaikki TV-kanavat seurasivat tarkasti kauden toisen taifuunin, Nidan liikkeitä. Mitä erityistä sitten taifuunissa on? Ei periaatteessa mitään, mutta normaalisti taifuuneja on vasta syyskuussa, ei toukokuussa. No, taifuuni ilmeisesti muutti kulkusuuntaansa ja pyyhkäisi Tokion ohi aiheuttamatta ongelmia.

Pari päivää sitten katselin aikani kuluksi telkkaria eli hypin kanavalta kanavalle. Yllätys, yllätys, sieltä löytyi jonkinlainen matkailuohjelma, jossa japanilainen nainen ajeli autolla ympäri Pohjois-Norjaa. Mietin pitkään ohjelman aikana, että mikä tässä asetelmassa mättää, kunnes se lopulta selvisi. Nainenhan ajoi autolla ihan väärällä puolella tietä!! Ja arvatkaa vaan kumpi puoli se väärä oli.

Vielä muutama sana yhdestä tv-ohjelmasta, joka tuli perjantaina. Ohjelman pääosassa olivat oudosti käyttäytyvät lemmikit. Ensimmäisenä oli koira, jolla oli perversio isäntänsä navan suhteen – sitä piti päästä koko ajan nuolemaan. Toinen koira eteni vain takapuoli edellä tatamimatoilla ja huoneesta toiseen, tavallisella matolla se kulki normaalisti eteenpäin. Kolmas koira oli niin hullaantunut kävelylenkkinsä ohi ajavasta junasta, että se ei suostunut liikahtamaan mihinkään ennen kuin oli nähnyt ohiajavan junan. Ohjelmaan mahtui vielä iso liuta muuten oudosti käyttäytyviä eläimiä, joista suurin osa oli koiria mutta kyllä sinne muutama kissakin joukkoon mahtui.

Kuuntelen muuten tässä samalla Radio Suomipoppia ja samalla selvisi, että viimeinkin Suomi on jossain tilastossa ykkösenä. Suomen jalkapallomaajoukkue on onnistunut häviämään enemmän maajoukkueotteluita kuin mikään muu maa maailmassa. Kyseenalainen ykkössijako - nautitaan vaan, kun kerrankin ollaan ykkösiä jossakin…

Keskiviikkona kävin Hello Clubin kanssa tässä lähistöllä olevassa zen-buddhalaisessa temppelissä. Jälleen kerran hieno temppeli, jossa parasta oli ympäröivä puutarha. Tämä Heirinji temppeli eroaa muista Tokion temppeleistä siinä, että se on alkuperäinen rakennelma vuodelta 1603. Tosin nykyiselle paikalleen temppeli siirrettiin vasta vuonna 1663.

Pari viimeistä päivää täällä on hikoiltu melkein 30 asteen helteissä. Yläkertaan viikko sitten muuttanut intialainen nainen taasen valittelee kylmyyttä ja vetää villapuseroa niskaan. Eli sitä mukaan, kun minulta vaatteet vähenevät, yläkerrassa niitä lisätään. Mielenkiintoista.

Perjantaina ei ollut ikebanatuntia, joten kompensaatioksi tässä kuva todellisesta ”kukkasesta”.

Pingistä, okonomiyakia ja sumoa

Leenan vierailun päätyttyä ei energia enää riittänyt mihinkään ylimääräiseen, vaan pari päivää meni ihan vain ollessa. Perjantaina kävin taas ikebana-tunnilla hämmästelemässä suomalaisen ja japanilaisen estetiikan eroja. Jälleen tuli sellainen kukka-asetelma, joka ei yksinkertaisesti miellytä, ei vaikka sille tekisi mitä.

Urheilutoimittaja Simosen väliraportti:

Illalla kävimme työkaverini Feng-sanin (lausutaan Fong) opastuksella tutustumassa kampuksemme pöytätennishalliin. Feng-san, nuori kiinalaisnainen, kertoi pelanneensa pingistä vasta vähän aikaa, ja vakuutti muidenkin hallilla pelailevien kiinalaisten olevan aika huonotasoisia, joten astelin saliin polleana poikana luottaen teini-iässä opittujen yläkierteitteni voimaan.

Paluu maan pinnalle oli kuitenkin karu. Ensinnäkin kesti varttitunnin, ennen kuin sain syöttöni edes ilman kierrettä lentämään verkon yli ja osumaan lisäksi pöytään vastustajan puolella. Toisekseen Feng-san paiskoi kynäotteella sellaisia sivukierteitä, etten muista ennen missään nähneeni. Turpiin siis tuli, ja Feng-san oli vielä huonoimpia paikalla olleista kiinalaisista. Loppuajasta aloin kuitenkin jo vähän pärjätä, joten aion jatkaa harjoituksia silloin tällöin.

Takaisin toimittaja Hyväriselle.

Lauantaina kävimme katsomassa sumopainia kielikurssiryhmän kanssa. Ensin menimme kuitenkin syömään lounaaksi okonomiyakia (japanilainen ”munakas”, jossa on itse asiassa paljon enemmän kaikkea muuta kuin kananmunaa). Hyvää oli, ja lisäksi ruuan valmistusmenetelmä on hauska – paistamisen suorittaa asiakas itse pöytään upotetulla paistolevyllä. ”Team Suomi” (Tommi, Yoe, Janne ja minä) kunnostautui nauttimalla olutta ja lemon souria lounasaikaan muiden pitäytyessä jääteessä ja Coca-Colassa.

Lounaan jälkeen lähdimme kohti Tokyo Kokugikan -sumoareenaa. Ohitettuamme kaapinkokoiset lipuntarkastajat etsiydyimme omille paikoillemme. Paikat olivatkin loistavat, alakatsomossa lähellä toimintaa. Pian tämän jälkeen aloimme kuitenkin epäillä olevamme lippujemme hintaan nähden hieman liian tasokkaalla alueella, mutta päätimme leikkiä tyhmiä ulkomaalaisia ja nauttia tilanteesta mahdollisimman pitkään. Harmiksemme paikkojen oikeat omistajat ilmestyivät jo muutaman minuutin jälkeen häätämään meidät yläkatsomon toiseksi viimeiselle penkkiriville. Onneksi sieltäkin oli areenalle erinomaiset näkymät, joten emme tästä masentuneet.

Sumon säännöthän ovat harvinaisen yksinkertaiset: kahdesta painijasta se, joka ensin astuu ulos kehästä tai koskettaa maata jollain muulla kehonsa osalla kuin jalkapohjilla, on häviäjä. Itse taistelu kestää useimmiten vain muutamia sekunteja, alkurituaalit sen sijaan useita minuutteja. Vastoin monien luuloa korkea painoindeksi ei takaa voittoa, vaan pienempi ja teknisempi painija voittaa usein hitaan läskivuoren.

Areenalla tunnelma oli katossa ja yleisö innoissaan dohyolla (painiareena) tapahtuvista otteluista. Yleisön suuri suosikki Takamisakari (neljännen asteen maegashira) otti kuudennen voittonsa ja yleisö mylvi onnesta. Kyseinen painija on erityisen tunnettu mahtavasta uhoamisestaan juuri ennen ottelun alkua. Hän uhkuu ja puhisee kuin täysillä kierroksilla käyvä höyrymoottori ja samalla heiluttelee käsiään kuin gorilla.

Illan viimeinen ottelu päättyi kisassa toisella sijalla olevan mongolialaispainija Asashoryun voittoon. Asashoryu on tällä hetkellä ainoa yokozunan arvonimeä (korkein mahdollinen arvonimi sumossa) kantava painija. Hänen voittonsa merkitsi sitä, että turnauksen voitosta tultaisiin käymään sunnuntaina kova taistelu, sillä kisaa johti siinä vaiheessa katsojien suureksi iloksi japanilainen Hokutoriki vain yhden voiton erolla Asashoryuun.

Täydellisesti sumoon hurahtaneina ostimme itsellemme muistoksi hienon kolmiulotteisen sumokupin, jossa sekä Asashoryu että Takamisakari esiintyvät. Tämän lisäksi päätimme, että sumokiertueen palatessa seuraavan kerran Tokioon syyskuussa menemme ehdottomasti sitä seuraamaan.

Sunnuntaina seurasimme tiiviisti televisiosta tullutta englanniksi selostettua sumolähetystä ja ratkaisuotteluita. Huippujännittävien käänteiden jälkeen turnauksessa päädyttiin uusintaotteluun Asashoryun ja Hokutorikin kesken. Yokozuna Asashoryu näytti japanilaiselle kaapin paikan ja vei turnausvoiton meidän ja kaikkien mongolialaisten suureksi riemuksi. Jopa Asashoryu sai naamalleen veikeän virneen tähän asti vallinneen tuiman taistelijan tuijotuksen sijasta.

Leena lähtee

Tiistaina vietettiin sitten rauhallinen palautumispäivä Nikkon reissusta, tosin Janne joutui taas lähtemään töihin minun ja Leenan jäädessä kotiin. Kävimme pyörähtämässä Wako-shin keskustassa ja syömässä Leenan ehdotuksesta lounaaksi sushia! Hän oli ilmeisesti päätynyt siihen tulokseen, ettei raaka kala ehkä sittenkään ole aivan kamalaa, joten kävimme nauttimassa muutaman annoksen paikallisessa sushiravintolassa.

Illalla laitoimme kotona ruokaa ja menimme hyvissä ajoin nukkumaan.

Keskiviikkona ei sitten tarvinnutkaan ohjelmaa paljon miettiä, koska Leenan juna Ikebukurosta lentokentälle lähti heti yhdeksän jälkeen aamulla. Kävin saattamassa Leenan junalle ja sanomassa hei hei.

Loppupäivä meni potiessa jonkinasteista koti-ikävää. Ensimmäistä kertaa tuli kokonaisvaltaisesti ikävä kaikkia ja kaikkea Suomesta. Ei ainoastaan kissoja vaan myös kaikkia ihmisiä ja paikkoja. Onneksi Radio Suomipop jatkaa edelleen lähetyksiä netin kautta, joten helpotusta koti-ikävään toi suomalaisen musiikin kuuntelu.

Nikko

Sunnuntaiaamu valkeni aivan liian aikaisin. Herätyskello pärähti soimaan jo puoli seitsemän aikaan, koska juna Nikkoon lähti heti yhdeksän jälkeen Asakusan asemalta.

Nikko on Tokiosta noin 100 kilometriä pohjoiseen ja junamatka sinne kestää kaksi tuntia (tämä siis hitaalla mutta edullisella paikallisjunalla). Kaupunki sijaitsee aivan Kanton tasangon reunalla vuortenrinteiden juurella. Sen nimi tarkoittaa auringonvaloa, ja kaupunki on ollut hallitsijoiden suosiossa temppeleidensä, mahtavien seetripuiden ja luonnonkauneutensa takia.

Molemmat Nikkossa viettämämme päivät olivat sateisia, mutta jostain syystä se ei tällä kertaa haitannut. Sää oli lämmin ja sateen ropina tuntui kivalta, samoin hiljaisuus ja ilman raikkaus. Miten hiljaiselta ja rauhalliselta Nikko vaikutti Tokion jälkeen! Samoin uskomattoman jyrkästi nousevat tuuhean puuston peittämät vuorenrinteet ja niiden päällä hiljaa eteenpäin lipuvat pilvenriekaleet tekivät vaikutuksen. Oheinen kuva on freelance-kuvaaja Westmanin ottama.

Olimme varanneet majoituksen pienestä Turtle Inn –nimisestä paikasta. Se oli varsin vaatimaton ulkoisilta puitteiltaan, mutta hinta-laatusuhteeltaan ehdottomasti hyvä. Huoneissa viimeisen päälle puhtaat vuodevaatteet, hammasharjat ja –tahnat, kaksi pyyhettä per henkilö, kylpytakki ja sisätohvelit. Alakerrassa sijaitsevat kylpyhuoneet olivat isoja ja houkuttelevan näköisiä isoine kylpyammeineen.

Ensimmäinen päivä sujui aika tavalla rattoisasti. Kävimme ensin syömässä ravintolassa, jonka seinille kaikki asiakkaat näyttivät jättäneet itsestään jonkin muiston. Niinpä mekin syötyämme valtavat lounaat jätimme sinne käyntikorttimme (minulla sattui olemaan vielä viimeinen KBF:n käyntikorttini kukkarossa).

Tämän jälkeen vuorossa oli hieman temppeleihin tutustumista. Tyyliltään Nikkon temppelit olivat runsaampia ja rehevämpiä kuin Kiotossa näkemämme. Itselleni tuli vähän sellainen tunne, että olisimme siirtyneet Intiaan. Osa temppeleistä oli niin ylenpalttisen koristeluja, että niille ei voinut muuta kuin nauraa. Yksi Nikkon kuuluisimmista nähtävyyksistä on puukaiverrus kolmesta viisaasta apinasta, joista ensimmäinen ei kuule pahaa, toinen ei puhu pahaa ja kolmas ei näe pahaa.

Temppelikierroksen jälkeen päätimme lähteä rentoutumaan ja puhdistautumaan paikalliseen onseniin eli kuumiin lähteisiin. Paikalle on rakennettu kylpylä, jossa on erilaisia kuumia kylpyjä ja sauna. Sauna oli melkein samanlainen kuin Suomessa, vain kiuas puuttui, mutta tuntuipa hyvältä päästä saunaan ensimmäistä kertaa lähes kahteen kuukauteen! Muutenkin parin tunnin kelluminen ja itsensä lilluttelu kuumissa kylvyissä teki hyvää. Ensimmäistä kertaa tuli todella puhdas olo.

Japanilaisten tavoista on vielä sen verran kerrottava, että ainakin kaikki naiset käyttivät mielettömän paljon aikaa puhdistautumiseen. Pelkkä suihku ja hiustenpesu eivät riittäneet vaan kaikilla oli mukanaan pieni pesupyyhe, jolla sitten hinkattiin, hangattiin ja jynssättiin kaikki paikat niin perusteellisen puhtaaksi, että ihan kävi ihmetyttämään. Aikaa tähän käytettiin todella paljon, joten suihkuun pääsemistä joutui odottelemaan välillä kohtuullisen pitkään.

Illan päätimme yhdessä nautittuun retki-illalliseen Leenan tatamihuoneessa.

Toinenkin päivä Nikkossa alkoi pilvisenä ja sateisena. Edelleenkään sade ei menoa haitannut - itse asiassa oli oikeastaan aika kivaa, että satoi. Sade kuitenkin lakkasi kokonaan puolenpäivän aikaan ja välillä jopa aurinkokin pilkahteli pilvien lomasta.

Jatkoimme edellisenä päivänä kesken jäänyttä temppelikierrosta ja näimme taas kasan hienoja temppeleitä ja rukoushuoneita. Maanantaina Nikkossa alkoi myös kaksipäiväinen festivaali, jonka ensimmäisenä päivänä oli vuorossa jousiammuntaa hevosten selästä käsin. Hevoset olivat hyvännäköisiä ja ratsastajat taitavia. Oli aika jännittävää ajatella, että samalla paikalla olivat satoja vuosia sitten oikeat samurait ratsastaneet ja harjoitelleet ampumista.

Hauskinta ratsastus- ja ampumanäytöksessä oli paikalle ilmestynyt erittäin veikeän värinen kissa, joka seurasi tapahtumia aitiopaikalta, temppelin aidan päältä. Kissa sai varmasti osakseen lähes yhtä paljon huomiota kuin ratsastajat hevosineen, ja näytti omalla tavallaan nauttivan siitä.

Ratsastusnäytöksen loputtua lähdimme tyytyväisinä kävelemään kohti Nikkon asemaa ja siellä odottavaa Tokioon menevää junaa.

Visiitti tulevaisuuteen

Koska Leena halusi nähdä modernia Tokiota ja käydä meren rannalla, päätimme yhdistää nämä kaksi elementtiä. Odaiba on 80-luvun hulluina vuosina meren rannalle täyttömaalle rakennettu, taatusti moderni kaupunginosa. Ainoa huono puoli Odaibaan menossa on se, että matka meiltä sinne kestää reilut puolitoista tuntia.

Odaiba oli aika mielenkiintoinen kokemus. Maailman suurin maailmanpyörä, autonäyttelyt, ostoskeskukset, juna vailla kuljettajaa, rakennukset kuin tieteiselokuvasta, Vapaudenpatsas, Hanedan lentokentälle aivan vierestä laskeutuvat koneet – outoa ja kiehtovaa, mutta jotenkin hyvin kliinistä ja epätodellista. Mielenkiintoisen poikkeuksen kaikkeen moderniin ja tarkasti suunniteltuun teki villikukkapuisto keskellä aluetta. Alla kaksi freelance-kuvaaja Leena Westmanin ottama kuva Odaiban maisemista.


Päätimme iltapäivän Odaibassa rannalla nautittuun piknikkiin. Yllättävää oli huomata, miten vaikea oli löytää ruokakauppaa, josta ostaa eväät. Ravintoloita olisi ollut joka lähtöön, mutta tavallinen ruokakauppa olikin sitten kiven ja kannon alla. Onneksi lopulta yksi löytyi ja samalla myös eväät. Vapaudenpatsaan juurella nautittu piknik oli oivallinen siitäkin huolimatta, että kutsumattomia vieraita eli muurahaisia alkoi parveilla ympärillämme hieman liikaa.

Paluumatkalla kotiin teimme pienen ylimääräisen lenkin Asakusaan, josta kävimme ostamassa valmiiksi seuraavan päivän junaliput Nikkon retkeä varten. Samalla näimme myös niin kutsutun ”kultaisen kakan” olutyhtiö-Asahin rakennuksen katolla.

Hello Kitty!

Perjantaina nukuimme aamulla pitkään. Janne-parka joutui taas lähtemään töihin, kun me jäimme Leenan kanssa kotiin. Kiireettömän aamun jälkeen lähdimme pistäytymään pikaisesti Jannen työpaikalla. Janne esitteli hieman työpaikkaansa, tosin nähtävää ei ollut kovinkaan paljon, lähinnä Jannen työhuone. Leena onnistui kuitenkin ottamaan oheisen valokuvan, josta voimme kaikki nähdä, että fyysikko Simonen on ihan oikeasti töissä.

Jannen työpaikkaan tutustumisen jälkeen lähdimme Leenan kanssa perjantaiselle ikebana-tunnilleni. Oheisessa kuvassa näkyy viikon luomus. Pakko myöntää, mutta kukkien värit olivat aika räväkät. Itse en ehkä olisi valinnut moista väriyhdistelmää, mutta tässäkin mahtaa olla taustalla jotain, jota en vielä ymmärrä.

Tunnin päätyttyä veimme kukat kotiin ja lähdimme Ikebukuroon. Siellä tutustutin Leenan lyhyesti kahteen maailman suurimpaan tavarataloon. Seibusta löysin myös etsimämme juustohöylän, mutta päätin kuitenkin jättää sen ostamatta. 20 euroa on hivenen liikaa yhdestä juustohöylästä!

Jotta Leenan Japanin kokemus ei jäisi vaille yhtä oleellisinta osaa, veimme hänet illalla syömään sushia. En tiedä, oliko sushi maailman parasta, mutta hyvää se ainakin oli! Leena saattoi tosin raakaa kalaa vieroksuvana olla asiasta hieman eri mieltä, mutta ilmeisesti kylmä sake ja olut edesauttoivat kuitenkin meren antimista nauttimista.

Jos sushi on tärkeä elementti Japanissa, niin sitä on myös Hello Kitty. Matkalla Ikebukuron asemalle päätimme käydä tekemässä tarkempaa tuttavuutta näihin pinkkeihin, pörröisiin tai muuten vain ällöttävän ylisöpöihin tuotteisiin käsilaukuista kodinkoneisiin. Mukaamme tarttui yksi pyyhe ja pehmolelu, ja meillä oli muuten tosi hauskaa!

Leena saapuu

Tiistaina saapui Leena viikon mittaiselle vierailulleen. Aamulla vielä soiteltiin puolin ja toisin ja varmisteltiin, että Leenan kone pääsee lähtemään ajallaan Ulan Baatarista.

Kone saapuikin ajallaan Naritan kentälle, mutta kenttämuodollisuudet veivät sen verran aikaa, että järkevin Narita Expressin (juna) vuoro oli juuri ehtinyt lähteä. Leena tuli siis Keisei Skylinerilla Nipporin asemalle, jonne minä menin vastaan. Yhdessä sitten matkattiin Yamanotella (kehälinjalla kulkeva juna) Ikebukuron asemalle ja sieltä Tobu Tojolla Wako-shin asemalle ja sitten taksilla kotiin.

Sen jälkeen koitti melkeinpä päivän paras hetki eli tuliaiset: ruisleipää, kaurahiutaleita, salmiakkia, Fazerin suklaata, lakritseja ja Oltermanni-juustoa. Voi sitä riemua! Ette voi kuvitella, miten hyvältä ruisleipä Oltermannin kanssa maistuu!!

Jannen tultua töistä kotiin lähdimme syömään kampuksen ravintolaan, jossa Leena-parka onnistui valitsemaan itselleen huonointa ruokaa, mitä olen siinä ravintolassa koskaan nähnyt tarjottavan. Onneksi sentään miso-keitto, salaatti ja riisi olivat hyviä.

Illallisen jälkeen kävimme vielä tekemässä lyhyehkön kävelyretken kampusalueen ympäri.

Seuraavana päivänä Janne lähti normaaliin tapaansa töihin aamusta, tosin tällä kertaa huomattavasti normaalia aikaisemmin, koska hänellä oli kuulemma jokin esitelmä. Leenan kanssa päätimme lähteä Uenoon ja käydä samalla Tokyo National Museumissa. Uenossa Leena innostuikin shoppailemaan oikein kunnolla ja löysi ensimmäisenä päivänä jo melkein kaikki tuliaiset.

Tokyo National Museum oli pettymys. Buddhapatsaat ovat sinällään ihan mielenkiintoisia, mutta lähemmäs 50 patsaan katselu ja samaa aihetta toistavien maalausten katselu ei kokemusta muuksi muuttanut. Onneksi olimme molemmat asiasta samaa mieltä. Parasta museokokemuksessa oli se, että emme maksaneet mitään sisäänpääsystä, sillä mennessämme ostamaan lippuja kaksi japanilaista naista tuli tarjoamaan meille ilmaisia lippuja museoon. Lisäksi museon kauppa osoittautui mielenkiintoiseksi paikaksi. Sieltäkin Leenan mukaan tarttui yhtä sun toista.

Illalla veimme Leenan syömään Wako-shissa sijaitsevaan izakaya–ravintolaan, jossa sitten herkuttelimme hieman paremmilla sapuskoilla kuin edellisenä iltana. Täälläkin tosin onnistuimme tilaamaan sen verran pahanmakuisia yakisakanoita (vartaassa kypsennettyjä kokonaisia, perkaamattomia kaloja), että syömättähän ne jäivät.

Elämä hymyilee

Vapun, Awajin ja Kioton jälkeen arkielämä alkaa vähitellen ilmaantua elämäämme. Janne käy töissä ja minä teen muita juttuja. Arkielämän opettelu keskeytyy taas vähäksi aikaa, kun Leena (anoppini, toim. Simosen huom.) tulee huomenna viikoksi käymään.

Viimeisen viikon kohokohtia ovat olleet videovuokraamon löytyminen, teeastiaston ostaminen ja ihan aidon oikean kirjeen saapuminen (kiitos Minna!). Videovuokraamo tarkoittaa sitä, että tästä lähtien ei ole pakko tappaa itseään tylsyyteen katsomalla baseballia tv:stä. Siinäpä muuten peli, jota en halua koskaan käydä katsomassa livenä. Voisinpa jopa vannoa, että shakkiottelun seuraaminen on viihdyttävämpää puuhaa kuin katsella isojen miesten pureskelevan purkukumia, rapsuttelevan haarovälejään ja huitovan tyhjää.

Kioton reissun jälkeen oli jotenkin vetämätön olo. Ilmeisesti kaksi kokonaista päivää kerrallaan kulttuuria riittää. Lauantaina lähdimme kuitenkin Uenoon etsimään isoa markkina-aluetta. Paikka oli helppo löytää, koska se levittäytyy Uenon aseman edestä lähes joka puolelle. Päivän suurin saalis oli japanilainen teeastiasto, teepannu ja viisi kappaletta kuppeja.

Teepannun palautin tänään, koska huomasin siinä pienen halkeaman eilen. Olinkin jo vähän ihmetellyt, miksi teepannun pohjaan tiivistyy niin paljon vettä. Asiakaspalvelu pelasi jälleen ja pannu vaihdettiin mukisematta.

Tämä päivä on ollut muutenkin hyvä päivä. Japaninkielen tunnilla tuli jotenkin todella hyvä fiilis. Ehkä se, että nyt lopultakin alkaa osata sanoa jotain muutakin kuin ”kiitos” ja ”hyvää päivää”, aiheuttaa tämän tunteen.

Tänään tuli myös tieto, että JSPS on myöntänyt Jannelle apurahan, joka on paljon parempi kuin olin odottanutkaan. Kaikki tämä yhteen niin hyvä tulee. Tiedättehän sen olon, että tuntuu niin hyvältä että sen tuntee varpaissa asti ja tekee mieli mennä halaamaan kaikkia.

Vappua ja Yoronotakia

Vappuaaton livahdettua lähes huomaamatta ohitse ehdimme kuitenkin hyvin juhlimaan vappua, olihan simatkin laitettu käymään jo ennen Kioton matkaamme. Aurinkoisen sään suosiessa pakkasimme reppumme täyteen herkkuja ja suuntasimme kohti läheistä puistoa. Sieltä etsimme itsellemme rauhallisen nurkkauksen, johon levitimme vilttimme ja laitoimme herkut esille. Kuohuviiniä mansikoiden kera, hapankorppuja, salmiakkia, munkkeja ja simaa. Olo oli melkein kuin Suomessa konsanaan!

Seuraavat kaksi päivää, sunnuntai ja maanantai, sujuivat lähinnä lötkötellessä. Tiistaina saimme kuitenkin innostuksen puuskan ja lähdimme Ikebukuroon etsimään izakayaa, kansanravintolaa. Izakayan idea on seuraava. Sisustus on yksinkertainen ja ilmapiiri rento kuin suomalaisessa kapakassa. Tarkoituksena on viettää iltaa hyvässä seurassa tilaillen listalta pieniä muutaman euron maksavia herkullisia annoksia, tai juoda vain olutta ja sakea. Palvelu on erinomaista: huutamalla "sumimasen!" ryntää lähin tarjoilija luoksesi juoksujalkaa muutamassa sekunnissa.

Matkaoppaiden mukaan izakayoja löytyy joka nurkalta, ne ovat kohtuuhintaisia ja erittäin suosittuja illanviettopaikkoja paikallisten keskuudessa. Jo parin minuutin jälkeen kohdallemme osui neljäkerroksinen Yoronotaki-ravintola, jonne rohkeasti uskaltauduimme. Värikuvallinen ruokalista ja ystävällinen palvelu edesauttoivat tilaamista ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme viettäneet lähes kolme tuntia ravintolassa nauttien hyvästä ruuasta ja Tokion halvimmasta ravintolaoluesta (368 jeniä 0,633 litran pullosta). Emme meinanneet millään malttaa lähteä kotiin, kun eteemme kannettiin koko ajan uusia herkkuja: friteerattuja mustekalan lonkeroita, tuoretta tonnikalaa, keitettyjä simpukoita, juustolla kuorrutettuja riisipalloja jne. Tunnelma ja meno oli muuten aivan kuin koti-Suomessa, vessastakin löytyi oksentelevia ihmisiä. Jospa vain Suomessakin saisi yhtä hyvää ruokaa ja palvelua!