Vimma

Ruuanlaittosellainen. Kun on ollut viimeiset neljä-viisi kuukautta laittamatta ruokaa, iski viimein vimma tehdä kaikkea. Sämpylöitä pistäis paistaa hetinyt, linssikeitto on vain keittämistä vaille valmis, porkkalettuja on tehnyt mieli jo vaikka miten pitkään ja kylmäsavulohipastaakin pitäisi tässä ehtiä tekemään.

Sunnuntaina tehtiin kokeiluruokaa: lasarooni eli makaronilasagne. Vaikka lasaroonia on vieläkin jäljellä (sitä tuli sitten vähän reilumpi annos), olis vähän niinkuin pakko jo tehdä uutta. Liotetut pavut odottavat jääkapissa linssikeittoon päätymistä ja se lähikaupan tarjouskylmäsavulohi vaan jotenkin pujahti kauppakassiin tänään. Ja niitä porkkanoitakin tuli ostettua.

Rankkaa tämä kotirouvailu...

Budjettikeskustelu

Kävinpä äsken sihteerimme juttusilla pitkästä aikaa. Keskustelu eteni seuraavasti.

Sihteeri: ...joo, ja Tanaka-san hoitaa tämän jutun. Ai niin, sinun budjettisi viimeinen käyttöpäivä on sitten kahden viikon päästä.
Minä: Tosiaan, niinhän se oli viimekin vuonna. Tänä vuonna ei varmaan minulla olekaan niin paljon rahaa tuhlattavaksi, vai kuinka? Silloinhan ostin hädissäni kirjavuoren ja kavereille kalliita kemikaaleja.
Sihteeri: Ai sinä et tiedä budjettisi summaa *nauraa*. No katsotaas *näpyttää laskinta*. Näkyy olevan satatuhatta jeniä.
Minä: Satatuhatta? Tässä on kyllä kuusi nollaa!
Sihteeri: Ups, anteeksi, tarkoitin miljoona jeniä, englannin lukusanat on niin hankalia.
Minä: Siis minun tietokonetyöläisen, joka en kuluta kuin sähköä ja mustekyniä, pitäisi tuhlata 7000 euroa parissa viikossa?
Sihteeri: Joo, ja muistakin kuluttaa kaikki tai byrokratia ei tykkää.

Olen aina ollut huono tuhlaamaan rahaa. Meninpä siis kysymään, olisiko kalliita koejärjestelyitä käyttävillä kolleegoillani tarvetta ostaa jotakin. Ei ollut. Ryhmäpäällikkö Okamoto-san opasti uuden 30-tuumaisen näyttönsä takaa: "Osta iso monitori. Tai kaksi. Tai vaikka kolme!" Hmm. Näytön voisi kyllä uusia, se on aika pieni. Tosin niin on myös työpöytäni. Ehkä voisin uusia myös läppärini, sehän on sentään jo kohta kaksivuotias. Laskentatehon lisäys ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Henkilökohtaista kirjastoakin voisi vähän laajentaa.

Suuria ovat ihmisen ongelmat suuressa maailmassa.

Buzz Lightyear's AstroBlasters

Olin vakaasti päättänyt olla koskaan menemättä Disneylandiin, tuohon imelän kaupallisuuden tyyssijaan. Useammankin kaverin kehuttua paikkaa näkemisen arvoiseksi oli kuitenkin lopulta taivuttava eräänä aamuna junaan heti kahdeksan jälkeen. Perverssiä, enhän edes töihin lähde noin aikaisin.

Tokyo Disney Resort sijaitsee meiltä päin katsottuna juuri Tokion toisella laidalla, tunnin junamatkan päässä. Teemapuistoja sieltä löytyy kaksi, Disneyland ja DisneySea, joista kohteemme oli siis ensinmainittu. Kylmän tammikuisen torstaipäivän valitsimme välttyäksemme puistossa normaalisti vyöryvältä ihmismassalta ja siitä johtuvalta tuntikausien jonotukselta. Valinta oli täydellinen: sää oli leuto ja aurinkoinen, ja pisin jonotusaikamme 20 minuuttia.

Jo pelkästään kävelemällä ympäriinsä voi valtavalla huvipuistoalueella huvittaa itseänsä tuntikausia. On futuristinen Tomorrowland avaruussatamineen, sarjakuvamainen Toontown Mikki Hiiren taloineen, Fantasyland Tuhkimon linnoineen, Westernland keinovuorineen ja höyryjunineen ja ties mitä muuta. Kaikki on laitettu viimeisen päälle niin, ettei illuusio rinnakkaistodellisuudesta säry missään vaiheessa.

Ja sitten on tietysti ne laitteet. On 3D-elokuvaa, vuoristorataa, kummitus- ja muita junia, viidakkoristeilyjä, kajakkimelontaa, karuselliä ja tukkijokea. Otimme sukkulan Endoriin, mutta kelvottoman robottipilotin johdosta olimme päätyä avaruusromuksi Kuolemantähden pintaan. Ammuimme pahan keisari Zurgin atomeiksi astroblastereillamme. Kutistuimme olemattomiin pieleen menneen tieteellisen demonstraation johdosta. Syöksyimme huimaa vauhtia läpi pimeän avaruuden. Kiipesimme Tikun ja Takun puuhun ja teimme pähkinävoita. Lensimme yli öisen Lontoon Peter Panin merirosvolaivalla. Tapasimme ilmielävän Mikki Hiiren. Lensimme Dumbolla ja pyörimme teekupeissa kuin Liisa ihmemaassa. Matkasimme jättimäisellä hunajapurkilla läpi Nalle Puhin metsän. Ammuimme Winchestereillämme saluunan täyteen reikiä. Jokiristeilimme läpi vaarallisen sademetsän (jossa oli lunta) pelastuen täpärästi niin virtahevoilta kuin ihmissyöjiltäkin. Katsoimme silmiin Karibian merirosvoja ja matkasimme höyryjunalla ympäri Mississippin. Näin muutamia mainitaksemme.

Kun tähän lasketaan syöminen parissakin ravintolassa ja muutaman paraatin ihmettely, olikin yksitoista tuntia äkkiä kulunut. Sen verran huvitusta saa 40 eurolla. Ehdottomasti suosittelemme kuitenkin menemään juuri nyt, sillä lämpimämmällä säällä jonotusajat oikeasti venyvät mahdottomiin. Lisäksi ehdottomasti kannattaa hyödyntää FastPass-systeemiä, sen avulla nimittäin pääsee jonoista ohi ennalta määrättynä aikana, ja voi kuluttaa jonotusajan sen sijaan jossain muussa laitteessa.

Lumisuus

Näppärästi juuri Minnan syntymäpäivänä sai Tokio lopultakin lumipeitteen. Tämä talvimaiseman kaunistus tappoi yhden ja loukkasi kolmattasataa kansalaista, ja tietenkin aiheutti lukuisia lentojen ja junien peruutuksia. Parasta lumessa on lähinnä sen psykologinen vaikutus, sillä aivoni laskevat yhteen sulavan lumen ja auringonpaisteen tuottaen tulokseksi kiistämättömän johtopäätöksen: on kevät! Ja kohta on kesä! Ei se tietysti ihan noin mene täällä päin planeettaa, mutta iloiseksi tekee mielen se.

Samaisena syntymäpäivänä tarvoimme ennakkoäänestyksen jälkeen katsomaan sumoturnauksen toiseksi viimeistä päivää. Turnaus olikin jännittävämpi kuin mikään viimevuotisista. Dominaattori Asashoryu sai nimittäin sellaista kyytiä maailman toiseksi kovimmalta mongolilta Hakuholta, että reväytti kätensä, eikä enää yksikätisenä kyennyt taistelemaan turnauksen voitosta.

Keisarillisen voittopokaalin nappasi tällä kertaa japanilainen ozeki Tochiazuma tehokkaalla mutta tylsällä kilpikonnatyylillään Hakuhon jäätyä kakkoseksi tuomareiden vedettyä hieman kotiinpäin. Seuraavassa turnauksessa Tochiazuma pääsee japanilaisten riemuksi yrittämään nousua yokozunaksi Asashoryun rinnalle, ja siinä sivussa Hakuho hiipinee vaivihkaa ozekiksi.

Kun täytät 30 vuotta...

... tarvitset mitä ilmeisemmin runsaasti pinssejä. Tänään tuli postin mukana vain kolme (3) kappaletta pinssejä! Onks tää joku juttu, joka on mennyt multa ihan täysin ohi, vai onko yleensäkin tapana antaa 30 täyttäville pinssejä? Joka tapauksessa, Hilma-pinssi pääsi heti koristamaan farkkutakin rintamusta.


Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut itselleni.

Epäkohtia

Pohdiskelin tuossa eränäänä päivänä maailman menoa lilluessani kylvyssä uuden vieterivetoisen kylpysammakkoni kanssa. Juolahti mieleeni seuraavaa.

Miksi japanilaisten on rakennettava vessat niin, että ainakin osalle miesten kusilaareista on esteetön näkyvyys ulkopuolelta? Tätä havaitsee paitsi konserteissa ja juna-asemilla, myös esimerkiksi työpaikkani moderneissa mukavuushuoneissa. Viimeksimainittujen hienoissa länsimaalaistyyppisissä pöntöissä on myös pienoinen suunnitteluvirhe, jonka ansioista seinillä on isot kyltit varoittamassa käyttämästä liian paljon paperia kerralla. Reikä on siis liian pieni, vaikka vessoihin onkin hankittu erikoisohutta paperia. Japanilaista pidemmän ruuansulatuskanavan omaavana henkilönä vessan vetäminen onkin tästä syystä joskus tarpeettoman jännittävä toimenpide.

Myös vessasta poistuminen on mahdotonta rikkomatta hygieniaetikettiä. Koska japanilaisilla on (tai ainakin pitäisi olla) taskussaan aina kangasliina, he kuivaavat kätensä siihen. Vessoissa ei siis useinkaan ole paperia tätä varten, ja vessapaperin käyttö tähän tarkoitukseen on erikseen kielletty. Argh.

Sivuhuomautus: niille, jotka miettivät sanan "argh" oikeaa kirjoitusasua on joku ystävällinen sielu laatinut asian perin pohjin selvittävän Aargh-sivuston.

No, sentään markkinajohtaja Toto nimeää vessakalusteensa luovasti: tässä eräänä perjantai-iltana seisoskelin asioillani työtoverini kanssa Romance-merkkisen posliinisen äärellä. Kyllä siinä kuulkaas lempi leiskui olutta rakoistamme tyhjennellessämme.

Viime aikoina ylimääräistä kiusaa on myös aiheuttanut paikallinen yleisradioyhtiö ohjelmiensa hankalilla lähetysajoilla. Koska päivittäiset suorat sumolähetykset loppuvat ennen kuin tulen töistä kotiin, katson mielelläni illalla koosteen (netistä se löytyy, mutta huonompilaatuisena). Ennen se esitettiinkin mukavasti puoli yhdeltätoista, kun taas nykyisin sitä pitää odottaa yli puolen yön. Lisäkiusana heti tämän jälkeen alkaa usein yllättävän laadukas länsimainen elokuva kaksikielisenä lähetyksenä. Unirytmimme onkin viime aikoina ollut vähän tahdistimen tarpeessa.

Apurahan lopun alkaessa uhkaavasti lähestyä olen koittanut orientoida aivoni Suomeen paluuseen. Kommunikointi kotimaisten kollegoideni kanssa on kuitenkin tuottanut lähinnä ahdistusta. Minulle on muistutettu käteenjäävän palkkani putoavan aika tarkalleen 50% ja ravintoloiden hintatason olevan 100% kovempi. Säätila on tällä hetkellä Suomessa 30 astetta kylmempi, enkä uskalla edes kuvitella päivänvalon vähäisyyttä. Henkilökohtainen veroasteeni, jos täällä veroa maksaisin, muuttuu kaksinkertaiseksi asuntolainavähennyksistä huolimatta. Labrassa on raha kortilla, kun taas täällä sitä käytetään seinien lämpöeristykseen.

Pimpsa-auto

.. on nyt sitten nähty täälläkin. Asiaankuuluvasti ikkunat auki, karvanopat taustapeilissä heiluen, nuori mieskuski ratissa ja kovaääninen jytämusiikki. Ou jee, beibi!

Havaitsin myöskin tänään, että kaupasta saa yksittäinpakattujen porkkanoiden lisäksi myös yksittäispakattuja kananmunia. Siellä ne nököttivät jokainen omassa pienessä muovikotelossaan. Varsin söpöä. Hinta 48 jeniä/kpl. Nyt harmittaa etten ostanut.

Sievistäytymistä

Kun on kerran julistautunut julkisesti kateelliseksi ja tahtovansa sievistyä, oli tänään pakko ryhtyä toimiin. Otsatukkaa ei tullut mutta ainakin mulla on nyt hame, joka on niin sievä ja siinä on kuvioituja rusetteja ja kaikkee kivaa, vaikka yksi tyhmä sanoi heti nähdessään, että ihan kamala mummoväri. Mut tärkein oli oikeesti löytää sievääkin söpömmät kengät, vaan kuinka kävikään. Henkinen itkupotkuraivarihan siinä tuli, kun söpöjä kenkiä ei sitten löytynyt, vaikka kuinka etsi, varsinkin kun ne kengät olis saatava just-nyt-hetipaikalla-eikä-vasta-ensviikolla. Ei löytynyt edes ItoYokadosta, joka on sentään ollut aina luottopaikka. Siinä sitä sitten seisoin tyhmänä kenkäosastolla, kun ei ollut ketään, jolle kiukuta kengän puutetta ja marista siitä, että olis kuitenkin yksi pari sieviä kenkiä, mutta kokoa kääpiö.

Onneks uusi italialainen ravinteli, La Pasta, ihan Wakon keskustassa lievitti ärtymystä tarjoilemalla nam-nam hyvää pastaa ja pizzaa. Niillä on muuten ihan oikee pizzauuni.

Nälkäpäivät

Voisi luulla, että tässä perheessä on vietetty nälkäpäiviä ihan olan takaa. Joulun jälkeen toin Suomesta matkalaukullisen ruis- ja näkkileipää. Ihan oikeasti kokonaisen matkalaukullisen. Eilen kannoin kaupasta vain, kröhm, viisi (5) kassillista ruokaa.

Eilisiä ostoksia voin ainakin yrittää puolustaa sillä, että nämä japanilaiset muovikassit ovat ihan onnettoman ohuita, joten eihän niihin voi laittaa kuin yhden salaatinkerän kerallaan.

Yoe pistäytyi eilen käymässä, ja kolmeen pekkaan saatiin tuhottua kattilallinen perunamuusia, kokonainen lanttulaatikko, iso kulhollinen salaattia sekä Janne lähes yksin reilun annoksen uunilohta. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun uunilohta on Japanissa tehty.

Ai niin, ja nyt minä olen ihan virallisesti kade. Minäkin tahdon otsatukan ja talvikorkokengät. Ja ihan erityisesti minäkin tahdon olla kawaii. Snif.

Maailman pienuudesta

Jäähyväisbileitä-sarjassamme hyvästelimme tällä kertaa nasevasti nimetyn taiwanilaisprofessori Ding Ping Tsain. Ravintolassa kummastelimme pöydässä ollutta kolmen minuutin tiimalasia, jolla ei mitattukaan ruoka-annosten toimitusaikaa, vaan sen aikaa piti malttaa odotella ankeriasruuan kypsymistä pöydässä kannen alla. Tarjoilijan tätä kertoessa oli tutkija Simonen tietenkin jo ehtinyt avata astian.

Aterioinnin jälkeen Minna keksi ehdottaa iloiselle seurueellemme purikurailua viereisessä Segan pelitalossa. Yllätyksekseni porukka suostui tähän, ja pian poseerasimme söpöilykuvissa niin, että kuvauskoppi oli ratketa liitoksistaan. Huumorintajuinen Prof. Tsai vaimoineen kiitteli kovasti erikoisesta kokemuksesta. Professori kehui myös aamulla pitämääni esitelmää uusimmista tutkimustuloksistani, joilla sainkin aikaan mukavasti keskustelua hieman hankalasta aiheesta huolimatta. Samaan aikaan taitavat tutkijamme voittivat useammankin pehmolelun nosturiautomaateista, mutta kokeneimpien tiedemiestemme ponnisteluista huolimatta söpö possu jäi Minnalta saamatta.

Kansalaisvelvollisuuden suorittaminen seuraavana päivänä onnistui yllättävän kivuttomasti, vaikka Minna olikin usuttanut minut mukaan tiimalasin avulla käytyyn oluenjuontikisaan. Kävellessämme asemalta äänestyspaikalle suurlähetystöön törmäsimme erittäin suomalaisen näköiseen henkilöön. Esittelin itseni nano-optiikan tutkijana, ja kuinkas ollakaan, kaveri vastasi itsekin puuhailevansa ihan saman aiheen parissa. En usko Japanissa olevan tällä hetkellä meidän lisäksemme muita suomalaisia nano-optikkoja. Tapaamisen todennäköisyys ei kuitenkaan ollut ihan tähtitieteellinen, sillä äänioikeutettuja suomalaisia on täällä vain 600, ja lauantai tietenkin suosituin äänestyspäivä.

Jälleen on aika Tokion sumoturnauksen. Ilmeisesti komeasta uudesta bulgaari-ozekista (Kotooshu) johtuen ennen puolityhjät katsomot ovat olleet loppuunmyytyjä joka päivä. Jostain syystä myös ottelut ovat olleet laadukkaampia aiempien "oho, lensitkö turvallesi kun hyppäsin sivuun heti alussa"-räpellysten sijasta. Supermongoli Asashoryukin sai kokea tämän Gruusian karhu -Kokkain paiskattua hänet suvereenisti saveen jo toisena päivänä. Pettynyt yokozuna selitteli keskittymisensä häiriintyneen katsomossa olleen kuuluisan laulajan takia, mutta tunnusti muutenkin mokanneensa ottelun.

Loppuunmyytyjen katsomoiden säikäyttämänä ryntäsimme heti ensi tilassa lähikauppamme 7-11:n kopiokone-faksi-valokuvatulostin-lipunmyyntiautomaatille. Netistä katsotun P-koodin ja auttavan kielitaitomme avulla saimme liput tulostettua tuota pikaa. Kanjiopinnoista on hyötyä - olisi jäänyt vuosi sitten tekemättä moinen suoritus.

Niin loppui vuosi

Vaimoni sitten otti ja hylkäsi minut jouluksi. Vähän häntä epäilytti pärjäämiseni, kunnes ilmoitin mielipiteeni: "Mene vaan - luuletko sinä että minä edes huomaisin joulua ellei siitä joku minulle kertoisi?" Ei kokenut hän sen jälkeen lähdöstään tunnontuskia, muistoksi vaimosta jäivät vain pari lanttulaatikkoa ja laatikollinen pipareita.

Aloitinkin sitten heti juhlimisen paikallisissa pikkujouluissa elikkäs bonenkaissa labramme voimin. Hankalana kalakasvissyöjänä tuotin jälleen kerran ongelmia tapahtuman järjestäneille opiskelijoille, sillä ravintolan tarjousmenun lähes jokaiseen ruokalajiin oli onnistuttu käyttämään lihaa. Lopulta päädyttiin siihen, että tilaan ruokani erikseen listalta ja saan silti rajoittamattoman juomaoikeuden kuten kaikki muutkin. Eipä jäänyt nälkä, janosta puhumattakaan.

Jouluaattoa vietin koristelemalla chilipensaamme joulupallosilla ja pinoamalla molemmat lahjat sen alle. Sen lisäksi siivosin kämpän. Joulupäivänä sitten juhlistimme joulua suomalaisseurueella. Jotenkin onnistuimme taikomaan pöytään (tai lattialle, Yoe ja Sty eivät ole kokeneet ruokapöytää tarpeelliseksi hankinnaksi) kaikki oleelliset sapuskat. Itse tekaisin kasan karjalanpiirakoita, ensimmäistä kertaa kokonaan itse. Lopputulos oli mielestäni keskinkertainen, vaikkakin johtava tiedotusväline kuvasi piirakoita "jumalaisiksi". (Vinkki: älä jätä valmiita piirakankuoria tunniksi pöydälle kuivumaan, rypyttäminen on sen jälkeen hiukan haasteellista.) Jouluillallinen oli joka tapauksessa hieno juttu!

Muuten vaimolomani sujui odotetuissa merkeissä. Pyöritin unirytmiäni villisti ympäri aika-akselia käydäkseni töissä milloin sattuu ja muuttumalla muulloin kaupungin kovimmaksi gangstaksi (GTA San Andreas -tietokonepeli). Molemmat olivat kivaa, sillä lopultakin alan töissä saada oikeasti uusia tuloksia aikaan, kiitos tutkija Tuomaksen neuvojen. Alkoi jo motivaatio olla oikeasti kadoksissa otsalohkon jysähdellessä jatkuvasti inhimillisen tiedon ulkorajaan. Nyt pystyn tuottamaan tietoa, jota kukaan tällä planeetalla ei ole koskaan nähnyt, ja tällä voi vieläpä olla paljonkin merkitystä lopullisen tavoitteemme (plasmoninen laser) saavuttamisessa. Pystyn siis viimeinkin kirjoittamaan tieteellisen artikkelin tutkimuksestani. Maine ja kunnia, täältä tullaan!

Pian saapuikin vaimoni takaisin ihmettelemään, miksi jouluchilini on kuivunut korpuksi, miksi tiskivuorelle ei voi kiivetä ilman lisähappea, miksi pipareita ja lanttulaatikkoa ei ole syöty ja miksi töihin ei ole leivottu luvattuja joulutorttuja. Iloiseltahan tuo silti vaikutti näkemisestäni, ja iloinen olin minäkin.

Vuoden alkajaisiksi kävimme katsomassa King Kongin (hyvä on se), jonka jälkeen demonstroin jättiapinaa kävelemällä epähuomiossa pimeässä kannettavan tietokoneeni päälle. Tuloksena onnekkaasti vain pieni värihäiriö ruudun keskellä.

Ulkomailla asuminen on jatkuvaa uusiin ihmisiin tututustumista ja vanhojen tuttujen hyvästelyä. Hankalaa hyvästelyissä on se, että muille mantereille muuttavia kavereitaan ei todennäköisesti enää koskaan tapaa. Tänään sitten lähti labrasta takaisin kotimaahansa siellä sen perustamisesta asti työskennellyt tunisialaiskollegani Fekhra, joka oli työkavereistani juuri se, jonka kanssa minulla parhaiten synkkasi. Haikeaa. Ja jo puolen vuoden päästä on lähtö apurahan loppuessa edessä meilläkin. Tahdon jäädä ja lähteä, viedä Japanin mukanani ja löytää kotimaani. Pitäisi varmaan alkaa etsimään töitä ja päättää, mitä haluaa tehdä isona.

Sinne ja Takaisin

Suomi oli pimeä ja kylmä. Ensimmäisenä päivänä meinasi usko loppua kesken, ettei siinä maassa tule talvella ikinäkoskaan valoisaa. Eikä tullutkaan. Vaikka aurinko oli mukamas noussut, niin silti oli kumma hämärä.

Joulu tuntui sentään ihan joululta, kun ympärillä oli lunta ja ulkona pimeä. Joulusauna aidon koivuvastan kanssa oli i-ha-naa. Eikä ruokaakaan voi moittia.

Yhdeksän päivää hujahti ohi sellaista vauhtia ettei meinannut uskoa todeksi ja sen jälkeen olikin taas edessä tuskastuttavat 30 tuntia matkustusta. En suosittele.

Laukku jäi Amsterdamiin pariksi päivää ja saapui vasta eilen perille. Onneksi ruisleivät ja juustot olivat vielä kunnossa.

Uusi vuosi otettiin vastaan aika rauhallisesti - ei oikein virta riittänyt pitkän matkustamisen jälkeen mihinkään. Kouhuviiniä ja mansikoita oli tokkiinsa. Janne panosti kuohuviiniin, minä mansikoihin. Ihmeteltiin jälleen telkkarista kummaa pikkumiestä, joka viimekin uutena vuotena leikki isojen tulipallojen kanssa. Jälleen kerran iltaamme ilahdutti paljaspyllyinen mieslauma ja loppuhuipennuksena taas outo kisa, jossa lajina tällä kertaa mm. naisten sierainten venetys koukkujen ja vesipullojen avulla.