Muotimajatalo

Koska Japanissa ovat asunnot pieniä ja niissä voi asua useita sukupolvia, on varsinkin nuorilla pareilla tarvetta yksityisyyteen. Tätä markkinarakoa syntyivät takomaan muotihotellit (esim. fashion, boutique, leisure, love tai couples' hotel, rakkaalla majatalolla on monta nimeä). Ensisilmäyksellä sellainen voi näyttää tavalliselta yöpymispaikalta, mutta ulkopuolella mainostetaan yöhinnan ("stay") lisäksi kahden tunnin levon ("rest") hintaa, ja diskreetistä sisäänkäynnistä on helppo livahtaa sisään huomiota herättämättä.

Sisällä ensimmäisenä vastaan tulee seinällinen valokuvia, joista valaistut edustavat vapaita huoneita. Inspiroivan näköisen ja sopivan hintaisen huoneen nappulaa painettuaan saa asiakas ihmeteltäväkseen vastaanottoluukusta ilmestyvän, avaimen sijasta kaksikielistä lappua pitelevän käden. Emme valitettavasti voi palvella ulkomaalaisia, koska hätätilanteessa voi tulla kommunikaatio-ongelmia, sanoo lappu. Muutamalla japanin kielen sanalla (nihongo daijoobu) ja pienellä rahasummalla saa lapun muuttumaan avaimeksi, paitsi jos yrittää sisään samaa sukupuolta olevan tai liian monen partnerin kanssa.

Hämyisiä käytäviä pitkin voi rauhassa etsiytyä tilavaan huoneeseensa tarvitsematta törmätä muihin asiakkaisiin. Sieltä voi löytyä houkuttelevan sängyn lisäksi esimerkiksi iso televisio aikuisviihdekanavineen, karaoke, ohjelmoitava tunnelmavalaistus, sata musiikkikanavaa, viihtyisä kylpyhuone porealtaineen ja minibaari. Sisustus voi olla mitä vain suhteellisen normaalista fantasiateemaan kuten tropiikki, satulinna, antiikki tai vankityrmä. Nuorisoa houkutellaan esimerkiksi uusimmilla videopeleillä tai lasershowlla. Tärkeintä on siisteys ja hyvä tunnelma, jotta asiakas pääsee helposti irti arjesta.

Tällaisessa ympäristössä aika kuluu kuin siivillä, joten pientä lisämaksua vastaan voi rentoutua pidempäänkin. Hinnat eivät yleensäkään ole kalliita - levähdyksen voi saada jo parillakymmenellä eurolla ja koko yön hinnat ovat neljästä kympistä ylöspäin, per huone. Jos viihtyi niin hyvin, että aikoo tulla toistekin, kannattaa pyytää bonuskortti. En tosin tiedä, millaisen taulukon mukaan huoneessa tapahtunut suoritus muutetaan bonuspisteiksi.

Perusteellisesti rentouduttuaan, kylvettyään, juotuaan minibaarista ilmaisen mehun ja hoilattuaan Ricky Martinia ja Volarea viimeisille sekunneille asti palauttaa asiakas avaimen ruumiittomalle kädelle. Paljon kiitoksia, sanoo käsi. Ulko-ovella voi vielä televisiomonitorista tarkistaa, ettei kadulla kulje ketään tuttuja, ja sitten livahtaa taas muina miehinä ihmisvirtaan tyytyväinen virnistys kasvoillaan.

Näin siis meille on kerrottu.

Muumiopulveria

Kaukana kotimaastaan asuessaan menettää helposti kosketuksensa suomalaiseen todellisuuteen. Pala siitä tuli kuitenkin käymään Tokioon Finland Music Daysin muodossa. Skippasimme suosiolla death metal -örisköt ja menimme sen sijaan Shibuyaan nauttimaan Don Johnson Big Bandistä, joka olikin odotetun mainio. Lisäbonuksena näimme meille ennalta tuntemattomat Mummypowderin ja Private Linen.

Enempää on minun turha tästä aiheesta tarinoida, sillä Yoe ehti jo kertoa kaiken oleellisen omaan tyylikkääseen tapaansa.

Kesäsumoa

Sumon kesäturnaus oli yllätyksellinen, suurelta osin siksi, että yokozuna Asashoryu loukkaantui jo alussa ja joutui jättämään kisan kesken. Yritettyään liian nopeasti päästä eroon maansiirtokoneesta nimeltä Wakanosato hän havaitsi harovansa tyhjää kehän laidalla. Peräänantamattomana taistelijana hän keikkui vielä vaaka-asennossa viimeiseen asti toivoen Wakanosaton sillä aikaa hoippuvan pihalle hänen viimeisen tönäisynsä johdosta. Turhaa oli se, ja kunnianarvoisa mongolimme rojahti alas katsomoon kyynärpäälleen saaden parin kuukauden sairasloman. Lehdistölle ei kommenttia herunut - kylpyhuoneesta kuului vain katkeria kirosanoja.

Kuten odotettavissa oli, turnaus oli tämän jälkeen nuoremman mongolin, Hakuhon heiniä. Tai olisi ollut, ellei puskutraktori Miyabiyama olisi heittänyt häntä katsomoon kisan alkupuolella. Nämä kaksi saapuivatkin loppusuoralle tasapisteissä. Lisäjännitystä tarjosi kisassa yllätyskolmosena ollut Viron jättiläinen Baruto (kuva), joka kokemattomuudestaan ja teknisistä puutteistaan huolimatta viskeli vastustajiaan kuin räsynukkeja. Järjestäjät pistivät sitten hänet loppuhuipennuksena ottamaan mittaaa johtokaksikosta, mutta eipä ollut keltanokalla mitään sanomista kokeneita kehäkettuja vastaan.

Hakuho ja Miyabiyama päätyivät lopulta selvittämään paremmuutensa uusintaottelussa, jossa lempimongolimme ensin nosti 182 kiloisen vastustajansa ilmaan ja sitten talutti tämän vyöstä pihalle. Tämä oli siis Hakuhon ensimmäinen turnausvoitto ja samalla odotettu askel hänen tiellään kohti suurmestari yokozunan arvoa. Loistavaa!

Itse kävimme tietenkin taas paikan päällä katsomassa yhden päivän tapahtumat, tällä kertaa kalliilla alakerran B-katsomon paikoilla. Tässä takaperoisessa valtioissa halvalla saa mukavan tuolin ja isommalla rahalla joutuu istumaan tyynyllä, sentään lähempänä areenaa. Opetus: arkisin talo ei ole useinkaan loppuunmyyty, joten kannattaa ostaa halvimmat liput ja mennä silti kalliille paikoille, järjestäjillä ei ole mitään sitä vastaan. A-katsomoon ei tosin pääse näin, vaan teetarjoilusta ja henkilökohtaisesta palvelusta joutuu oikeasti maksamaan ekstraa.

Hiljaa siellä takarivissä

Japani on tunnettu omituisista tv-ohjelmistaan, joissa julkkikset pistetään tekemään kaikenlaista. Eräässä ohjelmassa raahataan tyypit kylmiltään 10-metriseen uimahyppytorniin ja nauretaan sitten kun ne seuraavan tunnin ajan yrittävät kerätä rohkeutta hyppäämiseen. Toisessa taas heidät viedään silmät sidottuna vaikka jättimäiseen vuoristorataan laulamaan karaokea. Yleensä laulu hyytyy jo ylämäessä.

Seuraavassa pari videota ohjelmasta nimeltä Gaki no Tsukai. Sen osanottajien on pidettävä pokkansa mitä hassuimmissa tilanteissa, tai heitä kohtaa ikävä rangaistus. Ensimmäisessä videossa on meneillään englanninkielen oppitunti. Toisessa videossamme taas ennalta julkistettujen rangaistusten saajat valitaan korttipelillä.

Matsui pyysi anteeksi

New York Yankees -joukkueen japanilainen pelaaja Hideki Matsui on pyytänyt julkisesti anteeksi loukkaantumistaan. Matsuilta murtui ranne muutama päivä sitten kesken ottelun.

Hemmetti! Mitä hittoa te japanilaiset menette pyytämään anteeksi kaikkea epäolennaista. Pyytäisitte mieluummin anteeksi esim. kiinalaisilta ja korealaista toisen maailmansodan aikaisia tekojanne.

Purkitettua ilmaa

Sarjassamme erikoista Japanista raportoimme tänään purkitetusta ilmasta ja radikaalista naiskirjallisuudesta.

Kauppaketju 7-11 on päättänyt ryhtyä myymään purkitettua happea 3,2 litran säilykepurkeissa. Tuotteen toivotaan tuovan helpotusta väsyneille tai stressaantuneille toimistotyöntekijöille ja autoilijoille. Joten ei muuta kuin happea vaan purkista imppailemaan jos stressi painaa.

Fukuin kaupunginkirjasto on poistanut hyllyistään prektuurin viranomaisten pyynnöstä 150 "radikaalia" kirjaa. Prefektuurin hallituksen sukupuolten tasa-arvoa edistävien viranomaisten mielestä niiden sisältö oli nykyisten perherakenteiden ja -arvojen vastainen. Poistettujen kirjojen joukossa oli mm. kirja, jossa neuvottiin kuinka avioero hoidetaan ja kirja otsikoltaan "Avioliitto on uhkapeliä."

Onneksi sentään joillakuilla on järkeä päässään - kaupunginvaltuuston jäsenet tekivät valituksen heti asiasta kuultuaan.

Yokohama

Sarjassamme vielä käymättömiä pakollisia nähtävyyksiä esittelemme tällä kertaa Yokohaman. Shinjukusta junalla puoli tuntia, ja miljoonakaupunki vaihtuu toiseksi. Voisi luulla, ettei eroa paljonkaan huomaa, mutta Yokohaman erottaa Tokiosta kaksi seikkaa: Japanin suurin Chinatown ja vireä satama.

Kuten arvata saattaa, ovat Chinatownin korttelit täynnään kiinalaisia ravintoloita ja putiikkeja. Autenttinen fiilis tosin karisee ympäriinsä vyöryvien japanilaismassojen ja kaupustelijoiden japaninkielisten kutsuhuutojen myötä, mutta mukava siellä on silti käyskennellä. Oppaamme Sachi ja Kazu opastivat meidät nimettömillä kaduilla epämääräisen karttansa avulla muutaman harharetken jälkeen lounaalle kiinalaisen ruuanlaiton maailmanmestaruuden voittaneen kokin ravintolaan, jonka seisovan pöydän antimet kieltämättä olivat herkullisia.

Yllättävän vähäisen shoppailun jälkeen selvisimme ulos kiinalaiskortteleista päästäksemme tutkailemaan merimaisemia satamapuistosta käsin. Yokohamahan oli yksi ensimmäisistä ulkomaankaupalle avatuista satamista Japanin eristäytymisen kauden päättyessä 1800-luvun loppupuolella, ja sittemmin kasvoi pienestä kalastajakylästä kolmen miljoonan asukkaan metropoliksi. Satamapuiston leveillä kävelykaduilla voi rentoutua nautiskellen merituulesta, katsellen performanssitaiteilijoiden esityksiä tai vaikka pistäytymällä vanhassa laivassa nimeltä Hikawamaru, kuten me teimme. Jostain syystä muuten laivojen nimien kuuluu Japanissa aina päättyä "maru". Jostain ihan toisesta syystä taas tämä 1930-luvulta alkaen maailman merillä seilannut paatti oli koristeltu myös Suomen lipuilla.

Rantakatua seuraamalla päädyimme lopulta katselemaan iltamaisemaa toistasataa metriä korkeasta maailmanpyörästä käsin. Sen alle oli onnistuttu tunkemaan kokonainen huvipuisto kummitusjunineen ja muutamine vuoristoratoineen, joista isompaan ja pinkimpään pian jonotimme. Edessämme olleen, noin kymmenen numeroa liian suurissa lenkkareissa löntystelleen tyttösen panikoitua päädyimme vastustelustamme huolimatta keulapaikalle. On mielenkiintoista, miten tiettyyn rajaan saakka voi rationalisoida kokemuksensa ja nauttia vaaran tunteesta, ja silti vaunun pudotessa syöksykierteellä kohti sysimustaa tunnelia päähän mahtuu vain yksi ajatus: "Nyt tuli noutaja!"

Tosimies tietysti löytäisi Japanista miehekkäämpiäkin vuoristoratoja, esim. Nagoyan lähistöltä Steel Dragon 2000:n, joka lähes 100 metrisen lähtöpudotuksensa jälkeen viilettää pitkin kiskojaan leppoisalla 150 kilometrin tuntinopeudella. Taidan kuitenkin jättää moiset huvit seuraavaan elämään.

Sushi-illallinen futuristisessa Minato Mirai 21 -kaupunginosassa, 296 metrisen Landmark Towerin ravintolakerroksissa, happihyppely Yokohaman asemalle, ja taas oli yksi ansiokas turismipäivä päätöksessään.

Hyviä ihmisiä

Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut yllättäviltä tahoilta ihan ihmeellisiä ja samalla tavalla yhteneväisiä kommentteja: olemme hyviä ihmisiä.

Siis me! Ei pidä paikkaansa.

Viimeksi tämä hyvä ihminen -kommentti kuultiin Yoen koto-opettajalta. Syynä se, että viimekuisen koto-konsertin jälkeen jäimme hieman auttamaan tavaroiden kokoonlaittamisessa. Jostain syystä tämä peruskohteliaisuuteen kuuluva ele aiheutti sen, että meille lähetettiin liuta valokuvia ja vuolaat kehut, että ikinä koskaan kukaan ei ole niin ystävällinen ja avulias.

Hurjaksi äitynyttä kehumista valtaisista suomalaisgeneettisistä tanssitaidoistamme (tirsk) saatiin myös samaiselta taholta. Janne taas luokiteltiin sarjaat hulvattoman hauska mies, koska raukka istui viluissaan piknikillä hanskat jaloissa.

Lisäksi japanilaiset naapurimme ja Sachi ovat viime aikoina muistaneet useaan otteeseen kertoa kuinka hyvä ihminen minä olen. Tähän on riittänyt se, että on muistanut jonkun syntymäpäivän tai sitten kutsunut Sachin syömään lounasta tänne meille.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Tänks.

Pattereiden latausta

Vanhempieni vierailun loppu kuluikin sitten nopeasti, ja sen jälkeen olemme ottaneet rennosti kuin viereinen Ikebukuron Sunshine Cityn pätevässä akvaariossa asustava, kaverinsa riehuntaan väsähtänyt lisko. Turistiopastelu on työlästä mutta palkitsevaa. Seuraavassa vielä muistelua vieraiden viimeisistä päivistä Tokiossa.

Edellä mainitussa akvaariossa meitä tuijotettiin lasin läpi mitä kummallisempien öttiäisten toimesta, oli jättirapuja, rannalla loikoilevia kaloja ja merihevosia. Suurimassa tankissa sukelteli tiukassa märkäpuvussaan tyttö ruokkimassa kaloja houkutellen mureenoja kivenkoloista ja haikaloja korallien kätköistä. Merisaukot olivat edelleen omia veikeitä itsejään - ne heittivät kilpaa volttia ja hyppivät kurkistelemaan ulos katonrajan tuuletusaukosta.

Iltasella juhlimme takautuvasti äitini synttäreitä ja muutamia muitakin juhlapäiviä Godivan tryffeleillä ja Seibun mansikkakakulla kuohuviinin kera.

Perjantaina lähetimme naiset shoppailemaan Asakusaan ja lähdimme isäni kanssa Odaiballe viettämään miesten päivää. Jo matkustaminen tälle Tokionlahden modernin arkkitehtuurin täyttämälle keinosaarelle kuljettajattomalla kumipyöräjunalla kaupungin kattojen päällä on kokemus.

Ohjelmassa oli ensiksi mainio tiedekeskus Miraikan ASIMO-robotteineen ja aivonäyttelyineen. Pastalounaan nautimme viereisen Venus Fort -ostoskeskuksen sisään rakennetulla italialaiskadulla keinotaivaan alla. Ihan siinä vieressä taas sijaitsee Toyotan maailman suurin autonäyttely, jossa mm. istuimme loistokkaissa Lexuksissa, ihmettelimme poikki sahattua hybridimoottoria ja näimme lukuisia Suomessa täysin tuntemattomia automalleja (Toyota Runx olisi varmasti huikea menestys).

Autonäyttelyn päällä pyörii 115 metriä korkea maailmanpyörä, jonka täysin läpinäkyvässä erikoiskorissa istui pian kaksi korkeanpaikankammoista henkilöä rennosti siemailemassa purkkikahvia auringon laskiessa Tokion pilvenpiirtäjien taakse. Ansiokkaan Toyotan design-näyttelyn jälkeen junailimme Akihabaran jättimäiseen Yodobashi-Akibaan saamaan yliannoksen huipputelevisioista, digikameroista ja miljoonista muista elektronisista härveleistä.

Sittenpä olikin aika pakata ihmeellisesti lisäntyneet matkatavarat laukkuihin ja lausua hyvästit luultavasti viimeisille vieraillemme ennen kotimaahan paluutamme.

Kioto kolmessa päivässä

Koska Tokio pommitettiin tuhkaksi toisessa maailmansodassa, ei täällä juurikaan enää ole mainittavia historiallisia nähtävyyksiä. Vieraat on siis aina vietävä muualle ihmettelemään temppeleitä, esimerkiksi Nikkoon tai Kamakuraan. Hieman kallimpi vaihtoehto on hujauttaa luotijunalla (shinkansen) suoraan Kiotoon, tuohon Japanin historialliseen sydämeen.

Maanantaiaamu valkeni siinä määrin sateisena, että taksin saaminen osoittautui yllättäen mahdottomaksi. No, täpötäydellä bussilla pääsimme lähimmälle metroasemalle. Aikaa shinkansenin lähtöön piti olla reilusti, mutta vaihdettuamme metrosta toiseen alkoi tilanne näyttää hieman huolestuttavalta, sillä Marunouchi-linjan kuljettaja oli jostain syystä totaalisesti hukannut kaasupolkimen. Tokion asemalla saimmekin sitten juosta metrotunnelin syvyyksistä etsimään omaa junaamme kymmeniltä luotijunalaitureilta. Juna män justtiisa, olisi savolainen asemamestari todennut. Myöhästyimme minuutin.

Tämä harmittava takaisku oli onneksi helposti paikattavissa - valitsimme lähtötaululta 20 minuutin päästä lähtevän shinkansenin (niitä menee n. 7 minuutin välein), menimme jonottamaan sen paikkaliputtomille varattuihin ensimmäisiin vaunuihin ja istuimme pian puolityhjässä junassa matkalla kohti Kiotoa ihmettelemässä, miksi alun perinkään olimme investoineet 10 euroa paikkalippuihin.

Matka oli sitä tavallista, henkilökuntaan kuuluvat kumarsivat aina vaunuun tullessaan ja siitä poistuessaan, meno oli niin tasaista ettei vauhtia juurikaan huomannut ja maisemassa oli vehreän vuoriston ohella enemmän taloja kuin koko Suomessa yhteensä.

Kiotohan on suurelta osin moderni japanilainen miljoonakaupunki rumine betonitaloineen, mutta kuitenkin täynnä historiaa varsinkin laita-alueillaan. Ensimmäiseksi temppeliksemme olimme valinneet yhden kuuluisimmista, lehtikullalla päällystetyn Kinkakujin. Auringonpaisteessa se näyttikin huomattavasti kauniimmalta kuin viimeksi sen nähdessämme, ja temppelin puistossakin kukki vielä yksi sitkeä kirsikkapuu vanhempieni iloksi.

Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen löysimme Ryoanjin upean askeettisen kivipuutarhan. Kuvitelkaa viisitoista erilaista sammalen ympäröimää kiveä täysin tasaisella suorakulmaisella savimuurien rajaamalla sorapihalla kuin aurinkokuntamme avaruuden tyhjyydessä. Voisin tuijottaa tuota zeniläisen nerouden ilmentymää tunteja.

Käyskenneltyämme aikamme valkoisinaan kukista olleiden persikkapuiden alla suunnistimme viereiselle Ninnaji-temppelialueelle, joka yllätykseksemme sisälsi nelisenkymmentä temppeliä. Kuten niin monet Japanin historiallisista nähtävyyksistä, tämäkin sulkeutui jo neljältä pakottaen meidän poistumaan paikalta kesken kaiken. Eräs japanilaisukko kuitenkin näytti päättäneen uhmata aikarajoja leiriytymällä oluineen ja eväineen kirsikkapuun juurelle tukevassa humalatilassa.

Ruokien suhteen olimme päättäneet esitellä vieraillemme kulinaarisen spektrin mahdollisimman laajalti syömällä joka kerran erityyppisessä ravintolassa. Maanantain illallisen nautimme kansanravintola izakayassa (Za Watami), jossa istutaan iltaa ystävien tai työkavereiden kanssa tilaillaillen pieniä ruoka-annoksia oluen kyytipojaksi. Jälleen meille ihan normaalit asiat olivat vieraista kovin hämmästyttäviä.

Pöydässä ollutta painonappia käyttämällä saimme tarjoilijan ilmestymään viereemme polvistuneena poikkeuksetta alle kymmenessä sekunnissa. Ensimmäiset ruuat ilmestyivät pari minuuttia tilauksesta ystävällisen hymyn saattelemina. Laskua ei pyydetty, vaan se odotti normaaliin tapaansa pöydän vieressä valmiina. Toista tuntia moninaisia herkkuja plus jälkiruuat syötyämme ja lukuisia drinkkejä juotuamme lasku oli 20 euroa per henki.

Vaikuttuneet vanhempani ilmoittivatkin meitä odottavan Suomessa melkoisen kulttuurishokin, ikään kuin emme jo sitä tietäisi. Ilmoitankin tässä ja nyt, että aion kotimaassani lähteä tylysti kävelemään ulko-oven suuntaan, jos palvelu ei pelaa tai ellei laskua ala pöytään järkevässä ajassa kuulua.

Hotelliksemme olimme valinneet edukkaan Toyoko-innin (kahden hengen huone 60 euroa/yö), joka täytti tehtävänsä mainiosti, vaikka japanilaistyylinen aamiainen ei meille maistunutkaan. Tyylikkäämpää olisi tietenkin ollut yöpyä perinteisessä majatalossa (ryokan), mutta siitä lystistä joutuu maksamaan paljon enemmän.

Tiistaina olimme ajatelleet tehdä Lonely Planetin suositteleman kävelyretken pitkin idyllisiä katuja ohi lukuisten temppeleiden, mutta juutuimme jo ensimmäiseen kohteeseen. Kiyomizudera on vuoren rinteelle rakennettu, turistimassoistaan huolimatta vaikuttava temppeli hienoine näköaloineen, ja sen edessä oleva kauppakatu osoittautui vastustamattomaksi tuliaisostosten suhteen. Varsinkin kaikenlaista upeaa keramiikkaa oli tarjolla liiankin kanssa. Saimme myös jakaa nimikirjoituksiamme lukuisille iloisille koulutytöille, jotka välttämättä halusivat harjoitella englantia kanssamme.

Monien mielikuvissa Japani on täynnä kauniita geishatyttöjä seisoskelemassa kirsikkapuiden alla upeissa kimonoissaan. Todellisuudessa näitä eksoottisia olentoja ei täällä näe, ellei osaa niitä etsiä. Mehän toki osaamme - olimme hankkineet liput Miyako-odori -geishatansseihin. Kymmenet geishat ja geishaksi opiskelevat maikot esittivät mahtavissa lavasteissa sellaisen spektaakkelin, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaa. Lähinnä tanssi koostui sarjasta shamisen-musiikin tahtiin esitettyjä täydellisen tyylikkäitä poseerauksia. Katso myös Yoen juttu aiheesta.

Viimeiseksi päiväksi olimme säästäneet Nijo-jon linnoituksen, jossa shogunit muinoin asustivat. Hiiviskelytaitomme eivät edelleenkään riittäneet laulavilla lankkulattioilla. Isäni oli myös vaatinut päästä Chion-in -temppelille kuultuaan siellä olevasta yli 70 tonnia painavasta kellosta. En ollutkaan tarkemmin ajatellut, millainen urakka sen valaminen ja paikalleen kukkulalle kuljettaminen on muinoin ollut. Lounaan jälkeen päätimme harhailla pitkin sivukujia takaisin hotellille, ja emmekös matkalla törmänneet johonkin julkkikseen, joka oli kuvaamassa kanavan varrella saippuaoopperaa.

Lopuksi ihmettelimme taas kerran Kioton mielikuvituksekkaan futuristista juna-asemaa ennen paluutamme takaisin Tokioon väsyneinä, mutta onnellisina.