Sayonara

Pääsimme kuin pääsimmekin eroon ylimääräisistä tavaroistamme. Suurin osa katosi rakennuksemme perheenemännille jo Minnan aulamyyjäisissä, ja loput sitten haihtuivat Rikenin kierrätysmyynnissä. Jäljelle jääneen omaisuuden on mahduttava matkalaukkuihin, sillä pistimme tänään viimeiset postipaketit menemään. Postimiestä jo vähän huvitti käydä neljättä kertaa hakemassa laatikoitamme - lähetin työkirjallisuuteni suoraan labrasta, ja eikös sama heppu tullut ne sieltäkin noutamaan.

Matkalaukkujen noutopalvelukin on tilattu. Yleensä siellä puhutaan sujuvasti englantia, mutta tällä kertaa puhelimeen ei saatukaan kielitaitoista virkailijaa. Ei hätää, Minnahan selviää mistä vaan, ja pian oli asia selvitetty japaniksi vailla ongelman häivää. Gambarimashita! Tosin juhlia kannattaa vasta kun laukut on haettu...

Eilen oli sitten labramme viralliset läksiäsbileet. Samalla tosin juhlittiin erään toisenkin kaverin läksiäisiä, ja kahden uuden tulokkaan saapujaisia. Vähemmän diskreettien uteluiden avulla oli saatu selville lempiruokani olevan sushi, ja merenelävää olikin sitten tarjolla jos jonkinlaista ilmaisen oluttarjoilun kera. Minut ja Minna lahjottiin söpöillä possumukeilla ja possukännykkäkoruilla ja minut vielä erityisesti sushimuisteilla: sushin näköisillä muistitikuilla. Mainiota!

Onnittelukortissa meitä kehuttiin kovasti ja pyydettiin pian tulemaan uudestaan Japaniin. Jostain syystä japanilaiset tuntuvat pitävän meistä aivan erityisesti, ja monesti olemme kuulleet, että ulkomaalaiset usein ovat vähän hankalia ihmisiä, mutta että meillä on kuulemma niin hienot luonteet. Höh. Tippahan sitä linssiin tulee kun tuollaista pitää kuunnella.

Tänään vielä sitten pistäydyin töissä selvittämässä pomolleni, mitä kaikkea ja miten kahdella tietokoneellani voi tehdä, toimitin imurin ja polkupyörät uusille omistajilleen sekä sanoin viimeiset sayonarat kaikille. Monet vakuuttivat ehdottomasti matkustavansa Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Koko labra tuli vielä hissille kertomaan, että ikävä tulee, ja sanomaan moi moi selvällä suomen kielellä. Snif.

Kotona onkin sitten pakkailtu ja kannettu ulos roskia ja pesty pyykkiä ja hyvästelty naapureita. Vieläpä eräs labralainen ehti pistäytyä tuomassa kehystetyn ryhmäkuvan eilisistä juhlista läksiäslahjaksi. Illalliseksi nautimme varmuuden vuoksi Sushiroon sushia, 105 jeniä lautanen. Chutoro on nannaa.

Nyt on parempi alkaa taas hommiin ja julkaista juttu, sillä nettimme menee poikki keskiyöllä. Huomenna tapaamme juuri sopivasti labraan pariksi kuukaudeksi saapuvan tunisialaisen ystävämme Fekhran ja siirrymme sitten lentokenttähotelliin. Seuraavat kuulumisemme mahdollisesti Naritasta tai viimeistään Suomesta!

Lisää biletystä

Aika rientää sitä nopeammin mitä lähempänä lähtö Suomeen on.

Perjantaina oli viimeinen tilaisuus lähteä illanviettoon labrakavereiden kanssa. Izakayassa olut virtasi, ruokia syötiin ja hauskaa oli aamuyöhön asti. Miten ihmeessä ihmiset Suomessa pärjäävät ilman izakaya-ravintoloita? Menevätkö ne ravintolaan vain juomaan olutta? Ei voi käsittää.

Seuraavana päivänä kolmiulotteisten nanovalmistusmenetelmien asiantuntija Florian esitteli meille brasilianjapanilaisen kauniimman puoliskonsa mainiossa teemaravintola Elephant Cafessa ja myöhemmin illalla viinipullon äärellä asiakaskuntaansa myöten hämmentävän länsimaisella terassilla Aoyamassa. Sunnuntaina sitten vietimme Yoen ja Tommin luona jälkikäteen juhannusta grillailemalla kansainvälisessä seurassa erittäin epäjapanilaisesti heidän asuintalonsa autokatoksessa. Heidät pitikin sitten jo hyvästellä, sillä he läksivät etsimään suomalaistunnelmaa mökkeilemällä pohjois-Japanissa. Haikeus.

Maanantaina vietimme juhlimisen suhteen välipäivän. Tiistai-iltana minäkin pääsin maistamaan itsetehtyjä mustekalapullasia (takoyaki) kun Sachi ja Kazu tulivat meille käymään pannunsa kanssa. Hyviä ovat ne, söimme niitä neljästään ansiokkaat 96 kappaletta, ja syödessämme vielä onnistuimme myymään sekä uunimme amerikkalaiselle aivotutkijalle että ilmansuodattimemme labrakollegalleni. Tehokasta ajankäyttöä! Sitä paitsi juhlien jälkeen naapurimme Morimoto-san, aito japanilainen perheenemäntä, kävi meillä illallistamassa jäljelle jääneet takoyakit ja palan suklaakakkua. Integroitumisemme japanilaiseen yhteiskuntaan hipoo siis täydellisyyttä.

Tänään keskiviikkona Minna hyvästeli Rikenin Hello Club -ystävänsä shoppailemalla kimonotarvikkeita ja yukatan. Kimonomyyjämummeli oli kuulemma vaikuttunut sydänjuuriaan myöten, kun vaimolleni ei tarvinnutkaan opettaa kimonon vyön (obi) solmimistekniikkaa. Tissit tosin on kuulemma syytä latistaa oikean vaikutelman aikaansaamiseksi.

Ahkera vaimoni myös päätti erotella tavaroistamme ne, mitkä valmiiksi kalustetussa asunnossamme jo alunperin olivat niistä, mitkä me olemme tänne itse hankkineet. Talonmiehen apua tarvittiin, ja tuloksena oli odotetun muutaman kipon sijasta parin kuution vuori olohuoneen nurkassa. Siitä pitäisi päästä eroon parissa päivässä! Onneksi Rikenin virallinen kierrätysmyyjäispäivä on sattumalta sopivasti juuri perjantaina ja lisäksi Minna onnistui saamaan talonmieheltä luvan järjestää henkilökohtaiset sayonara-myyjäiset huomenna talomme aulassa.

Itse pakkasin tänään työpisteeni pakettiin. Työkirjallisuuteni täytti lopulta viisi pahvilaatikkoa. Kawata sensei tosin ehdotti, että kannattaisi jättää osa tänne, niin olisivat valmiina minua odottamassa kun tulen tänne seuraavan kerran. Senseini muuten tapaan jo elokuun lopussa Suomen Optiikan seuran kymmenvuotisjuhlissa, jossa hän on kutsuttuna puhujana ja minä hänen paikallisoppaanaan.

Lopuksi tärkeä tiedotus: kännykkämme eivät enää toimi, sillä irtisanoimme liittymämme. Lankapuhelimesta meidät tavoittaa lauantai-iltapäivään saakka, jolloin lähdemme lentokenttähotelliin. Internettimme menee poikki perjantaina, emmekä myöskään itse voi sen jälkeen soittaa puhelimellamme.

Optinen mafia

Päällikköni Kawata-sensei kertoi johtavansa Japanin optista mafiaa: kun porukkaan on kerran liittynyt, ei ulos ole pääsemistä. Tällä hän viittasi siihen tosiseikkaan, että useimmat Kawatan labroissa joskus aikaa viettäneet käyvät silloin tällöin parin kuukauden visiiteillä. Toivotti hän minutkin tervetulleeksi milloin vain vapaata aikaa sattuu olemaan, ja ilmoitti rahoituksen kyllä järjestyvän. Ei siis auta kuin järjestellä yhteistyökuvioita Rikenin ja tulevan työnantajani välille, jotta on tekosyytä pistäytyä Japanissa. Toivottavasti tämä on jotenkin mahdollista!

Toinen iloinen uutinen oli se, että Tampereelta löytyy yllätykseksemme japanilainen ravintola! Eikä ihan mikä tahansa juottola vaan City-lehden lukijaäänestyksessä Mansen parhaaksi ruokaravintolaksi ja parhaan henkilökunnan omaavaksi valittu Maruseki. Näen jo itseni sieluni silmin nauttimassa siellä sushia vihreän teen kera koti-ikävän... eikun siis Japanin-kaipuun lievittämiseksi.

Puhdas piste

Asioita, joista on pitänyt kirjoittaa vaan ei ole saanut aikaiseksi aiemmin.

Ensimmäiseksi. Tärkeä tiedotus anopille. Okonomiyakia voi kuin voikin tehdä kotona! Vietimme reilu viikko sitten okonomiyakipartya täällä meillä naapureiden voimalla. Kotiyaki toimii niin, että käydään ostamassa kaupasta valmista okonomiyakijauhoa, johon sekoitetaan vettä, kananmunia, kaalia, hillottua inkivääriä sekä haluttuja täyteaineita. Lämmitetään paistinpannu sopivan kuumaksi ja voila, meillä on herkullinen okonomiyaki valmiina. Päälle maun mukaan soosia, majoneesia, kuivattuja merilevä- ja tonnikalahiutaleita. Herrrkullista. Minua myös valistettiin, että jos kaupasta ei sattumalta löydy kyseistä okonomiyakijauhoa, voi sen aivan hyvin korvata tavallisella vehnäjauholla ja käyttää veden sijasta esim. kalalientä.

Toiseksi. Kun okonomiyakia oli noin helppoa valmistaa kotona, seuraava askel oli tietenkin takoyakin eli mustekalapalleroiden valmistaminen. Tämä olikin sitten sillä tavalla monimutkaisempi ruokalaji, että valmistamiseen tarvitaan se palleropaistoalunen. Toisaalta, jos palleron muoto ei ole niin välttämätön, voi kai näitäkin valmistaa paistinpannulla. Homma toimii käytännössä samalla tavalla kuin okonomiyakin teossa. Ostetaan kaupasta valmista takoyakijauhoa, sekoitetaan siihen vesi, kaadetaan kuumennetulle pannulle, tökätään mustekalan palat perässä reikiin ja kohta jo herkutellaan kypsillä palleroisilla.

Kolmanneksi. Kutsuttiinpa minut päivänä eräänä yläkertaan taasen teekupposelle. Tällä kertaa teen kanssa tarjoiltiin zensania, joka ei makunystyröitä välttämättä hivele aivan yhtä houkuttelevasti kuin yllä mainitut paistokset. Kyseessä on nimittäin punaisista azukipavuista keitetty imelän äitelä keitto, johon hyvänä päivänä lykätään mukaan mochipallosia. Yläkerran emännällä oli ollut vähän huono shoppailupäivä ja mochipalloset olivat unohtuneet kauppaan. Oiva emäntä oli sitten ratkaissut ongelman vehnäjauholla. Tsädää, tehdään vehnäjauhosta ja vedestä topakka taikina, ja keitetään pallerot puoliraaoiksi vedessä. Tarjoillaan litraisesta kulhosta yhdessä papukeitoksen kanssa ulkomaaneläväiselle, joka yrittää itku kurkussa miettiä, jotta mihinkä kukkaruukkuun tämänkin keitoksen voisi viskata. Tulevaisuudessa taidan kehittää todella pahan azukipapuallergian.

Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, täytyy mainita se seikka, että reilun kahden vuoden henkisen valmistautumisen jälkeen uskaltauduin viime viikolla aitojapanilaiseen kampaamoon. Oli kuulkaa lysti kokemus. Ensin tehtiin asiakaskortti, jonka jälkeen siirryttiin stailistin kanssa stailaustuolin luo keskustelemaan siitä, minkä mallista tukkaa sitä rouvalle oikein laitettaisiin. Kun lopulta päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että ihan oikeasti juurikasvulle ei tehdä yhtään mitään (vaikka kovasti olisivatkin halunneet) ja että tukkaa vaan vähän tasoitellaan, siirryttiin pesupaikalle.

Pesun jälkeen siirryttiin leikkaustuolille, jossa myös valkeni, miksi pesupaikkojen edessä oli samennetusta lasista tehdyt metrin korkuiset "väliseinät". Leikkaustuoleista kun olisi ollut peilin kautta suora näköyhteys pestävien asiakkaiden jalkoväliin ilman kyseistä väliseinäkettä. Kuinka diskreettiä.

Kun tukka oli lopulta saatu leikattua, siirryttiin jälleen pesupaikalle, jossa sitten sai valita shampoomenusta, minkälaisen pesun hiuksilleen haluaa ottaa. Stailisti suositteli kahta, joista sitten paremman tuoksuisen valitsin. Pesun ja päähieronnan jälkeen siirryttiin taas uuteen tuoliin, kuivaus- ja viimeistelytuoliin. Siellä kuivaneet hiukset tarkastettiin, todettiin, jotta ei ihan menny leikkaus tuosta millilleen oikein ja korjattiin erhe. Lopuksi stailisti hieroi hartiat, kädet ja pään.

Sen jälkeen vielä kysäistiin, että saisiko olla kylmää vaiko kuumaa juotavaa, ohjattiin viidenteen (!) tuoliin istumaan ja tuotiin kuppi kuumaa teetä eteen. Teenjuonnin aikana stailisti toi myös useampia hiusvärikarttoja eteen ja kyseli, eikö mikään väri miellyttänyt. Kohteliaasti yritin selittää, että ei nyt ihan oikein mikään täsmää eikä se vihreäkään oikein tunnu omalta.

Teekupposen juotuani ja maksettuani koko parin tunnin hoidosta n. 27 euroa, poistuin paikalta stailisti Matsuda-sanin käyntikortin ja alennuskuponkinivaskan kanssa. Lysti homma, vaikka tukan mallista tulikin aika hassu.

Ai niin, kampaamon nimi oli Puhdas Piste, Pure Point.

Biletystä

Kuten arvattua, on lähdön lähestyminen näkynyt lisääntyneenä juhlimisena.

Järjestimme laboratoriolleni kiitokseksi kuluneista vuosista Suomi-pippalot. Ruokalistalta löytyi mm. seuraavaa:

• karjalanpiirakoita munavoilla
• perunasalaattia
• kasvis- ja sienipiirakkaa
• graavilohiruisleipää
• lohivoileipäkakkua
• grillattua lenkkiä
  
• suolakurkkuja hunajasmetanalla
  
• näkkileipää
• pullapitko
  
• salmiakkia
• Jaffa-keksejä

Juomapuoli hoitui oluen lisäksi karpaloboolilla, salmiakkikossulla ja viinakaappimme muulla juomatta jääneellä sisällöllä. Musiikki oli tietenkin puhtaasti suomalaista Värttinästä Ville Valoon. Seinät koristelin luontovalokuvilla ja pöydille pistin tulostelemiani Suomi-Japani -vertailutaulukoita tutkijoiden uteliaisuuden tyydyttämiseksi.

Vaadittava shoppailu sujui mukavasti autoilevan kollegani avustuksella. Booliin ostimme jäät pakastealtaasta, ja saimme niihin vielä kassalla kuivajäätä päälle. Oluiden jäähdyttämiseksi lapioimme mukaan säkillisen jäätä marketin jääkoneesta, ilmaiseksi, tosin kävimme myöhemmin vielä täydennystä naapuritalomme kemisteiltä.

Juhlat olivat tietenkin menestys, ainoastaan salmiakki tuomittiin urheista yrityksistä huolimatta syömä- ja juomakelvottomaksi. Ainoan faninsa salmiakkikossu löysi ranskalaisen kollegani äidistä. Karjalanpiirakat olivat taas jotain aivan ihmeellistä, ja seuraava keskustelu toistui lukuisia kertoja illan aikana.

"Näissähän on perunaa, nee?"

"No itse asiassa ei, ne ovat riisipiirakoita."

"Aa, siis tämä kuori on riisiä. Mutta mitäs tämä herkullinen valkoinen sisus sitten on?"

"Ei kun se kuori on tehty ruisjauhoista, niin kuin tuo ruisleipä tuossa. Se sisus on sitä riisiä."

"Eeeee? Ei voi olla totta! Miten riisistä saa tällaista, ihmeellistä..."

Tämä siis riisin luvatussa maassa. Monista oli myös hämmästyttävää kuulla perunoita olevan monenlaisia eri lajikkeita erilaisiin ruokiin.

Useamman kerran illan aikana tultiin minulta kyselemään selvällä suomen kielellä "Hyvää iltaa. Mitä kuuluu?" Eräässä esitteessämme oli kerrottu suomen perusteet ja noheville japanilaisille oikean lausumisen oppimiseen menee noin 10 sekuntia - sama aika kuin suomalaisilta kestää omaksua aito tokiolainen aksentti.

Jossain vaiheessa iltaa meille ilmoitettiin japanilaisten alkoholikiintiön olevan täynnä ja juhlien siksi aika loppua. Pian olivatkin vieraamme ryhmävalokuvien ottamisen lisäksi pistäneet tavarat kasaan, roskat roskiin ja pöydät paikalleen sekä imuroineet lattiat ja tiskanneet astiat. Hämmentävää tehokkuutta. Onneksi telkkarista tuli sopivasti jalkapalloa, sillä ruokaa ja juomaa oli vielä jäljellä ja näin saimme osan porukasta jatkamaan juhlia television äärellä.

Ja mitenkö oheinen Mikki liittyy kaikkeen tähän? Siten, että eräs opiskelijoistamme oli viettänyt pari viime viikkoa hakemalla töitä firmasta jos toisestakin. Lopulta oli tärpännyt, ja hyväksymiskirje oli saapunut Mikki-hiiren tuomana postipaketissa. Söpöhköä.

Seuraavat juhlat olivatkin heti seuraavana päivänä - suomalainen ystävämme Joy täytti vuosia. Syystä tai toisesta paikalle kerääntyi suomalaisia aikamoinen liuta, ja nämä sivistivätkin meitä esimerkiksi tarjoamalla pirtsakkaa Hauki-juomaa.

Kaaos

Kotimme oli jonkin aikaa kuin pommin jäljiltä yrittäessämme lopultakin survoa omaisuuttamme muuttolaatikkoihin. Asuntomme keveni 50 kiloa, mukaanlukien toistakymmentä kiloa oli vaimon kenkiä, mutta mistään sitä ei huomaa. Laatikot noutanut postimieskin oli sitä mieltä, että aika painavia ovat ja kalliksi tulevat, chotto takai desu nee. Tulivathan ne, 7 euroa kilo (SAL, kestää 2-3 viikkoa), eivätkä loput tavarat vieläkään tunnu mahtuvan matkalaukkuihin.

Olemme myös yrittäneet myydä muuttokelvotonta omaisuuttamme liimailemalla Sayonara Sale -ilmoituksia strategisiin kohteisiin ja suoramainostamalla työkavereilleni. Näin menetellen olemme päässeet eroon jo mm. ilmanpuhdistimesta, imurista, polkupyöristä ja sähkövatkaimesta. Tärkein vielä myymätön esine on kiertoilmamikroaaltouunimme. Japanilaiset eivät kokkauksiinsa uunia tarvitse, ja tuntemamme suomalaiset ovat jo ehtineet sellaisen aiemmin hankkia.

Siunatut saksalaiset

Jalkapallon MM-kisoista on hyötyä: Seibun Lenôtre-leipäkaupassa oli niiden kunniaksi saksalaistyyppisiä leipiä, esimerkiksi juuri kaipaamaamme ruisleipää. Järjestämme nimittäin ensi viikolla Suomi-bileet labrani väelle, ja silloinhan on oltava pöydässä oikeaa leipää paikallisen pullamössöpaahtoleivän sijasta.

Samaisesta leipomosta löysin myös tyylikkäästi koristellun, umpisuklaisen ja täysikokoisen jalkapallon, joskaan kymmenien tuhansien jenien hintalappu ei aivan sopinut kukkarolleni. Tämäkin luomus tosin kalpenee Takashimaya-tavaratalon tarjouksen rinnalla - siellä voi muuttaa ylimääräisen omaisuutensa kultaiseksi jalkapalloksi, joka kolmen kilon painoisena ei ehkä ole pelikäyttöön tarkoitettu. Hinta jalusta mukaanlukien vain vaivaiset 20060000 yeniä, eli n. 150000 euroa.

Olemme myös viime aikoina hemmotelleet itseämme unohtaaksemme lähestyvän maastamuuton. Kulinaristen nautintojen kunigas on Ikebukuron Sunshine Cityn El Torriton katkarapu-fajitas. Mehukkaat ravut saapuvat pöytään höyryävällä valurautapannulla paistetun sipulin, guacamolen, raikkaan salsan ja tulisen chilikastikkeen kera. Nautinnon viimeistelee pullollinen pehmeän täyteläistä Viña Tarapacan Gran Reservaa. Kuola valuu jo pelkästä ajatuksesta. Hintaa kahdestaan syötynä hieman tyyriisti 30 euroa per henki.

Ehkä viimeistä kertaa kävimme vielä lähikylpylässämme, ja otimme kylvyn päälle hieronnat. Sen jälkeen maistui taas ruoka kylpylän ravintolassa, jossa kaikki alkuun tilaamaamme kuusi annosta tulivat pöytään alle viidessä minuutissa. Palvelun suhteen en enää hämmästy mistään.

Kyllä elämä on joskus mukavaa.

Fuji

Aamuisin, hyvällä säällä, näkyy kerrostalomme ylimmästä kerroksesta horisontissa kartio nimeltään Fuji, jonne emme olleet vieläkään kiivenneet. Kapusimme lauantaina ystäviemme Sachin ja Kazun kera ansiokkaasti parissa tunnissa Fujinomiyan kiipeilyreitin viidennelle asemalle 2400 metrin korkeuteen. Tämä tosin tapahtui vaelluskenkien sijasta henkilöautolla.

Oikeasti Fuji-sanin huipulle kiipeävät eivät suinkaan aloita urakkaansa vuoren juurelta, vaan autoilevat laillamme mahdollisimman ylös. Vuorihan on sentään Japanin korkein, 3776 metriä. Näin menetellen nousuun polkua pitkin jonossa tuhannen muun ihmisen kanssa menee vain 5-7 tuntia, ja yön ponnistelujen palkaksi saa huipulla ihailla auringonnousua pilvien yläpuolelta. Tämän jälkeen on tapana ottaa kiipeilysauvaansa polttomerkki ja lähettää kavereille postikortti huipun postitoimistosta. Useimpien kiivenneiden mielestä urakka on sen arvoinen, mutta harva tekee sen toistamiseen.

Matka Fujille sujui alkuruuhkista maksulliselle pikatielle päästyämme mukavasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kurvien kaarevuussäteet merkittynä liikennemerkkeihin tyyliin "R=500 m", tosin tarvittiin fyysikon koulutus selittämään japanilaisille merkkien tarkoitus. Samoin hajimete oli minulle myös ihan oikeiden lehmien näkeminen eksoottisilla ruohoniityillä pohjois-Japanin ulkopuolella. Niityn laidalla liikennemerkki varoitti jäniksistä - asuneeko seudulla Monty Pythonin tappajapupu? Pilvisen sään takia emme kuitenkaan nähneet Fujista vilaustakaan koko matkalla.

Saadaksemme jonkinlaista tuntumaa kiipeilyyn teimme sentään tunnin retken ylös vuoren rinnettä. Pilviverhoon repesi välillä reikiä niin, että näimme itse huipun koko komeudessaan. Tämän perusteella koko Fuji on jättimäinen kasa vulkaanista soraa koristeenaan siellä täällä kuivunut ruohotupsu tai käkkyräinen pusikko. Massiivinen se silti on, ja siksi näkemisen arvoinen. Luntakin näimme. Retkellämme onnistuimme kuulusien huonojen opasteiden ansiosta eksymään niin, että tulimme alas vaaralliseksi ja kielletyksi merkittyä autotietä pitkin.

Ohut ilma teki minulle huonon olon, joten olin tyytyväinen kun lopulta kiipeilyaseman ravintolassa nuudelikeitot syötyämme lähdimme taas alas. Tämä oli kuitenkin korkein paikka, jossa olen ilman lentokonetta ollut - edellinen ennätykseni oli upealla Etnalla kahden kilometrin paikkeilla.

Matkalla seuraavaan kohteeseemme, Shirainotakiin, ohitimme hyvin sienimetsän näköisiä paikkoja, ja eikös tien vieressä ollutkin kyltti varoittamassa myrkkysienistä. Shirainotaki on nimensä mukaisesti vesiputous, ja hieno sellainen. Sitä ihaillaan alhaalta laaksosta, jonne se syöksyy vähän joka puolelta ympäröivästä metsästä. Jostain ihmeen syystä siellä myös myytiin rivoja hedelmällisyystikkareita tyyliin Kanamara-matsuri. Ostimme oitis, ja nolostutimme ystävämme. Joku paikallinen playboy halusi vielä välttämättä kuvauttaa itsensä Minnan kanssa.

Fujin ympärillä on viisi kuuluisaa laavavirtojen joesta muodostamaa järveä, joista ehdimme nähdä neljä. Kirkkaalla säällä ovat näkymät Fujille varmasti huikaisevia, ainakin tuhannen jenin seteliin ikuistetun maiseman perusteella. Ohitimme myös matkalla vähemmän ilahduttavan paikan - kylän, jossa Tokion metroon vuonna 1995 myrkkykaasuiskun tehneet lahkolaiset sariininsa tehtailivat. Päätekijät tuomittiin kuolemaan, mutta lahko toimii edelleen, tosin sekopäisen menneisyytensä tuominneena.

Viimeisellä järvellä päädyimme tappamaan aikaa ennen illallista moottoriveneilemällä vartin. Ihmeekseni ymmärsin suurimman osan matkaoppaidemme ja kuskin välisestä keskustelusta. Kuulemma paras aika nähdä Fuji järveltä käsin on talvi, silloin ilma on kirkas. Järvessä on myös kaikenlaisia kaloja, joiden suomenkielisiä nimiä en kylläkään tiedä, ja syvyyttä mitättömässä lätäkössä oli monta kymmentä metriä. Hyvää ankeriasravintolaa kysyessämme kuski suositteli sitä, jonne olimme jo opaskirjasten perusteella päättäneet muutenkin mennä.

Harmiksemme ankeroinen jäi kuitenkin syömättä ravintolan oltua yllättäen kiinni. Myös kakkosvaihtoehtomme oli selittämättömästi sulkenut ovensa. Lonely Planetin suosittelemaa ravintolakeskittymää etsiessämme päädyimme sitten pieneen izakayaan, tai juottolaan, kuten Kazu vähättelevästi asian ilmaisi. Tämä viihtyisä paikka soitti jatsia, ja komeat kokkipojat toivat pöytään toinen toistaan upeampia annoksia. Satchi julistikin oitis, että söisi siellä joka päivä jos se vain olisi lähempänä kotia - kuulemma kokkien ulkonäkö on tärkein ravintolan valintakriteeri.

Kauhistelimme vielä hetkisen viereisen Fuji-Q Highlandin jättimäisiä vuoristoratoja, paitsi tietysti Satchi, joka ilmoitti jo käyneensä niissä, ja että ne ovat omoshiroi, mielenkiintoisia. Alan ymmärtää, miksi Kazu käyttää tyttöystävästään adjektiivia kowai, pelottava...