Toinen päivä Kiotossa

Perjantai aamuna pakkasimme tavaramme reppuihin, hyvästelimme majatalon isäntäparin, ja hyppäsimme bussiin lähteäksemme kohti uusia seikkailuja kaupungin vastakkaiselle laidalle.

Ensimmäinen kohteemme oli yksi Japanin kuuluisimmista nähtävyyksistä, Kinkaku-ji, Kultainen paviljonki. Tämä maailman kulttuuriperintökohteisiin kuuluva temppeli on päällystetty aidolla lehtikullalla. Kullan kimallus ei kuitenkaan saanut meitä lumouksen valtaan, sillä parin minuutin päästä olimmekin jo tutkimassa paljon mielenkiintoisemmaksi osoittautunutta puutarhaa. Puutarhan alueelta löytyy mm. peililampi, pieni vesiputous ja pienen saaren keskeltä nouseva kivipagoda (kuva).

Katsastettuamme Kultaisen paviljonkin ja sen puutarhan lähdimme kävelemään lähistöllä sijaitsevaan Ryoan-ji -temppeliin. Myös tämä temppeli on Unescon maailmanperintökohde ja erityisenä suojelun kohteena on temppelin alueella sijaitseva kivipuutarha. Kyseinen nähtävyys ei kovin kiinnostavalta kuullosta: 25x10 metrin suorakulmainen alue valkoista soraa, johon on aseteltu 15 eri kokoista kiveä. Alue on reunustettu öljyssä keitetystä savesta rakennetulla hyvin yksinkertaisella muurilla. Paikan päällä nähtynä puutarhan zeniläinen yksinkertaisuus teki kuitenkin meihin molempiin suuren vaikutuksen. Sen yksinkertaista muotokieltä olisi voinut katsella loputtomiin kuin nuotiota syysillassa.

Hienon kokemuksen jälkeen olikin hyvä nauttia perinteinen japanilainen lounas, sobaa ja udonia, ja lähteä uusin voimin kohti Nijo-jon linnaa. Se on vanha samurailinna, jonka shogun Ieyasu Tokugawa rakennutti merkiksi vallastaan ja keisarin merkityksen pienenemisestä. Linnaa rakennettaessa pyrittiin ratkaisuihin, jotka vaikeuttivat huomattavasti salamurhaajien ja pettureiden mahdollisuuksia päästä shogunin kimppuun. Lankkulattiat tehtiin erittäin herkästi vinkuviksi, ja siitä syystä ne ovatkin saaneet nimen "satakielilattia". Kokeilimme itse, kuinka hyvin äänetön hiipiminen onnistuu ja huomasimme omat salamurhaajan taitomme suorastaan alkeellisiksi. Piilotetuissa kammioissa väijymässä olleet vartijat olisivat viipaloineet meidät samuraimiekoillaan alta aikayksikön. Oli kuitekin hienoa kävellä pitkin samoja käytäviä kuin mistä James Clawell kirjassaan Shogun kertoo.

Koska meistä ei selvästikään ollut salamurhaajiksi, päätimme siirtyä tutkimaan linnan puutarhan saloja. Puutarhakäyskentelyn hauskin osuus oli se, kun patsaaksi luulemamme haikara heräsi kesken ihmettelymme eloon!

Aikaraudan näyttäessä jo huolestuttavan paljon oli aika suorittaa päivän fyysisesti vaativin osuus, eli kävely asemalle kaikkien matkatavaroiden kanssa. Liikunta teki kuitenkin hyvää ja samalla näimme myös enemmän nykypäivän Kiotoa. Asemalta ostimme muutamia voileipiä matkaevääksi, joita sitten söimmekin hyvällä ruokahalulla shinkansenissa matkalla Tokioon.

Yhteenvetona Kioton matkastamme sanottakoon, että parhainta antia oli asuminen aidossa samuraitalossa, isäntäväen ystävällisyys, hienot puutarhat sekä vanhan japanilaisen tunnelman löytyminen. Kahdessa päivässä ei vielä kovin paljon ehdi nähdä, joten todennäköistä on, että tulemme käymään Kiotossa vielä toisenkin kerran.

Ensimmäinen päivä Kiotossa

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme tekemään lähempää tuttavuutta Kioton temppeleiden ja puutarhojen kanssa. Ennen varsinaista tutustumista kävimme majatalon isäntä Divyamin ystävällisen opastuksen avulla vuokraamassa polkupyörät päiväksi käyttöömme. Kioto, Japanin kulttuuripääkaupunki, odotti valloitustamme. Harmillista vain, että olimme toivottoman tehtävän edessä, sillä kaupungista löytyy yli 2000 temppeliä ja pyhättöä, lukematon määrä puutarhoja, puistoja ja kaikkea muuta mitä matkailija on mielessään kuvitellut muinaisesta Japanista.

Koska kuuluisa filosofian polku (Tetsugagu-no-michi) alkaa vain noin kilometrin päästä Shinnyo-do Housesta, oli luonnollista, että päivämme alkoi juuri sieltä. Filosofian polku kulkee vuorenrinteiden juurella, ja sen varrelta löytyy useita toinen toistaan hienompia temppeleitä ja puutarhoja.

Ensimmäinen kohteemme oli vuonna 1482 shogun Ashikaga Yoshimasan rakennuttama Ginkaku-ji -temppeli. Paikan mielestämme mielenkiintoisin nähtävyys oli huolellisesti haravoidun hiekkapuutarhan keskellä oleva suuri hiekkakakku, joka ilmeisesti symboloi vuorta. Temppelin takaa löytyi myös viehättävä pieni puutarha, jossa suomalainenkin tunsi olevansa lähes kotonaan keskellä mäntyjä ja sammalta.

Seuraava kohde oli Hoonen-in -temppeli pienine hieman rähjäisen oloisine puutarhoineen ja karppilampineen. Temppeli ja sen puutarhat eivät herättäneet meissä suurta innostusta, joten viivyimme siellä vain hetken jatkaaksemme kohti seuraavaa kohdetta.

Kolmas kohteemme, Anraku-ji -temppeli, on ilmeisesti hieman huonommin tunnettu, mutta ehdottomasti vierailun arvoinen kohde. Temppeli on rakennettu Kamakura -kauden (1192-1333) alkupuolella Anraku ja Juren munkkien muistolle. Heidät molemmat teloitettiin vuonna 1207, koska olivat ilman keisarin lupaa hyväksyneet tämän jalkavaimot, Matsumushin ja Suzumushin, uskonlahkoonsa. Keisari koki uskonlahkon uhaksi yhteiskunnalle ja sen yhtenäisyydelle, koska se saarnasi pelastusta koko kansalle.

Saapuessamme temppelille, sen sisältä kuului messuamista (Namu Amida-Butsu, palvon sinua Amida-Buddha), joka heti toi rauhallisen tunnelman koko paikkaan. Pieni, mutta hyvin viehättävä ja yksinkertainen puutarha ja sen keskellä olleet kivilaatat isoine jalan kuvineen sopivat tunnelmaan erityisen hyvin. Myös ystävällisen nuoren munkin kehoitus tulla peremmälle temppeliin nosti mielialaa.

Lounaan kävimme nauttimassa pienessä nuudelipaikassa, jossa meille tarjoiltiin erinomaista sobaa ja ten-don -riisiä.

Shintotemppeli Heian-jingu, oli seuraavaksi reittimme varrella. Temppeli on 2/3-kokoinen kopio alkuperäisestä Heian-kauden aikaisesta Kioto Goshosta. Kutistetusta koostaan huolimatta se on vaikuttava punainen ilmestys jättiläismäisine torii-portteineen. Temppeliä ympäröivä iso puutarha oli todella hieno huolimatta siitä, että iirikset eivät vielä olleet kukassa. Temppeli on myös suosittu vihkipaikka, ja näimmekin yhden morsiamen, jolla oli valtavan kaunis kimono. Tukkalaitteineen hän oli sanalla sanottuna upea ilmestys.



Shoren-in oli mukavan rauhallinen temppeli vaikka emme viipyneetkään siellä pitkään.

Vuonna 1234 alunperin rakennettu valtava Chion-in -temppeli toimii Joodo -koulukunnan päämajana. Heidän mukaansa vilpitön usko Buddhaan riittää pelastukseen. Temppelialueelta löytyvä kellotorni sisältää Japanin suurimman kellon, joka painaa 74 tonnia ja sen soittamiseen tarvitaan 17 munkkia. Painonsa takia sitä soitetaankin vain kerran vuodessa, uuden vuoden seremonioiden aikana. Temppeli oli hieno ja sen koristeellinen sisutus muistutti omalla tavallaan roomalais-katolilaista kirkkoa.

Saatuamme riittävän päiväannoksen temppeleistä suuntasimme kulkumme kohti Kioton keskustaa. Matkan varrella näimme paljon kimonoon pukeutuneita naisia, huomattavasti enemmän kuin mitä Tokiossa näkee. Kuljeskelimme pitkin joen vartta ja seurasimme paikallisen nuorison iltamenoa, sekä rapsutimme kohdalle osunutta kulkukissaa.

Pitkä päivä ja monta temppeliä saavat aikaan hurjan nälän, joten illan pimetessä oli aika etsiä syötävää. Päädyimme lopulta erinomaiseen intialaiseen ravintolaan, jossa nautimme herkullista currya, naan-leipää ja Maharadza-olutta. Ruokailun jälkeen pyöräilimme takaisin toisella puolella kaupunkia sijaitsevaan pyörävuokraamoon ja palautimme polkupyörät. Sieltä kävelyreittimme vei meidät Shinnyo-do -temppelin edustalle, joka näytti iltavalaistuksessa niin kiinnostavalta, että päätimme vielä käydä vilkaisemmassa sitä. Yökuvauksesta innostuneena päädyimme ottamaan mystisiä iltakuvia, joissa kameran jalustana käytettiin mm. Minnan päätä.

Väsyneinä mutta hyvin tyytyväisinä päiväämme palasimme lopulta majapaikkaamme, jossa menimmekin heti kylvyn jälkeen nukkumaan.

Matka Kiotoon

Keskiviikkoaamu valkeni aurinkoisena hotellin luksussängyssä vietetyn yön jälkeen. Toimittaja Hyvärinen kävi nauttimassa hotellin aamiaisen ja lähti ulos tutkimaan lähiympäristön maisemia, jotka olivatkin hienot. Toimittaja Simosella oli syystä tai toisesta huomattavia vaikeuksia päästä ylös sängystään.

Koska seminaari oli loppunut, olivat toimittajamme vapaita lomamatkailemaan, sillä torstaina oli alkamassa japanilaisten vuoden pisin yhteinäinen loma, kultainen viikko. Hotellin ulko-ovelta journalistimme nappasivat bussin läheiseen Kobeen. Kyseinen kaupunkihan koki kovia maanjäristyksen iskiessä vuonna 1995: yli 6000 kuollutta ja 100000 tuhoutunutta rakennusta. Infrastruktuurin jälleenrakennus maksoi 150 miljardia dollaria. Toimittajamme eivät kuitenkaan havainneet merkkiäkään maanjäristyksestä matkallaan Koben juna-asemalle.

Koben Sannomiya-asemalta toimittajamme hyppäsivät Kiotoon menevään paikallisjunaan. Puolentoista tunnin maisemamatkailun jälkeen toimittajapariskuntamme löysi itsensä Kioton asemalta. Asema ei aivan vastaa mielikuvaa, joka useimmilla on Kiotosta - Kiotonhan kuuluu olla täynnä vanhoja temppeleitä, rauhallisia puutarhoja ja geishoja. Asema sen sijaan on futuristinen teräksestä ja lasista rakennettu kymmenkerroksinen rakennuskompleksi.

Asemalta toimittajamme nappasivat taksin ja huristelivat kaupungin koillisosassa sijaitsevaan majapaikkaansa. Shinnyo-doo House on ranskalais-japanilaisen pariskunnan ylläpitämä viehättävä Bed&Breakfast aivan Shinnyo-doo -temppelin portin edessä. Itse talo on rakennettu Edo-kauden loppuvaiheilla noin 150 vuotta sitten, ja se on perinteinen japanilainen puutalo paperisine liukuovineen, tatami-mattoineen ja futoneineen. Alunperin talo kuului samuraille, joka oli keisarin serkku. Varmaa tietoa siitä, että itse keisari olisi koskaan vieraillut talossa ei ole, mutta mikäli näin olisi kuitenkin tapahtunut, keisari olisi otettu vastaan juuri samaisessa huoneessa, jossa toimittajapariskuntamme vietti kaksi yötä.

Loppuilta sujuikin lähinnä rentoutumisen parissa. Toimittajamme kävivät ensin japanilaisessa kylvyssä, johon mennään vasta peseytymisen jälkeen ja vesi jätetään odottamaan seuraavaa kylpijää, ja sen jälkeen kaupungilla nauttimassa herkullista indonesialaista ruokaa. Sitten olikin aika kokeilla nukkumista lattialla aidoilla futonpatjoilla. Ohessa perspektiiviharhainen panoraama huoneestamme.

Awaji

Tiistai-aamuna herätys pärähti soimaan kello 5:20. Pirteät toimittajamme ryntäsivät oitis suihkuun ja pikaisen aamupalan jälkeen astuivat ulos tihkusateiseen Wako-shin aamuun ehtiäkseen kävellä ajoissa junalle. Asemalla seurueeseen liittyi muutama fyysikko, ja seuraavalla asemalla, Ikebukurossa, kourallinen opiskelijoita. Parinkymmenen minuutin Yamanote-linjan junassa seisoskelun jälkeen oltiinkin perillä Tokion asemalla, jossa luotijuna Shinkansen jo odotteli.

Juna osoittautui mukavaksi matkustusvälineeksi - jalkatilaa oli riittävästi, ja meno oli tasaista. Toimittajamme torkkuivat melkein koko 590 km matkan Shin-Kobeen. Koska käyttämämme Shinkansenin (Nozomi superexpress) huippunopeus tällä linjalla on 270 km/h, ei aikaa viidestä välipysähdyksestä huolimatta kulunut kuin hiukan alle kolme tuntia. Nopeudesta joutuu tosin maksamaan toista sataa euroa per henkilö (menolippu), mutta toisin kuin lentokone, Shinkansen vie suoraan perille kaupungin keskustaan. Henkilökunta käyttäytyi japanilaisen asiallisesti, eli konduktööri ja tarjoilijatytöt kumarsivat aina matkustajille kulkiessaan vaunun ovesta sisään tai ulos.

Shin-Kobessa ostimme asemalta mukaan bentoo-lounaat ja etsiydyimme Awajin saarelle menevään bussiin, sillä saarelle pääsee helpoiten pitkin maailman pisintä riippusiltaa (Akashi Kaikyoo, 3910 m). Tunnin matkan jälkeen olimme lopulta perillä Awaji Westin -hotellissa, jonka taso ei aivan vastannut erittäin rennosti pukeutuneiden fyysikonretkujen ulkoista olemusta. Hotelli on nimittäin kuuluisan arkkitehdin Tadao Andon suunnittelema ja sisustuksesta on vastuussa palkittu designer Marianne Gauer, ja sen kyllä huomasi. Hotellihuoneesta saattoi ihailla sekä upeaa merimaisemaa että hotellin muiden osien arkkitehtuuria (kuva).

Syy saapumiseemme Awajille oli 3rd Awaji Meeting, Kawata-sensein järjestämä seminaari, jossa hänen johtamiensa tutkimusryhmien jäsenillä oli tilaisuus tutustua muiden ryhmien tutkimukseen ja tutkijoihin. Paikalla oli n. 70 ihmistä, melkein kaikki Kawatan tutkijat ja opiskelijat. Seminaari alkoi kohtalaisen mielenkiintoisella tutkimusesittelysessiolla, joskin osa tutkijoista puhui luvattoman huonoa englantia.

Tutkija Simosen perehtyessä tieteen maailmaan toimittaja Hyvärinen vietti aikaansa lillumalla hotellihuoneensa kylpyammeessa rentouttavan musiikin säestyksellä.

Tiedeosuuden päätyttyä oli vuorossa illallinen. Seisova pöytä oli laitettu koreaksi japanilaisilla ja kansainvälisillä herkuilla, joita toimittajamme ahtoivat napoihinsa kiitettävän määrän. Liberaalin alkoholitarjoilun ansiosta tunnelma rentoutui kertaheitolla seminaarin tarkoitukseen nähden paremmalle tasolle.

Seminaarin iltaosio olikin sitten varattu tutkimusryhmien uusien jäsenten lyhyeen esittäytymiseen muulle tutkijakunnalle. Tutkija Simonen vei pisteet kotiin esittelemällä ensin vaimonsa japaninkielisen sanaleikin avulla - koska "minna" tarkoittaa "kaikki", merkitsee "konbanwa, minna-san" sekä "hyvää iltaa kaikki" että "hyvää iltaa Minna-rouva". Useat opiskeilijoiden itse-esittäytymiset olivat myös erittäin viihdyttäviä, näimme esimerkiksi näytteen manzai-komiikasta, taikaesityksen ja street dancingiä.

Loppuilta kuluikin sitten erilaisten alkoholipitoisten nesteiden nautiskelussa. Toimittaja Simosen oli tietenkin pakko demonstroida, miten mukillinen sakea juodaan pohjanmaalaisittain, joskin myös japanilaiset opiskelijat nauttivat olutta kunnioitettavia määriä. Illan saldona oli huomattava määrä keskinäistä tutustumista tutkijoiden ja opiskelijoiden keskuudessa, eli seminaari täytti tarkoituksensa.

Lähialuematkailua

Lauantaina nukuimme pitkään ja teimme pitkän kävelyretken.

Suunnitelmissamme oli jo pitkään ollut tehdä kunnollinen kävelyretki lähiympäristöömme tutustumiseksi. Läksimme siis rohkeasti ilman karttaa kohti keskipäivän aurinkoa. Matkallamme kuljimme läpi Wako-shin ja naapurikaupunkien asuinalueitten, ja saimme vähän tuntumaa siihen, miten keskiverto japanilainen pääkaupunkiseudulla asuu. Rakennukset ovat vierivieressä ja pihat hyvin pieniä. Varakkaammilla ihmisillä tosin on tilaa enemmän, joskin ei lähellekään suomalaisen omakotitalopihan kokoluokkaa.

Matkamme kohokohta oli halpamarketti Lifen (Raifu) löytäminen n. 10 minuutin polkupyörämatkan päästä kotoamme. Valikoima oli laaja ja hinnat kohtuulliset. Ilmeisesti japanilaiset tosiaan ovat jotain sukua meille suomalaisille, sillä vaateosastolla soitettiin erittäin suomalaisen kuuloista haitarimusiikkia!

Onnistuimme suunnistamaan takaisin asunnollemme ilman kommelluksia. Kotona opimme karttaa katsottuamme sen, että meiltä on matkaa Tokion kaupunginrajalle n. 500 metriä, ja olimmekin retkellämme eksyneet Saitamasta reilusti Tokion puolelle. Matkamme kokonaispituudeksi arvioimme n. 7-8 kilometriä.

Sunnuntaina pistäydyimme Ikebukurossa hakemassa rautatieyhtiö JR Eastin toimipisteestä netin kautta aiemmin varaamamme luotijuna Shinkansenin liput. Olemme nimittäin tiistaina lähdössä Awajin saarelle (Awaji-shima) konferenssimatkalle. Päivän tieteellisen palaveroinnin jälkeen jäämme paluumatkalla kahdeksi yöksi temppeleistään kuuluisaan Kiotoon (Kyootoo). Kotiin palaamme jälleen perjantai-iltana, jolloin luvassa on taatusti mielenkiintoisia tarinoita ja upeita kuvia, sikäli kun toimittajamme vapun juhlimiselta tietokoneen ääreen pystyvät kömpimään.

Maanantaina saapuivat tilillemme viime torstaina Suomesta siirtämämme rahat, ja postiluukkuun ystävällisen lukijamme lähettämä täydennyspaketti. Rahat siis siirtyvät ja posti kulkee ihan kohtuullisessa ajassa, 3-4 arkipäivässä.

Universaali harmonia

Perjantaina oli ensimmäinen ikebana-tunti, jossa pääsin tekemään asetelman. Tunti sujui varsin rattoisasti, vaikka minulla ei ollutkaan mitään käsitystä siitä, mitä minulta odotettiin. Opettajamme, jonka nimeä en muista, puhuu ainoastaan japania, joten…

Kukat odottivat viidennen kerroksen seminaarihuoneessa, maljakot ja muut työvälineet jouduimme hakemaan käytävän perällä olevasta varastohuoneesta. Kukkapaketin avattuani minulle kerrottiin pari perusasiaa, jonka jälkeen sain vapaat kädet eli käskyn ryhtyä tekemään asetelmaa.

Reilun kymmenen minuutin päästä asetelmani oli sitten valmis. Lopputunti sujui rattoisasti seuratessa muiden työskentelyä ja ihmetellessä syntyviä asetelmia. Tavallisen tunnin kulku menee suurin piirtein seuraavasti. Otat kukat ja ryhdyt tekemään asetelmaa. Jossain vaiheessa tuntia opettaja tulee kertomaan sinulle, mikä meni pieleen, purkaa asetelmasi ja tekee sen alusta alkaen uudestaan. Tämä jälkeen kokoat asetelmasi uudestaan, opettajan ohjeiden mukaan. Sen jälkeen voit jälleen kerran purkaa asetelmasi, viedä kukat ja maljakon kotiin, jossa voit taas koota asetelman.

En tiedä johtuiko mahdollisesti siitä, että olin ensikertalainen vai siitä, että olen luontainen lahjakkuus, mutta omaa asetelmaani ei purettu laisinkaan, vaan opettaja tyytyi vain asettelemaan uudelleen pari lehteä. Tyytyväisenä itseeni vein kukat kotiini ja asettelin ne tyylikkäästi takaisin maljakkoon. Jokin oli kuitenkin vialla. Kotimme kaottinen yleisilme ei yllättäen sopinutkaan yhteen harmonisen ikebana-työni kanssa, joten päädyin tekemään suursiivouksen. Ikebanan myötä koko asuntomme siis asettui sopusointuun maailmankaikkeuden kanssa...

Kännykät ja pankkitili

Tiistaina alkoivat japaninkielen oppitunnit, joilla opettajana toimii kiotolainen herra Okuzaki. Hänen opetusmetodinsa oli aika erikoinen, sillä asioiden järjestyksellä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä. Ensin opeteltiin esittelemään itsensä (liian helppoa meille), sitten hypättiinkin kielioppiin, sitten tuli vähän tietoa lausumisesta, sitten taas opeteltiin kertomaan, mitä ei olla (jälleen liian helppoa) ja sitten harjoiteltiin kanoja jne. Sekavaa. Parin kuukauden kuluttua osaamme kuulemma kaikki hiraganat. Tämä on meidän kannalta vähän tyhmää, koska me olemme ne jo opiskelleet, mutta ei kertaus ole pahitteeksi. Japaninkielen lukutaito kohenee väkisinkin, sillä oppikirjassamme (Minna no Nihongo, Kaikkien japaninkieli) ei ole sanaakaan muuta kieltä kuin japania, ei edes sanastoa!

Keskiviikkona saimme pankkitilin avattua! Kaupungistamme löytyi onneksi yksi pankki, joka suostui avaamaan tilin ulkomaalaiselle ilman ulkomaalaiskorttia. Tilin avaaminen sujui huomattavasti kivuttomammin kuin olin kuvitellut, tosin nyt on jo pakko myöntää, että vähitellen alkaa tympiä se, että vaimo on aina vain vaimo Japanissa. No, kasvattaa kärsivällisyyttä… Rahojen siirtämistä viivästytti tarvittavien SWIFT- ja IBAN-koodien puutteellisuus, mutta lopulta saimme rahat lähtemään Suomesta tänne. Nähtäväksi jää, miten pitkään matka kestää.

Pankkitilin avaamisen jälkeen pääsimme lopultakin ostamaan itsellemme kännykät. Normaalisti tähänkin olisi tarvittu ulkomaalaiskorttia, mutta Bic Cameralle (Bikkukamera) kelpasi myös todistus hakuprosessin käynnissäolosta. Vodafone vei tällä kertaa voiton, ja nyt pöydällä lojuu niin äärettömän hieno kännykkähärveli, että ihan päätä huimaa! On kameraa, e-mailia, videota ja nettiselainta, vaikka ostimme halvimman mahdollisen paketin. Hienoa, mutta jostain syystä asunnossamme on uskomattoman huono kenttä! Täytyy tietää tarkalleen missä puhelintaan säilyttää, muuten lukijoiden puhelut jäävät vaille vastausta.

Puhelimista maksoimme yhteensä hurjat kaksi jeniä. Tällä hinnalla saimme siis kaupasta toimivat kännykät käteen. Liittymän avausmaksut, kuukausimaksut, puheluhinnat, e-mailit yms. kompensoivat tehokkaasti puhelinlaitteiden halpaa hintaa. Avausmaksut 2700 jeniä/hlö, kuukausimaksut n. 2800 jeniä/hlö (sisältää jonkin verran ilmaista puheaikaa), puhelut 40-60 jeniä/min jne. Ja se samainen vaimohomma toistui kännykkäkaupassa.

Mainittakoon, ettemme yksin olisi onnistuneet pankkitilin tai kännyköiden hommaamisessa. Tulkkina meillä oli Jannen labran sihteeri Rieko, tai niin kuin paikalliset kutsuvat, Sato-san.

Loppuun pieni selvennys tästä vaimohommasta. Me avasimme yhteisen tilin Jannen kanssa. Jos me tekisimme näin Suomessa, meiltä molemmilta pyydettäisiin allekirjoitukset, henkilöllisyystiedot yms. Täällä sen sijaan toimitaan toisin. Vain ”perheenpää” hoitaa allekirjoitukset (leimasimella, hanko), osoitetiedot yms. Vaimo seisoo vieressä ja hymyilee… Meillä on siis yhteinen tili, joka on vain Jannen nimissä! Mistään ei näy, että minulla olisi minkäänlaista oikeutta käyttää sitä. Ja sama sitten kännykkäkaupassa, vaikka molemmille tuli omat kännykät. Edelleen mies täyttää kaikki kaavakkeet ja allekirjoittaa ne. Vaimon tehtävänä on edelleen seisoa vieressä ja hymyillä kauniisti.

Japani kuvina

Seuraavassa aiemmin julkaisematta jääneitä, mutta mielenkiintoisia kuvia Japanista.

	Sakura eli kirsikkapuiden kukinta oli jo puoliksi ohi saapuessamme Japaniin, mutta RIKENin kampukselta, pienen polun varrelta, löysimme vielä täydessä kukassaan olevan pienen kirsikkapuun.
	Toimittaja Hyvärinen ikuisti tämän hienon lähikuvan samaisesta kirsikkapuusta.
	Jälleen yksi toimittaja Hyvärisen mainioista kukkakuvista kampukseltamme, tosin kukan laji on tuntematon.
	Kampusta voi katsoa myös peiliperspektiivistä.
	Kaiken muun hyvän lisäksi kampuksen eräästä juoma-automaatista saa muumikaakaota!
	Paikallisilla huoltoasemilla on erinomainen palvelu. Heti auton kaarrettua pihaan kaikki huutavat "Tervetuloa!" ja vähintään kaksi työntekijää ryntää heti kyselemään, miten voisivat palvella. Tankkaus ja ikkunanpesu käyvät hyvin näppärästi, eikä kuskin tarvitse eväänsä liikauttaa.
	Harajukussa linssin eteen kurvasi motoristi miehekkäällä Harrikallaan.
	Yoyogi-puiston Meiji-temppeli on suosittu vihkipaikka. Kuvassa hääpari perinteisissä japanilaisissa asuissaan.
	Meiji-temppelin edustalla oli kivipuutarha, jota juuri haravoitiin edustuskuntoon.
	Ikebukuro Yon olkapään takaa katsottuna.
	Minna ja Yo Ikebukurossa. Kehotamme kiinnittämään huomiota erityisesti vastaantulijoiden robottimaiseen kävelytyyliin. Ilmeisesti kyseessä on kuvausharha - eivät he tuolta luonnossa näyttäneet...
	Tyypillinen kerrostalo Wako-shissä. Huomatkaa perijapanilainen tapa pistää futonit aurinkoon aina tilaisuuden tullessa.
	Näkymä Wako-shin keskustasta. Sähköjohdot ovat joka paikassa pylväissä, eivät maan alla.
	Iltamaisema kampuksen ohi kulkevien kahden päätien risteyksestä.
	Rauhallinen ilta Wako-shissa.

Avoimet ovet RIKENissä, etnisiä ostoksia

Lauantaina oli RIKENissä avoimien ovien päivä. Yleisöllä oli siis vapaa pääsy suurimpaan osaan kampuksemme rakennuksista, ja laboratoriot esittelivät toimintaansa. Koska tutkija Simosen japaninkielentaito ei vielä riitä tieteellisten hienouksien selittämiseen maallikoille, oli hänellä loistava tilaisuus tutustua muiden laboratorioiden toimintaan. Ikävä kyllä laboratorioiden valtavasta määrästä johtuen yhdessä päivässä ehtii tutustua vain murto-osaan kaikesta siitä, mitä RIKENissä tutkitaan, ja lisäksi tutustumista rajoitti esittelijöinä toimineiden opiskelijoiden heikko englannintaito. Seuraavassa mielenkiintoisimmat havainnot.

Nanomateriaalilaboratorio valmistaa kaikenlaisia huipputarkkuutta vaativia tuotteita erilaisin mekaanisin menetelmin. Heiltä luonnistuvat niin mikrohilojen kaiverrus, teleskooppipeilien tukirakenteet kuin linssien kiillotus. Esim. jyrsinkoneessa heillä näytti olevan 0,1 mikron pystysuuntainen tarkkuus. Karakterisointilabrasta heiltä tietenkin löytyvät niin ohutneula- (AFM) kuin elektronimikroskoopit, ja muutama optinen Zygo lisäksi.

Eräs CAD-sovelluksia puuhaava optiikan alan firma (tai labra, en saanut selville) esitteli kolmiulotteista näyttöteknologiaansa. Jättimäistä (60 tuumaa?) projektiotelevisiota erikoislasien läpi katsomalla sai eteensä Quake-tyyppisen maailman, jossa pystyi vapaasti vaeltamaan. Kolmiulotteisuus toi sen verran lisää fiilistä, että voisin maksaa kohtuullisen summan tuollaisen näytön saamiseksi kotikoneeseeni. Toki voin kuvitella sen olevan loistava apu myös CAD-sovelluksissa. Esittelijä ei kuitenkaan yllättäen itse tiennyt systeemin toimintaperiaatetta.

Fysikaalisen kemian tutkijat olivat väsänneet kivan esittelyn magnetismista. Rautapitoisen nesteen alle pistetty magneetti tuotti todella hienon kukkakuvion ja aiheutti ihastusta yleisössä. Samoin näimme Mooses-efektin, jossa magneettinen litku jakaantuu kahtia kuin Punainenmeri.

Lounaalla söimme laboratoriossamme bentoo-ateriat, ja jälkiruuaksi kotirouva Hyvärisen ansiokkaasti paistamia munkkeja. Munkit olivat erinomaisia, ottaen huomioon kardemumman puuttumisen ja vääränlaisen öljyn. Japanilaistenkin mielestä ne olivat herkulllisia (oishii desu ne), joskin he joka tapauksessa aina sanovat noin, maistui tarjottu ruoka sitten miltä tahansa. Salmiakkia emme ole tosin vielä testanneet...

Lopuksi ajattelin nopeasti pistäytyä melkein kotitalomme naapurissa olevassa hiukkaskiihdytinlaboratoriossa. Pistäytyminen venyi kuitenkin yli tunniksi. Joillain nimittäin on rahaa ja tilaa! Näiden kavereiden perustyökalu on 2300 tonnia painava kasa sähkömagneetteja ja umpirautaa, ja se on vain yksi heidän leluistaan. Rakenteilla heillä on maailman suurin rengassyklotroni, jonka perustukset olivat pienen omakotitalon kokoiset. Lopullinen paino taisi olla jotain 8500 tonnia, ja hintaluokka miljardi dollaria. Kaverit kyllä valittivat, ettei raha tahdo enää riittää nykyisten laitteiden sähkölaskujen maksamiseen. Mitäkö noilla vehkeillä tehdään? Kiihdytetään muutamia molekyylejä lähelle valonnopeutta ja pistetään ne törmäämään toisiin molekyyleihin, jolloin syntyy jotain ihan muuta. Lopputulokset johdetaan sitten putkia pitkin muihin laboratorioihin tutkittavaksi. Eräs tutkija tiivisti tilanteen osuvasti: "Mitä pienempiä asioita tutkitaan, sitä suurempia laitteita tarvitaan."

Sunnuntaina asetimme itsellemme kaksi tavoitetta: hankkia kunnollinen kanji-sanakirja ja löytää kardemummaa. Shinjukun (ks. kuva) Kinokuniya-kirjakaupasta löytää oppaiden mukaan Tokion suurimman englanninkielisten kirjojen valikoiman, joten suuntasimme sinne. Kyseisen putiikin seitsemänteen kerrokseen lopulta päästyämme ja valikoimaan tutustuttuamme ostimme nipun hengissäpysymistämme edesauttavaa kirjallisuutta.

1. Loistava Tokion kartta (Bilingual City Atlas, Kodansha), eksyimme nimittäin matkalla kirjakauppaan matkaoppaamme kartan avulla suunnistaessamme.
2. Tokion opaskirja (Time Out Tokyo), koska Lonely Planet (Ronrii Puranetto) Japanimme sisältää varsin suppean Tokio-selostuksen.
3. Kanji-oppikirja (250 Essential Kanji), koska Japani on täynnä näitä koukeroisia sanamerkkejä.
4. Kanji-sanakirja (Kanji Learner's Dictionary, Kodansha), koska 250 perus-kanjia ei pitkälle riitä.
   

Emme jääneet sen pidemmäksi aikaa ihmettelemään Shinjukun pilvenpiirtäjiä ja ihmismassoja, vaan otimme metron kohti asemaa nimeltä Omote-Sandoo. Sen läheisyydessä sijaitsee etnisistä ruuistaan tunnettu kansainvälinen supermarket, sekin nimeltään Kinokuniya. Yllätykseksemme se oli matkaoppaamme julkaisun (2003) jälkeen muuttanut muualle, onneksi vain muutaman sadan metrin päähän aseman vastakkaiselle puolelle. Kaupasta löytyi kaipaamamme kardemumma, sekä ehtaa suomalaistyylistä ruisleipää, jonka saimme leipätiskiltä pyytämällä "hapanlimppu kudasai". Vielä norjalaista kermajuustoa kassiin, niin toimittajamme olivat hyvin tyytyväisiä saaliiseensa.

Mahassa kurnivan nälän tyydytimme tällä kertaa erittäin etnisesti marssimalla kulman takaa löytyneeseen Subway-patonkibaariin. Tiskillä tarvitsemamme monikansallinen sanavarasto sisälsi seuraavaa: shiifuudo, tsuna, chili-tomato, mayonees, sesame, cheddar, medium Pepsi Kola, hai, arigatoo. Näillä saimme kouraamme herkulliset patongit, joilla jaksoimmekin matkustaa kotiin asti ennen ruisleipäpaketin avaamista. Kotona luimme myös matkaoppaasta Omote-Sandoon olevan Tokion muotikeskus numero yksi. Tämä selittääkin esimerkiksi näkemämme omakotitalon kokoisen Yves Saint Laurentin logon ja kaikki ne muotiliikkeet pääkadun varrella. Japanin muotimarkkinoiden valtias on muuten Louis Vuitton, joka myy kolmanneksen kaikista tuotteistaan täällä.

Henkien kätkemää

Tänään otimme uusiksi polkupyörien ostoretken, ja heti huomattavasti paremmalla tuloksella. Suorin tie pyörämyymälään löytyi vaivattomasti, ilman ”karttoja”. Myymälä oli auki, ja riveittäin pyöriä myynnissä.

Aikamme katseltuamme ja ihmeteltyämme löysimme myymälän sisältä pienen ja hymyileväisen japanilaisnaisen, joka tuli avuksemme. Vaikka hänen englanninkielentaitonsa rajoittui yhtä vähään kuin meidän japaninkielentaitomme, yhteinen sävel löytyi helposti. Hymyllä ja iloisella naurulla saa täällä paljon aikaiseksi, jopa erikoispitkän satulaputken toimittaja Simosen polkupyörään!

Reilun puolen tunnin kuluttua poljimmekin pyörillä takaisin kohti RIKENiä. Ensin kuitenkin pistäydyimme aiemmin huomaamallemme viehättävälle pienelle hautausmaalle. Tunnelma oli kuin Henkien kätkemä -elokuvasta: pieniä Buddha-patsaita, japanilaistyylinen temppeli, kauniisti leikattuja puita ja mystisiä kirjoituksia haudoille asetetuissa puutauluissa. Voi hyvin kuvitella henkien vaeltavan siellä yön hämärässä.

Kokemuksesta inspiroituneena tohtori Simonen jatkoi matkaansa suoraan työpaikalleen ja kotirouva Hyvärinen lähti ensimmäiselle ikebana-kurssilleen.

Ikebana-kurssista ei valitettavasti ole kovinkaan paljon kerrottavaa. Rouva Hyväriselle nimittäin selvisi, että kukka-asetelmiin tarvittavat kukat pitää tilata hyvissä ajoin etukäteen, mistä johtuen tämänviikkoinen tunti sujui katseluoppilaana. Ensi viikolla on kuitenkin luvassa kuvia tulevan ikebana-mestarin ensimmäisestä luomuksesta.

Loppuiltapäivän toimittaja Hyvärinen vietti pesten pyykkiä ja pyöräillen uudella polkupyörällään Wako-shin keskustaan ja takaisin. Pyöräretken perimmäisenä tarkoituksena oli löytää kardemummaa Ito-Yokadon tavaratalosta. Siinä toimittajamme ei kuitenkaan onnistunut ja huomiset munkit jäivät ilman tärkeää maustetta.

Huomenna koittaa suuri päivä, sillä kotirouvamme aikoo käyttää japanilaisia koe-eläiminään. Koska kaikki suomalaiset tuntevat luissa ja ytimissään Vapun lähestyvän, on myös Japanissa asuvien suomalaisten paneuduttava huolella tulevaan koitokseen. Myös kotirouvamme on päättänyt panostaa Vappuun, ja tehdä munkkeja ja simaa. Ja jotta Vappu onnistuisi kunnolla, on etukäteen testattava, kuinka paikallinen hiiva yms. ainesosat käyttäytyvät. On siis luonnollista, että huomenna, jolloin RIKENissä on avoimien ovien päivät, kotirouva Hyvärinen testaa ensimmäisen koe-erän tutkija Simosen työkavereilla…

Suunnistusta ja eläinkauppa

Eilen kokeilimme itse miltä tuntuu suunnistaa edellisessä jutussa kuvatun "kartan” avulla. Tätähän olisi tietenkin pitänyt odottaa, koska henkilö, jolta saimme kartan, totesi sitä antaessaan: ”Ehkä löydätte helposti perille, tai sitten ette.” Käytettyjen polkupyörien myymälä löytyi parin kilometrin ylimääräisen vesisateisen kävelylenkin jälkeen, suljettuna! Ketutti! No, tiedämmepähän ainakin, mistä kauppa löytyy. Lisäksi matkalla eksyimme oikein mukavaan ja rauhalliseen kaupunkimme kolkkaan, jossa ei muuten ehkä olisi tullut käytyä.

Eilisen päivän dramaattisin tapahtuma oli lemmikkieläinkaupan löytäminen melkein asuntomme vierestä. Se eroaa tavallisesta suomalaisesta eläinkaupasta siinä mielessä, että täältä kaupasta löytyvät myynnissä olevat koiran- ja kissanpennut niiden tavallisten kanien, marsujen, undulaattien, sammakoiden, järkyttävän ällöttävien koppakuoriaisten yms. lisäksi.

Yhdellä kaupan seinistä oli kahdessa kerroksessa päällekkäin ikkunallisia näyttelylaatikoita, joissa jokaisessa oli yksi tai kaksi koiranpentua riippuen pentujen koosta. Siitä jokainen sai valita itselleen mieluisan koiran. Toisella seinällä oli muutamissa näyttelylaatikoissa kissanpentuja. Tästä tietenkin seurasi itkukohtaus ja siirtyminen itkeä tihruttamaan vähän sivummalle hyllyjen väliin. Loppuiltapäivä sujuikin sitten kissaikävän vallassa.

Tänään ei mitään sen kummempaa tapahtunutkaan. Elämä alkaa siis asettua arkisiin uomiinsa.

Karttojen ja pyyhkeiden syvin olemus

Japanissa on muutamia asioita, jotka näyttävät siltä oikealta ja alkuperäiseltä, mutta kun asioihin tutustuu hieman tarkemmin, huomaa, että ulkoasu on pelkkää hämäystä. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi kartat ja pyyhkeet. Kartat, nuo pienet palaset paperia, joihin on piirrelty viivoja, joiden pitäisi opastaa sinut oikeaan paikkaan, ovat vain kiusantekoa. Täällä kartta on vain epämääräistä ”jotain sinnepäin” kuvaava läpyskä. Se muistuttaa täydellisesti oikeaa karttaa, johon ainakin itse suomalaisena olen tottunut, mutta osoittautuukin täydelliseksi huijaukseksi.

Kartalta on esimerkiksi turha odottaa löytävänsä puoliakaan kaduista, risteyksistä yms. On myös turha odottaa, että edes yli 90 asteen kulmia teissä olisi merkitty mitenkään. Muutenkin on hyvä muistaa, että kartat osoittavat vain hämärästi sen, mihin suuntaan on syytä kulkea.

Myönnetään, että yo. analyysi perustuu vain muutamaan RIKENistä saatuun kopioituun karttalehteen, mutta sellaisia taalla suunnistusvalineiksi annetaan.

Toinen huijaukseksi osoittautunut asia ovat pyyhkeet. Suurin osa pyyhkeistä on naamioitu näyttämään ja tuntumaan aivan oikeilta pyyhkeiltä, mutta näinhän ei asian laita ole. ”Pyyhkeet” ovat joko onnettoman ohuita kangaspaloja, joihin voit pyyhkiä korkeintaan kasvot, jonka jälkeen kyseinen rätti onkin jo laitettava kuivumaan seuraavaa kertaa varten. On turha haaveilla kuivaavansa itsensä vain yhteen pyyhkeeseen suihkun jälkeen. Jos onnistut löytämään vettä imevän pyyhkeen, saat olla onnellinen. Nimittäin toinen mielenkiintoinen seikka on vettä hylkivät pyyhkeet, joita tuntuu löytyvän liiankin paljon. Pyyhe näyttää edelleen ulkoiselta olemukseltaan täysin pyyhkeeltä, mutta käytännössä on jotain aivan muuta. Se nimittäin tuntuu hylkivän vettä. Voit kuivailla itseäsi uuvuksiin asti saamatta pyyhettä märäksi, ja silti olet vielä itse täysin märkä. Kivaa, tai sitten ei!

Huomioita ruokaostoksista

Kuten aiemmin mainittu, Japani ei ole kallis maa Suomeen verrattuna. Luonnollisesti osa asioista maksaa enemmän, kun taas toiset asiat maksavat vähemmän. Lopputuloksena on, että päivittäistavaroihin kuluu keskimäärin saman verran rahaa kuin Suomessa. Tärkeää on myös huomata, että sama asia saattaa maksaa huomattavasti enemmän kulman takana olevassa kaupassa kuin tien toisella puolen olevassa kaupassa. Olenkin ottanut tavaksi pistäytyä jokaisessa kaupassa, jonka ohi kuljen, vertailemassa hintoja.

Meillä on kaksi lähikauppaa, Seven Eleven (amerikkalainen ketju) ja paikallinen pieni ruokakauppa. Seven Elevenin voimme kuitata sanomalla, että kaikki on n. 20-30 prosenttia kalliimpaa kuin toisessa lähikaupassamme, ja valikoima on siellä todella huono. Yritin eilen käydä ostamassa tavallista margariinia, mutta sitä ei sieltä löytynyt.

Vihannekset ovat keskimäärin kalliimpia kuin Suomessa, perunat huomattavasti kalliimpia. Viisi kappaletta pienehköjä perunoita maksaa täällä reilut kaksi euroa, kun Suomessa siihen hintaan pitäisi saada ainakin kilon verran perunoita. Kaikki ulkomailta tuodut kasvikset ovat kalliita, mutta kotimaiset suhteellisen edullisia. Sienet ovat varsin edullisia. Täällä tosin on myynnissä paljon sellaisia sieniä, joita Suomessa ei ole, joten hintavertailua on vaikea tehdä. Siitakesienet ovat joka tapauksessa halvempia kuin Suomessa. Viime viikolla ostin ison kasan herkullisia paikallisia (?) sieniä, joita Yo oli kehunut meille. Niidenkin hinta vaihtelee hyvin paljon: Ikebukurossa Seibun jättitavaratalossa kyseiset sienet maksoivat lähes 400 jeniä, kun lähikaupassamme sama määrä sieniä maksoi 98 jeniä.

Kaikki paikalliset vihannekset ovat varsin edullisia. Täältä saa tuoretta pinaattia, kurkkuja, tomaatteja, munakoisoja (hyvin edullisia!) jne. Lisäksi tarjolla on paljon sellaisia vihanneksia ja kasveja, joista en ole varmasti koskaan kuullutkaan saati sitten nähnyt. Pari päivää sitten törmäsimme vihannekseen, joka muodoltaan ja väriltään vaikutti tavalliselta kurkulta, mutta oli täysin pienten karvaisten ”syylien” peittämä. Mutantoitunut kurkku vai jokin meille tuntematon vihannes?! Ota siitä nyt sitten selvää.

Hedelmät ovat suhteellisen kalliita, klementiinit ovat ehkä edullisimmasta päästä. Niitä olen ostanut ison pussillisen hintaan 135 jeniä. Iso hunajameloni lähikaupassamme maksaa n. 350 jeniä, kun taas vesimeloni ja verkkomeloni painivat ihan omassa hintaluokassaan. Pieni vesimeloni maksaa lähes 2000 jeniä ja verkkomelonin (Cantaloupe) hinta hipoo 4000 jeniä. Ei verkko- eikä vesimelonia vuoteen! Säilykehedelmien hinta on samaa luokkaa Suomen kanssa.

Sitten meille suomalaisille tärkeään asiaan: leipä. Sitä on toki tarjolla, mutta minkälaista! Pullamössöä, pullamössöä ja vielä kerran pullamössöä. Pelkkää vaaleaa vehnäleipää. Onneksi tuli otettua edes yksi paketti hapankorppuja mukaan! Kunnollista leipää on kuulemma joissain paikoissa myytävänä, mutta me emme ole vielä sellaista löytäneet. Kuusi viipaletta leipää (isommassa paketissa leipää ei myydä) maksaa lähes euron eli kalliiksi tulee. Aina välillä tulee mieleen, että voi jos olisi uuni, jossa itse paistaa leivät. Uuni onkin laitettu mahdollisesti hankittavien tavaroiden listalle.

Ruisleipää täällä on myytävänä, mutta vain yhdessä kaupassa toisella puolen kaupunkia ja hintaakin leivällä kuulemma on. Täytyy käydä tarkistamassa, kunhan todella paha ruisleivän ikävä iskee.

Ja sitten juustoista, vai pitäisikö sanoa niiden vähyydestä. Jarkko, olit oikeassa, juustoja on todella vähän tarjolla. Edullisimmat juustot näyttävät tulevan Hokkaidolta, mutta niitäkin näyttää olevan vain yhtä lajia tarjolla, nimittäin Camembertia. Hinta pyörii 500 jenin molemmin puolin riippuen kaupasta. Muutamia muita juustoja on, tosin pöyristyttävään hintaan. Kuusi viipaletta juustoa (kaikki yksittäispakattuja) maksaa reilut 600 jeniä eli hintaa yhdelle juustoviipaleelle tulee euron verran. Ei siis myöskään juustoja vuoteen!

Äyriäisiä ja muita mereneläviä on sitten tarjolla vaikka muille jakaa. Täällä kaikkea saa kaikessa muodossa, tuoreena, pakasteena, kuivattuna, höyrytettynä, paistettuna, savustettuna jne. Jokaisesta pikkuputiikista löytyy vähintäänkin tuoreita mustekalan lonkeroita ja kokonaisia kuivattuja kalmareita (?).Tuore tonnikala on kohtuullisen hintaista ja sitä voisin kuvitella ostavani ainakin silloin tällöin. Lohi on kallista, makrilli varsin kohtuuhintaista. Muita kaloja en ole tunnistanut, eli Mikko, apuasi tarvitaan!

Valmisruuat ovat kiireisten japanilaisten elämässä selvästikin pop! On kylmänä syötäviä bentoo-lounaita, valmiita nuudelikeittoja, muita nuudeliruokia, pakasteruokia, lämmitettäviä lounasruokia yms. Hinnat liikkuvat nuudelikeittojen reilusta 100 jenista bentoo-laatikoiden reiluun 500 jeniin. Tarjolla on myös valmiiksi pakattuja sushi- ja shashimi-annoksia, edullisia nekin.

Ruokaostoksiin kuuluvat luonnollisena osana myös juomat, joten muutama sana niistäkin. Olut on kalliimpaa kuin Suomessa. Olemme kuitenkin löytäneet yhden kaupan, joka myy olutta suurin piirtein samaan hintaan kuin Suomessa. Viinejä löytyy yhtä laajalla hintaskaalalla kuin Suomesta; kaikkea on tarjolla ja kaikissa hintaluokissa.

Tuoremehut ovat samanhintaisia kuin kalleimmat tuoremehut (monihedelmäiset, vitaminoidut jne.) Suomessa. Virvoitusjuomat taitavat maksaa saman verran kuin Suomessa. Paikallisilla virvoitusjuomilla tuppaa olemaan varsin huvittavia nimiä, esimerkkinä mainittakoon Pocari Sweat (Pocarin hiki). Herkullista, vai mitä!

Ettei tärkein pääse unohtumaan, on aika puhua riisistä. Ritu, olen kovasti harjoitellut riisin keittämistä ;) Riisi on kallista, mikä oli aikamoinen yllätys maassa, jossa kaikki näyttävät elävän lähinnä riisillä. Emme ole päässeet tutustumaan riisin ihmeelliseen maailmaan asiantuntijan johdatuksella, ainakaan vielä. Tavallisin riisipaketin koko näyttäisi olevan 5 kg. Olen löytänyt myös riisipaketteja, jotka painavat 10 kg ja paketteja, jotka painavat 2 kg (tällaisen olen myös ostanut meille). Riisilajeja ja laatuja on ilmeisesti todella paljon ja mitä ilmeisimmin hinta ja laatu korreloivat. Kalleimmat riisit tulevat paperisissa vajaan kilon painoisissa pusseissa, ja maksavat reilut 1000 jeniä. Tavallinen perusriisi (tai ainakin oletan niin) maksaa n. 500 jeniä kilo.

Yleisesti ottaen ruokakaupassa käyminen on kanjilukutaidottomalle pieni haaste. Mikäli paketin kyljestä ei suoraan näe, mitä paketti sisältää (jos ei ole kuvaa), joutuu usein arvaamaan, mitä sisältä löytyy. Aina tuotteen näkeminenkään ei auta - kävimme ostamassa muutama päivä sitten ruokasämpylöitä, jotka osoittautuivatkin suklaamössöllä täytetyiksi pulliksi.

Huomioita kosmetiikasta ja tukanvärjäyksestä

Nyt kaikki naiset tarkkana! Kosmetiikka on kallista! Ainakin jos haluaa käyttää edes jollain tapaa tunnettua tuotemerkkiä. Pieni puuterirasia 3000 jeniä, kasvovesi yli 4000 jeniä, yövoide lähes 5000 jeniä jne. Suosittelen kaikkia lämpimästi ottamaan omat purkit ja putelit mukaan. Täältä kyllä löytyy mitä vaan, mutta samalla kukkaro kevenee varsin reilusti.

Seuraavaksi siirrymme lempiaiheeseeni eli kampaajalla käynteihin ja tukkajuttuihin. Täällä jo pidempään olleet naishenkilöt ovat ilmoittaneet ykskantaan, ettei paikallisia shampoita kannata käyttää, mikäli haluaa hiusten pysyvän päässä. Myöskään kampaajien ei pidä antaa värjätä tukkaasi. Tosin suurin osa paikallisista kampaajista ei kuuleman mukaan suostu moiseen yritykseen, koska länsimainen tukka on niin erilainen japanilaiseen tukkaan verrattuna. Suomalainen kokemus tukanvärjäämisestä oli: ”Ne tekevät jotain tukallesi ja sitten se tippuu pois”. Enää ei kaduta, että raahasin tänne kilokaupalla shampoota, hiustenhoitoaineita ja hiusvärejä. Eipähän tipu tukka päästä! Ja tiedoksi kaikille epäilijöille ja erityisesti miehille: kyllä oikea shampoo on tärkeä asia, samoin hiusvärit. Ei ole sama, pestäänkö tukka ruokakaupasta löytyvällä saippualla, vai värjätyille hiuksille tarkoitetulla erikoisshampoolla!

Minna japanilaistuu

RIKENin ICO:n (International Cooperation Office) järjestämä Hello Club kokoontui tänään. Päätin lähteä katsomaan, mistä kyseisessä klubissa oikein on kyse. Kyosai-klubin perinteisesti sisustetussa tatamihuoneessa odottelikin jo rouva Takahashi kahden ison kangaspaketin kanssa. Ilmeni, että tämänpäiväisen tapaamisen teemana oli kimono. Muiden osallistujien ilmaannuttua paikalle alkoi varmasti päivän mielenkiintoisin kokemus: kimonon pukeminen suomalaisen rouva Hyvärisen päälle. Esitin kyllä epäilykseni siitä, voiko itseäni puolet pienemmälle japanilaiselle naiselle tarkoitettu kimono mahtua päälleni. Näköjään voi. Hihat tosin jäivät n. 15 cm liian lyhyiksi ja helmankin pituus olisi voinut olla vähän reilumpi. Laskin pukeutumisen aikana, että päälleni laitettiin kahdeksan erilaista kimonon osaa. Kaikkia alusmekkoja ei käytetty, joten hyvänä arvauksena on, että ”täydelliseen” kimonoon kuuluu lähes viisitoista eri osaa. Kimonon päälle pukeminen vei aikaa reilut viisitoista minuuttia yhden naisen pukiessa minua koko ajan ja toinen avustaessa vaikeimmissa kohdissa. Muuntautuminen japanilaiseksi oli alkanut!

Riisumiseen ei kulunut aikaa kuin vajaa minuutti. Yllättävää oli, että kimonon värillä ei sinällään ole mitään merkitystä. Sen sijaan on tärkeää valita oikeanlainen kuviointi oikeaan aikaan vuodesta ja tapahtumasta riippuen. Tähän aikaan vuodesta kukkakuviointi on siis soveliasta. Valitettavasti sen enempää emme tästä aiheesta ehtineet jutella, joten tarkempi raportti kimonoista ja niiden käytöstä yms. tulee joskus myöhemmin. Samoin kuvia kimono-Minnasta on luvassa mahdollisimman pian. Rouvat Takahashi, Kumiko (etunimi) ja Nakamura kertoivat, että he käyttävät kimonoa keskimäärin kaksi kertaa vuodessa: uutena vuotena ja häissä.

Toimittaja Simosen päivä oli hieman erilainen.

Töissä tapasin ensimmäistä kertaa Kawata-sensein, joka tosiaan käy RIKENissä vain muutaman kerran kuussa, päivän kerrallaan. Muun ajan hän viettää Osakan (Oosaka) yliopistossa ja maailman konferensseja kiertäen. Kaveri osoittautui parituntisen ryhmäpalaverin aikana yhtä rennoksi ja huumorintajuiseksi kaveriksi kuin muutkin laboratoriomme tyypit, ja hän antoi myös mukisematta minulle luvan käydä työaikana japaninkielen kurssilla.

Tanaka-san yllätti minut esittelemällä tulostamaansa japaninkielistä johdatusta suomen kieleen. Hän oli todennut kieliemme tosiaan olevan yllättävän samankaltaisia sekä äänneasultaan että kieliopiltaankin. Ehkäpä kohta pärjään laboratoriossa suomen kielellä...

Kiertelin myös pikaisesti läpi labrat, joissa ei suuria ihmeitä ollut. Kaikenlaista peruskamaa ja normaaleja optiikan labran laitteita. Toisen talon labroissa on kuulemma isoja ja kalliita säädettävän aallonpituuden (UV:sta 12 mikroon) lasereita ja useita puhdastiloja.

Illalla kävimmekin sitten vaihteeksi syömässä sushia, vasta neljännen kerran viikon aikana. Lupasimme itsellemme pitää pienen tauon sushittelussa, ettemme kyllästyisi siihen jo heti alkuunsa. Jälkiruuaksi kävimme Ito-Yokadon hienolta leivostiskiltä pienen valikoiman herkkupaloja. Paikalliset mansikat ovat muuten tosi hyviä, vetävät melkein vertoja koti-Suomen ihanille mollukoille.

Kahvittelua ja paluu työelämään

Pääsiäissunnuntai valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Täällä ei mistään huomaa, että on pääsiäinen, ja näin ollen se jäi myös toimittajapariskunnaltamme huomaamatta (Ei niin että Simonen-san sitä Suomessakaan mitenkään muistaisi). Nukuimme aamulla pitkään, ensimmäistä kertaa koko viikkoon. Muutenkin meillä oli tiedossa varsin rento päivä – ei shoppailua tai kodinlaittamista, pyykinpesua tms. Ainoa kalenterissa ollut asia oli toisen suomalaisen pariskunnan kanssa sovittu tapaaminen ja iltapäiväkaffeille meno. Tosiaan, täällä RIKENissä on kuin onkin muitakin suomalaisia kuin me kaksi!

Iltapäivällä suunnistimme kohti kampusalueen länsiporttia, jossa kaksi punatukkaista suomalaista (Yoe ja Tommi) meitä jo odottelikin. Menimme pääsiäisen kunniaksi syömään kakkua lähimmässä tavaratalossamme Ito-Yokadossa sijaitsevaan kahvilaan. Kakku oli hyvää, jopa parempaa kuin mitä Suomesta saa (ja joka paikassa ne näyttävät todella herkullisilta). Kaupan päälle saimme runsaasti hyviä vinkkejä elämiseen ja olemiseen Japanissa, sillä kahviseuralaisemme ovat asuneet täällä jo useita kuukausia. Kuulemma suurin ongelma täällä on hiusten pitäminen punaisena - paikallinen hiuslaatu on niin erilainen, etteivät kampaajat suostu edes yrittämään länsimaisten hiusten värjäystä.

Illan päätteeksi kävimme kuitenkin ostamassa muutamia roskakoreja (hienolla mainostekstillä, ks. kuva) ja muuta tarpeellista tavaraa kotiimme. Illalla kotirouva Hyvärinen laittoikin oikein kunnolla ruokaa: jättikatkarapuja (16 kpl viidellä eurolla), riisiä (oikeaoppisesti viidesti pestynä, täysin kuivaksi valutettuna ja riisinkeittimellä keitettynä), ja välimerellistä kasvishöystöä. Kaiken tämän nautimme Jeikobusu Keriiku Charudone (Jacobs Creek Chardonnay, alle 8 euroa) valkoviinin kera. Arvatkaa vaan, oliko hyvää!

Näin ensimmäinen viikkomme Japanissa tulikin täyteen. Mitä tästä opimme? Esimerkiksi seuraavaa:

1. Japani ei ole kallis maa, ainakaan Suomeen verrattuna.
2. Hinnat vaihtelevat paljon, kannattaa siis katsoa, mitä ja mistä ostaa.
3. Kaikki hymyilevät, kumartelevat ja toivottavat aina tervetuloa (Irasshaimase!).
4. Sushi on älyttömän hyvää, tuoretta ja halpaa.
5. Palvelu on hyvää, mutta useimmiten japaninkielistä.
6. Kanjeja olisi hyvä osata, muuten on käytännössä lukutaidoton.
7. RIKENin kampus on erinomaisen rauhallinen ja länsimaalaistyylinen paikka elää ja työskennellä.
   

Maanantai. Ja jälleen yksi aurinkoinen päivä valkeni Japanissa. Lämpötila aamulla n. klo 9:00 oli vähän reilut kaksikymmentä astetta. Ei siis laisinkaan huonosti! Juuri Suomesta Japaniin muuttaneena on kuitenkin hieman ongelmia tottua ajatukseen, että huhtikuussa voi olla melkein hellettä, varsinkin kun puissa tuskin on vielä lehtiä!

Simonen-san lähti tänään ensimmäistä kertaa ihan oikeasti töihin. Reportterimme raportoi (varoitus: tylsää teknistä jaarittelua):

Sain tänään tietää oman tutkimusryhmäni, joka on Plasmonic Devices. Nelihenkistä ryhmäämme johtaa Okamoto-san, ja itseni lisäksi siihen kuuluvat aiemmin meitä kauppaan opastanut tunisialainen Ranskassa väitellyt Fekhra-san ja kiinalainen rouva Feng, kaikki mukavia ja rentoja tyyppejä. Tehtävänämme on valmistaa fotonikiderakenteita monikerrosrakenteeseen, joka jännitteen avulla saadaan fluoresoimaan, siis jonkinlainen aaltojohderesonanssiin perustuva väriainelaseri, tai jotain sellaista. Yllättävän helppoa oli ymmärtää aiheen perusteet, koska olen itse ollut mukana valmistamassa fotonikiderakenteita, mutta vielä pitää vähän opiskella dispersiokäyrien syvimmän olemuksen tajuamiseksi.

Omaa tietokonettani saan vielä odotella kolmisen viikkoa, ja siihen asti käytän työpöydälläni nököttävää yhteiskäytössä olevaa japaninkielistä iMac-konetta. Pakon edessä näemmä jopa PC/Linux-mies osaa sellaista käyttää, ainakin sähköpostin lukemiseen ja artikkelien kaiveluun netistä. Sain kuitenkin hankon, eli virallisen nimileimasimen pankkeja ja muita virastoja varten, sekä RIKENin oman henkilökortin.

Lounaalla kävimme samassa RIKENin ravintolassa kuin viikko sitten, eikä ruuan hinta vieläkään päätä huimannut: 75 jeniä (60 senttiä) lautasellisesta hyvää udon-tattarinuudelikeittoa ja kupillisesta teetä. Harmi kyllä päivällisellä ei sitten kasvisvaihtoehtoa ollutkaan tarjolla, joten menimme nurkan taakse jenkkityyliseen Skylark Gusto -ravintolaan. Saimme eteemme oikein hyvät, joskin hieman pienen puoleiset pizzat, mutta kevyeen japanilaisruokaan tottuneet vatsamme täyttyivät jo puolikkaasta pizzasta! Paluu Suomeen tulee olemaan kulttuurishokki ainakin vatsallemme..

Shoppailua, maisemia ja kulttuuria

Torstai-aamuna ovikello soi. Avasimme oven ja löysimme pienen japanilaisen postimiehen Suomesta kahdeksan päivää sitten lähettämämme 20-kiloinen vaatepaketti mukanaan. Tämä oli erittäin iloinen yllätys, sillä meille luvattu toimitusaika oli kolme viikkoa! Kaiken lisäksi olimme luulleet joutuvamme hakemaan sen itse Wakon pääpostista, ja nyt se kannettiin ystävällisesti meille sisälle asti.

Kotimme ei kuitenkaan vielä tästä kodiksi muuttunut, joten lähdimme shoppailemaan. Ikebukurossa on useita pieniä sadan jenin kauppoja, siis kauppoja, joissa kaikki tuotteet maksavat sata jeniä (n. 0,75 euroa). Tarjolla on kaikkea astioista kosmetiikkaan ja valmisruokiin kuin JussiWihoselta ikään. Tämän lisäksi Ikebukurosta ja varmaan myös muualtakin löytyy kolmensadan ja tuhannen jenin kauppoja. Ostimme itsellemme syviä lautasia, teemukeja (tiedätte varmaan ettei toimittaja Hyvärinen tule toimeen ilman moista tuotetta), jugurttikulhoja, pannunalusia, pyyhkeitä yms. Tärkein eli viinilasit kuitenkin unohtuivat: tänään löysimme eräästä paikallisesta pikkuputiikista Cono Suria ja Jacob's Creekiä noin euron verran Alkon hintoja halvemmalla. Hiphei!

Ankaran shoppailun jälkeen päätimme lepuuttaa silmiämme ja jalkojamme Sunshine Cityn ostosparatiisin 60. kerroksen näköalakerroksessa 240 metrin korkeudessa. Fluoresoivilla horoskooppihahmoilla koristeltu hissi ampaisi 10 m/s nopeudella kohti ylintä kerrosta. Matka taittui nopeasti! Hissistä poistuttuamme ja pääsymaksun maksettuamme saatoimme vihdoin ihailla Tokiota yläilmoista. Maisema oli hieman erilainen kuin mihin Joensuussa lähes koko ikänsä elänyt ja asunut on tottunut - silmänkantamattomiin rakennuksia, pilvenpiirtäjiä ja moottoriteitä, junaratoja ja vielä kerran rakennuksia. Jalkojen lepuuttamisesta ei tullut yhtään mitään sillä toimittajapariskuntamme oli kierrettävä näköalakerroksen kaikki ilmansuunnat ja ihmeteltävä suuren maailman menoa. Harmiksemme ilma ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kirkas Fuji-sanin lumihuipun näkemiseksi. Ohessa panoraama Shinjukun pilvenpiirtäjien suuntaan.

Toimittajapariskunnan silmien väsyttyä katselemaan hämmästyttävää maisemaa oli aika käydä vessassa ja lähteä kotia kohti. Toimittaja Hyvärinen kohtasi kuitenkin niin ultramodernin mukavuuslaitoksen, että unohti tyystin, miksi yleensä oli vessaan tullut, ja päätti sen sijaan poistua hakemaan kameraa. Tämän seurauksena pönttö veti itse itsensä, ja toimittajaparkamme hämmentyi täysin. Hän onnistui kuitenkin ottamaan oheisen kuvan vessan säätimistä, joista päätellen pönttö lämmittää istuinrenkaan, suorittaa kaksi erilaista alapesua säädettävällä veden lämpötilalla ja paineella, ja soittelee intiimien äänien peitoksi huuhteluääniä. Siinä on myös Stop-nappula, ilmeisesti löysävatsaisille.

Lauantaipäivä valkeni kesäisen lämpimänä ja aurinkoisena, joten päätimme lähteä tutustumaan Tokion kuuluisiin puistoihin. Harajukussa, noin puolen tunnin junamatkan päässä, sijaitsee Yoyogi-puisto, ja siellä Meiji-keisarin shinto-temppeli. Koko paikka on uudelleenrakennettu sen jälkeen, kun se toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutui täysin, kuten suuri osa Tokiosta. Suurten puiden katveessa käyskennellessään voi mukavasti unohtaa suurkaupungin melskeen ja keskittyä ihailemaan vaikka 1500 vuotta vanhoista seetristä rakennettua Japanin korkeinta (12 m) torii-porttia (ks. kuva). Ennen temppeliin astumista pestään tietenkin kädet pyhällä vedellä (Hyvärinen-san ei kuitenkaan pettymyksekseen tuntenut pyhyyden vallannen mieltään, ja Simonen-san lompsi temppeliin pesemättä tahmatassujaan), ja temppelin pihalla voi pyhään puuhun ripustaa toivomuksiaan vaivaiseen 500 jenin hintaan. Temppeli itse oli hieno (oppaiden mukaan Tokion hienoin), samoin siellä ollut ikebana-näyttely (kukka-asetelmia). Kävimme myös alueella olevassa maksullisessa keisarin puutarhassa, mutta sen kukkaloisto ei vielä tähän aikaan vuodesta vakuuttanut.

Harmonisen mielentilan saavutettuamme poistuimme puistosta tutustuaksemme itse Harajukuun, tarkemmin sanottuna kuuluisaan teinikatuun nimeltä Takeshita-Doori. Paikka oli tupaten täynnä jos jonkin näköistä teiniolentoa shoppailemassa lukemattomissa teinivaatekaupoissa, syömässä teiniruokia teiniravintoloissa ja yleensä ottaen vain hengailemassa coolin näköisinä. Simonen-san koki itsensä hyvin vanhaksi, mutta ymmärsi hyvin nuorten tarpeen erottua koulupukuisesta massasta edes viikonloppuisin. Tällä hetkellä kuumin hittituote nuorten tokiolaisten keskuudessa näyttää olevan tennarit, jotka ilmeisesti ovat syrjäyttäneet aiemmin kaikkien muotitietoisten käyttämät läskipohjakengät.