Ehkä söpö

Aika rientää - viimeinen viikonloppumme Japanissa on jo käsillä.

Tapasin perjantaina labrapäällikkö Kawata-sensein peräti toista kertaa vierailuni aikana. Kuultuaan, että olen jo pian poistumassa, hän ihmetteli, miksi tulin vain kahdeksi päiväksi - eihän hän ole ehtinyt edes nähdä perhettäni. Ehkäpä järjestämme aiheesta videokonferenssin maanantaina.

Kollegani Mokkun oli luvannut järjestää bileet jo labrasta poistuneiden opiskelijoiden jälleennäkemiseksi. Ajatus oli grillailla, mutta sateiseksi muuttunut ilmasto pakotti siirtymään lounastamaan sisätiloihin, Seibun ravintolakerrokseen. Vaikka paikalle pääsivät Florianin lisäksi vain Aoki-san ja Ida-san, ei se laimentanut tapaamisen iloisuutta. Sashimin, tempuran ja unagin jälkeen oli taas kuitenkin aika sanoa sayonara. Haikeaa.

Luulimme tuntevamme jo Ikebukuron hyvin, mutta niin vain Florianilta opimme, että myös aseman itäpuolelta löytyy maahantuotujen viinien erikoiskauppa Yamayan toimipiste. Sieltä saa myös kohtuuhintaan paikallista viskiä, jolla aion Tampereella motivoida nimeltä mainitsematonta tohtoriopiskelijaa entistä parempiin suorituksiin tieteen saralla.

Jos muuten joku ei vielä tiedä, niin Hokkaidolla tislattu Yoichi 20 valittiin vastikään maailman johtavien asiantuntijoiden toimesta universumin parhaaksi single malt -viskiksi. Kun vielä Lost in Translation -elokuvasta tuttu Suntory Hibiki voitti samassa sokkotestissä blended-viskien sarjan, on skotlantilaisten nöyryytys täydellinen.

Kaupungilla kävely voi joskus olla yllättävän raskasta. Sunshine Cityssä emme jaksaneetkaan mennä kahville, vaan juotimme Annan penkillä ja läksimme raahustamaan kohti uloskäyntiä. Yllättävän piristyksen tarjosi eteen osunut kauppa, joka oli ehkä söpö. Siis nimeltänsä. Sama hauska tuotemerkki löytyi myös myynnissä olleista vaatteista. Firman muut liikkeet näkyvät olevan nimiltään keittiö, olohuone ja otan tämän.

Henkilökunnan mielestä ehkä söpö oli pikemminkin Anna, ja pian olikin koko myymälä kuorolausumassa kawaii lastenrattaidemme ympärillä. Jos Annan söpöillä pikku korvilla varustettu nallepuku olisi harmaan sijasta pinkki, pyörtyisivät varmasti kaikki näköetäisyydellä olevat naiset ihastuksesta. Kuinkahan sopeudumme Suomeen, jossa kukaan ei noteeraa pikkuistamme?

Hintavertailu

Koska omakohtaisen kokemuksen ja anekdoottien perusteella Japani tuntuu monien hyödykkeiden osalta varsin halvalta shoppailupaikalta, päätin tutkijana kerätä hieman kovia faktoja mutu-tuntuman tueksi. Seuraavassa varsin satunnaisesti valittujen tuotteiden hintoja Sushirajalla sekä Suomessa.

Euro on valuuttamuunnoksissa oletettu 157 jenin arvoiseksi. Suomen hinnat ovat halvimmat Vertaa.fi-sivustolta löytyneet ja Japanin hinnat vastaavasta Kakaku.com-palvelusta. Bensan hinta on viereiseltä asemalta.

Tuote	Hinta Japanissa jeneinä	Hinta Japanissa euroina	Hinta Suomessa euroina	Ero prosentteina
Playstation 3 40 GB	36204	231	429	-46%
Canon EOS 5D runko	232000	1478	2246	-34%
Canon EF 70-200 mm F4L IS USM	113760	725	1049	-31%
MacBook Air 1.6GHz/2GB/80GB	186780	1190	1718	-31%
Perusbensiini	158	1,01	1,50	-32%
Toyota Prius, halvin malli	2268000	14445	29137	-50%
Toyota Auris, halvin malli	1620000	10318	18392	-44%

Autoista en mitään ymmärrä, joten en mene takuuseen Priuksen ja Auriksen mallien vertailukelpoisuudesta. Muiden tuotteiden osalta hintojen pitäisi olla luotettavia.

Korjaus: muutamissa Japanin-hinnoissa oli virheitä, mutta alennusprosentit olivat silti oikein.

Tokionpiirakoita

Aiemmin kerroin, että labramme optimistinen leipuripoika lupasi tehdä maanantaiksi karjalanpiirakoita. Tiesin toki, että kun japanilainen jotain lupaa, se tapahtuu, tavalla tai toisella. Olin myös antanut hyvät kuvalliset ohjeet valmistusprosessin jokaisesta vaiheesta ja varoittanut ruisjauhojen löytämisen saattavan olla hankalaa, kuorien tekemisestä ilman piirakkapulikkaa puhumattakaan.

En joutunut pettymään, sillä kaveri saapui töihin mukanaan muovikassillinen leivonnaisia, jotka olivat vallan mainioita ensimmäiseksi yritykseksi. Toki kuoret olivat jääneet liian paksuiksi eikä rypytyksen miehekäs estetiikka aivan vastannut Marttojen laatuvaatimuksia. Myöskään piirakoita ei ollut uskallettu voidella lähellekään tarpeeksi reippaalla kädellä, mutta munavoi kyllä kompensoi tätä puutetta jossain määrin. Aika surrealistinen kokemus kaiken kaikkiaan.

Toisenlaisen leipomuksen tarjosi Sachi-san, entinen aulasihteerimme, jonka vierailua olimmekin innoissamme odottaneet. Hän oli edelleen oma pirtsakka itsensä vaikka hänen elämänsä onkin muuttunut paljon RIKEN:in ajoista. Mukanaan Sachi-san toi Seibu-tavaratalon loppumattomasta kakkuvalikoimasta poimitun taidokkaasti koristellun kääretortun, joka jätti armotta varjoonsa Minnan riisinkeittimessä pyöräyttämän hotto-keekin. Vaikka torttu näyttikin sisältä kuivalta ja mauttomalta, se oli herkullisen mansikkainen - kuinkas nyt japanissa muuten voisi ollakaan.

Kaiken lisäksi Sachi-san antoi minulle tavatessamme ensimmäisen koskaan japanilaiselta naiselta saamani halauksen.

Hoidossa

Anna on ollut nyt jo kaksi kertaa hoidossa Riken Kids Wako -päiväkodissa. Molemmilla kerroilla olemme saaneet kirjallisen raportin siitä kuinka päivä on sujunut.

Ensimmäisellä kerralla raportissa sanottiin: "Nice to meet you. Welcome to Riken Kids WAKO :) (+ sydämenkuvia). She was playing first. She was crying a little in hungry and drowsiness. She has slept drinking milk a little. Next time, she will think mood good to be good when it is possible to play as for us. Thank you for today. ANNA is very lovely." Ja loppuun vielä muutama sydämenkuva lisää.

Ja tänään raportti näytti tältä: "I seemed to remember the day nursery a little. The scene where it played happily in a phonic toy and the gym was able to be seen today. It moved actively. Other friends seemed to be anxious. The milk not drunk at all was drunk little by little today the other day."

Hieman vallatonta kielenkäyttöä mutta hyvin siellä on siis mennyt. Niin, ja yksi hoitoneideistä on kertakaikkisen ihastunut Janneen.

Kopterikeikka Kawagoessa

Viikonloppu oli ja meni.

Lauantaina matkustimme Kawagoeen syystä, jonka ainakin eräs keittiössä puuhailua harrastava lukija arvaa. Piti olla sopivan lämmintä ja sateista, mutta olikin paahtavan kuumaa. Paistuimme, shoppailimme, söimme udonit. Noin 50% Kawagoen asukkaista tuntee nyt Annan ja pitää häntä söpönä. Tekisi mieli pistää tyttö kantoliinaan sekä piilovideokamera silmälasin sankaan ja tehdä kokoelmavideo ihastuneiden vastaantulijoiden ilmehdinnästä. Teoksen nimeksi tulisi "Tuhat tapaa sanoa kawaii".

Sain myös paristot Heli-Q:huni. Se pörisee sittenkin! Vekottimen kestävyys on tosin koetuksella, sillä sen ohjaimesta löytyy vain suunnat ylös ja alas, toki sentään portaattomasti. Suunta siis määräytyy vallitsevien ilmavirtojen mukaisesti. Kontrollifriikit voivat myös komentaa kopteria pyörimään myötä- tai vastapäivään, joskin liian kova pyöritys kostautuu oitis peruuttamattomana syöksykierteenä. Kunhan taidot vähän karttuvat, aion hieman viritellä härveliä ja saada sen etenemiseen vähän enemmän kontrollia, olettaen että vehje pysyy lentokelpoisena tarpeeksi kauan.

Sunnuntaina rokattiin taas. Kuten arvelinkin, tällä kertaa soittaminen oli huomattavasti helpompaa ja keinoyleisö tykkäsi meistä vastaavasti enemmän. Kivaa kivaa!

Vauhdikas viikko

Tällä viikolla onkin jo tapahtunut paljon.

Minna jätti Annan illaksi minun hoitooni ja kävi paikallisessa kylpylässä. Onsenin vulkaanisissa vesissä keitetty, hieronnalla pehmitetty ja sashimilla täytetty vaimo vaikuttikin oloonsa niin tyytyväiseltä, että minä otin pari japanilaista kaveria labrasta ja seurasin esimerkkiä. Huvittavaa oli, että minulla oli seurueemme ainoa kanta-asiakaskortti, eikä toinen kollegani ollut koskaan edes käynyt kyseisessä paikassa. On se vaan rentouttavaa touhua.

Labrassamme oli koko tämän viikon täydellinen reorganisaatio, jossa suunnilleen kaikki irti lähtevät huonekalut siirtyivät huoneista toisiin ja tutkijat niiden mukana. Työympäristöni oli siis lievästi sanottuna levoton. Käytinkin tilaisuutta hyväkseni ja läksin puoleksi päiväksi yksin kaupungille jättäen kylmäpäisen tietokoneeni kaaoksen keskelle simuloimaan nanofotoniikkaa.

Mitä tekee teknisesti suuntautunut mies päästyään vapaaksi Tokiossa? Menee ensiksi koluamaan yhden Ikebukuron BicCameroista kellarista ullakolle. Kaikenlaista elektroniikkaa sitä maailmassa onkin. Olin taas kerran saituri enkä ostanut kuin yhden neljän gigan muistitikun, vaikkei kahdeksangigainen olisi ollut paljonkaan kalliimpi. Harmikseni en keksinyt myöskään hyvää tekosyytä ostaa minulle täysin tarpeeton mutta ah niin tyylikäs iPod Touch.

Viereisessä peliluolassa kävin rääkkäämässä virtuaali-Corollaa vuoristoteillä. Yritin myös pyrkiytyä jonkun sotakoneen tyylikkääseen 180 asteen näytöllä varustettuun umpinaiseen ohjaamokoppiin, mutta vehje ei hyväksynyt mitään tuntemiani maksuvälineitä.

Uniqlon vaateostokset jäivät tekemättä kun en löytänyt mieleistäni teepaitaa. Kävin sitten lohdutuskeksejä sadan jenin kaupasta ja suuntasin Tokyu Handsiin. Matkan varrelta Sunshine Doorilta oli iso talo muuttunut parkkipaikaksi.

Olen aina halunnut jonkun kauko-ohjattavan kulkuvälineen, mutta ikinä en ole saiturina saanut sellaista hankittua. Enkä saanut nytkään, vaikka löysin supersöpön minihelikopterin. Onneksi vaimoni kävi myöhemmin shoppailemassa ja toi minulle oman pinkin Heli-Q:n. Nyt kun vielä olisi patterit kaukosäätimeen niin pääsisin pöristelemään ilmeisesti maailman pienimmällä kopterilla.

Minnakin on shoppaillut, ja jätti jopa tätä varten Annan kerran RIKEN:in päiväkotiin kolmeksi tunniksi. Parikymppisen näköisten mukavien hoitajatyttöjen mukaan Anna oli leikkinyt tyytyväisenä muiden lasten kanssa, kunnes tuli nälkä ja väsy. Minun pitikin herätellä pieni tihrusilmä päikkäreiltä tullessani häntä hakemaan. Kätevä ja edukas palvelu (25 euroa), joka on tosin syytä varata etukäteen.

Pääsin myös lopultakin bilettämään labralaisten kanssa, kun eräälle kaverille järjestettiin jäähyväisjuhlat. Kaisenzan on ikebukurolaisessa kellarissa sijaitseva ehkä kolmekymmentä henkeä vetävä kalastajan pitämä ravintola. Kalaherkkuja mutustellessani opin esimerkiksi, että herkullinen hamachi muuttuu vanhempana buriksi, ja nuorempana tällä rakkaalla eväkkäällä on jo ollut useampi eri nimi. Lisäksi tietenkin nimet ovat Osakan alueella erilaiset kuin Tokiossa. Selkeää.

Juhlimisen tärkein anti oli tietenkin tutustuminen uusiin labralaisiin ja vanhojen tuttujen kanssa kuulumisten vaihtaminen. Edelleen japanilaisten aivoituksiin pääsee parhaiten sisään oluttuopin äärellä. Paikallisen koulujärjestelmän toimivuudesta kertoo se havainto, että opiskelija N kertoi oppineensa erinomaisen englantinsa Oasista kuuntelemalla, eikä näin ollen koskaan saanut hyviä arvosanoja kielioppikokeissa. Sen sijaan muutamat muut opiskelijat eivät tunnu ymmärtävän tai puhuvan sanaakaan englantia, mutta varmasti ovat koulussa pärjänneet.

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu aiemmin mainitsemani leipuripoika. Ilmeni, että hänen oli valitettu yliopistossa olevan liian hiljainen myös japaniksi, joten hän alkoi kommunikoimaan naispuoleisen pomonsa kanssa leipomalla. Oppi taitonsa internetistä. Esitin hänelle huvikseni toiveen, että olisi kiva saada karjalanpiirakoita (eikä mitään hiivatin piiraita, kuten Wikipedia väittää meidän Pohjois-Karjalassa sanovan). Kyseltyään hieman ja luvattuani lähettää hänelle reseptin hän sanoi tekevänsä niitä maanantaiksi. Odotan jännityksellä lopputulosta!

Asemamestari Tama

Asemamestari Tamalla on virkahattu hieman vinossa. Asento on kuitenkin rento eivätkä huolet näytä painavan. Silmissä Tamalla on valpas katse. Mikäs siinä on ollessa, kun on juuri saanut ylennyksen. Kaksi kaveriakin ylennettiin juuri vara-asemamestareiksi. Hieman ehkä mieltä kaihertaa maininta, että Kishin asema Wakayamassa on muka miehittämätön. Toisaalta, niinhän se onkin. Eihän se ole miehitetty, se on kissoitettu.

Tontun maa, osa 2

Kävin eilen todella pitkästä aikaa Wakon aseman vieressä olevassa leipäkaupassa. Sain taas muovikassin, johon oli kirjoitettu "Best bread message". Se oli muuttunut hieman viimekertaisesta. Tällä kertaa siinä luki:

"We are Tomte." The Scandinavian region of northern Europe is the fabled home of gnomes called Tomte. Tomte love children. At night, when everyone is sound asleep, Tomte go about casting magical spells to ensure the next morning's freshly baked bread will be especially delicious for the children. Cherishing the spirit of the Tomte, we at "Hokuo" take highly skilled and gentle-natured approach to bread baking.

Nauratti.

Kavereilla rokataan

Tämän viikonlopun osalta ei tarvinnutkaan ohjelmaa kummemmin miettiä, sillä olimme sopineet tapaavamme suomalaisia kavereitamme.

Lauantaina luoksemme saapui Jarkko, joka ystävällisesti toi meille herkullista pähkinärusinaruisleipää Tokion toiselta laidalta. Samalla saimme myös syyn käydä parhaassa tuntemistamme Wakon sushipaikoista, jossa annokset olivat tuplasti Sushiroota kalliimpia, mutta maku myös aivan toista luokkaa. Slurps.

Vieraamme myös opasti meidät paikallisen digitelkkarin salaisuuksiin - sieltä nimittäin löytyy useilta kanavilta kaikenlaisia lisäpalveluita, kuten uutisia, säätiedotuksia ja pelejä. Interaktiivisuutta ilmeisesti saisi, jos jaksaisi vetää nettipiuhan kiinni telkkariin. Jossain siis on osattu tehdä se, mitä Suomeenkin piti tulla. Toisaalta täällä digisiirtymään on vielä useampi vuosi aikaa.

Sunnuntaina suuntasimme heti aamupäivällä Ikebukuroon. Lastenrattaiden kanssa kulkeminen sujui muuten hyvin, mutta metroasemilla hissien etsimiseen pitää varata hieman aikaa. Aseman päällä olevasta jättitavaratalo-Seibusta sellainen löytyi helpoiten ja kävimmekin siellä heti tarkastamassa seitsemännen kerroksen lastenosaston antimet. Valikoima oli oudon rajoittunut, sillä ison osan vaatteista oli tehnyt joku Ralph, taisi olla Lauren sukunimeltään.

Intialainen lounas Mantrassa oli juuri niin hyvää kuin aina ennenkin. Anna vietti puolet ajasta pureskellen käsipyyhepakettia ja toisen puolen bailaten intialaisen musiikin tahtiin.

Seuraavaksi etsiydyimme pienten suunnistusponnistelujen tuloksena maailmankuuluun osoitteeseen, Ikebukuro 3-33-2. Siellä meitä viihdyttivät paitsi talonväki Yoe ja Sty itse, myös Joy ja Krabak. Vallan mukavan päivän sivistävintä antia oli Playstation 3 -pelikonsolin esittely.

Ensiksi meidät hypnotisoitiin aivan omasta söpövinksahtaneesta universumistaan peräisin olevalla LocoRoco Cocoreccholla, jonka iloisia lastenlauluja kuorossa hoilaavat barbabapat hyppelivät ympäriinsä psykedeelisessä kukkamaassa. Vain japanilaiset voivat tehdä tällaista. Annakin lumoutui pelistä niin, ettei päiväunista saatika syömisestä meinannut tulla mitään. Epäilin laulun etsautuvan pysyvästi aivolohkooni, mutta onneksi seuraava peli pyyhki sen pois.

Tanssimattopeli-Stepmanian vannoutuneina ystävinä innostumme helposti rytmipeleistä, ja Rock Band lienee sellaisten kuningas. Otetaan rumpusetti, tekokitara tai pari ja vielä mikrofoni, jonka jälkeen homma on simppeli: soitetaan ja lauletaan kaveriporukalla kuuluisia rokkibiisejä ruudulla näkyvien nuottien mukaan. Homma on vähintäänkin yhtä hauskaa kuin miltä kuulostaa ja varsinkin rumpalointi basareineen vaatii ihan oikeaa lyömäsoitinosaamista. Ensikertalaisina tosin soitimme aika lailla otsa kurtussa ja kieli keskellä suuta - ehkä ensi kerralla (toivottavasti pian, vink vink) voi jo keskittyä enemmän hauskanpitoon.

Muusta esitellystä japanilaisteknologiasta mainittakoon Sonyn näppärä sähkökirja, joka syö sisuksiinsa tarpeeksi luettavaa loppuelämäksi, ja Casion kamera, joka oppii tunnistamaan ihmiset, eikä ota kuvaa ennen kuin oikea naama on kuvassa ja vielä hymyilevä sellainen.

Maanantaina integroiduin entistä syvemmälle paikallisen kulttuurin ytimeen. Opin nimittäin lopultakin kasaamaan onigiri-riisipallon koskematta käsin riisiin. Sitä paitsi se merileväpäällyskään ei enää maistu pahalta.

Kokemuksia heti nyt

Tänne tulo oli oli monella tapaa kuin kotiin saapuminen. Kun kaikki on tutusti ennallaan, tuntuu kuin ei poissa olisi ollutkaan. Tästä mukavasta illuusiosta seuraa kuitenkin ikävä ongelma.

Kun aikamme täällä on rajoitettu, pitäisi osata ottaa siitä ilo irti, ettei sitten Suomessa tarvitse katua tekemättömiä asioita. Mitään lomamatkoilta tuttua pakottavaa tarvetta hankkia uusia kokemuksia ei kuitenkaan ole - mehän olemme jo aiemmin nähneet Tokiossa yhtä sun toista ja toisaalta olemme jo onnellisia siitä, että yleensä olemme täällä ja saamme tavata ystäviä. Jotain tarttis kuitenkin tehdä. Mutta mitä?

Pitäisikö nostalgiamatkailla tutuilla paikoilla ja syödä tuttua ruokaa, vai päin vastoin nähdä ja syödä jotain uutta? Mennäkö johonkin lukemattomista museoista, vaiko kenties konsertteihin? Shoppaillako matkalaukut pullolleen vaatteita, astioita, elektroniikkaa ja Totoroita? Viettääkö rento päivä puistossa piknikillä? Käydäkö sumoturnauksessa? Pistäytyäkö työmatkalla Osakassa? Olisiko tiedekeskus Miraikan uusiutunut? Tekisivätkö dinosaurusten luurangot vaikutuksen? Entä Shinjukun pilvenpiirtäjät? Harajukun teinit? Jamaika-festivaali?

Olisiko lukijoilla ehdotuksia tämän probleeman ratkaisuksi?

Kielellistä lahjakkuutta

Sain lopulta edellisessä jutussa mainitun kielitaidottoman opiskelijan puhumaan. Hän jopa teki aloitteen! Heti töihin tultuani hän kysyi sujuvasti, tulenko ensi viikolla oleviin kollegan läksiäisbileisiin. Lisätietoa udeltuani sain selville niiden olevan Ikebukurossa, hintaan 4000-5000 jeniä. Myös kala-kasvisruokaa on kuulemma tarjolla. Suostuin oitis osallistumaan.

Mistä moinen kielitaidon äkillinen räjähdys? Itse asiassa koko keskustelu käytiin japaniksi, joten minä olin meistä kahdesta se, joka joutui operoimaan surkean kielitaitonsa äärilaidoilla. Hämmästyttävää kyllä, selvisin keskustelusta kunnialla, ellen sitten sijoittanut juuri omaisuuttani WinCapitaan. Puolet sanoista kun pitää kuitenkin aina arvata.

Edelleen täällä on ihan peruskielitaidosta valtavasti hyötyä. Kaupoissa ja ravintoloissa tulee jatkuvasti tarve kysellä asioista. Labraan pölähtää välillä vieraita ollessani yksin paikalla. Paketteja ja matkalaukkuja pitää lähetellä, ja takseja tilailla. Nettisivut, kuten Google, tarjoilevat välillä tekoälykkäästi sivunsa japaniksi. Asunnolla kaikki laitteet, mukaan lukien televisio, puhuvat ainoastaan japania. Kuvassa oleva kaasulietemme sanoo: "Kun käytät grilliä, ole hyvä ja XYZ." Ehkäpä se ei ole tärkeää.

Kielitaidon piristämiseksi pelasin taas pitkästä aikaa Slime Forestia. Muutamassa päivässä palautin mieleeni ilmaisversion 200 kanjia, jossa olikin tekemistä sillä aikamoinen liuta kiinalaisia kirjoitusmerkkejä oli jo totaalisesti unohtunut. Täytynee tukea ohjelmoijaa investoimalla maksulliseen versioon.

Viimeiseksi tärkein uutinen: netti tuli! Minna guruili ja asensi sen omatoimisesti, vaikka ohjeista puuttui puolet. Nyt on optiikan tutkijalla lopultakin optinen kaapeli.

Japanilaisuuksia

Eräs labrani opiskelija pesee hampaitaan kävellen ympäri käytäviä. Keskellä työpäivää, joka päivä. Ihan normaalia toimintaa täällä päin maailmaa. Tänään löysin pöytälaatikostani kuusitoista tyhjää xylitol-purukumi -purkkia. Joku on siis jauhanut vaatimattomat 2,4 kiloa purkkaa. Ilmeni, että tämä oli saman herran kokoelma, kertynyt vuosien varrella.

Tietäen japanilaisten noudattavan annettuja ohjeita pilkulleen oletan tyypin pureskelevan kaksi purukumia seitsemän kertaa päivässä. Ei kai tuota vauhtia yksi purkillinen pitkään kestäkään.

Eräs toinen opiskelijapoika taas harrastaa leivontaa. Tarjoili minulle viime viikolla työpisteeseeni asti aivan erinomaisen herkullisen palan omenapiirakkaa. Sen jälkeen olemme saaneet tylsiä itsetehtyjä ranskanperunoita ja kohtuullisia pallomaisia donitseja. Mukava harrastus.

Kahvitaukojahan täällä ei edelleenkään pidetä, eikä kymmenessä minuutissa hotkaistua lounastakaan oikein tauoksi voi laskea. Kahvit, eli vihreät teet juodaan työn ohessa. Juuri tajusin tosin yhden työhuoneeni kahdeksasta asukkaasta omistavan oman kahvimyllyn, jolla hän päivittäin jauhaa itselleen juotavaa. Erittäin epäjapanilaista.

Myös kielitaidoton opiskelija on löytynyt. Pari kertaa olen hänelle jotain kommentoinut, ja kertaakaan en ole hänen suustaan englanninkielistä sanaa kuullut. Nolostuneita ähkäisyjä lähinnä. Jatkan yrityksiä.

Työhuoneita ei vieläkään siivota, vaan siivoojat pörräävät ainoastaan käytävillä. Imuroinkin ensitöikseni puolet huoneestani varmaankin nolostuttaen kollegani kun heidän vieraansa joutui vaivautumaan moiseen. Helpotti kummasti hengittämistä. Imuroin myös tietokoneeni, jonka USB-portit olivat tukossa pölystä. Kotona tein saman peitoille, joita ei ilmeisesti ollut pesty sitten Jomon-kauden.

Kampuksen viheralueista huolehtii sama eläkeläispapparaisten jengi kuin ennenkin. Joko heidän eläkkeensä on kelvoton tai nuoriso ei vain suostu heilumaan RIKEN:in pusikoissa vesurin ja kuokan kanssa. Vaan miten vanhoja he mahtavat ollakaan kun tietää japanilaisten näyttävän huomattavasti ikäistään nuoremmilta?

Kun Genki-chan ei jaksa

Siivousta pienavaruudessa

Ostimme mikrokuitumopin halppiskauppa Daisosta. Sen pakkauksessa oli ystävällisesti selitykset myös englanniksi. Niissä sanottiin esimerkiksi seuraavaa:

Micro fiber make it available without detergent.

Clean the house from the narrow space to the place hard to reach.

Thousands of tiny surfaces their sizes are a hundredth of thickness hair grip and remove dust. Easy to use even small space and high place.

For keep a long time, separate the fiber from the head.

Refill cleaner is separate buying.

Kylmää mutta halpaa

Kalenteria katsomalla voisi päätellä Japanissa olevan suomalaisittain katsottuna mukavan kesäinen sää. Chigaimasu. Saapumispäivänämme tosin oli nautittavat +25 astetta, mutta lähestyvä taifuuni toi tullessaan sateisen viileyden - nyt lämpötila on tuskin yli kymmenen asteen.

Tuntuu tyhmältä aina puhua Japanin hintatasosta, mutta se on ensimmäisiä asioita, joita tällä huomaa. Hinnat ovat poissaollessamme pysyneet nähtävästi ennallaan jenin kurssin pudotessa entisestään. Siis Sushiroon 105 jenin lautanen maksaa nyt alle 70 senttiä, samoin kaikki tavarat sadan jenin kaupoissa. Minna katseli Ito-Yokadoossa 20 euron kenkiä. Eilen söimme Skylark Gustossa (ruokalista): pienehkö pizza kolme euroa, tofupihvi moninaisine lisukkeineen neljä euroa, juomabaari (mehut, kahvit, teet jne) 1,30 euroa, kallein jälkiruoka hieman yli kolme euroa. Tietenkin palvelu on silti erinomaista eikä tippejä makseta. Tämä lienee suomalaisille eräs suurimpia kulttuurishokin aiheuttajia.

Lisäys: ruuasta puhueen ollen, söimme viikonloppuna lounasta Florianin ja Erican luona, joista edellinen oli onnistunut hankkimaan tämänvuotisen Michelinin Tokio-kirjan (online-versio). Siis kokonaisen kirjan lähiseutumme ravintoloista ja hotelleista, joilla on Michelin-tähtiä. Yllätys oli minullekin, että Tokiossa on tällä mittarilla mitattuna huippuravintoloita eniten maailmassa, nimittäin 150. Jos kukkarossa on liikaa rahaa, voi siis viettää melkein puoli vuotta syöden joka päivä uuden kokin valmistaman loistavan illallisen.

Nyt sitten tiedätte, miksi Michelin-mies on hieman tukeva. Hän on juuri testannut kaikki Tokion 160 000 ravintolaa...

Lakisääteinen tiederaportti

Etteivät tietyt sidosryhmät luulisi veronmaksajien rahoittaman matkani päätarkoituksen olevan sushin syönti ja yleinen hauskanpito, lienee parasta raportoida kuulumisia myös tieteen maailmasta.

Suomessa olen jatkanut Japanissa aloittamaani tutkimusta – alana on siis edelleen plasmoniikka eli metallisten nanorakenteiden optiikka. Olen, vaihtelevalla menestyksellä, yrittänyt yhdistää siihen tamperelaisten erityisosaamista, nimittäin puolijohteista tehtyjä valonlähteitä sekä nanopainovalmistusta.

Samalla olen edelleen tehnyt yhteistyötä japanilaisten kanssa. Yhden julkaisun saimme jo läpi kohtuullisen arvovaltaiseen lehteen (Phys. Rev. B) ja kaksi artikkelia on tekeillä. Näiden loppuunsaattaminen onkin matkani päätehtävä. Tämä onnistuisi kyllä etätyönäkin, mutta paikan päällä pystyy paljon paremmin keskittymään itse asiaan ja kommunikaatiokin on sujuvampaa kasvotusten.

Artikkeleiden lisäksi tarkoitus on yhdistää Okamoto-sanin ja minun tekemät simulointikoodit. Vastaava paketti on minulla ollut aiemminkin käytössä, mutta osa siitä oli muiden tekemää ja siten en voinut antaa sitä japanilaisille.

Itsestään selvää on se, että etsin myös aktiivisesti uusia yhteistyöideoita laboratorioidemme välille. Tampereella pystymme valmistamaan varsin mielenkiintoisia nanorakenteita, joille hyvinkin voisi löytyä käyttöä täältä - jos ei RIKEN:istä niin Kawata-sensein toisesta labrasta Osakasta, jossa toivottavasti ehdin käymään.

RIKEN:issä olivat asiat yllättävän samalla tolalla kuin lähtiessäni. Toki opiskelijoista suurin osa on uusia, mutta tutkijoina häärivät samat tutut naamat. Henkilökuntalistalle oli jo ehditty palauttaa minun kuvani, samoin paikallaolotaululle nimeni. Kun vielä sain takaisin vanhan henkilökorttinikin, oli oloni vallan kotoisa.

Tutkimusedellytykset ovat täällä edelleen kunnossa. Olin etukäteen kysynyt, löytyisikö täältä millään minulle tietokonetta, ettei tarvitsisi raahata omaa tehokannettavaani mannertenvälisesti. Tämän tuloksena minulla on nyt paitsi vanha kannettavani, myös laskentakoneeni isolla näytöllä. Erehdyin mainitsemaan, että jälkimmäisessä on hiukan vähänlaisesti muistia ja tietenkin vastaus oli: ”Kerro vaan mitä tyyppiä se muisti on niin tilaan sitä äkkiä lisää. Paljonko tarvitset, kymmenen gigaa? Minulla itselläni on kaksitoista.”

Kuinka sitten olen käyttänyt näitä hienoja resursseja? Vietin päivän asennellen kannettavasta puuttuvia ohjelmistoja ja arpoen unohtamaani nettisähköpostin osoitetta. Laskentakoneelle asensin heti kaikki Linuxin (Fedora) päivitykset kahden vuoden ajalta – eipä käynnisty enää se kone. Onneksi siinä oli myös toinen (64-bittinen) Linux. Hyvä sentään, etteivät simulointiohjelmani toimi siinä valmistajien lupauksista huolimatta. Asensin lopulta kokonaan uuden Linuxin (64-bittinen Ubuntu), joka vaikuttaa monella tapaa miellyttävältä ja ehkä myös simulointikykyiseltä.

Koneista puheen ollen, Okamoto-san on antanut eräälle opiskelijalleen tehtäväksi muokata simulointikoodinsa sellaiseksi, että sitä voisi pyörittää kampuksen supertietokoneella. Tämä avaisi tutkimuksellemme aivan uusia mahdollisuuksia. Laskentatehoa ei nimittäin koskaan ole riittävästi.

Ensimmäiset kaksi työpäivää menivät siis lähinnä säätämiseen ja orientoitumiseen, mutta heti ensi viikon alusta päästään tositoimiin. Kuukausi on tutkimuksessa niin lyhyt aika, ettei päivääkään kannata hukata jos aikoo saada tuloksia.

Haha no hi

Tarjoilija, sushissani on tikkuja

Kävimme syömässä läheisessä Sushiroossa, joka on halvin (lautanen 105 jeniä) ja laaduttomin tuntemamme sushipaikka. Olipahan erinomaista. Riisikin oli herkullista. Ikävä kyllä eräälle meistä ei tarjoiltu.

Naritasta asunnolle

Naritan lentoasemalla oli rauhallista, ja siellä soi mukava perinteis-japanilainen ambientti musiikki. Liukukäytävät sen sijaan varoittivat modernin japanilaisesti puhumalla loppumisestaan. Sormenjäljet kameran edessä annettuamme (ärmh) pääsimme taas kerran tullista vaivatta läpi muutamalla ystävällisellä paikalliskielen sanalla. Laukuissamme olisi kyllä ollut paljon mielenkiintoisia tuliaisia tarkastettavaksi.

Helpottaaksemme kulkemistamme päätimme antaa yhden laukuistamme Mustan Kissan (Kuroneko) huoleksi. Vähäinen kielitaitomme ei ollut aivan kokonaan kadonnut, sillä kylteistä ymmärsimme heidän toimittavan Saitamaankin saakka samana päivänä. Kymmenen euroa 20 kilon laukusta ei ole paha hinta laisinkaan. Itse otimme ensimmäistä kertaa bussin, jolla pääsee nykyisin suoraan Wako-shin asemalle. Näin säästää junanvaihdon ja näkee paljon enemmän maisemia, riisipelloista pilvenpiirtäjiin.

Perillä otimme taksin RIKEN:in länsiportille, jossa asuntomme avaimen oli määrä odotella. Ei odotellut. Virhe japanilaisessa organisaatiossa, soittakaa keisarille! Ajeltuamme sinne tänne ja soiteltuamme turhaan ympäriinsä (kaikki olivat lounaalla, ilman kännyköitä) avain löytyi kuitenkin portilta – sihteeri oli tuonut sen sinne heti käyntimme jälkeen.

Itse asunto on kalusteita ja lautasia myöten identtinen aikaisempaan verrattuna, se vain sijaitsee kaksi kerrosta ylempänä ja on varustettu uudella televisiolla. Tämä tuottaa huomattavan hämmentäviä tuntemuksia joka kerta kun astuu ovesta ulos ja havaitsee olevansa ihan väärässä paikassa. Eipähän toisaalta tarvinnut yhtään miettiä, miten puhuva vedenlämmitysjärjestelmä, kaasuliesi tai pesukone toimii.

Harmillisena miinuksena nettiliittymä pitää nyt itse ostaa vapailta markkinoilta, josta syystä saamme sen vasta ensi viikon perjantaina. Toisaalta, se on sitten 100 Mbs optinen kuitu, eikä maksa ensimmäiseltä kahdelta kuukaudelta yhtään mitään. Sen jälkeen hinta olisi luokkaa 25 euroa/kk.

Loppupäivä sitten kuluikin purkamalla tavarat ja käymällä kaupasta selviytymispakkaus, sisältäen esimerkiksi Anna-Mamma –pastakastiketta, inari-susheja, astianpesusienen, vettä, purkkitonnikalaa, mansikoita, Joy-tiskiainetta, anzu-likööriä ja Wonda Aftershot lattea. Kun vielä Morimoto-san käväisi ystävällisesti tuomassa meille lainaan lastenrattaat ja hienon pinnasängyn, oli päivä pulkassa.

Ensimmäisen yön rauhallisuutta häiritsi vain kaksi seikkaa. Ensimmäiseksi heräsi Anna, ja järkyttyi yön pikimustuudesta siinä määrin, että rauhoittui vasta kun lopulta älysimme pistää valot päälle. Parin tunnin päästä sitten herättikin maanjäristys, eikä edes ihan pieni. Ilmeisesti Japani halusi toivottaa meidät tervetulleiksi. No, eipähän tuo meitä kokeneita konkareita juuri hetkauttanut.

Aamulla heräsimme kaikki tyytyväisinä ja levänneinä, sisäiset kellot tukevasti oikealla aikavyöhykkeellä. Hämmästyttävän hieno suoritus koko perheeltä!

Kohti mennyttä elämää

Kuten Minna jo kertoikin, saimme lopulta järjestymään matkan Japaniin. Huomasin päivänä eräänä, että projektini rahoituksesta jää palkkani jälkeen pikkaisen yli ja että sitä voisi käyttää ulkomailla työskentelyyn. Koska olen edelleen tehnyt RIKEN:iläisten kanssa hedelmällistä yhteistyötä, eikä sielläkään päässä vastusteltu ideaa, oli päätös tutkijavierailulle lähdöstä lopulta aika äkkiä tehty.

Ainoa epäilys koski tietenkin tytärtämme Annaa, joka on tosin sosiaalinen, utelias ja uusissa tilanteissa viihtyvä, mutta lentämisestä hänen kanssaan ei meillä ollut vielä kokemusta. Lähipiiristämme kuitenkin kuulimme, etteivät vauvat yleensä edes huomaa lentävänsä, varsinkin jos imettää nousujen ja laskujen ajan. Ilmanpaineen vaihtelut voivat silti tehdä mukavimmastakin taaperosta kirkuvan hirviön. Kerronkin siis seuraavassa hieman tarkemmin myös siitä, miten vauvan kanssa matkustaminen onnistuu.

Matka lähti liikkeelle näppärästi kun Tampereella työmatkaillut appiukkoni ystävällisesti autoili meidät suoraan ulkomaanterminaalin ovelle. Junailu kaiken sen tavaran kanssa ei olisi ollut lähellekään niin mukavaa. Nyt Anna nukkua tuhisi koko matkan, herätäkseen vasta perillä.

Lähtöselvityksessä löimme tiskiin passimme (myös Annan), heitimme hihnalle matkalaukut ja turvakaukalon sekä tarkistimme oleelliset yksityiskohdat: kasvisruuan ja vauvakorin (baby bassinet, varattava etukäteen!). Kaikki oli kunnossa. Virkailija olisi vielä Finnairin nettisivujen kertomuksista huolimatta halunnut sateenvarjorattaammekin, mutta ylipuhuimme hänet antamaan meidän kärräillä niillä lähtöportille asti lupaamalla luovuttaa ne siellä ruumaan vietäväksi heti kun mahdollista. Hyvä niin, sillä lentokentän omat rattaat näyttivät vauvalle yhtä mukavilta kuin minkkihäkki.

Turvatarkastus oli muuten aikamoinen prosessi sekin. Ilmoitin heti kärkeen hallussamme olevan kaikkea mahdollista läpivalaisua vaativaa, turha edes kysyä. Ladoimme sitten huvittuneen virkailijan eteen mm. kannettavan tietokoneen, kännykät, kameran, lastenrattaat, pari sääntöjenmukaisen läpinäkyvää pussillista nesteitä ja rasvoja sekä lapsenruuat ja tarvikkeet (omassa kassissaan). Minnan nerokkaan pakkausalgoritmin ansiosta kaikki meni kuitenkin supsikkaasti.

Syötyämme paninit marssimme portille, jonne pian haahuilemaan ilmestyneelle virkailijalle luovutimme rattaamme siististi golf-pussiin pakattuna ja siirsimme pikkumatkustajan näppärään trikookantoliinaan.

Lopulta oli aika nousta koneeseen.

Paikkamme oli turistiluokan ensimmäisessä rivissä, sillä vauvakori ripustetaan edessä olevalle seinälle. Kyseessä on aika mukava pehmustettu pesä, vähän kuin lastenvaunujen kova kantokoppa, ei ollenkaan sellainen steriili ruma rohjake kuin olimme kuvitelleet. Siinä Anna ottikin ihan kunnolliset yöunet, itkettyään tosin ensin kun ei millään olisi malttanut uuden ympäristön tarkkailulta rauhoittua (harso silmille auttaa usein). Sitä ennen hän ehti kuitenkin hurmata lentoemoista Todo-sanin, joka ei meinannut malttaa tehdä töitä ollenkaan.

Vaipanvaihto vessan hoitotasoilla onnistui helposti. Henkilökunta lämmitti purkkiruuan pyynnöstämme vesihauteessa (mikroa ei ole) ja oli muutenkin lapsiperheelle keskimääräistä ystävällisempi.

Vieressämme matkusti mallikkaasti omassa vauvakorissaan kuukauden ikäinen Sakura-chan, jolla oli enemmän tukkaa kuin Suomessa kaksivuotiaalla.

Hauskinta lentämisessä oli koneesta poistuminen, jonka aikana Anna ehti nauramalla ja hihkumalla tuoda iloa elämään noin sadalle ohikulkeneelle matkustajalle. Uusien kasvojen näkeminen on hänestä aina yhtä hauskaa. Pitää varmaan viedä tyyppi Shinjukun asemalle ruuhka-aikaan.

Mekin saimme ilmeisesti nukuttua jonkin verran, minä selälläni penkeillä ja Minna lattialla, koska perillä emme olleet laisinkaan niin kuolleita kuin yleensä. Lopullisesti tajusimme tilanteemme vasta vihreiden ruohokenttien lipuessa rullaavan koneemme ikkunoiden ohi.

Japani!

Koti!

Lähes kaksi vuotta oli elämästämme puuttunut jotain merkittävää - nyt valtasi rauha mielemme ja onnellinen virnistys kasvomme.

Back in Business

Tai ainakin jotain sinne päin. Sushiraja herää pitkästä horroksestaan ollakseen elossa noin kuukauden päivät. Syynä tietenkin se, että olemme palaamassa takaisin entiseen elämäämme Japaniin, Wako-shin kaupunkiin ja RIKEN:iin.

Suomeen paluun jälkeen inspiraatio blogin kirjoittamiseen lopahti tyystin. Ei vain tuntunut siltä, että Suomesta jaksaisi kirjoittaa yhtään. Ainakin alkuun täältä vaikutti löytyvän vain juoppoja, huonotapaisia ihmisiä ja kammottavaa riisiä. Onneksi asiat ovat sen jälkeen alkaneet näyttämään huomattavasti mukavammilta.

Lähes kaksi vuotta siinä sitten vierähtikin ennen kuin saimme aikaiseksi lähteä uudestaan Japaniin. Paljon on ehtinyt tapahtua siinä ajassa. Töitä on tehty niin Joensuussa kuin Tampereellakin, opiskelut saatettu loppuun, ja yksi kappaletta lapsiakin matkan varrella onnistuttu pyöräyttämään. Tämä viimeinen saavutus luokin matkallemme hieman erilaiset odotukset ja rajoitukset. Hyvästi siis izakayassa istuskelulle, karaoke-illoille ja iloisille ryyppyjuhlille. Vastapainona meillä onkin riemusta kiljahteleva pikkuihminen, jonka kanssa voi tehdä kaikkea muuta.

Lähtö koittaa tiistaina, pakkaamisessa on laitettu iso vaihde silmään ja tuliaisostoksetkin tuli eilen tehtyä. Japanin päässä odottaa se sama mukava H-talo, jossa asuimme aikanamme. Talossa asuu edelleen ystäviä, vaikka osa entisistä tutuista onkin jo muuttanut pois. Jannen labrassa on myös tapahtunut muutoksia: suurin osa opiskelijoista on valmistunut ja jäljellä on enää muutama vakionaama. Meille on kyllä luvattu järjestää kunnon pirskeet, jonne kaikki vanhat kaverit kutsutaan.

Tässä käy kuitenkin niin, että ennen kuin ehdimme huomatakaan olemme takaisin Suomessa ihmettelemässä, minne kummaan kokonainen kuukausi hävisi. Ja että Japaniin on palattava toisenkin kerran.