Perhe on paras

Elämän pieniä iloja: pistä nukkumaan puolitoista vuorokautta putkeen valvonut neljännesmaapallon poikki lentänyt ihminen ja herätä hänet tunnin päästä iloisesti huomenta toivotellen. Tämän brutaalin kohtalon kokivat Japaniin lopultakin matkailleet vanhempani, jotka epätoivoisina koittivat anella jatkoaikaa päiväunilleen, turhaan. Kokemuksesta tiedämme, että unirytmi on kerta kaikkiaan parasta kääntää oitis kohdalleen tai muuten menee loma piloille.

Perinteiseen tapaan ensimmäisenä iltana kävimme lähikylpylässämme, josta yhtä perinteiseen tapaan vieraat tykkäsivat kovasti. Jopa sähköallas koettiin nautinnoksi - se kuulemma pehmensi tehokkaasti jumiutuneet lihakset. Illan päätteksi ladattiin massu täyteen kylpyläravintolan herkkuja ja palattiin kotiin nukkumaan.

Shokkialun jälkeen olemme muutaman päivän ajan viettäneet tehokasta turismia. Rauhallisen temppelitunnelman löysimme taas kerran Tokyo Daibutsulta (suuri Buddha), jota edes taksikuski ei tuntenut. Tokion mittakaava kävi selväksi pilvenpiirtäjään kapuamalla. Tieteen viimeisimpiin saavutuksiin perehdyimme Rikenin avoimien ovien päivänä. Shoppailimme halpoja silmälaseja (monitehot alle 200 euroa), kameran muistikortteja, edullisia vaatteita ja sekalaista tavaraa 100 jenin kaupasta. Näimme noin 10000 mitä kummallisemmin pukeutunutta teiniolentoa Harajukun sunnuntaivilinässä.

Makuhermoja olemme kutkutelleet niin sushilla, sashimilla ja itsepaistetulla okonomiyakilla kuin myös monilla aasialaisen keittiön herkuilla. Tähän mennessä vieraat ovat olleet harvinaisen helppoja tapauksia - kaikki ruoka on kelvannut, hintataso on koettu ihmeellisen halvaksi, nähtävyyksistä on tykätty, Tokion mittakaava on ahdistuksen sijasta hämmästyttänyt ja ystävällinen sekä nopea palvelu ihastuttanut.

Lähinnä oma mielenterveys on alkanut pahasti epäilyttämään - olenko ihan terve kun olen vapaaehtoisesti lähdössä pois näin loistavasta paikasta?

Ulkosuomalaismeemi

No kun kaikki muut, niin kai sitten mekin.

Seuraavan meemin pisti pystyyn Kafkakoski:

Mitä suomalaisia tuotteita tuot ulkomaille mukanasi Suomesta? (Tai mitä pyydät ystäväsi tuomaan jne.)

1. Yllätys, yllätys, ruisleipää. Paljon, paljon ja paljon.
2. Näkkileipää. Ja sitäkin on syytä tuoda paljon. Nissinistä saa kyllä ruotsalaista näkkäriä riistohintaan.
3. Salmiakkia. Salmiakkisekoituksia, vanhoja autoja, turkinpippureita jne.
   
4. Jaffa-keksejä (nämä on nimenomaan Jannelle).
5. Fazerin Sinistä ja Geishaa
6. Silliä
7. Lakkahilloa ja leipäjuustoa
8. Kasvisliemikuutioita
9. Nalle puurohiutaleita
10. Ruisjauhoja, kunnes opittiin, että niitä löytyy täältäkin
11. Punaiset hiusvärit ja shampoot+hoitoaineet
12. Pyyheitä. Täältä vaan ei saa kunnollisia, imukykyisiä pyyhkeitä.
13. Peruslääkevarasto. Myönnän, olen ennakkoluuloinen, enkä suostu käyttämään japanilaisia lääkkeitä. Paitsi päänsärkypillereitä.

Huomenna vieraiden mukana saapuvat kohdissa 1, 2, 5, 6, 8 ja 9 luetellut tuotteet. Hiphei!

Tuuletuspäivä

Selvää suomettumista havaittavissa japanilaisissa naapureissa.

Silmäys menneeseen

Tarkkaavaiset lukijamme ovat ehkä huomanneet Sushirajan olleen viime aikoina vähän epävakainen - juttuja historian hämäristä on äkillisesti ilmestynyt pääsivullemme vain kadotakseen kohta takaisin muistojen usvaan. Tämä häiriö aika-avaruusjatkumossa johtui siitä, että olemme vähitellen siirtäneet vanhoja artikkeleita entiseltä sivustoltamme (Sushirajan Sanomat) tänne Bloggeriin saadaksemme koko arkistomme helposti selailtavaksi. Urakka oli aikamoinen, kun homma piti tehdä käsityönä. Nyt on kuitenkin projekti lopultakin saatu päätökseen ja koko tuotantomme heti Japaniin saapumisestamme alkaen on siis luettavissa näiltä sivuilta.

Lisäsin myös kaikille arkistosivuille sisällysluettelon sivupalkkiin helpottamaan selailua.

Niille, jotka ovat liittyneet seuraamme vasta äskettäin, kokosimme oheisen listan mielestämme mielenkiintoisimmista ja/tai hauskimmista jutuistamme. Jos oma lempitarinasi ei löydy listalta, pistä ihmeessä kommenttia, niin muutkin voivat siitä nauttia!

Tontun maa (elokuu 2004)
Matka Mongoliaan (syyskuu 2004)
Helvetin Kone (marraskuu 2004)
Viitan varjossa (marraskuu 2004)
TV-raportti (tammikuu 2005)
Fyysikon työpäivä (tammikuu 2005)
Yötoive (maaliskuu 2005)

Japanista yleisemmin kiinnostuneille vielä lista matkaraporteistamme:

Kioto (huhtikuu 2004)
Nikko (toukokuu 2004)
Nara (heinäkuu 2005)
Hokkaido (syyskuu 2005)
Okinawa (marraskuu 2005)
Hiroshima (huhtikuu 2006)
Miyajima (huhtikuu 2006)
Himeji (huhtikuu 2006)

Pashaa, pashaa!

Joka vuosi pääsiäisen aikaan tulee eteen se samainen ongelma. Pasha. Se on vaan niin vietävän hyvää ja sitä voisi syödä ämpärikaupalla, mutta mistä hyvä resepti ja aineet?

Reseptejähän on netti pullollaan, joten jokainen varmasti löytää mieluisensa, mutta raaka-aineiden hankkiminen aiheuttaa omat hankaluutensa. Kun asuu maassa, jossa ei perinteisesti maitotaloustuotteita ole juurikaan käytetty, on myös rahkan löytäminen haasteellista. Jopa siinä määrin, ettei sitä toistaiseksi ole löytynyt. Lähimarketti myy kyllä juustohyllyssään koostumukseltaan jonkin verran rahkaa muistuttavaa tuotetta, mutta sen maku vastaa lähinnä raejuustoa.

Nohevana kotirouvana olen tämänkin ongelman ratkaissut - käytän rahkan tilalla maustamatonta jugurttia. Jugurtti vaan suodatinpussiin valumaan muutamaksi tunniksi, jonka jälkeen meillä on käytössämme lähes rahkamainen aines. Viskaamalla joukkoon vielä hieman mascarpone-juustoa ja kuohukermaa on pashan perusmassa valmis. Kun vielä muistaa lisätä muutaman rusinan, kananmunan, vähän sitruunankuorta ja sokeria, niin hyvä tulee. Tai ainakin niin hyvää, että iso annos kyseistä pashaa hävisi kuin tuhka tuuleen Jannen japanilaisten työkavereiden ansiosta.

Tänä vuonna päätin myös laajentaa tajuntaani pashojen suhteen ja kokeilin ainailonan herkkupashaa. Hyvää tuli, vaikka sulaa voita siihen laitettiinkin (on muuten ihan uusi juttu tämä sula voi pashan teossa minulle).

Pääsiäisherkuista toinen, rahkapiirakka, saa jäädä tältä vuodelta ihan unholaan, vaikka hyvää onkin. Meillä on muuten Jannen kanssa perustavaa laatua oleva erimielisyys rusinoiden käytöstä. Jannen mielestä rahkapiirakassa pitää olla paljon rusinoita, kun minä taas soisin, että niitä on mahdollisimman vähän - mielellään ei yhtään. Toisaalta, simassa on taas mielestäni oltava reilusti rusinoita, kun taas Jannesta ne ovat siinä aivan kauheita. Ei niin, että sima olisi pääsiäisherkku, mutta kun tänä vuonna pääsiäinen ja vappu sijoittuvat niin lähekkäin toisiaan, on asiallista selvittää tämäkin seikka. Ja kun kerran pääsin tässä rusina-asiassa vauhtiin, niin tunnustettakoon, että edelleen nypin tätini leipomasta rusinapullasta rusinat pois joka kerta kun sellaista tarjotaan.

Suklaamunia ei tänä vuonna tästä taloudesta löyty, vaikka ei niitä meillä koskaan ole paljon ollutkaan. Kinder-munat ovat ainoat, jotka kelpaavat minulle. Mitään Mignon-munia on ihan turha tulla tyrkyttämään. Lammastakaan ei ole, kun kerran lihaa emme syö. Mämmiä kyllä söisin ihan mielelläni vaan sitä kun täältä ei saa, eivätkä rahkeet eikä uskallus riitä kokeilemaan itse sen tekemistä.

Joten ei kun oikein munaisaa pääsiäistä vaan kaikille!

PS. Opin juuri, että pääsiäisviikon kaikille päiville on nimet: malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai ja sukkasunnuntai.

Kotoinen konsertti

Meidät oli kutsuttu viime lauantaiksi koto-konserttiin, joka pidettäisiin lähipuistossamme Wako Jyurin koenissa kirsikkapuun alla päätähtenään Yoe. Jotenkin olin saanut sen käsityksen, että tarkoitus olisi vähän niin kuin leikillään esittää japanilaista kulttuurinystävää ja käydä pikkuisen rimpauttamassa kotoa muutamalle hassulle kaverille. Hämmästys oli kieltämättä ainakin vesimelonin kokoinen, kun paikalle saavuttuamme huomasimme, että kyseessä ei suinkaan ollut mikään parille kaverille tarkoitettu kymmenminuuttinen vaan paikalla hääri useampi kimonotäti ja kotojakin oli aseteltu kolmin kappalein kirsikkapuun alle. Lisäksi meille jaettiin painettu konserttiohjelma.

Kotoa lähtiessä mietitytti kovasti, että miten pukeutua - lämpimästi vai vähän vähemmän lämpimästi. Kevät on jotenkin kovin ongelmallista aikaa pukeutumisen suhteen, kun aamuisin tuppaa olemaan vielä kovin kylmä mutta päivällä samoissa vaatteissa lähestulkoon sulaa. Mielestämme viisaina laitoimme alle vähän kevyempää ja päälle lämpimämpää. Vaan olisihan se pitänyt arvata, että pieleen meni. Taivaan vetäytyessä harmaaseen pilveen luita ja ytimiä raastavassa tuulessa sinisellä muovilla istuessa tuli mieleen, että paremminkin olisi vaatetuksensa voinut valita. Kahden tunnin jälkeen olo oli kuin jääpuikolla. Siinä vaiheessa pelastava ritarimme Janne sujautti polkupyörällä lähimmälle lämmintä juomaa myyvälle automaatille.

Parin tunnin aikana kuultiin sekalainen joukko japanilaisia sävelmiä, mm. Sakura-kappale ainakin kolmesti. Lähes puolet ajasta meni säätäessä ja kotoja viritellessä sekä juostessa kiinni tuulen mukanaan viemiä nuotteja, mutta ehkä se kuului jotenkin asiaan ja sillä päästiin autenttiseen tunnelmaan.

Konsertin jälkeen koitti ylläri nro 2, kun yhtäkkiä huomasimme viettävämme hanamia kaikkien soittajien ja lopun yleisön kanssa. Millään tavalla emme olleet kyseiseen tapahtumaan valmistautuneet ja olo oli vähän nolo, kun kaikilla oli mukanaan niin syötävää kuin juotavaakin, eikä meillä ollut mitään. Syöminkien päätteeksi leikittiin ihmeellistä piirileikkiä, jossa ensin kaikille jaettiin paketti, ja jota sitten musiikin tahtiin siirrettiin aina vieressä istuvalle. Musiikin päättyessä jokainen sai pitää sen lahjan, joka oli sillä hetkellä kädessä. Me saimme paketillisen kirsikka-ankoja (vaaleanpunaiseksi värjättyä mochia, jossa täytteenä azukipavuista tehtyä tahnaa) ja ehkä mahdollisesti maailman rumimman käsilaukun.

Jostain syystä hanami päättyi siihen, että kaikki naiset tanssivat ilmeisemmin jonkin okinawalaisen perinnemusiikin tahtiin. Tämä tanssiminen on ilmeisesti se minun ja Yoen juttu, kun aina näyttää käyvän niin, että jos lähistöllä on yksikin kimonomummo, me tanssimme. Ja joka kerta, kaikki mummot ovat ihan haltioissaan ihmeellisistä tanssitaidoistamme, vaikka toistaiseksi tanssi on pyritty rajoittamaan lähinnä käsien vienoon heilutteluun.

Valkoinen haikara

Olipa kerran, kauan kauan sitten prinssi Morinaga, joka määräsi Hariman provinssin hallitsija Akamatsu Norimuran rakentamaan linnoituksen Hime-vuoren juurelle. Norimura ei kuitenkaan koskaan ehtinyt rakentamaan linnoitusta vaan hänen poikansa Sadanori rakensi sen.

Vuosien kuluessa, ja hallitsijoiden vaihtuessa, linnaa rakennettiin yhä isommaksi ja isommaksi, kunnes vuonna 1618 se oli lopulta valmis.

Olipa kerran, samoihin aikoihin kuin linna valmistui, prinsessa nimeltään Sen. Hän oli Shogun Togukawa Ieyasun lapsenlapsi ja naimisissa Toyotomi Hideyorin kanssa. Kun Hideyori ja tämän äiti tekivät itsemurhan Osakan linnan kukistuttua sodassa, jäi Sen leskeksi. Leskeyttä ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä Sen löysi uuden rakkauden ja meni namisiiin Honda Tadatokin, Hime-linnan hallitsijan vanhimman ja komeimman pojan kanssa.

Prinsessa Sen ei kuitenkaan suostunut asumaan kolkossa samurailinnassa vaan hänelle rakennettiin oma palatsi, jossa hän asui miehensä kanssa. Tadatoki ja prinsessa Sen elivät onnellisina ja saivat kaksi lasta. Onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä heidän pieni poikansa, Kochiyo, kuoli vain kolmen vuoden ikäisenä. Pian tämän jälkeen myös prinsessa Senin puoliso, Tadatoki, menehtyi tuberkuloosiin. Suuressa surussaan prinsessa Sen leikkasi hiuksensa, ryhtyi buddhalaiseksi nunnaksi ja palasi takaisin Edon kaupunkiin (nykyinen Tokio).

Paljon mahtuu historiaa ja tapahtumia Himejin linnaan, jota kävimme ihastelemassa ja hämmästelemässä viime perjantaina. Linna oli kaunis kuin mikä ja kukkivat kirsikat vielä lisäsivät vaikutusta satulinnasta. Päivä vierähti kuin siivillä ja hanami linnan juurella sakurasta ja lämpimästä auringonpaisteesta nauttien kruunasi kaiken.

Jaa, että miksikö otsikkona on Valkoinen haikara? Sen takia, että Himejin linna on rakennettu kokonaan puusta, ja tulipalojen estämiseksi se on kokonaan päällystetty ulkoapäin valkoisella laastilla. Japanilaisten mielestä linna näyttää aivan lentävältä valkoiselta haikaralta.

Miyajima

Hiroshiman edustalla on pieni temppelisaari, jonne rahvas tuli ennen muinoin rukoilemaan jumalia nöyrästi portin läpi purjehtien. Nykyisin tämä torii-portti on yksi Japanin tunnetuimpia turistinähtävyyksiä.

Heti lautasta noustuamme vastaamme maleksi lauma peuroja ajatuksenaan syödä Minnan ostamien peurakeksien lisäksi myös hänen housunsa ja minun onigiri-välipalani. Niistä selvittyämme kävelimme idyllistä merenrantaa pitkin ihmettelemään temppeleitä ja kuuluisaa porttia. Ranta on niin matala, että portti seisoo suuren osan aikaa epäesteettisesti mudassa, mutta olin tietenkin tämän kuultuani jo Tokiossa katsonut vuorovesikalenterista otollisen hetken. Siellä se jyhkeästi jökötti meressä.

Onnekkaasti itse temppelissä olivat häämenot juuri lopuillaan, ja saimmekin ihailla hääparia poseeraamassa kirsikankukkien alla. Paikalta he poistuivat tyylikkäästi riksha-kyydillä. Ostimme sitten vähän syötävää (paahdettua maissia ja paistettua kalmaria) ja kiipesimme temppelille nautiskelemaan hanami-piknikistä auringon lämmittäessä mukavasti.

Käväisimme myös vuorella tervehtimässä apinoita ja pällistelemässä maisemaa taifuunin repimien käkkyrämäntyjen välistä. Apinoita ja horisontissa siintänyttä Hiroshimaa lukuun ottamatta paikka oli kuin korkeampi versio Kolista, jonka rinteillä oli hotellin sijasta temppeleitä. Ennen paluuta ihailimme vielä lukuisia kirsikkapuita ja söimme herkulliset paistetut osterit. Oikein hieno reissu, suosittelemme!

Perillä Hiroshimassa oli vielä yksi oleellinen asia tekemättä. Raitiovaunuilimme Okonomimuraan, taloon, jossa on kolme kerrosta pelkkiä pieniä okonomiyaki-ravintoloita. Okonomiyakihan on se mainio japanilainen munakaspannukakkusysteemi, ja Hiroshima on kuuluisa omasta versiostaan, hiroshima-yakista. Noppaa heitettyämme valitsimme yhden lukuisista meidät ystävällisesti tervetulleiksi toivottaneista ravintoloista.

Tusinan verran asiakkaita vetävästä ravintolasta suurimman osan vei pelkkää paistolevyä ollut pöytä, jonka toisella puolella itse emäntä hääräsi. Aluksi olimme pettyneitä, ettemme saaneet Tokion tyyliin paistaa itse ruokaamme, mutta pian tajusimme hiroshima-yakin olevan ihan erilainen tekele. Stamina-yakiimme paistettiin ensin ohut lettu, siihen päälle heitettiin reilusti kaalia ja ituja, sitten kimchiä (tulinen korealainen kaalisalaatti), letuksi litistetty mochi-pala (riisigluteenia) ja lopulta litteäksi paistettu muna. Mausteeksi hiroshimalaista kastiketta ja lopulta pääsimme syömään. Oli niin hyvää, että oli pakko tilata vielä paistettuja sieniä jälkiruuaksi.

Kansanomaisen tunnelman täydensivät viereisessä ravintolassa television baseball-ottelulle (Hiroshima Carps vastaan Hanshin Tigers) hurranneet salarymanit.

Hiroshima

Oli jälleen aika Awaji-konferenssin, tuon Kawata-sensein johtamien laboratorioiden tutustumistapaamisen. Awajin saarellahan oli kyseenalainen kunnia olla Koben vuoden 1995 maanjäristyksen keskipisteenä. Tuttuun tyyliin opiskelijat esittelivät labrojensa tutkimusalueet puolihumoristisesti, esimerkiksi eräät osakalaiset julistivat olevansa "epänormaaleja nanomaailman fetisistejä." Henkilökohtaisissa esittelyissä näimme Razor Ramonin, kalligrafiaa ja stand-up komiikkaa, sekä kuulimme mielenkiintoisimpien junalinjojen vertailua ja apinan ääntelyä.

Kun kerran Länsi-Japaniin olimme vaivautuneet, jatkoimme vaimoni kanssa konferenssin jälkeen turistilinjalla luotijunaillen suoraan Hiroshimaan, kerrankin ilman hotellivarauksia. Virhe oli se, sillä edukas Toyoko Inn olikin täynnä. Hämmennyimme tästä niin, että tarvitsimme turistioppaan apua löytääksemme juna-aseman turistineuvonnan, joka sitten ystävällisesti muutaman euron maksua vastaan hankki meille katon pään päälle halpishotellista (8000 jeniä/huone/yö). Ei aamiaista, ei savuttomia huoneita, mutta siisti huone, sängyt, suihku, yukatat, hammasharjat ja jääkaappi, muuta emme kaivanneetkaan.

Hiroshima on vireä miljoonakaupunki, mutta traagisen historiansa takia se on vahvasti omistautunut ydinaseiden kieltämiselle ja rauhanaatteen maailmanlaajuiselle edistämiselle. Kaupungin sydämessä sijaitsee Rauhanpuisto (Peace Memorial Park), jonne oitis suuntasimme. Eräs lähes ydinpommin räjähdyspisteen alla ollut rakennus säilyi osittain ehjänä, ja se jätettiin muistoksi jälkipolville puiston viereen (kuva).

Itse puistossa on lukuisia muistomerkkejä sekä itse Atomipommimuseo, joka valottaa tuskallisen selvästi Hiroshiman ja ydinpommin historian leikkauspistettä. Tarjolla on kaikkea kylmistä numeroista silminnäkijöiden videohaastatteluihin, eikä Japanin omia sotarikoksiakaan ole jätetty mainitsematta. Sodan mielettömyys kävi siinä määrin selväksi, että lopussa oli jo pakko ohittaa riekaleiksi räjähtäneet paidat ja niihin kuuluneet kertomukset kotiin verissään raahautuneista koulutytöistä.

Suhteellisen sanattomina tutkimme muun puiston ja palasimme hotellille. Piristykseksemme kaikui stadionilta korviimme tuttuja kannustuslauluja - Hanshin Tigers oli seurannut meitä Hiroshimaan.

Kanamara-matsuri

Sunnuntai-illaksi oli säätiedotus luvannut sadetta, ja koska sellainen on myrkkyä kirsikoille, oli nyt viimeinen tilaisuus viettää viimeistä hanamia piknik-lounaasta ja hyvästä seurasta nauttien. Siispä hyppäsimme junaan, siitä toiseen, kolmanteen ja neljänteen saapuaksemme Kawasaki-Daishiin, jossa järjestettiin vuotuinen Kanamara-matsuri. Se on kuin mikä tahansa perinnejuhla, musiikki soi, kirsikkapuut kukkivat kauniisti ja kadulla transvestiitit kantavat pinkkiä jättiläispenistä rytmikkäiden huutojen säestämänä.

Tämä hedelmällisyysfestivaali sai alkunsa Edo-kaudella, kun Kawasakin prostituoidut kokivat tarvetta anoa suojausta syfilikseltä korkeammalta taholta. Nykyisin juhla vetää puoleensa lisääntymisonnea etsiviä pariskuntia, seksuaalivähemmistöjä ja hämmästyneitä turisteja. Me saavuimme paikalle hieman myöhässä, mutta juuri parahultaisesti päästäksemme seuraamaan edellämainitun kulkueen epätodellista etenemistä.

Missasimme tosin jättiläisretikoista veistetyt, no, arvaatte mitkä, mutta näimme useiden naisten ja pikkutyttöjen nautiskelevan kikkelitikkareita. Myyntikojuista suosituin oli tietenkin se, jossa näitä herkkuja käsin tehtiin. Menu oli ytimekkäästi seuraava: "Penis 600 yen, Pussy 600 yen." Yritimme ostaa Minnalle peniksen, mutta pitkä jono vei voiton.

Kuulemma paikalliset ovat ylpeitä festivaalistaan, vaikka ravintolan emäntä meillle naureskellen totesikin "chotto henna matsuri desu ne" eli vähän pervot bileethän ne ovat.

Emme myöskään olleet ainoat suomalaiset - Minna löysi vessajonosta Markus Kajon, joka kertoi tekevänsä Ylelle uutta sarjaa Japanin omituisuuksista. Sarja alkaa kesäkuussa, eli kannattaa katsoa, niin näkee tämänkin festivaalin ihan omin silmin. Ellette malta odottaa, tässä pari kuvaa: 1, 2, 3.

Elämäni Tiikerinä

Lauantaina oli sää mitä parhain, aurinko paistoi kauniisti ja lämmintä piisasi. Kun vielä kirsikatkin olivat komeimmillaan, suuntasivat tokiolaiset joukolla kaupungin puistoihin viettämään hanamia, kirsikankukkien katselujuhlaa. Mikä voisikaan olla hienompi tapa viettää kevätpäivää?

Baseball.

Tiedättehän tämän huippujännittävän pesäpalloa läheisesti muistuttavan spektaakkelin, jossa syöttäjän käsi, tehden nopeimman ihmisruumiille mahdollisen liikkeen paiskaa kierteisen pallon nopeudella 150 km/h kohti lyöjää, jonka äärimmilleen treenattu vartalo tempaisee mailalla vastapalloon...

Huti.

Ja tätä toistetaan. Kolme tuntia. Silloin tällöin joku kovapalkkainen ammattimies vahingossa osuu, mutta ellei lyönti mene laittomaksi, vastapuolen kovapalkkainen ammattimies poimii kopin polttaen hänet. Ja sitten jatketaan. Syöttö. Huti. Syöttö. Huti.

Kaikesta tästä huolimatta meidät oli kutsuttu aulasihteerimme Sachi-sanin ja hänen poikaystävänsä Kazuya-sanin toimesta katsomaan tätä Japanin kansallisurheilua livenä Tokyo Yakult Swallowsin kotiareenalle. Vastassaan Pääskysillä oli legendaarinen Hanshin Tigers, jonka kannattajiksi meidän oli ympäröivän yleisömassan musertavan painostuksen alaisena muututtava. Taigaasu ei nimittäin ole legendaarinen menestyksensä johdosta, vaan fanaattisen kannattajalaumansa takia.

Kuten usein Tiikereiden vierasotteluissa käy, kotijoukkueen kannattajat jäivät 30.000-päisen yleisön joukossa vähemmistöön sekä lukumääränsä että kannustuksen volyymin suhteen. Suurimmalla osalla Tigers-faneista oli päällään lempipelaajansa virallinen pelipaita ja lähes kaikilla käsissään Tigers-mallin muoviset kannustuspalikat tai megafonit. Ilmeisesti joukkueen puolesta yleisön joukossa oli esikannustajia, jotka saivat koko yleisön laulamaan kannustuslauluja trumpettiensa tahtiin täysin samanaikaisesti. Ja laulujahan riitti.

Kotijoukkueen lyöntivuoroilla faniarmeijamme malttoi istua penkissään, mutta Tigersien sisävuoro seistiin alusta loppuun, eikä sinä aikana hiljaista hetkeä ollut. Koko ajan hoilattiin kannustuspalikoilla biisiin kuuluvaa tahtia lyöden ja niitä oikeaan suuntaan heilutellen. Omat biisinsä oli niin pesälle pääsyyn, juoksuun kuin myös kunnariinkin. Ja yleisö osasi kaikki nuotilleen ulkoa. Tietenkin kannustukseen liitettiin aina kulloinkin vuorossa olleen lyöjän nimi. Tunnelmaa ei nimittäin puuttunut!

Voisi luulla tällaisen retkueen hillitsemiseksi tarvittavan satoja järjestysmiehiä, vaan ei, näimme vain muutaman virkapukuisen kävelevän yleisön joukossa. Lisäksi tietenkin vähän väliä tuli tyttönen letku lämpöeristetystä repustaan roikkuen kyselemään, saisiko kenties olla olutta, että saadaan juhlat alkamaan. Monilla tosin oli tässäkin suhteessa omat eväät mukana. Silti kukaan ei ollut häiriöksi muille - kaikilla oli hauskaa. Eikö Suomessakin voisi homma näin toimia?

Perinteen mukaisesti seitsemännen vuoroparin alussa tiikerifanit päästivät ilmoille hauskat peräpäästään painotetut ilmapallot, jotka raketin lailla kohosivat korkealle iltataivaalle. Ja sitten taas jatkettiin.

Ai mitenkö pelissä kävi? No, Tiikerit hävisivät tasaisen taistelun jälkeen karvaasti 4-3. Pettymys oli ankara, mutta nielimme tappiomme okonomiyakin mukana ja painuimme karaokeen laulamaan Tiger Freaksiä.

PS. Sain myös ässän hihaan maanantaita varten. Kun päällikköni Okamoto-san kysyy silmät ristissä aamupalaveriin raahautuneelta allekirjoittaneelta, onko uusia tuloksia, aion vastata "Ei, mutta sen sijaan kävin Hanshin Tigersin ottelussa." Okamoto on nimittäin labran kovin Tigers-fani.